Turinaa Tuupovaaran Syrjävaarasta

Entinen Syrjävaaran päärakennus

Kesäisellä matkallani lapsuuteni ja nuoruuteni mielenmaisemiin Tuupovaarassa ja Ilomantsissa yksi pysähdyspaikoistani oli Syrjävaara. Vierailimme siellä usein 1960-luvulla tuttavaperheessä. Syrjävaaralla sijainnut iso maatila oli silloin Huovisen perheen omistuksessa. Se sijaitsi korkean vaaran päällä, josta avautuivat mahtavat näkymät ympäröivään luontoon. Tilan pellot ja niityt laskeutuivat jyrkästi vaaran alla olevaan lampeen. Maatilalla oli valtavista graniittilohkareista koottu kivinavetta, jossa oli suurehko lypsykarja.  Tilalle ei silloin vielä johtanut maantietä, vaan Putkivaarasta ainoastaan traktorilla ajettava kuoppainen tie. Syrjävaaraan ei oltu silloin vielä johdettu myöskään sähkölinjaa ja tilan ison karjan - käsin lypsetty - päivittäinen maito pidettiin kylmänä valtavien jäälohkareiden ja niiden sulamisen estävien sahanpurujen avulla. Jäälohkareet nostettiin talvisin alla olevasta Syrjänlammesta. Kivinavetan ympärillä lenteli satoja, jollei tuhansia pääskysiä, joiden pesiä navetan räystäät olivat täynnä.

Kuvia Syrjävaaran jykevästä navetasta

Syrjävaara liittyy myös nuoruusmuistoihini. 1970-luvun lopulla päätimme jätkäporukalla viettää viikon jossakin syrjäisessä paikassa Pohjois-Karjalassa. Tuossa vaiheessa Syrjävaaran omistajat olivat myyneet tilansa, muistaakseni metsähallitukselle. Tilan pihapiiri oli kuitenkin vielä heidän omistuksessaan. Kysyimme lupaa yöpymiseen talossa. Saimme sen ja matkasimme viikoksi Tuupovaaraan. Ensimmäinen yö oli koitua kohtaloksemme. Suljimme ilmeisesti tuvan uunin liian aikaisin ja ensimmäinen meistä heräsi seuraavana päivänä vasta kello yksi iltapäivällä valtavaan päänsärkyyn. Sama mieletön päänsärky oli meillä kaikilla. Häkämyrkytyskuolema oli ollut ilmeisen lähellä.

Seuraavana päivänä samosimme metsiä myöten Hoilolaan, jossa silloin oli vielä kyläkauppa. Teimme ostoksemme ja päätimme sitten kulkea Hoilolasta suoraan kohti Korpiselän kirkonkylää johtavaa tietä, kunnes vastaan tulisi rajavyöhykkeen reuna. Jatkoimme sitten rajavyöhykkeen reunaa pitkin

Syrjävaaran navetan rauniot kesällä 2018

aina Syrjänlammen päähän ja edelleen Syrjävaaraan. Rajavyöhykkeen reunassa kulki rajamiesten polku, jota pitkin liikuimme. Kulkumme kylätietä pitkin herätti paikalliset asukkaat. Reput selässä kohti rajaa kulkeva miessakki oli jotakin epäilyttävää. Olimmeko NATO:n vakoojia? Lieneekö siis joka talosta hälytetty rajavartijat?  Heti kun saavuimme Syrjävaaraan, pihaan ilmestyi rajavartijoiden partio autolla koirien kanssa (siinä vaiheessa tilalle johti jo maantie). Kohta saapui toinen partio koirien kanssa. Se oli kulkenut perässämme kulkemaamme reittiä. Olimme nän saaneet saaneet liikkeelle toistakymmentä miestä ja kaksi koiraa. Alkoivat kuulustelut. Pöytäkirjat löytynevät jostakin rajavartioston arkistomapista. Lieneekö meistä tehty profilointi myös SUPOLLE? Koska emme olleet menneet rajavyöhykkeelle, ei meitä voitu syyttää mistään.

Lehtileike: HS 28.10.1981

Rajan Loma Oy:n mainos vuodelta1989

Syrjävaara pihapiireineen siirtyi 1980-luvun alussa saksalais-suomalaiselle pariskunnalle. Heillä oli tarkoitus perustaa paikalle lomakylä. Lääninhallitus myönsi tälle 800 metrin päähän rajavyöhykkeestä sijainneelle lomakylälle poikkeusluvan. Yrittäjät eivät kuitenkaan saaneet investointiavustusta rajaviranomaisten kielteisen kannan vuoksi. Päätös merkitsi taloudellista takaiskua yrittäjälle, joka lopulta ajautui lomakylän tuhopolttoon ja itsemurhaan. Ohessa oleva lehtileike kertoo yrittäjän ja hänen lomakylähankeensa surkeasta kohtalosta.

Myöhemmin lomakylähanke eteni kuitenkin valmiiksi saakka ja Rajan Loma Oy, jolla nimellä yritys toimi, mainosti ahkerasti 1980-luvun lopulla sekä 1990-luvun alussa lomia rajakarjalaisen luonnon keskellä. Rajavaaran rinteille rakennettiin myös hiihtohissi. Jossakin vaiheessa Rajan Loma Oy siirtyi venäläisten omistajien omistukseen ja on sitä edelleen. Vierailessamme lomakylässä saimme ystävällistä ja vieraanvaraista kohtelua. Ongelmaksi muodostui kieli. Vastaanotossa puhuttiin vain venäjää, mutta pienen etsinnän jälkeen löytyi henkilö, joka puhui hieman englantia. Hän osoittautui lomakylän omistajaksi, jolla oli omistuksessaan lomakylän lisäksi hotelli Pietarissa. Hän valitteli, ettei lomakyläbisnes ole oikein kannattavaa Suomessa.
--------
Summa summarum:
1980-luvun alussa saksalais-suomalainen lomakylähanke rajan pinnassa oli niin epäilyttävä, että rajavartiosto teki kaikkensa estääkseen sen totettamisen. Parikymmentä vuotta myöhemmin rajavartiosto oli myynyt jo runsaasti entisiä vartiorakennuksiaan venäläisille omistajille ja merkittävä osa rajan pinnassa olevista lomakylistä, hotelleista ja leirintäalueista on venäläisessä omistuksessa. Niin se maailma muuttuu.

Post scriptum anno domini 2023:
Nyt on lähes kaikki yhteistoiminta venäläisten kanssa pannassa. Lomakylien ja-mökkien venäläiset omistajat eivät pääse mökeilleen ja osa päätynee lopulta maksamattomien verojen ym. takia pakkohuutokauppaan. Ei pitäisi hyökätä naapurimaiden kimppuun.