Laestadius oli herätyssaarnaaja

Kaaresuvannon kirkkoherra Lars Levi Laestadius oli lähinnä herätyssaarnaaja, joka keskittyi kuulijakuntansa havahduttamiseen ja käännyttämiseen. Tässä päämäärässään hän myös onnistui. Laestadiuksen saarnojen ja kirjoitusten teologisia peruskonseptioita on tutkittu useissa väitöskirjoissa. Saadut tulokset poikkeavat toisistaan.[1] Monet opilliset linjaukset jäivät hänen julistuksessaan epäselviksi ja monitulkintaisiksi tai vähälle huomiolle. Tutkijoilla on eri näkemyksiä siitä, pyrkikö Laestadius erillisen uskovien herätysryhmän muodostamiseen. Professori Pekka Raittila katsoo, että ryhmä syntyi lähinnä spontaanisti. Piispa Olaus Brännströmin teesi on, että Laestadius pyrki harkitusti uskovien ryhmän muodostamiseen ja hengellisen pappeuden toteuttamiseen tämän ryhmän puitteissa.[2] Siitä tutkijat ovat yksimielisiä, että Laestadiuksen mukaan Jumalan armon toteutuminen edellyttää ihmiseltä armon järjestykseksi nimitettävän muutosprosessin kokemista.  Siihen kuuluvat keskeisinä katumus, uudestisyntyminen ja elävä usko jokapäiväisenä katumuksena ja kilvoitteluna. Kasteen asema jäi Laestadiuksen teologisessa ajattelussa epäselväksi.[3] Herätysliikkeen sisällä eli alusta lähtien erilaisia käsityksiä esimerkiksi sakramenttien luonteesta ja seurakuntaopista. Nämä ovat johtaneet ajoittain kuohuntaan ja jakautumisiin liikkeessä. Erimielisyyksissä ovat vastakkaiset puolet vedonneet oikeutetusti Laestadiuksen saarnoihin ja kirjoituksiin.[4]

Lestadiolaisuuden tunnusmerkkeihin on kuulunutkin alttius hajaannuksille. Epäselvää on kuitenkin, missä määrin liikkeen pirstoutuminen on Laestadiuksen monitulkintaisen perinnön, missä määrin yhteiskunnallisen, uskonnollisen ja kulttuurisen muutoksen seurausta. Herätysliikkeen ja sen eri haarojen opista ja opetuksesta puuttuu kattava yleisesitys. Opillinen kirjo suuntien välillä ja sisällä on varsin suuri ja näyttäisi olevan vain lisääntymässä.[5] Lisäksi vertaileva tutkimus siitä, miten nykyisen lestadiolaisuuden opilliset korostukset vastaavat herätysliikkeen perustajan näkemyksiä odottaa tekijäänsä.

Pajalan rovastin perinteen kantajat ovat sisäisissä riidoissaan vedonneet ahkerasti liikkeen perustajan kirjoituksiin ja saarnoihin. Hänen saarnojensa painattaminen ja niiden kieliasu ovat synnyttäneet voimakkaita tunteita. Joissakin (esikois)lestadiolaisryhmissä Laestadiuksen saarnat ovat saavuttaneet lähes pyhän tekstin aseman.[6] On perusteltua kysyä, onko herätysliike jäänyt Laestadiuksen vangiksi? Liikkeen perustajan elämäntapoihin, kulttuuriin ja pukeutumiseen kohdistuvia ohjeita noudatetaan huolimatta yhteiskunnan ja elinolosuhteitten radikaalista muuttumisesta. Ilmeisesti missään lestadiolaishaarassa ei ole käyty laajaa sisäistä keskustelua siitä, mikä Laestadiuksen opetuksessa kestää muutosten tuomissa haasteissa ja mikä olisi syytä hylätä. Toisaalta, onko liikkeen perinteinen tulkinta Laestadiuksesta ja hänen teksteistään saavuttanut niin pyhän aseman, ettei uudelleentulkinta ole mahdollista, vaikka aikalaislähteet antaisivat siihen mahdollisuuksia?

---

[1] Juntunen 1982, 38, 101-102.

[2] Brännström 1962, 114-141; Raittila 1976, 26; Juntunen 1982, 15.

[3] Juntunen, 259, 262

[4] Lohi 1999, Ihonen 2001, 161-165; Kinnunen 2004, 29.

[5] Esikoislestadiolaisuuden opetusta on tutkinut Risto Blom vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassaan Jumalan lapseksi. Käsitys uudestisyntymisestä esikoislestadiolaisessa julistuksessa. Vanhoillislestadiolaisuudessa tärkeimpiä lienevät Erkki Reinikaisen teokset, yhteensä seitsemän kappaletta vuosina 1983-2003. Lisäksi on mainittava Juhani Uljaksen Peltoon kätketty aarre (2000) ja Kullervo Hulkon Kukistumaton valtakunta (1965).

[6] Ihonen 2001, 169; Laestadiuksen tekstien ”pyhästä” asemasta esikoislestadiolaisuudessa todistaa riita, joka syntyi Per Boremanin 1956 toimittamasta Laestadiuksen evankeliumipostillasta. Ks. Hengellisen hallituksen vaiheet ensinsyntyneessä laestadiolaisessa seurakunnassa Ruotsin Lapinmaalla, 23-31. Esikoisuuden hajaannusta koskevia kirjeitä 1972. Moniste/MKA.