Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, osa 23: Tukialansalmi, Taipalsaari (Päivitetty 18.2.2016)

Entinen Tukialansalmen kansakoulu Taipalsaarella

Tällä kertaa lakkautettujen kyläkoulujen kierrokseni sai satoa 27.9.2015 tekemästäni pyöräretkestä Taipalsaaren ja Savitaipaleen kuntien pohjoisosaan. Ennen kuin saavuin Rahikkalan kylään ihailemaan tuulimyllyä, perinnemaisemaa ja kirkonrakentajien muistomerkkiä huomasin aivan Taipalsaaren ja Savitaipaleen kuntien rajalla entisen koulurakennuksen.  Kyseinen kiinteistö on Tukialansalmen etelärannalla, Taipalsaaren kunnan puolella. Kävin kuvaamassa koulun ja perehdyin sen vaiheisiin lähteenäni Pertti Jurvasen toimittama kirja Kuivasensaaren kylien historiaa.

Entinen Tukialansalmen kansakoulu Taipalsaarella

Savitaipaleen kuntakokous hyväksyi tammikuussa vuonna 1900 pitäjän jakamisen yhdeksään kansakoulupiiriin. Tämä päätös koski vain koulujen perustamista, muttei merkinnyt koulunkäynti- eikä oppivelvollisuutta. Kun oppivelvollisuuslaki säädettiin elokuussa 1921, alkoi kunnassa riidat koulupiirien rajoista ja lukumääristä. Niinpä vasta vuoden 1926 hyväksyttiin lopullinen oppivelvollisuuslain mukainen piirijako. Kunnan syrjäkylillä kansanopetuksesta vastasi kuitenkin vielä pitkään kiertokoulu.

Etelä-Savo 9.6.1934

Kokonaisuudessa saatiin kunnassa asuvat lapset kansakoulun piiriin vasta vuonna 1941.

Kuivasensaaressa muodostettiin Pettilään oma koulupiiri, johon liitettiin myös joulukuussa 1927 perustettu Korholan koulupiiri. Taipalsaaren kunnanvaltuusto lähetti keväällä 1934 Savitaipaleen kunnanvaltuustolle kirjeen, jossa ehdotettiin Savitaipaleen Korholan ja Taipalsaaren Pönniälän koulupiirien yhdistämistä. Kuntien edustajat kokoontuivat touko-kesäkuun vaihteessa Taipalsaaren Laamasella ja Tukialansalmen Huuhkaan talossa. Koulun paikaksi hahmoteltiin Tukialansalmea. Kuntien edustajat neuvottelivat vielä kansakouluntarkastaja Taavi G. Murron kanssa Lappeenrannassa. Myös Savitaipaleen kunnanvaltuusto otti ajatuksen myönteisesti vastaan ja 18.6.1934 se hyväksyi kuntien nimeämien edustajien yksimielisesti tekemän ehdotuksen, että kyseisistä koulupiireistä muodostetaan Tukialansalmen koulupiiri. Koulu rakennettiin maanviljelijä Eemil Illukan maalle Tukialansalmen rannalle. Perustamiskustannukset päätettiin jakaa kuntien kesken. Ylläpitokustannukset sovittiin jaettavaksi oppilasmäärän perusteella.

Entisen Tukialansalmen kansakoulun piha-alue rajautuu
taustalla näkyvään salmeen.

Uutinen Tukialansalmen koulun vihkiäisistä.
Etelä-Savo 8.10.1935

Tukialansalmen koulu aloitti syksyllä 1935 toimintansa supistettuna kansakouluna. Kaksi ensimmäistä vuosiluokkaa kävivät koulua kuusi viikkoa. Näitä seurasivat yläkoululuokat. Neljän yläkoululuokan opetusjakso oli 28 viikkoa. Keväällä jatkoivat alakoululuokat taas kuuden viikon ajan. Opettajan kokonaisopetusaika vuodessa oli 40 viikkoa.

Arkkitehti Toivo Salervon suunnittelema koulurakennus vihittiin käyttöönsä 6. lokakuuta 1935. Luonnonkauniille paikalle nousseen koulun oli rakentanut urakoitsija A. Vilhu. Koulu tuli maksamaan kaikkiaan noin 160000 markkaa. Koulusta ei koskaan tullut oppilasmäärältään suurta. Oppilaita koulussa oli esimerkiksi vuonna 1937 yhteensä 19. Näistä 13 oli yläkoulussa ja kuusi alakoulussa. Koulussa oli koko sen toiminta-ajan vain yksi opettaja.  Opettajina olivat seuraavat henkilöt: Teuvo Eskola 1935-1946, Esteri Eskola 1947-1948, Akilles Juntunen 1949-1950 ja Maire Oikkonen 1951-1962.

Tukialansalmen koulupiiri lakkautettiin vuonna 1962 oppilaiden vähyyden vuoksi. Korhola ja Tukiala liitettiin Pettilän koulupiiriin. Pönniälän kylä siirtyi Taipalsaaren kunnan Leväsen koulupiiriin.

Koulu lakkauttamisesta on siis kulunut jo 53 vuotta. Päällisin puolin rakennus näkyy olevan melko hyvässä kunnossa. Se sijaitsee erittäin upealla paikalla Tukialansalmen rannalla ja paikallistien vieressä. Harvoin olen nähnyt kauniimpaa koulunpaikkaa kuin tämä.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Lappeenrannan sunnuntaikoulu 1843 - 1891

Lappeenrannan viidettä kaupunginosaa 1800-luvun lopulla. Kuvan keskellä rautatie ja sen länsipuolella koulurakennuksia. Taaempana näkyy 1880-luvulla rakennettua Rakuunarykmentin kasarmialuetta.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Maamme kaupungeissa ryhdyttiin jo ennen kansakoulujen perustamista antamaan opetusta tuleville käsityöläisille. Ensimmäisenä tällainen koulu perustettiin Turkuun koulu kisällejä ja oppipoikia varten. Koulussa annettiin sisäluvun, kirjoituksen ja laskennon alkuopetusta. Keisarillinen määräys tammikuussa 1842 ulotti nämä sunnuntaikouluiksi nimitetyt koulut lähes kaikkiin maamme kaupunkeihin. Asetuksessa edellytettiin että

”hantverkin oppipojat ja kisällit saavat tilaisuutta Kristillisyyden niin myös kirjoitus- ja räknäyskonstin oppimiseen. Kunkin läänin guvernööri toimittakoon, yksineuvoisesti kaupunkein hallituksen ja porvarikunnan kanssa, että tämä saatetaan täytäntöön ennenkuin vuosi 1843 alkaa, ja kartetaan siinä, ettei kaupungit mahda tulla raskautetuiksi muilla, kuin tarkoitusta varten välttämättömillä ulosteoilla. Niissä kaupungeissa, joissa yhteisiä kouluja löytyy, tulevat niillen annetut kouluhuoneet edellä sanotussa päällekatsannossa pruukattaviksi, sitten kuin kouluin ylihallituksen lausunto, kussa se taitaa kysymykseen tulla, on asiasta kuultu.

Lappeenrannan sunnuntaikoulun johtokunnan
ensimmäinen puheenjohtaja oli pormestari
Ernst Johan Åkerblom (1798 - 1870).
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto.

Vuoden 1845 alusta lähtien vaadittiin kisälli- ja mestarikirjaa varten todistus siitä, että (hakija) tarpeellisesti taitaa kristillisyyden ja osaa kirjoittaa luettavaa tyyliä ja räknätä neljää räknäyslajia". Tämä teki koulun käynnistä käytännössä pakollista.

Lappeenrannassa piti raastuvankokous ehdotettuja opetusaineita hyödyllisinä, mutta katsoi kisälli- ja oppilaskunnan vähäiseksi ja tilapäiseksi, joten se ei juuri tulisi ehdotettua opiskelumahdollisuutta käyttämään. Lisäksi kaupunki ei katsonut voivansa kustantaa koulua., Lappeenrannan oli kuitenkin pakko ryhtyä järjestämään opetusta. Kaupungin porvaristo piti koulun perustamiskokouksen 9. 10.1842. Johtokuntaan valittiin pormestari Åkerblom puheenjohtajaksi sekä raatimiehet Blome ja Eriksson, kauppias C. Fr. Savander ja nahkurimestari A. W. Sandbäck. Koulun opettajaksi valittiin virkaa hakenut kehruuhuoneen saarnaaja Henrik Aksel Berner. Häntä seurasi ala-alkeiskoulun opettaja Adolf Fredrik Mennander, joka toimi tehtävässä parikymmentä vuotta. Opetusta annettiin kristinopissa, kirjoituksessa ja laskennossa joka sunnuntai kello  11—15.

Koulu aloitti toimintansa 21.1.1843. Koulun aloitti 26 oppilasta, jota pidettiin yllättävän suurena. Kaupungissa laskettiin silloin olleen 37 oppivelvollista, joten kaikkia ei siis saatu mukaan. Seuraavana vuonna oppilasluku oli 28, joista tosin vain kaksi sai päästötodistuksen ja kolme lähti pois muiden jatkaessa seuraavanakin vuonna. Kristinopin opetuksessa käytettiin alussa katkismuksen ulkolukua ja muissa aineissa käytettiin ns. Bell Lancaster-järjestelmää. Siinä opetus nojautui edistyneimpien oppilaiden toimimiseen apu-opettajina ja varsinainen opettaja oli lähinnä opetuksen ylivalvoja. Lukemisen ja kirjoituksen opetus kävivät rinta rinnan. Koululla oli hiekalla varustettuja pulpetteja, johon oppilaat piirsivät puikolla kirjaimia hiekkaan. Kirjoituksessa ja laskennossa käytettiin myös kivitauluja. Lukemista harjoiteltiin myös kuorolukuna.

Sunnuntaikoulun viimeisenä johtajana vuosina 1888 - 1891
oli kansakoulunopettaja, kaupunginkamreeri ja
pankinjohtaja Juho Pelkonen . Hän oli kaupungin edustajana
useilla valtiopäivillä. Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto.

Vuonna 1858 päätettiin heikommille oppilaille pitää koulua myös keskiviikkoiltaisin klo 6—8. Koulun toiseksi opettajaksi valittiin 50 ruplan palkalla pataljoonansaarnaaja A. A. Lindberg alkuvuodesta 1859, mutta hänet erotettiin jo lokakuussa. Hänen tilalleen tuli kehruuhuoneensaarnaaja August Magnus Tolpo. Vuosisadan keskivaiheilla oppiainevalikoima lisääntyi, kun opetus alkoi Suomen maantiedossa ja raamatunhistoriassa sekä murtoluvuissa. Vuonna 1859 opetukseen lisättiin Suomen historia ja geometria. Todistuksen antaminen ei liene ollut sidoksissa opiskeluvuosiin, vaikka vuonna 1858 annettu asetus puhui kolmen vuoden kurssista, vaan se riippui edistymisestä. Vuonna 1856 sunnuntaikoulussa oli 17 oppilasta, ja kolme vuotta myöhemmin oppilasluku oli 33. 1860-luvun nälkävuosina oppilasmäärä laski, oli senkin jälkeen vähäinen, esimerkiksi vuonna 1870 oppilaita oli 13. Vuonna 1876 koulussa oli 28 oppilasta ja syyslukukaudella 1889 koulussa oli opiskelemassa 34 poikaa. Sunnuntaikoulu päätti 48-vuotisen taipaleensa 31.5.1891. Päiväkirjaan se on kirjattu aivan tavallisena työpäivänä. Mitään juhlallisuuksia ja lopettajaisia ei vietetty, eli  Mauri oli tehnyt tehtävänsä, Mauri sai mennä. Viimeisenä lukukautena koulussa oli 29 oppilasta. Seuraavan lukukauden alussa aloitti Lappeenrannan käsityöläiskoulu toimintansa. Sunnuntaikoulun opettajat ja oppilaat siirtyivät uuden koulun kirjoihin. Uusi koulu toimi entisen koulun huoneissa, mutta sen opetusohjelma oli paremmin ammattilaisillekin sopiva.

Sunnuntaikoulun vuosikustannukset nousivat alkuvuosina 60 ruplaan vuodessa. Kaupunki lupasi 1846 suorittaa koko summan vaatimatta oppilailta mitään lukukausimaksua. Vuonna 1858 koulu sai 20 hopearuplan valtionavun ja seuraavasta vuodesta lähtien kasvaneen oppilaslukunsa ja iltakoulun takia 50 ruplaa. Tällaisena säilyi avustus edelleen muuttuen vain 1863 lähtien vastaavasti 200 markaksi.

Rahikkalan tuulimylly (Päivitetty 30.9.2015)

Vuonna 2002 kunnostettu 211-vuotias tuulimyllyvanhus Savitaipaleen Rahikkalassa

Eilisen (27.9.2015) pyöräretkeni kohokohtia oli vierailu Rahikkalan kylässä. Savitaipaleen koillisosassa olevassa Kuivasensaaressa sijaitseva Rahikkalan kylä on tunnettu muun muassa vanhasta, vuonna 1804 rakennetusta tuulimyllystä. Se kunnostettiin vuonna 2002 ja on edelleen täysin toimintakuntoinen. Tuulimylly on malliltaan varvas- eli jalkamylly ja sitä voidaan kääntää tuulen mukaan.

Rahikkalan tuulimyllyn sivuprofiili

Rahikkala on enimmäkseen veden ympäröimä ja kylän seutu on erittäin kivikkoinen ja vaikeasti viljeltävä. Raskaasta ja aikaa vievästä raadannasta kivien raivaamisessa kertovat pitkät ja leveät  kiviaidat. Ne on kasattu 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tuulimyllyalueen ketoa ympäröivät kiviaiadat on myllyn tavoin myös kunnostettu. Tähän melko hyvin säilyneeseen eteläkarjalaiseen perinnemaisemaa kuuluvat tuulimyllyn ja kiviaitojen lisäksi monet vanhat hirsirakennukset. Myllyn ympäristö on ketoa, ja tätä avointa maalaismaisemaa pidetään yllä.

Rahikkalan kylässä ovat asuneet ainakin 1700-luvulta lähtien Rahikaisten ja Salosten suvut. Nämä tulivat tunnetuiksi 1700- ja 1800-luvuilla kirkonrakentajamestareistaan. Tuulimyllyn alueen välittömässä läheisyydessä on vuonna 2004 pystytetty kirkonrakentajien muistomerkki.

Rahikkalan tuulimyllyn alapuolella olevia peltoja halkovat kivikujoset

Yritin selvittää Rahikkalan tuulimyllyn historiaa Taavi G. Murron vuonna 1939 ilmestyneestä Savitaipaleen historiasta. Tulos oli puhdas nolla. Sen verran kirjasta löytyi tietoa, että Lapveden kihlakunnasta vuonna 1812 laaditussa kertomuksessa ei Savitaipaleelta nimetä yhtään tuulimyllyä, vaikka sellaisia kertomuksessa mainitaan useita naapuripitäjistä. Seuraavaksi kaivoin esille Pertti Jurvasen toimittaman ja Kuivasensaaren historiapiirin kokoaman kirjan Kuivasensaaren kylien historiaa. Kirjassa oli Arvid Saarimäen (1900 - 1983) haastattelu, josta löytyi hieman lisää tietoa tuulimyllyn historiasta. Mylly sijaitsee nykyisin kolmannella paikallaan. Tuomas Rahikaisen vuonna 1804 rakennuttama mylly siirrettiin ensimmäisen kerran jo 1830-luvulla. Nykyiselle paikalleen se siirrettiin vuonna 1921. Silloin nimittäin veljekset Arvid ja Iivari Saarimäki ostivat myllyn sen silloisilta omistajilta Taavetti Rahikaiselta ja Joonas Korholalta. Kauppasumma oli 800 markkaa. Mylly tuotti hyvin, ja hyvällä, tasaisella tuulella viljoja myllytettiin useita säkkejä päivässä. Myllyn siivet uusittiin 1930-luvulla ja Arvid Saarimäki oli siinä vaiheessa myynyt osuutensa veljelleen. Kirjaa lukiessa ilmeni myös, että Kuivasensaaressa on ollut muitakin tuulimyllyjä, nyt pystyssä olevan lisäksi oli Rahikkalassa toinenkin tuulimylly. Lisäksi Kuivasen kylässä oli Kuivasen mylly, Pettilässä Soperon mylly, Korholassa Kurkaan mylly sekä Tukialassa Tukialan tuulimylly.

Rahikkalan tuulimylly kuvattuna etelän suunnasta

Savitaipaleen Rahikkalan kirkonrakentajamestarit

Savitaipalelaisten kirkonrakentajamestareiden muistomerkki Rahikkalan kylässä

Savitaipaleen kunnan koillisosassa on isohko Kuivasensaari eteläisen Saimaan saaristossa. Kuivasensaaren koillisosan muodostaa siihen vain kapealla kannaksella yhteydessä oleva Rahikkalan kylä, jonka kivirikkaat pellot, kalliot ja metsät kurottuvat lukuisina ulospistävinä nieminä siniselle Saimaalle. Tuossa kylässä on asunut useita kuuluisia itäsuomalaisia kirkonrakentajia. Nämä kolme savitaipalelaista kansanrakentajaa pystyttivät Karjalaan, erityisesti Karjalan kannakselle, ja Etelä-Savoon 1780-luvulta aina vuoteen 1830 lukuisia ns. kaksoisristikirkkoja eli kahtamoisia.

Syyskuun lopun syksyisen pyöräretken yhtenä päämääränä oli Rahikkalan kylä ja siellä oleva kirkonrakentajien muistomerkki. Ajaessani pyörälläni Rahikkalan kylätietä ”ihastelin” paljon hikeä vaatineita pitkiä ja leveitä kiviaitoja. En muista missään nähneeni niin tolkuttoman kivisiä peltoja. Ei liene siis ihme, jos kylän miehet ovat lähteneet etsimään leivän päälle särvintä muualta, vaikka kirkonrakentajina. Kokosin artikkelin rahikkalalaisista kirkonrakentajista, jossa päälähteenäni oli Eeva Maija Viljon laaja artikkeli Savitaipaleen koulukunnan kahtamoiset, joka ilmestyi huhtikuussa vuonna 2014.

Kahtamoiset

Kirkonrakentajien muistomerkki on pystytetty vuonna 2004

Kaksoisristikirkon eli kahtamoisen syntyhistoriaa selvitti ensimmäisenä Heikki Klemetti vuonna 1927 teoksessaan Suomalaisia kirkonrakentajia 1600- ja 1700-luvuilla . Hän totesi Itä-Suomessa kehittyneen itsenäisen kirkkotyypin, ”’kahtamoisen’ ristikirkon”, jolle on ominaista, että ristivarsien väliin jäävät kulmaulokkeet kattoineen muodostavat ”nelitahoisen keskeisrungon” tornia kannattamaan. Klemetin mukaan ne edustavat viimeistä kansanmestarien kehittämää puukirkon mallia. Länsi-Suomesta tunnetaan vain yksi kaksoisristikirkko, Lohtajan kirkko, jonka 1768 rakensi kokkolalainen rakennusmestari Matti Honka. Tutkijat eivät ole löytänyt merkkejä siitä, että Lohtajan kirkon ja itäsuomalaisten kaksoisristikirkkojen välillä olisi jokin yhteys.

Kahtamoinen oli Itä-Suomessa suosittu kirkonmalli lähinnä kahdesta syystä. Seurakuntien väkiluku oli 1700-luvun puolivälin jälkeen kasvanut, joten tilavat kahtamoiset syrjäyttivät ahtaiksi käyneet  yksinkertaiset ristikirkot. Toinen syy oli, että vaikka kahtamoisessa oli paljon seiniä, ne olivat lyhyitä joten sopivan mittaista hirttä oli yleensä saatavissa. Rakenteellisesti suurikin kahtamoinen oli lukuisten nurkkaketjujensa ansiosta tukeva.

Savitaipaleen koulukunta - Rahikkalan kirkonrakentajamestarit

Suurimman osan itäsuomalaisista kahtamoisista rakensivat Savitaipaleen talolliset Juhana Salonen (n. 1738–1804/1807/1811), hänen poikansa Matti Salonen (1761/1762–1823) ja heidän naapurinsa Rahikkalan kylässä, Taavetti Rahikainen (1795–1858). Juhan Salosen kuolinajan määrittäminen on ollut hankalaa, sillä Savitaipaleen kirkkokirjat ovat palaneet kaksi kertaa. Elossa hän ollut varmasti vuonna 1804 ja tietyistä asiakirjoista on voitu päätellä, että hän oli kuollut viimeistään vuonna 1811. Salosten ja Rahikaisen rakentamia kirkkoja, joista suurin osa on kahtamoisia, on ollut eri puolilla Karjalaa ja Etelä-Savossa.

Muistomerkin laatassa on kuvattuna vuonna 1827 valmistunut Savitaipaleen
kirkko. Kirkon oli suunnitellut Matti Salonen, mutta rakennustyösta vastasi
Taavetti Rahikainen. Kirkko paloi vuonna 1918 sisällissodan melskeisssä

Savitaipaleen Rahikkalassa oli 1700-luvulla vain kaksi vakituisesti asutettua tilaa, Rahikaisten ja Salosten. Tiloilla harjoitettiin oletettavasti kaskiviljelyä. Molemmat Saloset olivat saaneet kirkonrakentajan ”oikeudet”. Juhana sai vuonna 1785 Haminan konsistorin vahvistaman määräyksen toimia Viipurin kuvernementin kirkkorakennusmestarina. Matti peri isänsä aseman ilmeisesti tämän kuoltua. Laillistettu ja samalla etuoikeutettu asema selittää kyseisten  rakennusmestareiden tuotteliaisuuden. Seurakunnat kääntyivät laillistettujen rakennusmestarien puoleen, kun oli tarkoitus rakentaa uusi kirkko tai tehdä olemassa olevaan kirkkoon suuri korjaus.

Ainakin Matti Salonen ja Taavetti Rahikainen osasivat kirjoittaa, koska muutama heidän teksteistään on säilynyt. Lisäksi on Matti Saloselta on jäänyt useita väriliiduilla väritettyjä piirustuksia, jotka ovat seurakuntien rakennuslupa-anomusten liitteinä päätyneet Senaatin akteihin. Matin piirustuksissa pohjakaava on aina kahtamoisen. Piirustuksiin liittyy aina mittakaava. Juhana Salonen aloitti kirkonrakentajana uransa suorittamalla Mikkelin kaksoisristikirkon katon korjauksen 1780-luvulla ja rakentamalla vuonna 1786 Lemin kirkon. Tosin hän oli suunnitellut ja rakentanut jo ilmeisesti Suomenniemen kellotapulin vuonna 1777, vuosina 1779 – 1780 Savitaipaleen kellotapulin, Lemin kellotapulin vuonna 1781 ja Valkealan kellotapulin vuonna 1782. Mikkelin jälkeen Juhana Salonen rakensi Lappeen kirkon vuonna 1792 - 1795, Valkjärven kirkon 1793 (paloi 1812) ja Valkealan kirkon 1796 (paloi 1920). 1800-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä on lisäksi rakennettu kolme kahtamoista, joista tiedetään tai joiden on päätelty olleen joko Juhana tai Matti Salosen rakentamia. Nämä ovat Viipurin läänin Uudenkirkon (1800) ja Sortavalan (1801) kirkot sekä Inkerinmaalla Venjoen kirkko (1803).

Missä isä-Juhanan ja hänen Matti-poikansa urat kahtamoisten rakentajina alkavat, päättyvät ja menevät lomittain, jää lähteiden varassa epäselväksi. On kuitenkin selvää, että Kivennavan kirkkoa rakennettaessa vuosina 1804–1808, rakennusmestarina oli Matti. Kun Suomi oli saanut autonomiansa Matti Salonen toimi rakennusmestarina kohteissa, joissa oli noudatettava Intendentinkonttorin piirustuksia.  Ensimmäinen näistä oli Kangasniemen kirkko vuonna 1812. Vuosina 1813 – 1814 Salosen vastuulla oli Parikkalan kahtamoiskirkon rakentaminen, Seuraava Matti Salosen työ oli vuonna 1816 rakennettu Mikkelin kirkko. Mikkeliläiset halusivat samanlaisen kahtamoiskirkon, kuin mikä vuonna 1806 palanut Aukusti Sorsan 1754 rakentama oli ollut. He saivat kuitenkin Intendentinkonttorin vastaehdotuksena yksikerroksisen, kannatinpilareilla varustetun kaksoisristikirkon. Salosen käsialaa oli myös vuonna 1815 valmistunut Mikkelin kirkon kellotapuli. Matti Salosen rakentama on myös Kirvun kahtamois-kirkko vuodelta 1820, Sulkavan kahtamoinen vuodelta 1822 sekä Raudun kirkko vuodelta 1823. Hän menehtyi 10.4.1823 ollessaan rakentamassa Raudun kirkkoa. Työmaalle saatiin ilmeisesti Taavetti Rahikainen jatkamaan johtamistyötä. Rahikainen esitteli myöhemmin Raudun kirkon katto-osan ansioluettelossaan. Sekä Raudun että vuonna 1827 valmistuneen Savitaipaleen kirkon piirustukset oli laatinut Matti Salonen. Matti Salosen kuoleman jälkeen antoi seurakunta kirkon perustusten teon ja ja seinien hakkauttamisen edellä mainittujen isä- ja poika-Salosen etäiselle sukulaiselle Mikko Saloselle 100 ruplan maksusta. Niin ikään Rahikkalassa asunut Mikko Salonen kuitenkin riitautui seurakunnan kanssa ja työt keskeytyivät. Savitaipaleen kirkon loppuun rakentamisen toteutti totuetti lopulta Taavetti Rahikainen. Rahikaisen vastuulla oli myös uuden kirkon rakentaminen Valkjärven palaneen kirkon tilalle. On mahdollista, että tämä vuonna 1826 valmistunut kirkko oli Juhana Salosen vuonna 1793 rakentaman kirkon toisinto. Viimeinen Savitaipaleen koulukunnan kannatinpilarikahtamoinen oli Puumalan kirkko. Kirkon piirustukset oli tehty Sulkavan kirkon piirustusten mukaan. Kirkon rakensi Taavetti Rahikainen vuonna 1830.

Muistomerkki vuonna 2004

Muistolaatassa lukee teksti:
Täällä Rahikkalan kylässä syntyivät ja asuivat aikansa kuuluisat
kirkkojen rakentajat. Mestarin taidot periytyivät isältä pojalle.
Lisäksi laattaa on kirjattu kirkonrakentajien nimet ja elinvuodet

Rahikkalan tuulimyllyn 200-vuotisjuhlissa 7.8.2004 paljastettiin muistomerkki edellä kuvattujen kuulujen kirkkorakentamisen itseoppineiden mestareiden Juhana Salosen, Matti Salosen ja Taavetti Rahikaisen elämäntyön muistoksi. He kaikki olivat kotoisin Savitaipaleen  Rahikkalan kylästä.

Muistomerkin muoto toistaa kirkonrakentajien kehittelemän kahtamoisen eli kaksoisristikirkon pohjamuotoa.
Muistomerkkiin kiinnitettyyn metallilaattaan on kaiverrettu kuva Savitaipaleen edellisestä, vuonna 1827 valmistuneesta kirkosta. Savitaipaleen vanhin pystyssä oleva rakennus, kellotapuli, on Juhana Salosen suunnittelema ja rakentama vuonna 1779. Taavetti Rahikainen suunnitteli ja toteutti tapulin laajennuksen nykyiseen asuun vuonna 1846. Kirkonrakentajien muistomerkin on suunnitellut ja toteuttanut Martti Rahikainen apunaan Risto Korhola.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Köyhäinkoulu, kansakoulun edeltäjä 1854 - 1865

Emma Savander, yksi koyhäinkoulun "puuhanaisista".

Maassamme ryhdyttiin 1840-luvulta lähtien perustamaan filantrooppisessa hengessä köyhäinkouluja. Päämääränä oli tarjota kaupunkien orvoille ja köyhien perheiden lapsille perustiedot ja -taidot uskonnossa, lukemisessa, kirjoittamisessa ja laskennossa. Täkäläinen Rouvasväenyhdistys perusti myös Lappeenrantaan vuonna 1854 köyhäinkoulun. Koulun perustamisajatuksen esitti postimestari Fredrik Jaenischin Helsingissä asunut tytär Sofie Lappeenrannassa asuneelle sisarpuolelleen Maria Arppelle. Tämä epäili, ettei yksikään miespuolinen henkilö täällä ole kiinnostunut asiasta. Niinpä hän päätti kutsua vain rouvasväkeä koolle. Puuhanaisiksi ryhtyivät Maria Arppen lisäksi Emma Savander, Elisabet (Liliana) Merlin ja Sofie Stråhlman. Kun Rouvasväenyhdistys järjesti koulun hyväksi arpajaisia, tanssiaisia ja teatteri-iltoja, saatiin kaupungin miehetkin innostumaan asiasta. Miesten pelihimokin valjastettiin kouluasian hyväksi, kun iltamasalin viereisiin huoneisiin järjestettiin vuokrattavaksi pieniä pöytiä kortinpeluuseen. Arpajaiset, tanssiaiset ja muut illanvietot tuottivat hyvin, sillä kaupungin seuraelämässä elettiin vilkasta aikaa Krimin sodan ja Saimaan kanavan rakentamisen vuoksi.

Kehruuhuoneen saarnaaja ja poikien köyhäinkoulun "primus motor"
ja opettaja August Magnus Tolpo vaimoineen.

Koulun toiminta käynnistyi 1.10.1854. Sitä pidettiin pääasiassa Koulukadulla ” Müllerin mamselleilta”, eli Maria ja Carolina Müllerilta vuokratussa piharakennuksessa olleessa kolmessa pienessä kamarissa. Vuokraa maksettiin koulutalosta alkuvuosina 18 ruplaa, mutta se kohosi vähitellen 33 ruplaan vuodessa. Ensimmäisenä opettajana oli vuonna 1825 Sumiaisissa syntynyt papintytär Johanna Sofia Calonius, jonka leskeksi jäänyt äiti työskenteli kehruuhuoneella mestarina. Johanna oli osallistunut jo koulun perustamistoimiin ja perimätiedon mukaan hän olisi hoitanut opetustyötään palkatta. Koulun tilit kuitenkin osoittavat, että opettajalle maksettiin jo vuonna 1855 40 ruplan vuosipalkka, joten vain ensimmäiset kuukaudet toimittiin täysin vapaaehtoisin voimin. Vuonna 1858 opettajaksi tuli kirjuri Jeremias Piispasen tytär Pauliina Piispanen. Piispasen palkka oli alussa 40, myöhemmin 50 hopearuplaa vuodessa. Myös Rouvasväenyhdistyksen jäsenet osallistuivat opettamiseen. Kirjoittamista harjoiteltiin aluksi ajan tavan mukaan luupuikolla erillisessä laatikossa olevaan hiekkaan. Kirjoittaessa seisottiin laatikon vieressä ja väillä laatikon hiekkapinta tasattiin tarkoitusta varten valmistetulla jyrällä. Laskennon opetuksessa käytettiin kivitauluja. Uskontoa opetti ilmaiseksi joku seurakunnan papeista, aluksi pastori G. Monell. Tytöille opetettiin myös käsitöitä, lähinnä kehruuta ja kankaankudontaa. Oppilaita koulussa oli keskimäärin 14 vuodessa. Oppilaiksi otettiin yksinomaan köyhiä tyttöjä, jotka sekä ikänsä että kehityksensä puolesta olivat hyvin eri tasolla. Koulua käynyt oppilas muistellut oppitunteja myöhemmin, että siellä välistä opetuksenkin kestäessä kävi korvia huumaava melu ja meteli, puheen porina ja äänen pärinä.

August Magnus Tolpon muistokirjoitus
Suomi no 78, 28.9.1892

Poikien köyhäinkoulu perustettiin Lappeenrantaan vuonna 1861 kehruuhuoneen saarnaajan, pastori August Magnus Tolpon (1819 - 1892) aloitteesta. Kaupungissa oli ollut aikaisemmin käsityöläisten oppipojille tarkoitettu sunnuntaikoulu ja poikien ala-alkeiskoulu. Silti kaupungissa oli Tolpon sanojen mukaan alaikäisiä poikia, jotka surullisina nähtiin harhailevan kaupungin kujilla ja kaduilla ollen vailla kodin kasvatusta hyveisiin ja Jumalanpelkoon ". Varat koulua varten kerättiin Tolpon järjestämällä keräyksellä, jonka tuotto oli 35 ruplaa ja 85 kopeekkaa. Tämän lisäksi pyydettiin avustusta kaupungin porvaristolta. Raastuvankokous myönsikin verovaroista koululle veroäyreihin sidotun vuosittaisen avustuksen (5 kopeekkaa äyriltä) kokouksessaan 6.11.1861. Samalla koulun johtokuntaan valittiin kaupungin edustajaksi ja puheenjohtajaksi kauppias Carl Savander. Poikien köyhäinkoulu toimi tyttökoulun tiloissa iltaisin kaksi tuntia kerrallaan. Oppilaiksi otettiin 7-13-vuotiaita poikia. Koulun ilmoittautui sen aloittaessa toimintansa 20 poikaa. Vuonna 1865 koulun yhteinen oppilasmäärä oli 41. Tyttöjen ja poikien köyhäinkouluilla oli yhteinen taloudenpito. Poikien köyhäinkoulun opettajaksi valittiin edellä mainittu pastori Tolpo. Hänelle maksettiin palkkana 100 hopearuplaa 12 viikkotunnista. Näistä kaksi uskontotuntia oli tyttöjen kanssa yhteisiä.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Alkeiskoulu 1814 - 1843

Juhani Ahon apestaan August Fredrik Soldanista (1817 - 1885) vuonna 1901 kirjoittamassa elämäkerrassa Aatteiden mies on lyhyt kuvaus Lappeenrannan alkeiskoulun kurinpidosta ja hurjistakin opetusmetodeista. Epämieluisat muistot eivät estäneet lahjakasta kruunuvouti Carl Gustaf Soldanin poikaa hankkimasta laajaa yleissivistystä. Insinööriupseerin ja kemistin koulutuksen saanut kosmopoliitti asui myös Venäjälllä, Saksassa, Ranskassa, Englannissa, Ruotsissa ja Norjassa. Lisäksi Soldan asui pitkään myös Yhdysvalloissa (1849 - 1858). Suomeen hän palasi vuonna 1859 asuttuaan ulkomailla 37 vuotta. Vuonna 1860 Soldan valittiin rahapajan johtajaksi, jossa tehtävässä hän oli kuolemaansa saakka. 

Lappeenrannan kaksiopettajainen ja kaksiluokkainen piirikoulu muutettiin yksiluokkaiseksi alkeiskouluksi vuonna 1814. Piirihallinnon ja linnoituksen lakkauttamisen seurauksena Lappeenrannan asema oli muuttunut. Sen sijaan Haminassa ja Savonlinnassa piirikoulut jatkoivat kaksiluokkaisina. Koulutuksen järjestämiskomitean mielestä oli parempi, että läänissä oli muutamia hyvinvoivia kouluja kuin useita oppilaspulassa kituvia pikkukouluja. Alkeiskoulun kuluista vastasi valtio, mutta kaupungin piti tarjota opettajalle vapaan asunto. Alkeiskouluun tullessa oppilaiden oli osattava lukea ja kirjoittaa. Opetusohjelmaan kuuluivat uskonto, laskento, saksa, venäjä, latinan alkeet, maantieto, piirustus ja kaunokirjoitus. Opetus tapahtui saksaksi, mutta sen lisäksi koulussa käytettiin ruotsia, venäjää ja ehkä suomeakin.

Koulun opettajat vaihtuivat usein 1810-luvulla. Keväällä 1814 sitä hoiti A. F. Ahlberg, joka siirtyi sittemmin hatuntekijäksi Haminaan. Syyspuolella toimi opettajana 18-vuotias Lemin maanmittarin poika Emanuel Fiathan, joka menehtyi marraskuussa keuhkotautiin. Häntä seurasi luutnantti Johan Haweman, joka oli tehtävässä lukuvuoden loppuun 1817. Lukuvuonna 1817 – 1818 tehtävää hoiti postimestari C. H. Londen ja seuraavana lukuvuonna hänen veljensä Fredrik Londen. Vakinainen ja pätevä opettaja koululle saatiin 6.6.1819  jolloin opettajaksi tuli Anders Johan Saelan (1795 – 1841). Hän hoiti seuraavasta keväästä alkaen myös kehruuhuoneen saarnaajan virkaa. Hän oli vuonna 1795 syntynyt papinpoika Antreasta. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1816. Saelan hoiti opettajaan tehtävää uskollisesti aina vuoteen 1836, jolloin hänet nimitettiin Jämsän kirkkoherraksi. Saelanin tulo merkitsi koulun lähentymistä muun Suomen koulumuotoihin ja läheisiä suhteita kirkkoon.

Alkeiskoulussa opettajia oli siis ainoastaan yksi. Kurinpito ja opetustapa saattoivat toisinaan olla hyvinkin yksioikoisia. Juhani Ahon vuonna 1901 kirjoittamassa Suomen rahapajanjohtajan August Fredrik Soldanin elämäkerrassa tämä muisteli opettajaansa Anders Johan Saelania seuraavasti:

Lappeenrannassa pantiin poika pastori Saelanin kouluun, jossa kuria ajan tavan mukaan ylläpidettiin etupäässä tukkapöllyllä ja päänkoputuksella. Kun ei poika voinut oikein ääntää saksalaista sch-äännettä, paukutettiin hänen päätään pöydän laitaan, johon otsa silloin parahiksi ulottui. Opintiensä ensi taipaleesta oli hänellä siis vaan kauhu muistona, joka lopuksi kasvoi niin suureksi, että hänet kerran täytyi väkisin kantaa kouluun.

Lappeenrannan alkeiskoulu toimi saksankielisenä 1814 - 1842, jona aikana siellä opiskeli noin 200 oppilasta. Vuonna 1842 koulun nimi muuttui ala-alkeiskouluksi ja opetuskieleksi vaihtui ruotsi. Sellaisena se vaikutti useita vuosikymmeniä pääasiassa vanhaa opetussuunnitelmaansa noudattaen. Koulun valvojan, rovasti Stråhlmanin kertomuksen mukaan vuonna 1824 oli koulussa 20 oppilasta. Heistä useimmat olivat paikallisten virkamiesten poikia. Myös kaupungin venäläisten asukkaiden pojat kävivät alkeiskoulua. Vuonna 1827 oppilaita oli enää vain 15. Yhteensä Lappeenrannan alkeiskoulussa oli oppilaita vuoteen 1842 mennessä 225. Tämä tarkoittaa keskimäärin kahdeksaa oppilasta vuosittain. Pojat olivat iältään seitsemästä vuodesta hieman toiselle kymmenelle.

Vuonna 1843 annettu lukio- ja koulujärjestys yhtenäisti Vanhan Suomen ja muun Suomen koululaitokset.  Uudet oppikoulumuodot tulivat olemaan ala- ja yläalkeiskoulu sekä lukio. Tyttökoulujen perustaminen herrasväen tyttärille sallittiin. Ala-alkeiskoulu tuli olemaan vaatimaton perustietoja opettava koulu. Se oli ainoa koulu pikkukaupungeissa ainoa ja suuremmissa kaupungeissa kansanopetuskoulun ja ylempien oppikoulujen pohjakoulun välimuoto. Yläalkeiskoulu oli neliluokkainen, entisten triviaalikoulujen työn jatkaja. Oppikoulu pysyi edelleen kirkon alaisena.   Uudistuksessa pyrittiin vähentämään latinan ylivaltaa ja lisäämään luonnontieteiden opetusta. Hyvistä aikeista huolimatta uudistus osittain epäonnistui. 

Ihalais(t)en kalkkivilouhos

Ihalaisen kalkkikivikaivoksen muistomerkki Lavolankadun ja Simolantien kulmauksessa

Muistomerkin infolaatta

Kun Lappeenrannan rautatieasemalta lähtee ajmaan länteen Ratakatua pitkin, saapuu rautatien alittamisen jälkeen valo-ohjattuun vilkasliikenteiseen risteykseen. Sen oikealla puolella, Lavolankadun ja Simolantien kulmassa, on pieni puistoalue, jossa nakottaa nurmikolla pystyssä isohko kalkkikiven lohkare. Kyseessä on Ihalaisen kalkkikaivoksen kunniaksi vuonna 1998 pystytetty muistomerkki.

Tällä viikolla Ihalaisen kalkkikivilouhos on ollut esillä laajasti paikallisissa viestimissä. Sanomalehti Etelä-Saimaassa ollut pari isoa artikkelia, jotka koskevat Ihalaisen kaivosta Lappeenrannassa. Toisessa (21.9.2015) Paroc Group ilmoitti lopettavansa Lappeenrannan tehtaan heikentyneen kysynnän takia etuajassa eli huhtikuussa 2016. Lappeenrannan kivivillatehtaan tuotanto ja kaikki sen työsuhteet päättyvät huhtikuun viimeisenä päivänä. Tehtaan sulkemisesta ilmoitettiin jo vuonna 2013, mutta alkuperäisen aikataulun mukaan tehdas oli tarkoitus sulkea vuoden 2016 loppuun mennessä. Lappeenrannan tuotantolaitoksen tontin vuokrasopimus päättyy vuonna 2019. Tontin omistava Nordkalk laajentaa kaivostoimintaansa tehtaan alla sijaitsevaan kalkkikiviesiintymään. Pari päivää myöhemmin (24.9.2015) luvattiin uutisotsikossa Lappeenrannan saavan uuden nähtävyyden, kun Parocin tehtaat puretaan ja valtatie kuudelta avautuvat hulppeat näkymät valkoisena hohtavan kaivoksen rinteille. Ihalaisen avolouhoksen pinta-ala on noin 40 hehtaaria, leveyttä sillä on 700 metriä, pituutta puolitoista kilometriä ja syvyyttä noin 150 metriä. Vuodessa kiveä louhitaan noin 2,1 miljoonaa tonnia.

Kuva

Ihalaisen kalkkikaivoksen alueen omistaa siis Nordkalk Oy. Kaivoksen ohella tehdasalueella on kalkkitehdas sekä paperipigmentin raaka-aineita ja wollastoniittia valmistavat rikastamot. Alueella on myös Finnsementin sementtitehdas, vielä puolisen vuotta Paroc Oy:n vuorivillatehdas sekä Suomen Karbonaatti Oy:n kalsiumkarbonaattipohjaisia päällystyspigmenttejä ja täyteaineita valmistava tehdas. Kalkkikiven louhinta alkoi Ihalaisen alueella pienimuotoisena jo 1500-luvulla. Paraisten Kalkkivuori Oy rakensi alueelle ensimmäisen kalkkikehäuunin vuonna 1910 ja vuokrasi alueen 50 vuoden ajaksi sen silloin omistaneelta Lappeenrannan kaupungilta. Vuonna 1938 alueelle perustettiin sementtitehdas. Tietoa siitä, milloin kaupunki möi alueen kalkkikivikaivoksen omistajalle, en löytänyt nopealla etsinnällä Lappeenrannan kaupungin historiateoksista.

Seilaillessani tänään Etelä-Savo-lehden vuoden 1923 vuosikertoja oli aamulla lukemani uutinen vielä hyvin mielessäni. Niinpä silmiini tarttui pian uutinen Ihalaisen kaivoksesta. Se on ilmestynyt 17.2.1923 ja kertoi Lappeenrannan kaupungin ja Paraisten Kalkkivuori Osakeyhtiön välisen vuokrasopimuksen uusimisesta:

Valtuuusto hyväksynyt uuden vuokrasopimusehdotuksen.
Ihalaisten kalkkilouhoksen vuokraaminen.
Rahatoimikamarin esittämä uusi vuokrasopimusehdotus Ihalaisten kalkkikivilouhoksen vuokraamisesta Paraisten Kalkkivuori Osakeyhtiölle hyväksyttiin keskustelun jälkeen sellaisenaan ja rahatoimikamari oikeutettiin allekirjoittamaan lopullinen sopimus yhtiön kanssa.
Tämän mukaan vuokrataan Ihalaisten kalkkivivilouhos maa-alueineen mainitulle yhtiölle 37 vuoden ajaksi tammikuun 1 päivästä 1923 lukien. Vuokraaja maksaa maa-alueesta vuotuista maanvuokraa rautatien itäpuolella sijatsevasta osasta 12 ½ penniä neliömetriltä ja rautatien länsipuolella olevasta osasta 30 penniä neliömetriltä sekä lisäksi  vuosivuokraa kolme markkaa kultakin louhoksesta otetulta tonnilta kalkkikiveä ja on yhtiön maksettava vähintäin 25 000 tonnista vuosittain, vaikka se ei niin paljon louhisikaan. Tämän mukaan olisi kaupungilla tulossa louhoksesta alueineen 107 750 markkaa vuodessa sen sijaan, kun ne vanhan sopimuksen mukaan tekivät vain murto-osan tästä.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Piirikoulu 1805 - 1814

Antrealaissyntyinen maanmittarin poika Jakob Alexander Stråhlmann (1782 - 1846) vihittiin  papiksi Haminan hiippakunnassa 29.5.1804. Hän toimi Lappeenrannan normaalikoulun (vuodesta 1805 piirikoulun) opettajana vuodesta 1803. Lappeenrannasta hän siirtyi Käkisalmen piirikoulun opettajaksi vuosiksi 1809–13. Lappeen sijaiskirkkoherrana hän toimi vuodesta 1813 alkaen. Lappeen ja Lappeenrannan kirkkoherrana hän aloitti vuonna 1820 ja rovastiksi hänen nimitettiin vuonna 1826. Stråhlman toimi sekä sekä normaalikoulussa että piirikoulussa saksan opettajana. Hänet tunnettiin ahkerana ja taitavana opettajana, Niinpä koulutarkastaja antoi hänestä kiittäviä lausuntoja Tarton koulutoimikunnalle.

1800-luvun alussa oli keisarikunnan koululaitos jälleen mullistusten edessä. Keisari Aleksanteri I antoi vuonna 1802 asetuksen, jolla kansanvalistusministeriö syrjäytti koulutoimikunnan. Samanaikaisesti annettiin asetus pääkouluhallituksen kokoonpanosta ja toiminnasta. Vanha Suomi yhdessä Viron, Liivinmaan ja Kuurinmaan kanssa muodosti oman piirin, jonka oppilaitokset olivat Tarton yliopiston alaisia. Koulupiiriä johti yliopiston muodostama koulutoimikunta. Uuden vuoden 1804 koululain mukaan valtakuntaan oli luotava kymnaasit, piirikoulut ja pitäjänkoulut käsittävä yhtenäiskoululaitos, jossa olivat uutta etenkin pitäjänkoulut.

Tarton yliopiston professori Carl von Morgenstern piti kesällä 1805 tavanmukaisen vuositarkastuksen Vanhan Suomen kouluissa. Tällöin hän organisoi myös normaalikoulujen muuttamista ja avaamista piirikouluiksi.  Lappeenrannan normaalikouluun hän saapui 4.8.1805 tarkastaakseen kaupungin kouluolot ja suorittaakseen uuden opinahjon juhlallisen avauksen. Suunnitelmat kariutuivat, sillä toiseksi opettajaksi valittu henkilö ei ollutkaan saapuvilla. Professori kiirehti  Savonlinnaan, eikä enää palannut Lappeenrantaan. Niinpä oli tyydyttävä avajaisiin koulujen tarkastajan läsnäollessa 11.8.1805.

Siirtyminen  normaalikoulusta piirikouluun sujui Lappeenrannassa melko vaivattomasti, koska entisen koulun saksan opettaja jatkoi edelleen työtään. Koulurakennuskin oli vielä käyttökelpoinen, eikä rahoituksessakaan ilmennyt suuria vaikeuksia. Lappeenrannan koulu oli ns. suurempi piirikoulu vuoteen 1810, jolloin se muuttui pienemmäksi piirikouluksi. Siitä käytettiin joskus myös nimitystä piirikuntakoulu. Vuoden 1805 piirikoulun piti olla kolmiluokkainen ja neliopettajainen, mikä merkitsi melkoista laajennusta. Tosin entisessä normaalikoulussa oli ollut jo samana vuonna kolmaskin luokka ns. lukuluokka, mutta normaalikoulun loppuvuosina Lappeenrannassa työskenteli vain yksi opettaja. Piirikoulu toikin opettajavoimiin selvän parannuksen. Tosin siirtyminen kolmiluokkaiseen kouluun ei sujunut täysin mutkattomasti, ja alkuvuosina olivat vain alimmat luokat käytössä.

Pian kuitenkin huomattiin, ettei näin laajalla koululla ollut Lappeenrannan kaltaisessa pikkukaupungissa riittävästi käyttöä. Lappeenranta joutuikin vuonna 1810 luopumaan neliopettajaisesta koulustaan ja tyytymään entiseen kaksiluokkaiseen ja -opettajaiseen piirikouluun, mikä tiesi kouluoloissa taantumista. Lappeenrannan piirikoulun supistuessa kaupunkiin perustettiin tytöille alkeiskoulu. Se avasi ovensa 9.11.1810.

Vanhan Suomen koululaitos koki 1800-luvun toisella vuosikymmenellä uusia mullistuksia. Keisarillisella käskykirjeellä muutettiin vuonna 1814 Lappeenrannan piirikoulu yksiluokkaiseksi alkeiskouluksi. Tämä merkitsi taas uutta takaiskua kouluoloissa. Alkeiskoulu oli vielä suppeampi kuin vuonna 1810 toimintansa aloittanut pienempi piirikoulu. Samalla kun luokkien määrä laski yhteen, palattiin takaisin pedagogiokauden tasolle. Tyttökoulukin sulki ovensa näihin aikoihin.

Lappeenrannan ns. suuremmassa piirikoulussa oppiaineita oli runsaasti aikaisempaan verrattuna. Saksan ja venäjän lisäksi opetettiin jopa latinaa ja ranskaa. Lisäksi oppiaineena oli uskonto, reaaliaineista historia ja maantiede, matematiikka, fysiikka ja luonnontieto. Piirustuskin nousi  vakinaiseksi oppiaineeksi. Kun piirikoulu supistui vuonna 1810 pienemmäksi piirikouluksi, oppiaineita oli taas muutettava. Ranskaa ei enää opetettu, mutta latina säilytti asemansa. Matematiikan osuus supistui ja sen nimi muutettiin aritmetiikaksi. Fysiikan korvasi "teknologia". Luonnontietoa opetettiin edelleen samoin kuin piirustusta, joka sai rinnalleen kaunokirjoituksen.

Vuonna 1810 aloittaneessa Lappeenrannan tyttökoulussa oli miltei samat aineet kuin piirikoulussa, eli uskonto, historia, maantieto, aritmetiikka, luonnontieto, piirustus, käsityö ja kaunokirjoitus. Kielistä luettiin venäjän, saksan ja ranskan kielioppia. Lisäksi oli tytöillä oppiaineena käsityö.Siirtyminen vuonna 1805 normaalikoulusta piirikouluun kaksinkertaisti tai oikeammin nelinkertaisti Lappeenrannan opettajavoimat. Olihan normaalikoulun opetus ollut yksin arvostetun saksan opettajan Jakob Stråhlmanin harteilla. Koulutarkastaja antoi hänestä kiittäviä lausuntoja Tarton koulutoimikunnalle. Stråhlman siirtyi kuitenkin vuonna 1809 Käkisalmeen.  Vuonna 1809 koulun skasnaopettajana toimi Aleksander Wulffert. Wulffert oli viipurilaisen kauppiaan poika, joka myöhemmin toimi Suomen postilaitoksen johtajana.

Lappeenrannan piirikoulun ensimmäiseksi venäjän opettajaksi siirrettiin Ivan Slivitskin Viipurista. Tämä oli perehtynyt paremmin saksan kuin venäjän kieleen. Siirto ei Slivitskiniä miellyttänyt, ja hän valitti asiasta ylempiin elimiin mutta turhaan. Slivitskin hoiti tehtäviään epäsäännöllisesti, haukkui oppilaitaan sioiksi ja aaseiksi, veteli näitä korvista, löi viivottimella ja seisotti lapsia polvillaan terävällä puulla. Kouluun oli vaikea löytää kunnollista matematiikan, fysiikan ja luonnontiedon opettajaa. Ensimmäisenä lukuvuonna sellaista ei ollut lainkaan. Opettajan vaihtuessa vuosittain ei matemaattisten aineiden opetus voinut olla täysipainoista.

Lappeenrannan tyttökoulun opettajaksi saatiin oman kaupungin pormestarin tytär, 18-vuotias Maria Elisabet Maslén. Hän olikin ainoa vakinainen tyttökoulun opettaja koko koulun ajan eli vuoteen 1815 sakka. Tällöin hän siirtyi Turkuun. Se, että tyttökoulun opettaja oli nainen, oli tuon ajan oloissa hyvin edistyksellistä. Tätä koulujen suunnittelija, Tarton yliopiston professori Georg Friedrich Parrot piti mietinnössään välttämättömänä. Tyttökoulussa opetti lisäksi useita erityisaineiden opettajia kaupungin piirikoulusta, mutta nämä miesopettajat työskentelivät neiti Maslénin alaisina.

Lappeenrannan piirikouluun saatiin vuonna 1805 normaalikoulusta kaikki ylimmän luokan seitsemän oppilasta. Alimman luokan kymmenestä oppilaasta 8 sekä lukuluokan 10 oppilasta yhtä lukuun ottamatta siirtyivät piirikouluun. Vanhasta koulusta tuli siis peräti 24 ja ulkopuolelta vain muutamia oppilaita, joten joukko oli valtaosaltaan normaalikoulun kasvatteja. Vähitellen koulun oppilasmäärä laski. Se johti vuorostaan opetuksen yksipuolistumiseen vuonna 1810. Vanhan Suomen kauden lopussa siellä oli vain 15 oppilasta. Lähes samaan oppilasmäärään (11) pääsi myös pari vuotta kaupungissa toiminut tyttökoulu.

Oppilasjoukon vähenemisen syynä oli se, että myös maaseudulla oli kouluja ja muissa kaupungeissa monenlaisia oppilaitoksia, joten Lappeenrannan piirikouluun heitä riitti vain puolentoista kymmentä. Suuremman piirikoulun siirto Lappeenrannasta Savonlinnaan pahensi tilannetta edelleen, sillä supistettu piirikoulu ei voinut enää tarjota kunnollista opetusta. Piirikoulu hyväksyi oppilaita säätyyn ja kansallisuuteen katsomatta. Kirjoittautumismaksu (5 ruplaa) rajoitti pyrkijöiden määrää samoin kuin 10 ruplan lukuvuosimaksu. Viikossa koulutunteja oli 32. Päivittäin koulua oli kello 9 - 12 ja 14 - 16. Kesäloman pituus oli kuusi viikkoa.

Opettajien palkkaus oli niellyt normaalikoulussa valtaosan koululaitokselle tarkoitetuista varoista. Samanlaisena tilanne jatkui piirikoulussa. Ongelmaksi tuli nyt opettajien palkkaus, sillä aikaisemmin oli palkattuja opettajia kaksi, nyt neljä. Piirikoulun opettajamäärän kaksinkertaistuessa olisivat menot kaksinkertaistuneet, sillä palkkojen lisäksi ei koulusta ollut muita isoja kustannuksia. Kun koulurakennuksen korjaukset olivat ajankohtaisia, saatiin avustusta huoltokollegiolta tai koulujen yhteisrahastosta. Kaupungin koulumenot olivat vuonna 1806 jälleen yhteensä 575 ruplaa. Nähtävästi sama summa saatiin kruunulta, sillä muutenhan opettajien palkkoja olisi pitänyt alentaa puoleen. Vuonna 1805 korjattiin koulutalo perusteellisesti. Tästä kaupunki maksoi 500 ruplaa. Tähän kaupunki pyysi raha-avustusta kuvernööriltä.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Normaalikoulu

Venäjän keisarinna Katariina II käynnisti Venäjällä koulu-uudistuksen, jonka vaikutukset heijastuivat Lappeenrantaankin

Venäjän keisarinna Katariina II tapasi vuonna 1780 Itävallan keisarin, jolloin keskustelun aiheena olivat myös kouluasiat. Vierailu johti siihen, että keisarinna päätti ottaa Venäjällä käyttöön samanlaisen koulujärjestelmän, joka oli astunut voimaan Itävallassa vuonna 1774. Hän asetti sitä valmistelemaan vuonna 1782 koulutoimikunnan. Vuonna 1783 annettiin kouluasetus, joka täsmensi koulupolitiikkaa Itämeren maakunnissa ja Viipurin kuvernementissä. Venäläisen koulutoimikunnan sijaan perustettiin niitä varten erityinen saksalainen keskusvirasto, kouluhallitus. Yleisvaltakunnallisen koulujen perustamisohjelmaan kuului, että kuvernementin pääkoulusta käsin oli avattava pieniä kouluja muihin kaupunkeihin. Kuhunkin piirikuntakaupunkiin oli uuden koululain mukaan asetettava koulun johtaja ja tarkastaja. Lappeenrannassa ei sellaista tosin ollut ilmeisesti koko 1700-luvun lopulla lainkaan.

Saksalainen kouluhallitus lähetti jo vuonna 1786 Vanhan Suomen koulujen uudistussuunnitelman. Sen mukaan Viipurin pääkouluun tulisi viisi, Haminaan kolme ja Käkisalmeen yksi tai kaksi luokkaa. Sen sijaan Lappeenrannassa ja Savonlinnassa koulut jäisivät vain alkeisoppilaitoksiksi. Kun koulut seuraavana vuonna käynnistyivät, Lappeenranna koulu toteutettiin, ei suinkaan alkeisoppilaitos vaan 2-luokkainen pieni koulu.

Lappeenrannalle tämän normaalikouluksi nimetyn koulumuodon käynnistyminen oli edistysaskel verrattuna pedagogiokauteen. Koulun oppilasmäärä kasvoi, opettajia oli kaksi kuten luokkiakin. Lappeenrannan normaalikoulu aloitti toimintansa 29.3.1788. Normaalikoulun käynnistyminen merkitsi opetuskielen muuttumista. Kun pedagogioissa kielenä oli ollut suomi ja ruotsi, opetus tapahtui nyt saksaksi ja venäjäksi. Koululaki määritteli tarkasti opetuksen sisällön. Opetustunteja oli viikossa 30. Lappeenrannan normaalikoulun toiminta oli edellisten koulujen tapaan katkonaista ja opetus välillä laadutonta. Vuosina 1788 – 1805 koululla oli seitsemän eri saksanopettajaa ja yhtä monta eri henkilöä venäjän opettajana. Vuonna 1803 kouluun saatiin ahkera ja taitava pedagogi, kun tehtävään ryhtyi antrealaisen maanmittarin poika Jakob Aleksander Stråhlman.

Normaalikoulun oppilasmäärä vaihteli melkoisesti. Vuonna 1788 koulussa oli 35 oppilasta, vuonna 1797 oppilaita oli 14, vuonna 1801 heitä oli 30 (joista puolet tyttöjä)  ja vuonna 1805 oppilasmäärä oli 38 (tyttöjä 13).  Kouluun hakeutuneet oppilaat olivat pääosin virkamiesten ja alempien porvariryhmien jälkeläisiä. Poikaoppilaat tulivat huomattavasti useammin porvarikodeista, kun taas tyttöoppilaat olivat useimmiten virkamiesperheistä.

Lappeenrannan normaalikoulu sijoitettiin todennäköisesti aluksi vuonna 1782 uudestaan rakennettuun pedagogion huoneistoon ja myöhemmin valtion vuonna 1797 rakennuttamaan koulutaloon. Se sijaitsi linnoituksen pohjoisosassa sen pääkadun länsipuolella.  Kaupungille määrättiin koulumaksuksi aluksi 210 ruplaa, mutta vuonna 1802 maksu oli noussut jo 575 ruplaan.  Saksan opettajan palkkaan meni 275 ruplaa, venäjän opettaja sai 200 ruplaa ja sata ruplaa varattiin muihin menoihin. Lappeenranta selvisi kuitenkin hyvin nousseista maksuista, kun sen sijaan Savonlinnalla ja Käkisalmella oli suuria vaikeuksia.

Lappeenrannan normaalikoulussa antoi saksanopettaja opetusta lukemisessa, raamatunhistoriassa, historiassa, latinassa, katekismuksessa, kirjoituksessa, kieliopin ja laskennon alkeissa. Opiskelijoille teroitettiin ihmisen oikeuksia ja velvollisuuksia ja opetettiin siis myös jonkinlaista yhteiskuntaoppia. Sitä varten oli erityinen oppikirjakin, jonka terveysopillisessa osassa muun ohella käsiteltiin myös sukupuoliasioita; sisälsipä kirja ohjeita siitäkin, kuinka oli käveltävä, seisottava, tervehdittävä ja pukeuduttava. Kyseinen kirja oli lapsille erittäin vaikeatajuinen.

Katariina II:n pystyttämää koululaitosta on arvosteltu ankarasti. Itä-Suomen koulujen erikoistuntija Mathias Akiander totesi, että siinä toimineet opettajat olivat yleensä heikkoja ja heidän opetusmenetelmänsä puutteellisia.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Lastenkoulut eli pedagogiot

Kokkolan pedagogiotalo on tiettävästi kaupunkiemme vanhin koulurakennus
ja profaani puurakennus. Se rakennettiin porvariston päivätöinä 1695-1696

Ruotsin valtakunnassa alettiin kiinnittää huomiota kansanopetukseen vakavammin 1600-luvulla. Varsinkin papisto teki tarmokkaasti työtä yleisen lukutaidon levittämiseksi maahamme. Lukutaidon levittäjinä ja valmistuslaitoksina ylemmille kouluasteille toimivat myös ne pedagogiot eli lastenkoulut, joita perustettiin maamme pikkukaupunkeihin varsinkin Kristina-kuningattaren hallitusaikana. Tällainen perustettiin myös Lappeenrantaan. Oppiaineena niissä olivat lukeminen, katekismus, virsilaulu, kirjoituksen, laskennon ja ehkä myös latinan alkeet. Opetuskielenä Lappeenrannan pedagogiossa oli aluksi suomi, mutta se muuttui myöhemmin todennäköisesti ruotsiksi.  Koulutyö alkoi jo kello 5 aamulla ja se kesti, useammassa erässä, 7 - 8 tuntia päivässä.

Lappeenrannan pedagogion ensimmäisistä opettajista on säilynyt joitakin hajatietoja. Vuonna 1654 opettajana oli kaupunkilaisten arvostama hiljainen ja kunnollinen Jonas Stabäck. Hänelle ei aluksi maksettu vakinaista palkkaa, vaan hänen oli yritettävä tulla toimeen lasten vanhemmilta saaduilla vapaaehtoisilla lahjoituksilla. Niitä kertyi liian vähän, joten vuonna valitti asiasta vuonna 1663 raastuvanoikeudelle. Raastuvanoikeus määräsikin opettajan palkaksi kaksi taalaria vuodessa jokaiselta opetettavalta lapselta. Mutta tätäkään summaa ei aina ilmeisesti maksettu, tai oppilaita oli koulussa vähän, koska Stabäckin taloudellinen tilanne pysyi heikkona. Niinpä hänen täytyi lopulta siirtyä muihin tehtäviin.

Stabäckin seuraajista tunnetaan nimeltä Mikael Barthold ja Johannes Fabricius. Viimemainitun valitti vuonna 1680 raastuvanoikeudessa, etteivät oppilaiden vanhemmat maksa hänelle opettamisesta mitään. Vanhempien vastineesta ilmeni, että opettajan palkaksi oli jokunen aika aikaisemmin myönnetty Lappeen pitäjästä kertyvät teinirahat. Tämän lisäksi he olivat maksaneeet hänelle myös lisäpalkkaa. Palkanmaksuun he eivät enää kuitenkaan suostuneet, koska Fabricius löi laimin virkansa hoidon. Niinpä raastuvanoikeus jätti Fabriciuksen valituksen huomioimatta. Teinirahoja kannettiin vuoden 1624 valtiopäiväpäätöksen perusteella 6 äyriä talolta köyhien oppilaiden koulunkäynnin avustamiseksi. Näin kerätyt varat joutuivat kuitenkin usein aivan muihin tarkoituksiin.

Kun Lappeenrannan kaupunginoikeudet lakkautettiin vuonna 1683, jatkoi täkäläinen pedagogio silti edelleen vaatimatonta toimintaansa. Sen ylläpidosta huolehti nyt Lappeen seurakunta. Muutos ei millään tavalla parantanut pedagogion opettajan taloudellista asemaa, vaan hänen elatushuolensa jatkuivat.  Fabriciuksen jälkeisistä pedagogion opettajista ei tiedetä juuri muuta kuin heidän nimensä. Vuonna 1690 toimi opettajana Pietari Tornander, neljä vuotta myöhemmin Johannes Harmonius, vuonna 1697 Grels Ripsander ja vuosina 1701—1705 Henrik Hordiander.

Kun Viipuri kukistui vuonna 1710, joutui Lappeenrantakin sodan jalkoihin. Huomattava osa kaupunkia tuhoutui ja koulun toiminta taukosi pitkäksi aikaa. Vasta Uudenkaupungin rauhan jälkeen vuonna 1721 alkoi kaupungin uusi rakentaminen. Vuonna 1726 sai pedagogio uuden huoneiston. Se rakennettiin raatihuoneen kanssa samaan rakennukseen. Samalla se aloitti toimintansa Olaf Wångin johdolla. Hänen seuraajakseen tuli vuonna 1729 Fabian Oleander, joka pari vuotta myöhemmin siirtyi Säkkijärven kappalaiseksi.

Vuonna 1732 siirtyi Savonlinnasta Lappeenrantaan triviaalikoulu. Sen käyttöön luovutettiin pedagogion ja sen yhteydessä sijaitsevan raatihuoneen huoneistot. Triviaalikoulun siirto Lappeenrantaan lopetti yli  vuosikymmeneksi pedagogion toiminnan. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä triviaalikoulun alimmalla annettiin samantapaista alkeisopetusta kuin pedagogiossakin.

Triviaalikoulun historia jäi Lappeenrannassa kuitenkin lyhyeksi. Se kesti vain kahdeksan vuotta. Syynä olivat jälleen kerran valtiollisten olojen muutokset. Koulu lopetti toimintansa ns. hattujen sodan aikana. Kun sen seurauksena myös Kymijoen itäpuoliset alueet joutuivat Venäjän valtaan, menetti Lappeenranta saamansa triviaalikoulun.  Niinpä kaupungin vanha pedagogio virkosi vuonna 1745 uudestaan henkiin. Tosin opetus alkoi siellä vasta seuraavana vuonna. Opetus tapahtui aluksi kämneritalossa.  Opettajan tehtävää hoiti porvoolaissyntyinen Karl Petterberg apupapin viran ohella vuosina 1747 – 1748. Vuosien 1742 ja 1743 teinirahoilla sille rakennettiin uusi huoneisto entiselle paikalle vuoden 1741 palossa tuhoutuneen tilalle. Tämä tapahtui tosin vasta 1750-luvun alkupuoliskolla. Siihen asti koulua pidettiin kämneritalossa.
Koulutiedot ovat tältäkin ajalta varsin puutteellisia. Oppilasmäärä pysytteli 20 - 30 vaiheilla Vuosina 1748 - 1753 tehtävää hoiti ylioppilas Mathias Severin, lappeenrantalaisen ajurin poika.  Hänen jälkeensä opetuksesta vastasi turkulaisen porvarin poika Anders Bethulin vuosina 1754 - 1759. Viimemainittu vihittiin papiksi ja muutti Valkealaan kappalaiseksi. Seuraava opettaja, jääskeläinen Sven Warell oli toimessa vuosina 1760 - 1764, jolloin häntä seurasi opettajana lappeenrantalaissyntyinen Kaarle Johan Langell vuosiksi 1764 - 1769

Seuraavaksi tehtävään valittiin kymiläissyntyinen Nils  Mellberg. Hän oli tehtävässä vuosina 1769 – 1773, jolloin konsistori erotti hänet heikon opetustason, liian kovan kurinpidon ja tehtävien laiminlyönnin takia. Mellbergiä seurasi opettajana papiksikin vihitty hattulalaissyntyinen Pietari Laurstedt, joka toimi Lappeenrannan pedagogion opettajana vuodet 1773 - 1780. Tämän jälkeen koulussa ei ilmeisesti ollut lainkaan opetusta kahteen vuoteen koulutilojen kehnouden ja opettajan puuttumisen vuoksi. Koulun viimeiset opettajat olivat lappeenrantalaissyntyinen Abraham Langell vuosia 1782 - 1784  ja taipalsaarelaissyntyinen Henrik Magnus Wahrenberg. Vuonna 1785 koulussa oli 20 oppilasta. Lappeenrannan pedagogion pitkäaikainen ja välillä keskeytynyt toiminta lakkasi vuonna 1787, kun uudet koulumuodot astuivat sen tilalle.

Koulurakennuksen vaiheet ovat mielenkiintoisia. Vaikka uusi koulutalo oli valmistunut 1750-luvun alkupuolella, se oli huonossa kunnossa jo seuraavalla vuosikymmenellä.  Niin vaadittiin taas uuden koulutalon rakentamista. Se valmistui kesällä 1771. Rakennus tuli maksamaan runsaat 232 ruplaa. Vain kolmen vuoden kuluttua se jouduttiin purkamaan, koska sen paikalla asemakaavassa oli päävartio. Koulun purkamiseen ryhdyttiin keväällä 1774 ja se pystytettiin nyt esikaupunkiin. Rakennuksen siirron jäljiltä se oli kuitenkin keskeneräisenä huonossa kunnossa. Jällen kerran koululle rakennettiin uusi rakennus 1780-luvun alussa. Sekin osoittautui heikkokuntoiseksi.  Miten minusta alkaa tätä kirjoittaessa tuntua siltä, kuin tässä olisi jotakin hyvin, hyvin, hyvin tuttua.