Automba, Minnesota (Päivitetty 11.7.2015)

Automba, Minnesota 1916. Siirtokansan Kalenteri 1970

Minnesota pohjois-osissa on monia alueita, joissa merkittävällä osalla asukkaista on juuret Suomessa. Yksi tälläinen alue on Automba township, Carlton Countyssa. Joskus alueella on sijainnut myös pieni, suomalaisten pystyttämä ja asuttama kauppalakin. Keräsin sen vaiheista koostetta vuonna 1990 ilmestyneestä Daniel Reedin kirjasta Automba. A Study of a Finnish Timber Boomtown sekä vuosina 1970 ja 1972 Siirtokansan Kalenterissa olleista Calvin Rengon kirjoittamista lyhyistä artikkeleista.  Yritin eräänä heinäkuisena iltana muutama vuosi sitten etsiä merkkejä kauppalasta, mutta pimentynyt ilta teki aikomuksesta lopun.

Automban kauppalan rakentaminen alkoi vuonna 1910. Silloin alueelle valmistuivat Heikki Knuutilan ja Kalle Hekkalan kauppaliikkeet. Samoihin aikoihin alueella oli käynnissä suuret metsätyömaat. Seudulla toi samaan aikaa jopa kolmekin sahalaitosta. Matt Reed aloitti hotellin pystyttämisen, mutta ennen kuin se ehti valmistua, William Mäki ja Charles Jokimäki ostivat sen ja perustivat rakennukseen sekatavara- ja ruokakaupan. Kylään nousi myös Einari ja Matti Rengon kauppaliike. Lisäksi Autombaan valmistui myös ravintola, jonka Arvid Niemi muutti myöhemmin myös kauppahuoneistoksi. Kylä eli vilkasta elämää, puutavaraa välitettiin ja liiketoiminta kukoisti.

Lokakuussa vuonna 1918 riehunut suunnaton metsäpalo Pohjois-Minnesotassa hävitti tämänkin kylän kuitenkin maan tasalle. Täydellinen tuho ei kuitenkaan asukkaita lannistanut, vaan kylä rakennuksineen pystyttiin uudelleen. Metsätyömaita riitti vielä parinkymmenen vuoden ajaksi, jonka jälkeen kylän toiminta vähitellen hiipui. 1970-luvun alussa asukkaita oli enää kaksi kappaletta.

Automban apostolisluterilainen kirkko, Siirtokansan Kalenteri 1972

Automban apostolisluterilainen kirkko

Ainoa koskaan Automban alueelle rakennettu kirkko oli noin vuonna 1915 pystytetty apostolisluterilainen kirkko. Se kohosi Mäen risteykseen (Maki crossroads, SE 1/4 of section 22 R21N, T47N). Seurakunta rekisteröitiin 14.5.1917 nimellä Finnish Apostolic Lutheran Church of the Town of Automba. Perustajina olivat Andrew Perälä, John Rengo, Oscar Ketola, William Jokimäki, Alex Mattson, Chas Liimatainen, Levi Johnson, Matt Rengo ja John Karlson.

Ennen kirkon pystyttämistä seurakuntalaiset olivat kokoontuneet kodeissa seuroihin ja lauluseuroihin. Kokouspaikkoina olivat varsinkin John Rengon ja Art Jokimäen kodit. Huoneet täyttyivät vieraista, joille tarjottiin aina sekä ruokaa että kahvia. Kylän lapset kokoontuivat uteliaisuudesta seuramaan ikkunoista seuramenoa. Eräs vanhus muisteli seuroja, joissa Robert Kratari tempautui uskonnolliseen kiihkoon niin, että hän huusi ja hyppi tuolistaan toiselle puolelle olohuonetta. Vuoden 1918 suuren metsäpalon aikana muutamat seudun asukkaat olivat hakeneet turvaa kynnetyltä peltoalueelta. He näkivät, kuinka kirkko oli vielä säästynyt tulipalolta. Tuossa vaiheessa ruohopalo lähestyi kirkkoa. Vaikka he olisivat voineet suhteellisen helposti pysäyttää palon, olivat nämä liian peloissaan ja väsyneitä taisteltuaan liekkejä ja kuumuutta vastaan koko päivän. Niinpä Automban kirkko paloi heidän istuessa ja katsellessa onnettomuutta uupuneina. Vuonna 1920 paikalle pystytettiin uusi kirkko.

Saarnaaja Matti Reedin vaimo Edna, John Järvenpään tytär, piti muiden uudisasukkaiden tavoin huolen siitä, että sunnuntai oli lepopäivä. Ja kirkkomenoon oli ehdoton velvollisuus, mikäli paikkakunnalle oli saapunut pastori / saarnaaja.

Seurapuheita eivät apostolisluterilaiset saarnaajat valmistelleet. Apostolisluterilaiset uskoivat, että Jumala puhuu sananjulistajan suun kautta kuin ”kaunopuheinen puhuja”. Dan Reed muistelee,miten hänen isoisänsä Matt valmistautui saarnaansa Eagle Laken kirkossa. Isoisä ainoastaan selaili kymmenen minuuttia Raamattuaan löytääkseen sopivan kohdan, selvitteli kurkkuaan ja ääntänsä ja aloitti saarnan.

Sekä apostolisluterilainen kirkko että siellä pidetyt seurat / kirkonmenot olivat hyvin pelkistettyjä. Kirkon etuosassa oli iso pöytä, jonka edessä istui kaksi saarnaaja sekä alttarikaide ehtoollista varten. Etuosan oikeassa nurkassa oli lukkarinpenkki, josta miesryhmä johti laulua. Apostolisluterilaisen traditioon ei kuulunut musiikillinen säestys. Vasta viime vuosina kirkkoihin (tilanne n. vuonna 1970) on sallittu ja lahjoitettu urkuja häitä ja erikoistilanteita varten. Lukkarin penkissä istuvat miehet ilmoittivat veisatun virren numeron ja aloittivat laulun johon seurakunta yhtyy. Vain muutamat uudet laulut kuten ”The Old Rugged Cross” ja ”Jesus Loves Me” olivat onnistuneet murtautumaan muuten suomalaisen taustan omaavaan hymnitraditioon.

Kirkonmenoihin kuuluivat laulut, Isä meidän rukous, Herran siunaus, ja saarna, kaikki hyvin pelkistettyinä, ilman mitään liturgiaa. Kokouksia ei pidetty ainoastaan sunnuntaina, vaan niitä saatettiin pitää jopa kokonainen viikko. Seuroja oli usein kahdet päivässä, yhdet esimerkiksi klo 13.00 ja toiset illalla. Seuroihin sisältyi paljon myös muuta sosiaalista toimintaa, kuten ruokailuja keittiötiloissa ja vierailuja ystäväperheissä. Niinpä apostolisluterilaiset seurat ja kokoukset ovat samalla sekä jumalanpalvelusmenoja että sosiaalista kanssakäymistä

Apostolisluterilaiset saarnaajat matkustavat ahkerasti seuroja pitämässä kolmen osavaltion (Minnesota, Wisconsin ja Michigan) alueella. Seuroista ilmoiteltiin suomenkielisissä lehdissä kuten esimerkkisi Amerikan uutisissa. Matt Reed, joka toimi yli 30 vuotta saarnaajana / pastorina, toimitti viikon aikana useita kasteita, vihkimisiä ja hautauksia, jonka lisäksi hän saattoi olla viikon Ironwoodin alueella Michiganissa, seuraavalla viikolla Eagle Lakessa Minnesotassa ja sitä seuraavalla viikolla Menahgassa Minnesotassa. Melkein joka vuosi hän teki kaksi matkaa Chicagon alueelle, yhden Itärannikolle ja toisen Länsirannikolle. Kun Matt Reed oli nuorempi, hän saattoi pitää viisikin rippikoulua vuodessa kolmen edellämainitun osavaltion alueella. Konfirmoitavat saapuivat mailien päästä tähän viikon kestäneeseen rippikouluun

Vuoden 1970 tienoilla kirkko ei ollut enää aktiivisesti käytössä. Siinä pidettiin kirkonmenot vain kerran vuodessa. Tämä sen takia, että rakennus säilytti kirkon statuksen eikä siitä tarvinnut maksaa veroja. Toiminnan kuihtumisen taustalla olivat sukupolvien väliset ristiriidat. Vanhukset, Matt Reedin johdolla, kieltäytyivät muuttamasta seura- ym. traditioita. Heidän mielestään ”totisen Jumalan sanan” julistamista oli jatkettava. Lopulta konservatiivit seurakunnan jäsenet liittyivät Eagle Laken seurakuntaan ja käytännössä Automban seurakunta hävisi olemasta. Vuonna 1972 Siirtokansan Kalenterissa Calvin Rengo kertoi kirkon siirtyneen lopullisesti pois alkuperäisestä tehtävästään ja sitä pidettiin heinälatona. Hän pohdiskeli myös seurakunnan toiminnan loppumisen syitä seuraavasti:

Nuorillamme on omat ja ehkä erilaiset katsomukset tämän maailman menoon ja elämän tempoon nähden, eivätkä ehti tässä kiireellisessä maailman ajassa ajattelemaan niitä arvoja, joita saivat periä vanhemmiltaan ja esivanhemmiltaan. Näissäkin kuitenkin olisi paljon oppimista, jos hiljennyttäisiin hetkeksi noiden kysymysten eteen.

Rätinajo

Olen viime aikoina lueskellut Sulo V. Siitosen 1980- ja 1990-luvuilla toimittamia Ruokolahden kotiseutulukemistoja. Kirjasarjassa on yhteensä kuusi osaa. Niissä on pääosin lyhyitä tarinoita ruokolahtelaisista rakennuksista, nähtävyyksistä, muistomerkeistä ja paikkakunnan asukkaista. Niitä ryydittävät Siitosen tekemät piirrokset. Myös paikkakunnan murre pääsee kirjoissa hyvin esiin ja tallennetuksi. Sulo V. Siitonen ja Ruokolahti-seura on tehnyt hatunnostonarvoisen työn kootessaan vanhat tarinat ja perimätiedon kirjoihin ja kansiin.

Tässä yksi helmi ns. rätinajosta (alussa oleva taustoitus on väitöskirjastani). Ja vieläkö joku väittää, etteivät karjalaiset ole kauppamiehiä?

Rätinajo

Karjalassa oli lukuisia pitäjiä, joissa kotiteollisuus oli merkittävä sivuelinkeino. Tunnetuin näistä oli Kannaksen Valkjärvi. Siellä valmistettiin kaikentyyppisiä ajotyökaluja, rekiä ja kärryjä. Näitä myytiin ennen kaikkea Pietariin. Puuastioistaan olivat tunnettuja Säkkijärvi, Vahviala, Virolahti ja Lappeen seutu. Kurkijoen tuotteita olivat luokit, länget ja piiskat, Uukuniemen pärekorit, Parikkalan huovikkaat. Muolaan pitäjän keskellä sijainneessa venäjänkielisessä Kyyrölässä valmistettiin erilaisia saviastioita. Tuotanto oli niin laajaa, että se vaati oman myyntiorganisaationsa. Näin syntyi omalaatuinen kulkukaupan laji, potti- ja rättikauppa, jota harjoittivat ennen kaikkea valkjärveläiset.
----
Ns. rätinajossa kauppamiehet myivät Kyyrölän saviastioita ja keräsivät sekä ottivat maksuina vastaan rättejä, lumppuja ja säkkejä. Lumput ja säkit toimitettiin Pietariin, jossa paperiteollisuus käytti niitä raaka-aineikseen. Rättimies tiesi saavansa lumppuja joka talosta, sillä asetus kielsi lumppujen hävittämisen. Ennen ostosmatkalle lähtöään rätinajajat ajoivat Kyyrölään, josta lastasivat kuormaansa savivateja, kukkopillejä, makeisia, leivonnaisia ja kaikenlaista pientä rihkamaa: Kun rättimies tuli taloon, hän toi sisälle muutamia potteja nähtäväksi. Seuraavaan tapaan hän esitti asiansa (Ruokolahdelta):

Kerätkää nyt yhtee myysyy, kaikenlaist ryysyy, syssäkkii, kyntörättii, pienii palasii, paija-alasii, tilkuu talkkuu, paimene salkkuu. Kuta mustempii, sen lystempii, kuta likasempii, sen parempii. Siit mie annan teile niistä nippii nappii, kohvkuppii, pottii ja vattii, lusikoi rautasii, savisii lautasii, kissankuppii, kukkopillii, kissanpiirakoi, orehkoi, kauruskoi, inkväärii, pastillipötköö, hokmantippoi, vanhaamiestä ja vieläkii mitä muuta miel tekköö. Taitaa miul viel vähä olla pirupaskaakii

Ruokolahden piiskuupetäjä

Ruokolahden piiskuupetäjä, taustalla siintää kuuluisa kellotapuli

Kesäkuun 20. päivänä Ruokolahdella tekemäni vaelluksen aluksi pysähdyin kauniilla ja kuuluisalla Kirkonmäellä.

Ruokolahden Kirkonmäellä seisoo vanhan hautausmaan laidassa iäkäs mänty, jonka on väitetty olleen rangaistuspuuna. Kirkkohan vastasi maallisen vallan ohella seurakuntalaistensa rankaisemisesta. Suurista rikkomuksista joutui jumalanpalveluksen ajaksi kirkkoon sijoitettuun häpeäpenkkiin. Sitä kutsuttiin myös mustaksi penkiksi, koska se maalattiin perinteisesti mustaksi. Häpeäpenkkiin tuomittiin useimmiten naisia, jonka takia sitä sanottiin joissakin seurakunnissa naistenpenkiksi tai huorapenkiksi.

Toinen keskeinen ja ankarampi häpeärangaistusmuoto oli jalkapuu. Se määrättiin vuonna 1687 hankittavaksi jokaiseen kirkkoon. Vuodesta 1765 alkaen jalkapuurangaistuksen saattoi sovittaa maksamalloa sakkoa.. Jalkapuurangaistuksen valvomien ja jalkapuun hoitaminen kuuluivat unilukkarin tehtäviin. Jalkapuussa istuttiin joko kirkonmäellä tai kirkon eteisessä ennen jumalanpalveluksen alkua, jotta seurakuntalaiset näkisivät synnintekijän häpeän.. Häpeärangaistukset kiellettiin vuonna 1848 ja julkinen kirkkorangaistus kumottiin vuonna 1864. Uusi, liberaalimpi kirkkolaki astui voimaan 1.7.1870. Jalkapuurangaistuksen tilalle tulivat kirkko kirkkoneuvoston edessä annettu varoitus, saarnatuolista annetut nuhteet ja sakkorangaistukset.

Ruokolahdella, kuten muuallakin,  häpeärangaistukset pantiin täytäntöön sunnuntaisin, kun kirkkomäellä  oli runsaasti kansaa koolla. Tuomittu sidottiin käsistään puuhun kiinni. Hänen piti olla siinä määrätty aika tiellä kulkevien katseltavana ja pilkattavana. Myös raipparangaistukset pantiin käytäntöön rangaistuspaaluna toimivan petäjän äärellä. Männyn kuoressa oli joskus aikaisemmin nähtävissä jälkiä siteistä, joilla tuomitut sidottiin puuhun kiinni.

Viimeisenä rangaistuspiiskurina oli Ruokolahdella Nyman-niminen romanimies. Hänet valittiin virkaansa vuonna 1870.

Vanhaa petäjää katsellessani pohdin sitä, kuinka todella nöyryyttävä rangaistusmuoto häpeä-/piiskuupetäjä on ollut. Kauas on tultu niistä päivistä. Nykysinhän julkaistaan vain todella vakaviin rikoksiin syyllistyneiden nimet.

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, osa 17: Rikkilän kansakoulu

Rikkilän entinen kansakoulu heinäkuun alussa 2015

Lakkautettujen kyläkoulujen kierrokseen liittyvät kirjoitukseni ovat olleet pitkään jäissä. Syynä ei suinkaan ole se, etteikö seudullamme olisi enää koulukäytöstä poistettuja kyläkouluja. Niitä on jäljellä vielä kymmenittäin. Syynä ei ole sekään, ettenkö olisi niitä käynyt kuvaamassa ja olisi penkonut kouluihin liittyvää historiaa. Yksinkertaisesti on löytynyt myös muuta kiinostavaa aineistoa. Nyt lupaan kuitenkin parantaa tapojani, ja siirryn uudestaan aktiivisempaan kyläkoulujen historioista kirjoittamiseen. Luvassa on kymmeniä kirjoituksia lisää. Tällä kertaa jatkan sarjaani kertomalla Rikkilän kansakoulun vaiheista. 
 

Rikkilän kansakoulu vuonna 1957
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Sunnuntaina 5.7.2015 kiertelin polkupyörälläni Lappeen entisen pitäjän eteläisiä kyliä. Yhtenä pysähdyspisteenä oli Rikkilän entinen kansakoulu. Talon nykyiset omistajat Hannele ja Pekka Lyijynen esittelivät ystävällisesti taloaan ja kertoilivat rakennuksen vaiheista. Lisäksi sain jälkikäteen Hannele Lyijyseltä kuvia koulutalosta, sekä siellä vietetystä entisten oppilaiden tapaamisesta heinäkuussa 2014. Sain häneltä myös Anja Hytti-Oikkosen edellä mainittuun tapaamiseen laatiman "Rikkilän koulun tarinan". Hytti-Oikkosen kirjoituksen, Hannele ja Pekka Lyijyseltä kuulemieni tarinoiden ja Lappeenrannan kaupunginarkistosta löytyvien asiakirjojen avulla kokosin alla olevan blogimerkinnän Rikkilän kansakoulun vaiheista. 

Kutsu Simolan kansakoulupiirin kokoukseen Kansan Ääni-lehdessä
31.5.1910. Aiheena mm. Rikkilän kansakoulun rakentaminen.

Rikkilän kansakoulun alkuvaiheet ovat tuolle ajalle hyvin tyypilliset. Tarvittiin valveutuneita kyläläisiä, jotka olivat paitsi aloitteeellisia, myös valmiita taloudellisesti tukemaan kansakouluhanketta. Aikakauden sanomalehtiuutiset kertovat varsinkin talollisen Elias Rikkisen olleen asiassa aloitteellinen. Kylän valveutuneet miehet ehdottivat vuonna 1910 Lappeen kunnanvaltuustolle oman koulun rakentamista, koska Simolan koulu oli aivan täynnä oppilaita. Niinpä syksyllä 1910 koulu aloittikin aloitti vuokrahuoneissa toimintansa. Vuonna 1898 laaditussa kunnan koulupiirijaossa Rikkilää ei oltu vielä mainittu omana koulupiirinään. Rikkilä muodostettiin sitten virallisesti omaksi koulupiirikseen vasta vuonna 1912 , siis koulun ollessa jo pystyssä ja käynnissä.

Ilmoitus pientenlasten koulun Rikkilässä alkamisesta
Lappeenranta-lehdessä 25.8.1910

Rikkilän entinen kansakoulu
Kuva: Hannele Lyijynen

Koululle myi 1,6 hehtaarin suuruisen tontin Herstenin tilan silloinen isäntä Jooseppi Lyijynen. Kauppaa voidaan pitää lahjoituksena, sillä kunta maksoi tontista vain vaivaiset 2 markkaa. Koulu pystytettiin Helsinki - Pietari-radan radan varressa olevalle mäelle ja se tontti nimettiin Valistusmäeksi. Koulurakennus koostui kahdesta eteisestä, kahdesta luokkahuoneesta, keittolasta ja aika kookkaasta opettajan asunnosta. Ulkorakennukseen sijoitettiin kaikki siihen aikaan tarvitut lisätilat.

Talvinen kuva Rikkilän entisestä kansakoulusta
Kuva: Hannele Lyijynen

Syksyllä 1911 uudessa kansakoulussa aloitti opiskelun yhteensä 37 oppilasta. Heistä poikia oli 22 ja tyttöjä15.  Ensimmäisenä opettajana koulussa oli Hilja Laurinmäki, joka toimi tehtävässä vuodet 1910 - 1916. Pitkäaikaisena opettajana oli Eeva Nikulainen (vuodesta 1946 Leppänen), jonka opetustyö Rikkilän kansakoulussa alkoi vuonna 1924 ja päättyi hänen eläköityessään vuonna 1960.

Mielenkiintoinen vaihe Rikkilän kansakoulun, kuten kaikkien rajakuntien kansakoulujen, historiassa olivat sotavuodet. Koulutyö keskeytyi silloiselta 32 oppilaalta. Kesällä 1944 Rikkilän kansakouIusssa oli sotasairaala, jossa lääkäreinä työskentelivät Janne Klemola ja Risto Aalto. Lyijysen riihessä oli ruumishuone ja esikunta piti majaa Lyijysen talossa.

 

Rikkilän koulun oppilaita pihalla vuonna 1965
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Koulun tilat olivat ahkerasti käytössä monenlaiseen harrastustoimintaa iltaisin ja viikonloppuisin. Näitä olivat mm. tyttöjen ja poikien voimisteluharjoitukset, laulukuorot, marttojen illanvietot, Lappeen seurakunnan maakirkot, nuorisoseura, lausuntakerho, tyttöjen käsityökerho, seurakunnan kerhot ja eri yhdistysten ja seurojen kokoukset.

Rikkilän kansakoulun itäinen pääty
kuva: Hannele Lyijynen

Koulun oppilasmäärä näyttää vuosikymmeniä pyörineen kolmenkymmenen oppilaan molemmin puolin. Kouluvuonna 1956 - 1957 Rikkilän kansakoulussa oli 28 oppilasta. Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin 33 oppilasta. Kun 1960-luvun puolivälissä oli selkeästi näkyvissä kyläkoulujen oppilasmäärän väheneminen, käynnistettiin Lappeen kunnassa selvitys kouluverkoston supistamisesta. Rikkilän kansakoulu päätettiin tuon selvityksen tuloksena lakkauttaa. Lukuvuosi 1966 - 1967 oli koulun viimeinen.  Keväällä 1967 opettajat Harri Aartelo ja Maija Moisio jakoivat päättötodistukset koulun 23 oppilaalle. Samana vuonna myös Lappeen kunta oli siirtynyt historian lehdille, kun se liitettiin Lappeennan kaupunkiin. Liitoksen myötä Lappeenrannan kaupungista tuli tontin ja sillä sijainneen tyhjäksi jääneen koulurakennuksen uusi omistaja.

 

Yksityiskohta Rikkilan entisestä kansakoulusta:
Kuva: Hannele Lyijynen

 

Lappeenrannan kaupunki yritti hyödyntää tyhjäksi jäänyttä kiintestöä vuokraamalla sitä asuntoina. Tästä seurasi kuitenkin lähiympäristön asukkaille harmeja. Lopulta  tontin "lahjoittajan" pojanpoika Erkki Lyijynen marssi silloisen kaupunginjohtajan Jarmo Kölhin puheille ja tarjoitui ostamaan koko kiinteistön. Kaupat syntyivätkin 10 000 markalla vuonna 1972. Tämän jälkeen rakennus toimi mm. jyvävarastona,. Jossakin vaiheessa oli ollut puhetta myös koulun prkamisesta ja hirsien käyttämisestä polttopuuna. Onneksi tämä puhe ei koskaan muuttunut teoiksi. Lyijysen tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos vuonna 1998 ja tällöin myös Valistusmäen kiinteistö siirtyi Pekka Lyijysen omistukseen. Pekka ja Hannele Lyijynen kaivoivat vanhat hirret kahdeksankertaisen tapetin alta esille ja kunnostivat entisen opettajan asunnon asunnokseen. Muut tilat ovat varastotiloina sekä Hannele Lyijysen työskentelytilana hänen tekstiilitöilleen. Aluksi Lyijyset  pitivät koulua kesäasuntonaan. Pysyvästi he muuttivat koululle asumaan vuonna 2002.
Lämpimät kiitokset Pekalle ja Hannelelle vieraanvaraisuudesta, jutteluhetkestä ja kuvamateriaalista!

Rikkiläläisten kylätapaamisen näyttämönä koulu oli heinäkuun 8. päivänä vuonna  2014. Alla muutamia kuvia tilaisuudesta:

Kuvia kylätapaamisesta heinäkuussa 2014
Kuvat: Hannele Lyijynen

Pyöräretki Simolan, Rikkilän ja Vainikkalan kylissä 5.7.2015

Terijoelta siirretty komea huvilarakennus

Tein aurinkoisena sunnuntaina 5.7.2015 pyöräretken Simolan, Monolan, Kälvelän, Rikkilän ja Vainikkalan kylissä. Keli oli mitä mainioin, lämpötila pyöri 18 - 20 asteen välillä, taivas oli miltei pilvetön, reippaasti puhaltanut tuuli piti huolen siitä, ettei hiki noussut pahemmin pintaan, vaikka reitillä on muutamia pitkiä nousujakin. Laajana kukkivat kedot ja pientareet, niistä leviävät huumaavat tuoksut ja  silmiä hivelevä värikylläisyys saivat kaltaiseni kyynikonkin herkistymään. Pisteenä i:n päälle olivat ne lukuisat mukavat kohtaamiset, lämmin ystävällisyys ja avuliaisuus, joita sain kokea retkeni aikana. Jopa rajavartioston "pojat" olivat ystävällisesti huolehtivaisia kolutessani rajavyöhykkeen reunoja.

Pommituksen jäljet näkyvät edelleen Simolan vesitornin ulkoseinässä

Kuvasin reitille sattuvat koulut, joista kaksi (Rikkilä ja Vainikkala) on lakkautettu, yksi (Simola) on vielä koulukäytössä. Rikkilän koulun omistaa nykyisin aviopari, jonka miehen isovanhemmat antoivat aikoinaan tontin koulua varten. Vainikkalan koulun omistaa ilmeisesti edelleen Lappeenrannan kaupunki.

Simolan entinen asemarakennus on vuodelta 1869

Kävin myös Simolan asemalla. Ensiksi pysähdyin pommien ja kranaatien iskemiä julkisivussaan kantavalla vesitornilla. Simolan asemalla kuoli 19. - 20.6.1944 puna-armeijan lentokoneiden pommituksissa vähintään 130 ihmistä. Suurin osa Kannakselta pakenevia evakoita. Lopullista uhrimäärää ei tiedä kukaan. Vesitornin lähellä asuva Jarno Helo laski ystävällisesti vesitorniin sisälle ja kertoi tornin historiasta ja ylläpidosta. Kävin myös entisellä Simolan asemalla, joka pystytettiin vuonna 1869, kun Helsinki - Pietari-rataa rakennettiin ja joka nykyisin on yksityisasuntona. Upeaa rakennusta, sen ja kyläseudun historiaa esitteli perusteellisesti talon omistaja Anne Soini.

Mielenkiintoinen oli myös pysähdys upealla, Terijoelta siirretyllä huvilalla.
Palaan myöhemmin edellä mainittujen koulujen vaiheisiin, samoin Simolan vesitorniin ja ehkä myös Simolan aseman historiaan.

Jälleen kerran voin todeta:
- Upea on Etelä-Karjalan luonto, upeita ovat sen asukkaat, rikas ja mielenkiintoinen on kotiseutumme historia.

Simolan koulu

Rikkilän entinen kansakoulu

Vainikkalan lakkautettu kyläkoulu

Valkoisten sankaripatsas Lemillä, osa 2

Valkoisten sankarivainajien muistomerkki Lemin kirkkomaal

Edellisessä kirjoituksessani lupaamani tarina Valkoisten sankaripatsaan paljastustilaisuudesta seuraa alla. 30.8.1920 paljastetun harmaagraniittisen muistomerkin suunnitteli Arkkitehtitoimisto Eränen/Antero ja sen veisti tamperelainen Suomen Graniitti Oy. Hinnaksi tuli lopulta 14 500 markkaa. 

Paras tapa siirtyä paljastusjuhlan tunnelmiin on varmasti lainata juhlasta kertonutta lehtiartikkelia, joka ilmestyi Etelä-Saimaassa 2.9.1920. Artikkeli on oiva ajankuva ja se viestii juhlan mahtipontisuudesta, sotilaallisuudesta ja vakavuudesta. Paikalle oli saapunut maamme ensimmäinen valtionhoitaja, myöhemmin presidentiksi noussut Pehr Eivind Svinhufvud Luumäeltä.

Sankaripatsaan paljastusjuhla Lemillä.

Harrastunnelmainen juhlatilaisuus, jossa oli läsnä mm. ent. valtionhoitaja P. E. Svinhufvud.

Maanantaina paljastettiin Lemillä arvokkain juhlallisuuksin vapaustaistelussa kaatuneiden sankarien hautapatsas, Klo puoli 11 ap. marssivat paikkakunnan suojeluskunta sekä Luumäen, Savitaipaleen ja Taipalsaaren suojeluskuntia edustavat osastot raskaan tykistörykmentin soittokunta etunenässä kirkkomäelle, missä suojeluskuntien sijotuttua kolmioon Lemin ”Lotta Svärdit” luovuttivat Lemin suojeluskunnan lipun, jonka heidän puolestaan suojeluskunnan paikallispäällikkö Inkiselle ojensi rouva Mujo, pitäen samalla lyhyen puheen. Paikallispäällikkö Inkinen kiitti suojeluskunnan puolesta muutamin sanoin. Sen jälkeen tarkasti jääkärivääpeli Taina suojeluskunnat.

Juhlallisen lipun luovuttamisen tapahduttua oli kirkossa jumalanpalvelus, missä juhlasaarnan piti kirkkoherra Simola Lappeenrannasta.

Juhlajumalanpalveluksen päätyttyä siirtyivät suojeluskunnat ja juhlayleisö sankaripatsaalle asettuen suojeluskunta neliöön patsaan ympärille. Kauniin puheen piti kirkkoherra Martin palauttaen mieliin tapahtumia, joiden muistoksi patsas on pystytetty. Sen jälkeen pudotettiin patsaan peittävä verho suojeluskunnan kunniaa tehdessä, ja kaunis, harmaasta graniitista hakattu patsas paljastui yleisön nähtäväksi. – Patsaaseen on paitsi kaatuneiden nimiä kaiverrettu sanat: ”Isänmaan uskolliset vapaussankarit 1918”.

Paljastustilaisuudessa laskettiin sankarihaudalle joukko seppeleitä, joista mainittakoon pairtsi lukuisia kaatuneiden omaisten seppeleitä Lemin suojeluskunnan väliaikaisen paikallispäällikkö Inkisen mainitun suojeluskunnan puolesta. neiti Palkolan ”Lotta Svärd”-yhdistyksen puolesta, neiti Palkolan Luumäen suojeluskunnan puolesta ja valtuuston puheenjohtajan Elias Kaijansinkon Lemin kunnan valtuuston puolesta laskemat.

Muistopatsaassa on yllä olevat sanat

Paljastustilaisuuden päätyttyä tapahtui kirkon lähistöllä suojeluskuntain ohimarssi, jonka otti vastaan jääkärivääpeli Taina. Klo 4 alkoi n. s. talo ”Tapiolan” kentällä mieliä innostava kansalaisjuhla, jossa puheita pitivät toimittaja Kotonen ja maisteri Paavolainen, kuuluen ohjelmaan sitäpaitsi laulua ja soittoa. Juhla päätettiin maamme-laululla.

Luumäen suojeluskunnan riveissä otti entinen valtionhoitaja Svinhufvud osaa juhlallisuuksiin.  Juhlan päätyttyä saattoi Lemin suojeluskunta, soittokunta ja juhlayleisö asessori Svinhufvudin laivarantaan, missä suojeluskunta kohotti Suomen ensimmäiselle valtionhoitajalle 3-kertaisen eläköön-huudon, mihim vastaten kunnianosoituksen esine kohotti 3-kertaisen eläköön-huudon Lemin suojeluskunnalle. Laivan laiturista irtautuessa viritti juhlayleisö karjalaisten laulun.

Juhlapäivää suosi kaunis sää ja oli yleisöä juhlalle saapunut runsaasti. Harrastunnelmainen paljastustilaisuus jätti kaikkien läsnäolleiden mieliin lähtemättömän muiston.

Myöhempään iltapäivällä oli juhlailtama Tapiolassa. Soittoa esitti raskaan tykistön soittokunta. Puheita pitivät toimittaja Kotonen ja maisteri Paavolainen. Näyttelijä Otto Tuulos lausui runon. Seka- ja miesköörit esittivät laulua. Juhla päättyi maamme-laululla.

Valkoisten sankaripatsas Lemillä, osa 1

Valkoisten sankaripatsas Lemin kirkon vieressä toukokuun alussa 2015

Etelä-Saimaa 23.3.1920

Vapunpäivän kunniaksi vierailin ”ulkomailla” eli kiertelin Lemillä. Yhtenä pysähdyspaikkana oli Lemin kaunis kirkko ja hautausmaa. Myös Lemin kirkon vieressä olevalla hautausmaalla kohoaa muistopatsas, joka kertoo maamme historian pimeimmistä hetkistä. Lemin asukkaista sisällissodassa menetti henkensä 31 henkilöä. Raakuudesta kertoo se, että peräti 18 heista murhattiin.  Kyseessä on muistomerkki vapaussodassa kaatuneille ja sodan aikana surmatuille valkoisille. Lemin kunnanvaltuusto teki päätöksen patsaan pystyttämisestä kokouksessaan 15.3.1920. Sodan voittanut osapuoli pystytti sankareilleen patsaita Etelä-Karjalassa juuri vuosina 1920 – 1921.

Lemillä asiaa hoitamaan aikaisemmin valitun hautapatsasrahastotoimikunnan lisäksi suojeluskunnan piiripäällikkö Arvi Parkkola. Patsaan hintakatoksi määritteli kunnanvaltuusto 15 000 markkaa. Tuossa vaiheessa rahoista oli kasassa 5000 markkaa. Kunnanvaltuusto lupasi täydentävänsä kunnan muistopatsaaseen tarvittavat varat. Patsaan paljastustilaisuutta juhlittiin 30.8.1920. Palaan paljastustilaisuuteen  seuraavassakirjoituksessani.

Sisällissodassa 1918 kaatuneiden ja murhattujen
valkoisten nimet on kirjattu muistopatsaan alaosaan

"Enkeli Gabrielin" anteeksipyyntö (Kaiku 27/6.04.1887)

Pudasjärven Jongun kylälle ilmestyi talvella 1887 "enkeli Gabriel", jota saapuivat suuret kansanjoukut kuulemaan läheltä ja kaukaa. Nopeasti uutinen levisi myös oululaiseen Kaiku-lehteen, jossa oli tammi-helmikuussa 1887 aiheesta useita kirjoituksia. Tapaus on klassinen esimerkki oli uskonnollisten kansanihmisten petkuttamisesta. Alla artikkelisarjan loppuhuipennuksena itse "enkeli Gabrielin" kirjoitus anteeksipyyntöineen. Aikaisemmat kirjoitukset linkkeinä:

Enkeli Gabriel ja hurmaava liike (Kaiku no 8, 29.01.1887)
Enkelin ilmestymisestä (Kaiku 11/9.2.1887)
Vieläkin enkelin ilmestyksestä (Kaiku 15/23.02.1887)

Pudasjärven kirkko

Enkelin ilmestys (Enkelinä esiintyneen miehen selvitys ja anteeksipyyntö)

Tuo juttu, jonka lukija muistaa, on jo kutakuinkin vanha ja saisi jo unohduksiin jäädä. Seuraavalta kirjoitukselta emme ole kuitenkaan tahtoneet sijaa kieltää, koska ”enkeli” itse eli se henkilö, joka asian alkuun pani, on pyytänyt sananvuoroa. Toivomme, että juttu tähän raukeaa. Emme ota sitä mielellämme enää jatkaaksemme. Kysymyksessä oleva kirjoitus on näin kuuluva:

Koska olen vihdoin ollut tilaisuudessa lukemaan niitä kirjoituksia, kuin Kaikussa on ollut siitä ilveilystä ”enkelin ilmestyksestä”, jota pidettiin Virtalan torpassa Pudasjärven Jongun kylässä ja jonka alkaja minä valitettavasti olin, joista kirjoituksista P. M-n[1] varsinkin viimeinen kirjoitus Kaikun 15:sta numerossa ei ole asianmukainen, niin olen omaltatunnoltani vaadittu pyytämään sijaa arvoisassa lehdessänne seuraavalle selitykselle:

P.M. sanoo minun tunnustaneen aina suosineeni laestatiolaisuutta ja kuuluu ennen julkisesti siihen kuuluneen jne.  Tämä on väärä luulo, sillä minä olen, niinkuin L. sanoo kirjoituksessaan, niin kaukaa kuin muistan, ollut epäuskoinen, jumalaton mies ja olen vastustanut näitä kristityitä, joita laestadiolaisiksi haukutaan, vaikka kyllä omassatunnossani olen tuntenut väärässä olevani ja olen uskottomain edessä kristityitä toisinaan puolustanutkin.

P.M. sanoo, että kaksi laestadiolaista saarnamiestä ovat itse kuunnelleet ja uskoneet tuon itsellismiehen puheen Virtalassa enkelin puheeksi jne. Tämä ei ole oikein, mitä toiseen saarnaajaan koskee, sillä hän ei tiennyt asiasta todistaa niin eikä näin; toinen kyllä pettyi ja todisti puheeni enkelin puheeksi. – Tosi on, että Jumalan sanan selityksistä heräsi omatuntoni ja tämäkin synnillinen työ tuli minulle kauheaksi, niinkuin L. sanoo. P.M. on siinä oikeassa, että eräs nuori uskovainen, jolle ensin tunnustin petokseni, kielsi minua muille puhumasta siitä. Mutta omantuntoni tähden minä asian julkasin isolle joukolle, niinkuin L. sanoo, sillä minä puhuin siitä julkisesti kartanolla, jossa oli hyvin paljon kansaa, ja kyökissä, joka oli täynnä väkeä. Muutamat minua kielsivät menemästä pastorin tykö asiata ilmoittamaan, toiset uskovaiset kovasti minua vaativat sitä tekemään, mutta kuin minua tultiin pastorin puheelle noutamaan, niin en muista, että kukaan minua olisi kieltänyt, vaan käskettiin mennä Keinäsen taloon ja tunnustaa pastorille ja kaikille muille. Keinäsessä minua kiellettiin enään menemästä laestadiolaisten pariin, mutta kun sanoin, että omatuntoni vaati minua menemään kaikille julkaisemaan petokseni, sillä pirtissä oli vielä paljon väkeä, jotka eivät kuulleet tunnustustani ja eivät nekään kaikki uskoneet, jotka olivat sen kuulleet, niin pastorikin todisti, että se on oikein, että tunnustat asian tuntosi mukaan, kun se on näin lavealle levennyt.

Ne uskovaiset, jotka olivat tunnustukseni kuulleet, eivät enään odottaneet ”enkelin lähtösaarnaa”, niinkuin P.M. sanoo, mutta pyynnöstäni seurasivat muutamat minua Virtalan kautta Jongulle, johon heillä oli matka; ja Virtalassa oli sinä yönä huhun tähden vielä paljon kansaa kaukaakin tulleita, jotka eivät vielä olleet tunnustustani kuulleet.

En ole laestadiolaisuutta sanonut ainoaksi autuaaksi tekeväksi opiksi, niinkuin P. M-n:n ensimmäisessä kirjoituksessa sanotaan, mutta olen sanonut, että näitten uskovaisten saarna on puhdasta Jumalan sanaa; vaikka muutamia kristityitä tuomitsin ja toisia ylistin oikeiksi. En ole mikään taitava ”vatsapuhuja”, niinkuin semmoiset sanotaan osaavan selvästi puhua; mutta olen ihmisten mielikuvituksen avulla petosta harjoittanut ja suuren pahennuksen matkaansaattanut, jota sydämestä rukoilen anteeksi. L:n kirjoituksessa, joka on itse paikalla ja asian nähnyt ja kuullut, ei ole mitään valetta.

Pyydän, ettei kukaan tästä kirjoituksestani pahentuisi, sillä en ole tahtonut ketään soimata eli loukata, vaan omatuntoni vaatimus on totuuden tunnustaa ja rikokseni anteeksi anoa

Aleksanteri Parkkila

---

[1] Pudasjärven seurakunnan kappalainen Paavo Martikainen

Vieläkin enkelin ilmestyksestä (Kaiku 15/23.02.1887)

Palaan jälleen enkelien maailmaan.....
-------
Keskustelu Enkeli Gabrielin ilmestymisistä, joka alkoi Pudasjärven kappalaisen Paavo Martikaisen kirjoituksesta 29.1.1887,  jatkui Kaiku-lehdessä edelleen helmikuun lopulla. Martikainen vastasi nimimerkki L:n kirjoitukseen 9.2.1887, jossa kirjoittaja pyrki etäännyttämään lestadiolaisten osuutta ilmiössä. Martikainen kiistää nimimerkki L:n väitteitä, selostaa seikkaperäisesti huijauksen paljastumista ja kertoo lestadiolaisten reagoinnista petoksen selvittyä.

Vieläkin enkelin ilmestyksestä

Tämän lehden 8:ssa numerossa kerroin hullunkurisesta tapauksesta, mikä viime kuun alkupuoleen tapahtui Pudasjärven pitäjässä Jongun kylässä, Virtalan torpassa.. Tämä kertomukseni ei näy kuitenkaan kaikki tyydyttäneen. Sillä Kaikun 11:sta numerossa astuu nyt L.  esiin muka poistamaan kirjoitukseni johdosta syntyviä vääriä käsityksiä. No, kuulkaamme nyt mitä hän lausuu ja miten hän tehtävänsä suorittaa.

L. huomauttaa ensiksi, että tuo itsellismies eli vatsapuhuja ei ensinkään ollut uskovainen eli n.k. laestadiolainen. Tämä huomautus on tarpeeton, sillä semmoiseksi en minäkään ole häntä kirjoituksessani esiin tuonut, vaikka – vääräin käsitysten poistamiseksi – mainittakoon, että hän tunnusti aina suosineensa laestadiolaisuutta ja kuuluu ennen julkisesti siihen kuuluneen sekä nytkin siihen kuuluu. Josko taas Paavali Ervasti, josta L. puhuu, on kieltänyt kansaa hullutuksia kuuntelemasta, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että kaksi muuta laestadiolaista saarnamiestä – vääräin käsitysten poistamiseksi olisi kyllä heidän nimensä mainittava, vaan jääköön vielä tekemättä – ovat itse kuunnelleet ja uskoneet tuon itsellismiehen puheen Virtalassa enkelin puheeksi sekä muitakin koettaneet saarnoillansa siihen uskoon johtaa ja saattaa. Se L:n muistutus, että näiden saarnain vaikutuksesta olisi itsellismiehen omatunto herännyt, niin että hän sen johdosta olisi lakannut ”tuuleen puhumasta”, ei pidä paikkaansa, jos itsellismiehen omaan puheeseen saa luottaa. ja hänpä toki tiennee omantuntonsa asiat paremmin kuin muut. Eikä mies oloaikanansa Virtalassa ennen sitä, kuin sanoi päättäneensä lakata puhumasta, ole tietääkseni, ollut tilaisuudessa kuulemaan ”uskovaisten” saarnaa kuin yhden kerran noiden saarnaajain käydessä Virtalassa, Itsellismies ei silloin ollut ruvennut puhumaan enkelinä ennenkuin toinen saarnaajista hänen määräyksestään oli pitänyt seuroja torpan pirtissä.

Mutta tämä saarna ei liene ollut herättävää laatua juuri muillekaan, koska hänellä hämmästyksen valtaamana, niinkuin itse oli ilmoittanut, ei kuulunut olleen paljon mitään sanomista, ja sitä vähemmän tuolle miehelle, jota enkeliksi kiitettiin. Kiitoksesta, vähemmästäkään kuin tämä, harva, tuskinpa kukaan lienee  herännyt synteinsä tuntoon. Ei sekään L:n väite, että mies olisi isolle väkijoukolle tunnustanut petoksensa ennen, kuin sen tunnusti allekirjoittaneelle, ole totuuden kanssa yhtäpitävää. Hän sanoi tosin tunnustaneensa petoksensa ennen tyköni tulemista, mutta ainoastaan muutamille, ja nekään eivät olleet uskoneet hänen tunnustustansa ensinkään oikeaksi. Ja sitten se seikka, että laestadiolaiset olisivat vaatineet miehen menemään minulle tunnustamaan, sepä vasta L:n kirjoituksessa peräty perätöntä on. Vaatimuksen sijasta oli päinvastoin tuotu jos joitakin esteitä miehen tyköni tulemista vastaan. Niinpä kertoivat noutajat, että laestadiolaiset olivat ilmoittaneet hänen olevan jonkinlaisessa mielenhäiriössäkin, ettei siis hänestä muka ole lähtijäksi heidän kanssansa. Päätteeksi väittää vielä L. että miehen petos tuli muka ”ilmi ensin uskovaisten kautta”. Totuuden verosta ei tämäkään tuuma voi käydä. Itsellismies kertoi kyllä petoksensa tunnustaneensa ensin eräälle lestadiolaiselle, mutta tämä oli häntä kivenkovaan kieltänyt siitä kenellekkään muulle hiiskumasta. Olipa myös joku toinen Virtalassa ilmaissut epäilyksiänsä tuota miestä kohtaan, vaan hänpä oli saanut osaksensa kovaa kohtelua uskonveljiltään, että muka uskalsi senkaltaisesta enkelistä puhua. Mutta eihän petos täten ollut vielä selväksi tullut.. Ja sitä paitsi olihan jo vuorokautta tätä ennen muut, laestadiolaisiin kuulumattomat, samaa epäluuloa lausuneet ja ilmi tuoneet. Vaan varmaksi asia kävi vasta sitten, kun mies sen itse ilmoitti, eikä ainoastaan laestadiolaisille, vaan vieläpä muillekin. Olisipa helposti voinut käydä niinkin, että tunnustus olisi jäänyt tietymättömäksi, ellei mies olisi petostansa muille tunnustanut kuin laestadiolaisille. Siihen aihetta antaa tuon yhden esimerkki, kuin myös se seikka, että sittenkin, kun mies oli asian tunnustanut allekirjoittaneelle ja vaatimukseni mukaan sen ”sittemmin kaikelle kansalle tiettäväksi tehnyt ja anteeksi pyytänyt”, eihän lestadiolaiset olleet häntä vieläkään uskoneet, mutta tahtoneet vaan asiaa toiseksi väittää. Ja olivatpa he vielä tämän tunnustuksen kuultuansa menneet Virtalaan, ja siellä koko yön koettaneet saada enkelin lupauksensa mukaan pitämään lähtösaarnansa. Ja vaikkapa se ei ollut sitä pitänytkään, kuitenkin siellä oli toinen noista saarnaajista saarnannut kansalle ja vakuuttanut sitä yhä vaan enkelin ilmestyksestä, sen puheista ja vaikutuksesta. Vaikeaa on niinmuodoin ollut laestadiolaisille luopua heitä ylistävää enkeliä uskomasta, vaikkapa asian oikea laita oli jo tietty sekä heille että muillekin.

L:n kirjoitus näkyy syntyneen yksistään laestadiolaisten puolustamiseksi, ikäänkuin minä muka olisin tahtonut heitä sortaa.. Se ei kuitenkaan ole ollut tarkoitukseni, eikä mikään muu, kuin kirjoituksessani mainitsin. Jos kuitenkin kirjoitukseni siltä näyttää, kuin L. näkyy luuloittelevan, siihen minä en voi mitään, koska seikat ovat juuri semmoiset, kuin olen kertonut. Kuinka muutoin L. on onnistunut puolustuksessansa, siitä lukija nyt itse päätelköön. Minkä verran taas ”tämä ilkeä ilveily on ollut laestadiolaisten edesottamaa, minkä verran ei, sehän selvenee myös tämän ja edellisen kirjoitukseni johdolla. Minun ynnä monien muidenkin vakuutus kuitenkin on, että ilman laestadiolaisitta koko ilveily olisi pääasiallisesti varmaankin paljaana leikki-ilveilyksenä pysynyt, vaan heidän kauttansa on se kääntynyt kokonansa toiselle tolalle ja saanut kerrassaan uskonnollisen värityksen. Mutta tämän tapauksen pitäisi kuitenkin avata ihmisten silmät näkemään, mihin joudutaan, kun Jumalan sanan ahkera viljeleminen kodeissa laimin lyödään sekä Herran huone halpana pidetään, ja sen sijaan ollaan uteliaita uutta kuulemaan, huolimatta siitä mitä tämä kuultava oikeastaan on. Oltakoon sen tähden vasta hitaammat tuon uuden kuulemisen perään, vaan sitä vastoin viriämmät tutkimaan vanhaa, Raamattuun kirjoitettua Herran sanaa ja siinä lujasti ja yksinkertaisesti kiinni riippumaan.

P.M.

Enkelin ilmestymisestä (Kaiku 11/9.2.1887)

Kaiku-lehdessä jatkui pari numeroa aikaisemmin alkanut keskustelu Pudasjärven Jongun kylän Virtalan torpan liepeillä tapahtuneista "enkeli Gabrielin ilmestymisistä" 9.2.1887. Oheisessa - mitä ilmeisimmin lestadiolaisen - kirjoituksessa myönnetään varsinkin Hetejärven lestadiolaisten tempautuneen mukaan ilmiöön. Pääpaino on kuitenkin kirjoituksessa todistaa, etteivät tapahtumat olleet lestadiolaisten "edesottamaa".

Enkelin ilmestymisestä 

Eräässä metsätorpassa Pudasjärven pitäjän rajaseudulla kirjoittaa P.M. Kaikun 8:ssa numerossa. Mainittu kirjoitus vaatii likempää selitystä vääräin käsitysten poistamiseksi.

Ensiksi on huomattava, että se itsellismies eli ”vatsapuhuja”, niinkuin senkaltatsia kuulutaan kutsu[tsutta]van, joka tuon hullutuksen vaikutti, ei ensinkään ollut uskovainen eli n.k. lestadialainen, vaan yksi jumalaton mies, mutta kirjanoppinut ja hyvällä ymmärryksen lahjalla varustettu, niin että taisi ilveensä taitavasti toimittaa.  – Jongun kylästä, johon Virtalan torppa kuuluu, ei moni uskovainen tullut ilvehtijää kuulemaan, syystä että Paavali Ervasti kielsi kansaa hullutuksia kuulemasta ja neuvoi tarkastamaan Jumalan sanaa. Mutta Hetejärven kylästä kokoontuivat enin osa sekä uskovaiset että uskottomat ja myös muualta paljon kansa[a].

Uskovaisten saarnain vaikutuksesta kuitenkin ilvehtivän omatunto heräsi, niin että hän lakkasi tuuleen puhumasta ja sitten isolle väkijoukolle tunnusti petoksensa, niinkuin joku uskovainen oli häntä syyttänytkin. Häntä vaadittiin myös tunnustamaan pastorille[1], sillä seurakunnan kirkkoherra[2] ei ollut siihen aikaan kotona. Samalla tultiin miestä hakemaan pastorin puheille, joka saatuaan ilmoituksen asiasta, oli tullut naapuritaloon. Hän meni siis sinne tunnustuksensa tekemään ja on myös sittemmin kaikelle kansalle tiettäväksi tehnyt ja anteeksi pyytänyt rikoksensa.

Tämä  ilkeä ilveily ei siis ole ollut n.k. lestadiolaisten edesottamaa, joskin moni heistä niinkuin muutkin tuli petetyksi siitä jotain erinomaisempaa ajattelemaan. Ja uskovaisten kautta se ensin tuli ilmi. Semmoinen sen asian laita totuudessa oli. Olkoon kullenkin varoitukseksi, että ottaa tarkka vaari jumalan sanasta, ettei jouduta eksytyksiin.

L

---

[1] Pudasjärven kappalaisena vuosina 1879 – 1905 toiminut Paavo Martikainen (1852 -1938)

[2] Seurakunnan kirkkoherrana oli vuosina 1883 – 1889 lestadiolainen Karl Abiel Heikel (1846 – 1919)