Kirjailija Juhana Kokko |
Vuonna 1886 painettiin Oulun Uudessa Kirjapainossa, Werner
Söderströmin kustantamana, tiettävästi ensimmäinen lestadiolaisuutta kuvaava
romaani. Kirjan kirjoittaja oli liminkalaissyntyinen Juhana Kokko (1856 -
1926). Kirja herätti laajasti huomiota, sillä lestadiolaisuus oli 1880-luvulla
voimakkaassa kasvu- ja leviämisvaiheessa ja esillä jatkuvasti lehtiuutisissa.
Kirjasta lehdissä annetut arviot vaihtelivat ja sekä kirjasta että siitä
tehdyistä arvioista syntyi reipasta polemiikkia. Joissakin arvosteluissa
pääasiaksi muodostui "hihhulilaisuuden" arvostelu, eikä itse kirjan
esittely ja arviointi.
Seuraavassa esittelen ensin kirjailijan. Sen jälkeen teen yhteenvedon hänen
itsensä kirjoittamasta artikkelista kirjan synnystä. Lopuksi kokoan kirjasta
oman arvioni ja vertailen nykylestadiolaisuutta kirjassa kuvattuun.
Seuraavassa esittelen ensin kirjailijan. Sen jälkeen teen yhteenvedon hänen itsensä kirjoittamasta artikkelista kirjan synnystä. Lopuksi kokoan kirjasta oman arvioni ja vertailen nykylestadiolaisuutta kirjassa kuvattuun.
Kirjailija Juhana Kokko
Juhana Kokossa heräsi jo nuorena kova lukuhalu ja
tiedonjano. Hän kävi kansakoulun, joka jo silloin oli perustettu Limingan
edistysmieliseen pitäjään. Sieltä Kokko pääsi Ouluun ”mamselli” Berghin
yksityiseen kouluun, ”mamsellikouluun”, jota kävi viisi vuotta.Sittemmin Juhana
haki Jyväskylän seminaariin, josta sai päästötodistuksen vuonna 1878.
Opettajaksi hän pääsi ensin Karjalaan Kiteelle, josta sitten siirtyi
Pohjanmaalle Ylivieskaan ja vuonna 1881 Iihin, mistä hän lopuksi muutti vuonna
1897 Oulunsuun kansakouluun. Oulunsuussa hän toimi opettaja aina vuoteen 1923
saakka.
Iissä asuessaan hän hoiti muutamia vuosia opettajantoimensa
ohella postitoimistoa ja oli lisäksi perustamassa nuorisoseuraa, säästöpankkia,
osuuskauppaa ja myös kunnankirjastoa. Sekä Iissä että Oulunsuussa hän oli
monissa kunnan luottamustoimissa, muun muassa Oulujoen kunnankirjurina 1901 -
1908 sekä kuntakokouksen esimiehenä. Toimipa hän vuoden 1908 vaalien aikana
nuorsuomalaisten puolueen puoluesihteerinäkin. Tämä moneen asiaan ehtivä mies
hoiti tuon kaiken lisäksi vielä omaa maatilaansa vuosina 1884 - 1916.
Kokko käytti kirjailijanimeä ”Kyösti” ja kirjoitti teoksensa
1800-luvun lopun realismin hengessä. Kirjoja oli yhteensä kolme. Nyt esiteltävä
esikoisteos Kölliskö ilmestyi vuonna 1886. Kokko aloitti teoksen kirjoittamisen
Limingassa ja valmisti sen loppuun Iissä. Kölliskö oli kuvaus kirkollisuuden ja
lestadiolaisuuden kohtaamisesta rahvaan parissa. Kokon seuraava kirja Räisäspoika
ilmestyi vuonna 1888. Teos kuvasi köyhyyden lieveilmiöitä sekä pohti
yhteiskunnallisten taustatekijöiden vaikutusta aikakauden
maaseuturikollisuuteen. Juhana Kokon kolmas teos ilmestyi vuonna 1891. Kirja Kruunun
metsissä kuvailee kruununtorpparien alistettua asemaa. Teos sai heti
ilmestymisvuotenaan Kansanvalistusseuran palkinnon Kuopion laulujuhlilla.
Juhana Kokon kaunokirjalliseen tuotantoon kuului myös novelleja ja lukuisia
kirjoituksia maalaismaisemista, joita julkaistiin sanoma- ja aikakauslehdissä.
Hän kirjoitti myös kunnalliselämää, kansakoulua ja maalaiselämää käsitteleviä
asiatekstejä Louhi-, Päivälehti-, Kaiku- ja Kaleva-lehtiin.
Laatokka-lehdessä (18B, 3.5.1887) olleen arvostelun loppuosa: Kölliskö ansaitsee lukemista näissä Karjalan tienoissa erittäin sen vuoksi, että täällä löytyy seutuja, joissa hihhulilaisuus on jalansijaa voittanut. Mitään uskonopillista esitystä kirja hihhulilaisuudesta tosin ei anna, vaan vilkkaan ja puhtaan kertomuksen muodossa saa lukija sangen täydellisen käsityksen sekä hihhulilaisuuden opista, että heidän muistakin uskonnollisista omituisuuksistaan. |
Kirjailijan kertomus teoksen synnystä
Juhana Kokko on kertonut kirjassa Kuinka meistä tuli
kirjailijoita: suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia (Otava
1916), miksi hän otti ensimmäisen kirjanssa teemaksi lestadiolaisuuden. Tässä
otteita hänen kirjoituksestaan:.
25 vuoden ikäisenä tulin opettajaksi Iihin. Siellä tutustuin aluksi rovasti J. Fr. Thauvonin perheeseen. Tuo hienosti sivistynyt perhe osoitti minulle aivan erikoista vieraanvaraisuutta. Ja kun perheen jäsenissä asui sama isänmaallinen tunne ja kansan valistusihanne mikä minussakin, niin kotiuduin aluksi Iin pappilassa hyvin. Erittäin ihailin perheen ihanteellista, valistunutta äitiä ja sen toimeliasta, tarmokasta ja henkevää vanhinta tytärtä, Sallyä.
Muutamien viikkojen kuluttua laskeusi kumminkin välillemme syvä, meidät iäti eroittava kuilu. Thauvonin perheen kaikki jäsenet olivat »uskovaisia» (læstadiolaisia), eivätkä he voineet muuta toivoa, kuin että minäkin kerran semmoiseksi tulisin. Kuitenkin olivat he siihen määrään valistuneita ja hienotunteisia, etteivät minun suhteeni mihinkään käännytystemppuihin ryhtyneet.
Tästä huolimatta oli læstadiolaisten Jumala siihen
määrään toinen, kuin se Jumala, jonka minä olin lapsuudesta saakka omistanut,
ettei minulle muuta keinoa jäänyt, kuin hiljalleen vetäytyä pois perheen
seurustelupiiristä.
Ristiriita Juhana Kokon omakseen kokeman uskonnollisuuden ja yhä laajemman kannatuksen saavan lestadiolaisuuden välillä kasvoi vähitellen yhä suuremmaksi. Ärtymyksen aiheeksi nousi lestadiolaisten käännytysinto, jota kohdistettiin varsinkin heidän lastensa opettajaan eli kirjailijaan:
Olihan aivan luonnollista, että he juuri minut – lasten opettajan ja tulevan polven kasvattajan – yrittivät saada joukkoonsa temmatuksi... Minuun, jonka suhde Jumalaan oli niin ujo ja arka, etten siitä ollut koskaan, en edes elämänkokemuksista rikkaalle äidilleni rohjennut kertoa, minuun teki tuo käännytyskiihkoilijain epähieno tunkeileminen suorastaan inhottavan vaikutuksen.
Tämän jälkeen Kokko tuo kirjoituksessaan esille lestadiolaisuuden hyviä puolia, palaten kuitenkin edellä mainittuun ärsyyntymisen syyhyn:
Tämä seikka ei vielä semmoisenaan olisi kyennyt Köllisköä
ilmoille saamaan, sillä olihan læstadiolaisuudessa paljon hyvääkin. Juoppouteen
ja muihinkin törkeisiin paheihin vajonneiden ihmisten pelastamisessa olivat he
suorastaan mestareita, kuten Naurismaan Aapon vaikutus juopposairaaseen Simoon
elävästi osoittaa. Ja sen lisäksi oli læstadiolaisissa – kuten muissakin
uskonnollisissa liikkeissä – suuri joukko nöyriä ja hiljaisia autuuden
etsijöitä, jotka esim. kouluuni lähettivät parhaita oppilaita, ja joiden kanssa
sitä tietä tulin hyvinkin läheiseen ystävyyteen.
Mutta heissä oli toinen, vieläkin sietämättömämpi piirre,
ja se piirre oli heille kaikille – vieläpä valistuneimmillekin – yhteinen. Se
oli tuo kaikkiakin uskonnollisia liikkeitä kalvava suvaitsemattomuus.
Kokon arvostelua saa osakseen myös lestadiolaisten kyvyttömyys kohdata kritiikkiä:
Ja jos tuollainen henkilö rohkeni vielä huomauttaa læstadiolaisille heidän omista helmasynneistään tai uskonopillisista erehdyksistään, niin silloin oli hän iäisen tuomion alaiseksi joutunut.
Kirjoituksensa lopussa Kokko nostaa esille lestadiolaisten langettaman tuomion eritavoin uskovien päälle. Tämä häntä ärsyttänyt piirre sai kirjailijan antamaan lopullisen silauksen romaaninsa sisällölle:
Ja tuota toisinajattelevien uskovaisten lakkaamatonta tuomitsemista, joka alemmilla asteilla olevien ihmisten huulilla muuttui usein suoranaiseksi parjaukseksi, sitä jouduin vuosikausiksi sivulta katsojana näkemään ja kuulemaan. Ja kun tuollaisen tuomion alaisiksi joutuneet uskovaiset olivat paikkakunnan parhaita ja luotettavimpia ihmisiä, niin loukkasi se arkaa oikeudentuntoani niin kipeästi, että siitä saivat Kölliskön loppuosan synnytystuskat alkunsa, eivätkä ne ennen laanneet, ennenkuin Kölliskö oli ilmoille saatu.
Arvio kirjasta lähes 130 vuotta sen ilmestymisen jälkeen
Romaaniksi kirjan on lyhyt, novelliksi liian pitkä. Sivuja
siinä on vain 60. Tartuin kirjaan lievän ennakkoluulon vallassa, sillä
ajattelin etukäteen sekä kielen että kirjassa esitettyjen kuvausten olevan
vanhahtavan yleviä ja pateettisia. Olin positiivisesti yllättynyt siitä,
miten rikasta kieltä kirjassa oli. Jos vertaa teoksessa kuvattua
lestadiolaisuutta tuon aikakauden muihin kirjallisiin lähteisiin, voi todeta
kirjailijan onnistuneen hyvin. Tämän selittää kirjan alkulehdeltä löytyvä
teksti:
Ne tämän kirjasen osat, jotka koskevat "villiläisyyteen" kuuluvien henkilöiden opetuksia, saavat todistuksensa seuraavista lähteistä: "Kristillinen Kuukauslehti" v. 1883-1886, muutamat piispan käräjillä pidetyt pöytäkirjat, luotettavain henkilöiden kuin myös kirjoittajan korvakuulo ja silmänäkö.
Kirja kertoo varakkaan pohjalaisen talon viidestä pojasta, heidän vanhemmistaan ja naapureistaan. Kertomukseen sisältyy, kuten moneen muuhunkin hyvään tarinaan, pitkään täyttymättömänä olleen rakkauden onnellinen loppu. Kertojana on perheen nuorin poika, kirjan alussa 19-vuotias Kyösti. Kuvaus ajoittuu 1860-luvulta 1880-luvulle. Aikakauteen mahtuvat nälkävuodet ja lestadiolaisuuden vyöry seudulle. Samalla se on kuvaus ilmeisen herännäishenkisen Kölliskön eli edellämainitun talon veljessarjan vanhimman Tapanin sekä seudulle lestadiolaisuuden tuoneen Naurismaan Aapon hengellisestä sodasta. Se kertoo myös uuden uskon tuomista väittelyistä ja riidoista ja sukujen jakautumisesta eri uskonnollisiin leireihin.
Kirjan päähenkilön, jo valmiiksi vakavahenkisen Kölliskön henkisen kriisin aiheuttaa hänen nuoremman veljensä Mikon kuolema. Vuosia kestäneestä kriisistä hän selviää lopulta hengellisen kirjallisuuden, sisäisen tutkiskelun ja heräämisen kautta. Sen sijaan Naurismaan Aappo, joka oli seudulle tunnettu sekä siivottomasta ja ilkeästä kielestään, myös juoppoudesta, löytää toisen väylän hengellisyydelleen. Oltuaan kolme vuotta pohjoisessa, hän palaa kotiseudulleen täysin muuttuneena. Aappon tulosta kertoo Kölliskö kirjeessään veljelleen Kyöstille seuraavasti:
Tiedäthän, että Kaurismaan Aappo on nyt kolmisen vuotta ollut Pohjassa päin. Sieltä tuli hän keväällä tänne, mutta kokonaan muuttuneena. Sen sijaan, että hänellä ennen oli joku rivo lause joka paikkaan, on hänellä nyt joku tuomitseva Raamatun lause jokaiselle valmiina. Hän pitää myös sanan selityksiä joka pyhä ja usein viikollaki, joihin ihmisiä tulvaa hyvin runsaasti.
Aappo ja muut lestadiolaiset joutuvat heti pilkan ja ivan
kohteiksi. Kölliskö nousee aluksi puolustamaan Aappoa ja lestadiolaisuutta. Hän antaa Aappon pitää
sananselityksiä kotonaan. Pian heidän välilleen nousee kuitenkin erimielisyyksiä:
Mutta kun rupesin vastustamaan sitä tapaa, jolla hän, etenki saarnansa lopussa, kehoitti ihmisparkoja luettelemaan hänelle syntejään ja ottamaan niistä häneltä synnin päästön, niin silloin syntyi meillä riita. Hän tuomitsi minua, ei sanonut minun saaneen Pyhää Henkeä, eikä siis ymmärtävän Jumalan valtakunnan asioissa mitään. Huomautin, että hän itseki oli tunnustanut Jesuksen sydämessäni olevan. Siitä raivostui hän kokonaan ja kaikki hänen lahkoonsa jo menneet akat alkoivat puhua yhtä aikaa. Sain kuulla, että jokainen, joka ei tällaisen ripin kautta tule lammashuoneesen, on varas ja ryöväri ja koska en minäkään ole tuollaisen ripin kautta tunnustanut itseäni seurakuntaan s.o. heidän joukkoonsa, olen semmoinen.
Kirjan sivulla 28 kuvaus, joka tuo mieleen tänäkin päivänä lestadiolaisuutta ajoittain vaivaavan kaksoisviestinnän. Omissa seuratilaisuuksissa saarnataan selkeästi ulosrajaavammin ja jyrkemmin kuin sitten keskusteluissa ulkopuolisten kanssa:
"Minua kummastuttaa saada kuulla puhuttavan elävästä Jumalan sanasta", sanoi paikalle saapuen Kölliskö, joka avoimesta ikkunasta oli kuullut koko keskustelun Aapon ja minun välillä, "vastaa minulle suoraan, onko kuolluttaki Jumalan sanaa? — —
"Vastaa!" sanoi hän Aappoon kääntyen.
"Puustavi kuollettaa, mutta henki tekee
eläväksi".
"Mitä sinä tuolla puustavilla ymmärrät? — —
Kirjoitettua sanaako?"
"Sekä nykyisten kristittyin että historian kokemus
osoittaa, että äänellisesti saarnattu sana vaikuttaa kirjoitettua sanaa enemmän
sekä herätykseksi että uskoon saattamiseksi".
"Siihenkö se puhe elävästä ja kuolleesta Jumalan
sanasta nyt supistuuki; mutta miksi et puhu minulle yhtä suoraan, kuin
muilleki, miksi et opeta minulleki, kuten muilleki, että Raamatun lukeminen on
turhaa puuhaa sille, joka uskoon ei vielä ole tullut".
"Milloin olen niin opettanut? — Ne ovat
valehdelleet, jotka niin ovat sanoneet".
"Ohoh, jopa nyt kiveen iskit! Eikös Leenaki ollut
tässä yhtenä iltana siinä kun Aappo oli Järvimaan takalolla sitä meidän talon
väen päähän pannut?"
"Minua kummastuttaa, että Aappo viitsii sitä
valheeksi väittääkään", sanoi Leena kauhtuen.
"Niin, minä tarkoitin silloin sitä, ettei uskoton
ihminen voi lukiessaan eroittaa lakia evankeliumista, ennenkuin evankeliumi
uskon saarnassa hänelle laista eroitettuna annetaan ja sovitetaan. Selkeäähän
on, että niin kauvan kuin evankeliumin matkaan laki sekoitetaan, ei se ikinä
kenellekään uskoa tuo, koska laki et ole pantu eläväksi tekemään".
Teoksen seurakuvauksessa, kuten muissakin aikalaislähteissä, kerrotaan miten "Uskovaiset" menivät seurapirtin perälle, kun taas "uskottomat" jäivät oven luo seisoskelemaan. Seuravierailta "uskovaiset" kyselivät "Onko Jeesus sydämessä"? Lisäksi kerrotaan, miten lestadiolaiset tervehtivät toisiaan "Jumalan terveiks", samalla toisiaan halaten. Halaaminen olikin pitkään lestadiolaisuskovia yhdistävä tervehtimistapa samalla tavalla kuin "Jumalan terveet".
Yksi dramaattisimpia kuvauksia kirjassa on Kölliskön veljen Simon alkoholisoituminen ja juoppohulluus. Tien juoppoudesta raittiuteen hänelle opastaa toinen juoppo, mut nyt entinen, eli saarnaaja Aappo Naurismaa. Hänet oli alkoholismista pelastanut lestadiolainen usko ja samaa lääkettä hän tarjoaa Simolle. Pitkällisen taistelun jälkeen Simo pääsee Aappon avulla irti viinasta. Lopulta hän liittyy myös paikalliseen lestadiolaisseurakuntaan. Tässä kuvaus siitä:
Ovi aukeni ja Simo säpsähti. Hän koetti pyyhkiä vetisiä
silmiään, mutta ei ehtinyt ennen kuin Aappo oli jo sisällä.
"Turhaa on sinun salata minulta sisällistä hätääsi.
Minä sen kyllä tiedän, vaikka en sitä ole ollut huomaavinani, olen vaan antanut
Pyhän Hengen jatkaa alkavaa työtänsä, sillä Hän se on, joka sinussa työtä
tekee".
"Minä olen viheliäisin ihminen maailmassa".
"Tee siis pikainen parannus, jos et tahdo tulla
mauttomana suolana tallatuksi ihmisten jaloilla", sanoi Aappo.
"Kuinka voisin tulla paremmaksi?" kysyi Simo.
"Uskon kautta, usko ainoastaan syntisi anteeksi,
niin tulet elävään seurakuntaan jäseneksi".
"Kuinka voin uskoa?" kysyi Simo.
"Elävä usko sytytetään sydämeen Herran Jeesuksen
veren omistamisessa evankeliumin saarnan kautta, kun tämä Pyhän Hengen voima
seurakunnassa korvaan ja sydämeen kuuluu: syntisi ovat anteeksi annetut, Tässä
tulevat Jumalan lapset portista kaupunkiin sisälle ja saavat tuntea armoa
Karitsan ja Siionin suloisuudesta", sanoi Aappo.
Simo heittäysi Aapon kaulaan ja sanoi: "Oi, rakas
veli, johda minutkin tästä portista sisään; anna minulle minun syntini
anteeksi, minun ei tarvitse sinulle mitään tunnustaa; sinä tiedät mikä
viheliäinen synnin orja olen". — Suuret ja viljavat vedet vierivät hänen
poskiansa alas ja hän katsoi Aappoa niin rukoilevasti.
"Jeesuksen nimessä ja veressä annan minä sinulle
sinun syntisi anteeksi", sanoi Aappo.
"Voinko olla nyt turvattu?" kysyi Simo
tyyntyen.
"Usko vaan vahvasti syntisi anteeksi ja sinä voit
olla turvattu, mutta sinun täytyy tulla Herran seurakuntaan ja tunnustaa siellä
syntisi, sillä siellä Pyhän Hengen voimalla kaadetaan ja ammennetaan sydämeesi
taivaan tulta Jeesuksen veren voimalla ja kaikkein syntein anteeksi
antamisella, että lamppusi aina kirkkaammin palamaan syttyisi", sanoi
Aappo.
Nämä sanat rauhoittivat Simoa suuresti ja hän meniki
seuraavana pyhänä "kristittyin seuroihin", tunnusti syntinsä ja anoi
"kristityiltä" synnin päästöä. Se palava rakkaus, jolla nuo
villiläisiksi nimitetyt henkilöt ottivat hänet seurakuntaansa julistamalla
hänelle synnin päästön, virvoitti hänen kovin lannistunutta mieltään niin,
ettei hän voinut olla ilosta itkemättä. Hän, joka oli ollut kaikkein huonoin,
kaikkein alhaisin, alhaisinta luontokappalettaki viheliäisempi, kaikkien ylön
katsoma, kaikkien inho ja kammo, ja omissa silmissäänki aivan auttamattomasti
langennut; hän tapasi nyt satoja, jotka kerran olivat olleet samanlaisia ja
kumminki saaneet rauhan sieluunsa ja tulleet totuuden tunnustajiksi.
Nämä samat onnettomat olivat nyt kunnon ihmisiä ja vielä
parempiaki, sillä olivathan he oikein ymmärtäneet mikä rakkaus on, sen huomasi
hän selvään siitä hellyydestä ja palvelevaisuudesta, jota nämä hänelle
osottivat. Nyt ymmärsi hänki, että Kristus on lain loppu jokaiselle
uskovaiselle autuudeksi. Hän ymmärsi tästä selvään, ettei Mooseksen laki enään
kuulu hänelle, vaan Kristuksen laki, joka on rakkaus."
Tämän jälkeen Simo koki velvollisuudekseen keskustella omasta muutoksestaan muiden ja ennen kaikkea omaistensa kanssa. Päämääränä oli saada myös heidät liittymään uskonyhteisöön:
"Ah, jospa teki yhtyisitte Herran laumaan ja
yksinkertaisesti uskoisitte syntinne anteeksi, sillä ei ole muuta kuin yksi
lammashuone ja yksi verinen ovi, josta kaikkien on sisälle mentävä. Tulkaa siis
ja ottakaa synnin päästö seurakunnalta ja yhtykää Herran laumaan".
Kirjan lopussa on kuvaus Simon häissä pidetyistä seuroista, jossa Aappo Naurismaa pitää pari tuntia kestävän saarnan. Sen lopussa Aappo kuvaa, miten ja ketkä pääsevät Kristuksen seurakunnan jäseniksi ja ketkä ovat sen ulkopuolella näin:
"Verinen ovi Jesus on se, että Jesus Kristus
saarnataan ristiin naulittuna sovintouhrina syntisten edestä? Ne, joiden
sydämeen tämä koskee ja käy, tarvitsevat saada synnit anteeksi seurakunnassa
Jesuksen veressä ja niin uskoa. He ovat lammashuoneeseen sisälle tulleet. Mutta
ne, jotka eivät ole tästä ovesta sisälle tulleet, ovat ulos jääneet ja
kutsutaan Jumalan sanassa koiriksi, velhoiksi, huorintekijöiksi, epäjumalan
palvelijoiksi, valheen rakastajoiksi ja tekijöiksi, olkootpa sitten omasta
mielestään kuinka hurskaita hyvänsä ja maailman silmissä miten jumalisia
tahansa…"
Aappon saarna päättyy rikkailla kielikuvilla kirjottuun huipennukseen, joka saa sanankuulijat, Simon heidän joukossaan, yhtymään ns. liikutuksiin:
"Laula neitsy Siijonin tytär hosiannaa ja hallelujaa Jumalan auringon alla. — Me tiedämme, että meidän ilomme ja voittovirtemme, laulumme ja hyppymme se on, joka perkeleelle joukkoinensa pahimman korvapiston ja sappitaudin antaa. Mutta syttyköön sitä kiivaammin Karitsan tuli palamaan ja Jumalan voittotorvet soimaan ja taivaan kellot kuulumaan neljällä ilman suunnalla. Kiitos ja ylistys ja hallelujaa Karitsalle, että Herra ijankaikkinen Jumala on valtakunnan omistanut, jossa syntiset miehet ja vaimot Jumalan kanteleita ijäisesti soittaa saavat. Vastoin kaikkia päällekantajoitamme tahdomme huutaa avoimella suilla: hallelujaa, hallelujaa Jumalalle ja Karitsalle! Amen."
Nämät kiihoittavat sanat vaikuttivat Simon heikontuneesen
hermostoon hurmaavalla tavalla. Hänen sielullinen tunne-elämänsä kiihtyi luonnottomaan
riemuhurmaukseen.
Hih, huh; hih, huh; hih, huh! alkoi hän kiljahdella,
käsillään haparoiden ympäriinsä.
Kirja päättyy lohduttavaan ennustukseen:
"Yhden asian minä vaan varmasti tiedän", sanoi kiertokoulunopettaja.
"Ja mikä se on?" kysyivät Aappo ja Kölliskö
yhtäaikaa.
"Että mitä tässäki liikkeessä Jumalasta on, se
pysyy; ja mitä siinä on ihmisistä, se kyllä aikaa voittaen tyhjään
raukeaa", sanoi hän ja pyyhkäsi vesikarpalon silmistään."
Kirjaa lukiessani pohdin koko ajan, mikä kuvatussa lestadiolaisuudessa ja nykyisessä versioissa siitä on yhteistä, ja mikä on muuttunut. Kirjassa minua hämmästytti, ettei siitä löytynyt mitään viittausta lestadiolaisten asketismiin, en minkäänlaisiin pukeutumis- ja tapakulttuurinormeihin. Ainoa ero valtaväestöön oli ehdoton alkoholikielteisyys. Tervehtimistavat ovat tuosta ajasta hieman muuttuneet, liikutukset ovat lakanneet lähes kokonaan, ja käännytysinto on täysin kadonnut. Yksi on säilynyt entisellään, ja se on muut uskovat ulossulkeva seurakuntaoppi.
Olipa mielenkiintoinen romaani menneisyydestä! Luin sen Gutenbergin sivulta e-kirjana. Erityisesti kiinnitin huomiota "kristittyin" puheenparteen "uskottomia" kohdatessa - se oli hyvin samankaltaista vielä 70-luvun seuroissa vanhojen saarnamiesten puheissa. Samanlaista veriylkä- ja verinen lammashuoneen ovi -kuvakieltä ei enää juurikaan kuule nykyseurapuheissa.
VastaaPoistaToivonkin lisää kirjavinkkejä samasta teemasta, kiitos!