Vuosina 1909 – 1922 ilmestyi ensimmäinen laaja suomenkielinen
ensyklopedia eli laaja tietosanakirja. Katsoin, mitä tuo TIETOSANAKIRJA - niminen
kokonaisuus kertoo sekä lestadiolaisuudesta että liikkeen perustajasta Lars
Levi Laestadiuksesta. Ne sisältyvät
yksitoistaosaisen kirjasarjan viidenteen osaan. Tekstit on kirjoittanut
professori Antti J. Pietilä, joka paitsi teologisen koulutuksensa, myös
kotitaustansa takia oli hyvin perillä liikkeestä. Mielenkiintoista on lukea, millaisena
lestadiolaisuus on kuvattu noin sata vuotta sitten. Jos on suomalainen
yhteiskunta muuttunut runsaassa sadassa vuodessa, on myös lestadiolaisuudessa
moni asia muuttunut. Pietilän teksti Laestadiuksesta vastaa varsin pitkälle
sitä käsitystä, joka tänäkin päivänä on herätysliikkeen ”isästä”:
Tässä teksti (TIETOSANAKIRJA 1909 – 1922, osa V, 389 – 392):
Tässä teksti (TIETOSANAKIRJA 1909 – 1922, osa V, 389 – 392):
Laestadiolaisuus [les-],
Lars Levi L æ s t a d i u k s e n alkuunpanema uskonnollinen liike. Alkuaan
tarkoittaen ainoastaan uskonnollista herätystä ja siveellistä parannusta yleisluterilaisella
pohjalla liike sai jo perustajansa eläessä omituisen opillisenkin luonteen, ja
hänen kuoltuaan erikoispiirteet ovat tulleet yhä enemmän näkyviin. Saatuaan
Karesuannon seurakunnassa aikaan herätyksen Læstadius rupesi v:sta 1848 alkaen
lähettämään kulmakunnille ja muihin seurakuntiin luotettavia kansanmiehiä, jotka
,,kouluiksi" nimitetyissä hartausseuroissa mahdollisimman yksinkertaisia
menettelytapoja noudattaen esittivät tietämättömyyteen ja paheisiin vajonneelle
kansalle kristillisen pelastustien peruskohtia. Sellaisia lähettejä olivat
Juhani Raattama (k. 1899), C. J. Grape, Erkki Antti Juhonpieti (k. 1900) ja
Heikki Parkajoki (k. 1895). Ensinmainittu otti käytäntöön „taivaan valtakunnan
avaimet", s. o. uskovaisten, mieluimmin koko seurakunnan edessä tehtävän ripin
synnintunnustuksineen ja anteeksiantoineen. Ankaroilla lakisaarnoilla,
pöyristyttävällä, liikkeeseen kuulumattomiin kohdistetulla „hengellisellä
kiroilemisella" sekä Jumalan lasten tilan suloisilla kuvauksilla
koetettiin saada ihmisiä käymään „ahtaan portin", s. o. seurakunnan edessä
tehdyn synnintunnustuksen kautta uudesti synnyttävän armon osallisuuteen.
Uusisyntyminen käsitettiin voimakkaaksi murrokseksi, joka ilmeni ruumiillisissakin liikkeissä, semminkin n. s. liikutuksissa. Esiinnyttyään ensi kerran 1845 nämä ilohuudoissa, hyppimisessä, käsien paukuttamisessa, jopa kouristuksissakin ilmenevät tunteenpurkaukset muodostuivat ennen pitkää liikkeen pysyviksi tuntomerkeiksi, jotka antoivat leiman hartausseuroille ja vaikuttivat suggeroivan ominaisuutensa kautta huomattavasti liikkeen leviämiseen. Liikkeelle annettu pilkkanimi „h i h h u l i l a i s u u s" johtuu haltioituneiden ilohuudoista. Kun liike perustajan kuoleman jälkeen oli etupäässä oppimattomien maallikoiden johdossa, pääsivät yksipuolisuudet kehittymään yhä räikeämmiksi. Syntinen etsiköön — näin opetettiin — armollista Vapahtajaa uskovaisten seurakunnasta, sillä ainoastaan sen piirissä saarnattu sana on elävää Jumalan sanaa. Ilman synninpäästön äänellistä julistusta älköön kukaan luulko synneistään vapautuneensa, mutta kenellä se on, hän saa kaiketi uhallakin „uskoa itsensä autuaaksi", sillä usko on perusolemukseltaan uutta itsensä arvostelemista. Ripillä on uskontilan alussa perustava merkitys, ja jatkuvassa vaelluksessaan uskovan on siihen turvauduttava niin usein kuin omatunto tulee saastutetuksi. Näyttääpä liikkeessä olleen paljon sitä toivotonta vakaumusta, että syntisen ei maksa vaivaa pvrkiäkkään pääsemään turmeltuneesta luonnostaan, ja että ainoa keino elämäntiellä pysymiseen oli alistua yhä uudelleen ja uudelleen siihen „vanhalle ihmiselle" raskaaseen harjoitukseen, jota syntien julkinen tunnustaminen tietää. Näin lyötiin pyhitystä laimin ja aikaisempain lakisaarnain sijaan ruvettiin julistamaan sitä antinomistista oppia, että uskovainen on vapaa laista. Samalla oltiin sekä luterilaiseen kirkkoon että kaikkiin muihin kristillisiin kirkkoihin ja lahkoihin nähden jyrkästi tuomitsevalla kannalla. Lapissa syntyneessä „esikoisseurakunnassa" oli "kointähti noussut ja kristillisyyden päivä valjennut". Mutta tämä kiihkomielinen, omahyväinen suunta ei ole ainoa liikkeen piirissä. Sen rinnalla on ollut vanhimmista ajoista asti havaittavissa maltillinen, syvämielisempi virtaus, jonka etevin edustaja oli liikkeen perimätiedon ja alku-uskon patriarkaalinen todistaja Juhani R a a t t a m a. Suurella taidolla tämä mitä suurinta arvonantoa nauttiva mies sai yhdessä muiden samanhenkisten johtajain kanssa äärimäisyyssuunnan pyrkimykset niin tasoitetuksi, että liike pysyi koossa, mutta 1896 hajaannus ei ollut enää vältettävissä.
Syntyi uusi he r ä t y s, jota kannattavat m. m. saarnamiehet
Fredrik Paksuniemi. Pekka Hanhivaara, Mikko Saarenpää, Heikki Syväjärvi (k. 1909) sekä
useat liikkeeseen liittyneet papit. Pysyen yleisluterilaisella kannalla, tunnustaen kansankirkkomme
kasvattavan työn arvon ja osoittaen ymmärtämystä muitakin kristillisiä suuntia kohtaan
tämän suunnan edustajat teroittavat Jumalan kaikkialla läsnäoloa ja sielun mieskohtaista
tilintekoa hänen edessään. Raamattuun kirjoitetun sanan määräävää merkitystä.
rukouselämää, lain käytäntöä uskonnollissiveellisen tilan kuvastimena, pyhityksen tarpeellisuutta
j.n.e. Læstadiolaiset harjoittavat maallikkosaarnaajien kautta vilkasta sisälähetystointa
kaikkialla, missä suomen kieltä puhutaan
aina Ameriikkaa myöten; maltillinen suunta kannattaa myöskin
ulkolähetystyötä Kiinassa Suomen lähetysseuran haaraosastona. Uskonnollisen elämän
oppaina käytetään, paitsi Raamattua, varsinkin Lutherin ja Læstadiuksen kirjoja. Vanhoillisen
suunnan äänenkannattajana on "Armon sanoma", uuden herätyksen "Kolkuttaja".
Kokonaisuudeksi katsottuna liikettä on pidettävä erittäin
huomattavana tekijänä Suomen kirkon 19:nnen vuosisadan historiassa. Sillä on ollut Lapin
ja pohjoisen Pohjanmaan kansan keskuudessa samantapainen herättävä merkitys kuin heränneisyydellä
ja sen haarautumilla maamme eteläisemmissä osissa. Sitä paitsi liike on levinnyt Ruotsiin
ja Pohjois-Norjaan. [G. Johansson, „Læstadiolaisuus" (1892). J. A. Maunu, ,.Lars Levi
Læstadius ja læstadiolaisuus" („Oma maa" IV, siv.
506-519).] A. J. P-ä.
[= Professori Antti J. Pietilä]
Læstadius, Lars Levi L. (1800-61)
Pappi ja luonnontutkija, uutistalollisen Karl L:n poika
Arjeplougin pitäjästä Piitimen Lapista Ruotsista. L. sai nuoruudessaan
taistella puutetta vastaan, kunnes pääsi ylioppilaaksi Upsalassa v. 1820.
Tehtyään jo lukiolaisena omilla kustannuksellaan pitkän tutkimusmatkan halki Pohjois-Ruotsin
ja -Norjan maakuntain, hän sai ylioppilaana jatkaa tutkimuksiaan tieteellisten
seurain avustamana, tehden joka kesä retkiä Jämtlandiin, Trondhjemiin ja sieltä
Piitimen Lappiin. Tuloksena näistä matkoista oli useita ennenmtuntemattomia
kasvilajeja sekä arvokkaita Lapin luontoa ja ilmastoa käsitteleviä tieteellisiä
tutkielmia, joita L. julkaisi erinäisten tieteellisten seurain toimituksissa. Näin L:n elämä
näytti suuntautuvan luonnontutkijan työhön, johon hänellä oli hyviä edellytyksiä, ja hän harjoittikin
lempiainettaan kasvitiedettä vielä paljoa myöhemminkin. Hänen ansionsa tällä alalla kasvoivat
vähitellen niin suuriksi, että Upsalan tiedeseura ja Edinburgh'n kasvitieteellinen seuran kutsuivat
hänet jäsenekseen, ja 1838 hänet, palkinnoksi erään ranskalaisen tieteellisen seurueen opastamisesta,
nimitettiin Ranskan kunnialegionan ritariksi. Mutta jo 1824 hän erään
suosijansa neuvosta valitsi papillisen uran. V. 1825 papiksi vihittynä L. tuli
1826 kirkkoherraksi Karesuannon seurakuntaan Tornion Lappiin. Siellä hän
työskenteli v:een 1849, jolloin muutti Pajalaan. niissä hän eli loppuikänsä. —
L. oli vilkasluontoinen, tunteellinen, terävä-älyinen, oivallisilla
saarnalahjoilla varustettu, harvinaisen kielitaitoinen ja, ajan oloihin nähden, oppinutmies.
Työskenneltyään alusta alkaen uutterasti seurakuntansa rappeutuneiden olojen kohentamiseksi pitämällä
lukukinkereitä lappalaisten kodissa ja rippitutkintoja vanhemman väen ehtoolliskäyntien
yhteydessä sekä vaatimalla rippikoulunuorisolta kelvollista luku- ja kristinopintaitoa
L. sai työhönsä uuden innon, sittenkuin hän oli 1839 joutunut poikansa kuoleman ja oman peloittavan
sairautensa vuoksi todelliseen uskonnolliseen herätykseen. Hän rupesi taistelemaan varsinkin
laajalle levinnyttä juoppouspahetta vastaan, saaden vasta vuosia kestäneiden ponnistusten
perästä nähdä sen hedelmän, että yksi seurakuntalainen teki raittiuslupauksen. Tavattuaan 1844
matkallaan Åselen Lappiin erään Maria nimisen uskonnollisiin asioihin syvästi perehtyneen
lappalaistytön L. syventyi huomattavasti uskonnollisuudessaan ja alkoi pitää kiivaita lakisaarnoja
kaikkia paheita vastaan. Hänen puheensa oli usein kansanomaisen pitkäveteistä ja karkeaa, jopa
paikoittain raakaakin, mutta se sopi sille kansalle, jolle se oli tarkoitettu, ja teki siihen erinomaisen
voimakkaan vaikutuksen. Työ laajeni maallikkovoimain avulla, paisuen ennen pitkää
todelliseksi uudistusliikkeeksi, jonka vaikutukset eivät tuntuneet ainoastaan Ruotsin ja Suomen Lapissa,
vaan tunkeutuivat kauas eteläänpäin molemmissa maissa. Tehtäviinsä sydämestään
antautuneena L. oli tullut kaikessa „lappalaiseksi lappalaisille", kävi puettuna talonpoikaiseen
pukuun ja oli kaikessa kuin veli seurakuntalaisilleen. Siten hän voitti monen luottamuksen ja
rakkauden, niin että hänellä oli usein täysi työ varoittaessaan heitä asettamasta hänen henkilöään
liian korkealle.
Laestadiuksen kirjoituksista mainittakoon: „Om Uppodlingar i
Lappmarken" (1823)), „Loca parallela, plantarum", „De elimate Lapponiæ"
(painamaton), "Hålailattem Ristigasa ja satte Almatja kaskan" (Keskustelua
kristittyjen ja tavallisten ihmisten kesken) (1839), lapinkielinen raamatunhistoria
(1844). „Crapula mundi seu morbus animi contagiosus" (1839), „En ropandes
röst i öknen" (hengellinen kuukauslehti, 1852-54). Saarnojaan L. julkaisi
suomeksi 1849-51, ja hänen kuoltuaan julkaistiin niistä 1876 täydellinen „Kirkkopostilla".
Erittäin mieltäkiinnittävä on L:n käsikirjoituksena jälkeenjäänyt teos „Dårhushjonet", jossa
hänen filosofinen ja uskonopillinen käsitystapansa tulee selvimmin näkyviin. [J. A.
Maunu, "Lars Levi Læstadius" (1891) ; P. L. Stenborg, „En röst från
Zion, lefnadsteckning efter aflidne prosten m. m. Lars Levi Læstadius"
(1895).] A. J. P-ä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti