Vieläkin enkelin ilmestyksestä (Kaiku 15/23.02.1887)

Palaan jälleen enkelien maailmaan.....
-------
Keskustelu Enkeli Gabrielin ilmestymisistä, joka alkoi Pudasjärven kappalaisen Paavo Martikaisen kirjoituksesta 29.1.1887,  jatkui Kaiku-lehdessä edelleen helmikuun lopulla. Martikainen vastasi nimimerkki L:n kirjoitukseen 9.2.1887, jossa kirjoittaja pyrki etäännyttämään lestadiolaisten osuutta ilmiössä. Martikainen kiistää nimimerkki L:n väitteitä, selostaa seikkaperäisesti huijauksen paljastumista ja kertoo lestadiolaisten reagoinnista petoksen selvittyä.

Vieläkin enkelin ilmestyksestä

Tämän lehden 8:ssa numerossa kerroin hullunkurisesta tapauksesta, mikä viime kuun alkupuoleen tapahtui Pudasjärven pitäjässä Jongun kylässä, Virtalan torpassa.. Tämä kertomukseni ei näy kuitenkaan kaikki tyydyttäneen. Sillä Kaikun 11:sta numerossa astuu nyt L.  esiin muka poistamaan kirjoitukseni johdosta syntyviä vääriä käsityksiä. No, kuulkaamme nyt mitä hän lausuu ja miten hän tehtävänsä suorittaa.

L. huomauttaa ensiksi, että tuo itsellismies eli vatsapuhuja ei ensinkään ollut uskovainen eli n.k. laestadiolainen. Tämä huomautus on tarpeeton, sillä semmoiseksi en minäkään ole häntä kirjoituksessani esiin tuonut, vaikka – vääräin käsitysten poistamiseksi – mainittakoon, että hän tunnusti aina suosineensa laestadiolaisuutta ja kuuluu ennen julkisesti siihen kuuluneen sekä nytkin siihen kuuluu. Josko taas Paavali Ervasti, josta L. puhuu, on kieltänyt kansaa hullutuksia kuuntelemasta, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että kaksi muuta laestadiolaista saarnamiestä – vääräin käsitysten poistamiseksi olisi kyllä heidän nimensä mainittava, vaan jääköön vielä tekemättä – ovat itse kuunnelleet ja uskoneet tuon itsellismiehen puheen Virtalassa enkelin puheeksi sekä muitakin koettaneet saarnoillansa siihen uskoon johtaa ja saattaa. Se L:n muistutus, että näiden saarnain vaikutuksesta olisi itsellismiehen omatunto herännyt, niin että hän sen johdosta olisi lakannut ”tuuleen puhumasta”, ei pidä paikkaansa, jos itsellismiehen omaan puheeseen saa luottaa. ja hänpä toki tiennee omantuntonsa asiat paremmin kuin muut. Eikä mies oloaikanansa Virtalassa ennen sitä, kuin sanoi päättäneensä lakata puhumasta, ole tietääkseni, ollut tilaisuudessa kuulemaan ”uskovaisten” saarnaa kuin yhden kerran noiden saarnaajain käydessä Virtalassa, Itsellismies ei silloin ollut ruvennut puhumaan enkelinä ennenkuin toinen saarnaajista hänen määräyksestään oli pitänyt seuroja torpan pirtissä.

Mutta tämä saarna ei liene ollut herättävää laatua juuri muillekaan, koska hänellä hämmästyksen valtaamana, niinkuin itse oli ilmoittanut, ei kuulunut olleen paljon mitään sanomista, ja sitä vähemmän tuolle miehelle, jota enkeliksi kiitettiin. Kiitoksesta, vähemmästäkään kuin tämä, harva, tuskinpa kukaan lienee  herännyt synteinsä tuntoon. Ei sekään L:n väite, että mies olisi isolle väkijoukolle tunnustanut petoksensa ennen, kuin sen tunnusti allekirjoittaneelle, ole totuuden kanssa yhtäpitävää. Hän sanoi tosin tunnustaneensa petoksensa ennen tyköni tulemista, mutta ainoastaan muutamille, ja nekään eivät olleet uskoneet hänen tunnustustansa ensinkään oikeaksi. Ja sitten se seikka, että laestadiolaiset olisivat vaatineet miehen menemään minulle tunnustamaan, sepä vasta L:n kirjoituksessa peräty perätöntä on. Vaatimuksen sijasta oli päinvastoin tuotu jos joitakin esteitä miehen tyköni tulemista vastaan. Niinpä kertoivat noutajat, että laestadiolaiset olivat ilmoittaneet hänen olevan jonkinlaisessa mielenhäiriössäkin, ettei siis hänestä muka ole lähtijäksi heidän kanssansa. Päätteeksi väittää vielä L. että miehen petos tuli muka ”ilmi ensin uskovaisten kautta”. Totuuden verosta ei tämäkään tuuma voi käydä. Itsellismies kertoi kyllä petoksensa tunnustaneensa ensin eräälle lestadiolaiselle, mutta tämä oli häntä kivenkovaan kieltänyt siitä kenellekkään muulle hiiskumasta. Olipa myös joku toinen Virtalassa ilmaissut epäilyksiänsä tuota miestä kohtaan, vaan hänpä oli saanut osaksensa kovaa kohtelua uskonveljiltään, että muka uskalsi senkaltaisesta enkelistä puhua. Mutta eihän petos täten ollut vielä selväksi tullut.. Ja sitä paitsi olihan jo vuorokautta tätä ennen muut, laestadiolaisiin kuulumattomat, samaa epäluuloa lausuneet ja ilmi tuoneet. Vaan varmaksi asia kävi vasta sitten, kun mies sen itse ilmoitti, eikä ainoastaan laestadiolaisille, vaan vieläpä muillekin. Olisipa helposti voinut käydä niinkin, että tunnustus olisi jäänyt tietymättömäksi, ellei mies olisi petostansa muille tunnustanut kuin laestadiolaisille. Siihen aihetta antaa tuon yhden esimerkki, kuin myös se seikka, että sittenkin, kun mies oli asian tunnustanut allekirjoittaneelle ja vaatimukseni mukaan sen ”sittemmin kaikelle kansalle tiettäväksi tehnyt ja anteeksi pyytänyt”, eihän lestadiolaiset olleet häntä vieläkään uskoneet, mutta tahtoneet vaan asiaa toiseksi väittää. Ja olivatpa he vielä tämän tunnustuksen kuultuansa menneet Virtalaan, ja siellä koko yön koettaneet saada enkelin lupauksensa mukaan pitämään lähtösaarnansa. Ja vaikkapa se ei ollut sitä pitänytkään, kuitenkin siellä oli toinen noista saarnaajista saarnannut kansalle ja vakuuttanut sitä yhä vaan enkelin ilmestyksestä, sen puheista ja vaikutuksesta. Vaikeaa on niinmuodoin ollut laestadiolaisille luopua heitä ylistävää enkeliä uskomasta, vaikkapa asian oikea laita oli jo tietty sekä heille että muillekin.

L:n kirjoitus näkyy syntyneen yksistään laestadiolaisten puolustamiseksi, ikäänkuin minä muka olisin tahtonut heitä sortaa.. Se ei kuitenkaan ole ollut tarkoitukseni, eikä mikään muu, kuin kirjoituksessani mainitsin. Jos kuitenkin kirjoitukseni siltä näyttää, kuin L. näkyy luuloittelevan, siihen minä en voi mitään, koska seikat ovat juuri semmoiset, kuin olen kertonut. Kuinka muutoin L. on onnistunut puolustuksessansa, siitä lukija nyt itse päätelköön. Minkä verran taas ”tämä ilkeä ilveily on ollut laestadiolaisten edesottamaa, minkä verran ei, sehän selvenee myös tämän ja edellisen kirjoitukseni johdolla. Minun ynnä monien muidenkin vakuutus kuitenkin on, että ilman laestadiolaisitta koko ilveily olisi pääasiallisesti varmaankin paljaana leikki-ilveilyksenä pysynyt, vaan heidän kauttansa on se kääntynyt kokonansa toiselle tolalle ja saanut kerrassaan uskonnollisen värityksen. Mutta tämän tapauksen pitäisi kuitenkin avata ihmisten silmät näkemään, mihin joudutaan, kun Jumalan sanan ahkera viljeleminen kodeissa laimin lyödään sekä Herran huone halpana pidetään, ja sen sijaan ollaan uteliaita uutta kuulemaan, huolimatta siitä mitä tämä kuultava oikeastaan on. Oltakoon sen tähden vasta hitaammat tuon uuden kuulemisen perään, vaan sitä vastoin viriämmät tutkimaan vanhaa, Raamattuun kirjoitettua Herran sanaa ja siinä lujasti ja yksinkertaisesti kiinni riippumaan.

P.M.

Enkelin ilmestymisestä (Kaiku 11/9.2.1887)

Kaiku-lehdessä jatkui pari numeroa aikaisemmin alkanut keskustelu Pudasjärven Jongun kylän Virtalan torpan liepeillä tapahtuneista "enkeli Gabrielin ilmestymisistä" 9.2.1887. Oheisessa - mitä ilmeisimmin lestadiolaisen - kirjoituksessa myönnetään varsinkin Hetejärven lestadiolaisten tempautuneen mukaan ilmiöön. Pääpaino on kuitenkin kirjoituksessa todistaa, etteivät tapahtumat olleet lestadiolaisten "edesottamaa".

Enkelin ilmestymisestä 

Eräässä metsätorpassa Pudasjärven pitäjän rajaseudulla kirjoittaa P.M. Kaikun 8:ssa numerossa. Mainittu kirjoitus vaatii likempää selitystä vääräin käsitysten poistamiseksi.

Ensiksi on huomattava, että se itsellismies eli ”vatsapuhuja”, niinkuin senkaltatsia kuulutaan kutsu[tsutta]van, joka tuon hullutuksen vaikutti, ei ensinkään ollut uskovainen eli n.k. lestadialainen, vaan yksi jumalaton mies, mutta kirjanoppinut ja hyvällä ymmärryksen lahjalla varustettu, niin että taisi ilveensä taitavasti toimittaa.  – Jongun kylästä, johon Virtalan torppa kuuluu, ei moni uskovainen tullut ilvehtijää kuulemaan, syystä että Paavali Ervasti kielsi kansaa hullutuksia kuulemasta ja neuvoi tarkastamaan Jumalan sanaa. Mutta Hetejärven kylästä kokoontuivat enin osa sekä uskovaiset että uskottomat ja myös muualta paljon kansa[a].

Uskovaisten saarnain vaikutuksesta kuitenkin ilvehtivän omatunto heräsi, niin että hän lakkasi tuuleen puhumasta ja sitten isolle väkijoukolle tunnusti petoksensa, niinkuin joku uskovainen oli häntä syyttänytkin. Häntä vaadittiin myös tunnustamaan pastorille[1], sillä seurakunnan kirkkoherra[2] ei ollut siihen aikaan kotona. Samalla tultiin miestä hakemaan pastorin puheille, joka saatuaan ilmoituksen asiasta, oli tullut naapuritaloon. Hän meni siis sinne tunnustuksensa tekemään ja on myös sittemmin kaikelle kansalle tiettäväksi tehnyt ja anteeksi pyytänyt rikoksensa.

Tämä  ilkeä ilveily ei siis ole ollut n.k. lestadiolaisten edesottamaa, joskin moni heistä niinkuin muutkin tuli petetyksi siitä jotain erinomaisempaa ajattelemaan. Ja uskovaisten kautta se ensin tuli ilmi. Semmoinen sen asian laita totuudessa oli. Olkoon kullenkin varoitukseksi, että ottaa tarkka vaari jumalan sanasta, ettei jouduta eksytyksiin.

L

---

[1] Pudasjärven kappalaisena vuosina 1879 – 1905 toiminut Paavo Martikainen (1852 -1938)

[2] Seurakunnan kirkkoherrana oli vuosina 1883 – 1889 lestadiolainen Karl Abiel Heikel (1846 – 1919)

Enkeli Gabriel ja hurmaava liike (Kaiku no 8, 29.01.1887)

Vanhoja lehtiä penkoessa törmää monenlaiseen mielenkiintoiseen materiaaliin. Oululaisessa Kaiku-lehdessä oli tammi-helmikuussa vuonna 1887 kirjoituksia pudasjärvisestä enkeli Gabrielista. Törmäsin tarinaan alkuaan Michiganissa ilmestyneessä Amerikan Suomalaisessa Lehdessä ja aloin selvittää tarinan taustoja tarkemmin. Kyseessä oli loppujen lopuksi yksinkertaisten uskonnollisten ihmisten petkuttaminen. Vastaavia huijaustapauksia nousi esille samoihin aikoihin myös Karjalan kannaksella. Kun tässä tapauksessa myös seudun uskonnolliset auktoriteetit, lestadiolaissaarnaajat, saatiin jo eräänlaiseksi liikkeeksi muodostuneen ilmiön taakse, suosio oli taattu. Myös he, ainakin välillisesti, hyötyivät hurmoksesta. Enkelin ilmestykset ja niiden yhteydessä lausutut "taivaalliset" mielipiteet saivat ihmiset hätääntymään ja etsimään turvaa lestadiolaisuudesta. Lestadiolaisten vastine, joka sisälsi myös lisätietoja tapahtumien kulusta,  julkaistiin Kaiku-lehden numerossa 11/9.2.1887. Tämän artikkelin on laatinut Pudasjärven kappalainen Paavo Martikainen, jonka asenne lestadiolaisuuteen oli erittäin kielteinen. Martikainen jatkoi keskustelua 23.2.1887 vastaamalla lestadiolaisten puolesta kirjattaneelle nimimerkki L:lle.

Meidän on helppo naureskella 1880-luvun maalaiskylien asukkaiden helppouskoisuudelle ja katsella heitä pitkin nenänvartta. Kuitenkin myös me tämänpäivän ihmiset olemme helposti huijattavissa. Me jopa haluamme tulla nenästä vedetyiksi. Sitä tapahtuu toki edelleen uskonnon nimissä. Mutta myös terveysohjelmien, dieettien, ruokavalioiden, erilaisten hoitomuotojen ja monen, monen muun avulla. Ihminen on kekseliäs, tälläkin saralla.

 

Enkelin ilmestys. Tarina pudasjärvisestä enkeli Gabrielista. 

Kaikun toimitukselle

Tämän pitäjän Jongun kylässä Nuorittan joen varrella on eräs yksinäinen kruunun torppa, Virtala. Täällä tämän torpan tykönä, niin kerrottiin, oli 3 päivän iltana tässä kuussa kuulunut outo ääni, kuin jonkunkaltainen huuto metsästä, jota alussa torpan väki oli pitänyt eksyneen ihmisen hätähuutona, ja siksipä isäntä oli mennytkin metsään huutoa kohden opastamaan muka eksynyttä oikealle tielle. Hän ei kuitenkaan ketään tavannut. Ääni eteni sen mukaan kuin hän oli sitä lähenevinään, ja kuului toisinansa kokonaan toiselta suunnalta kuin mitä ennen oli kuulunut. Tuskastuneena täytyi hänen tyhjin toimin palata takaisin torppaansa. Vaan ääni ei kuitenkaan kuulumasta laannut. Se läheni torppaa, ja siinä torpan läheisyydessä kuultiin sen silloin ja eteenkinpäin varsinkin öisinä aikoina vastaavan kysymyksiin ja puhelevan kaikellaista ihmisten kanssa. Ääni kuului, vaan mitään ei näkynyt.

Näin kului viikon verran, säikähtäneen torpan väen saamatta siitä sen enempää mitään selkoa. Tulipa sitten toinen viikko, ja nyt ryhdyttiin tarkoin tiedustelemaan, kuka tämä näkymätön puhuja olisi. Vihdoin viimein monen turhan kokeen perästä onnistui muutaman tukkimiesten, jotka torpassa nyt majailivat, saada puhujan sanomaan nimensä. Hän on enkeli Gabriel, niin kuultiin sen itsestänsä todistavan. Taivaallinen lähettiläs oli niin muodoin ilmestynyt ihmisten keskelle täällä sydänmaassa, kuten muinoin Johannes Kastaja korvessa.

Sykkivin sydämin ruvettiin nyt kyselemään häneltä kaikkinaisia, tiettyjä ja tietämättömiä asioita. Tyydyttävän vastauksen antoikin hän tavallisesti useampiin kysymyksiin, ja toisiin, jotka olivat syvempää laatua, vastasi hän: ”ei ole tarpeellinen tietää”, tahi: ”ei ole annettu tietää”. Jopa saatiin myöskin selville, mitkä ihmiset ovat autuaat, mitkä kadotetut, ja missä opissa ihmiset ainoastaan voivat autuaiksi tulla. Laestadiolaisuus, niin ilmoitti enkeli, on ainoa opinsuunta, jossa ihmiset voivat sielunsa pelastaa ja ijankaikkisen elämän periä. Tämä tuli tiedoksi. Enempää ei tarvittu, kansa joutui liikkeelle. Läheltä ja kaukaa, omasta ja naapuripitäjästä rupesi kansaa tulvaamaan Virtalaan omin korvin kuulemaan enkelin puhetta, hänen selityksiänsä, vastauksiansa ja veisuansakin.

Näin tuli Virtala näyttämöpaikaksi, missä ihmiset suurin joukoin paljaan taivaan alla öisin enkeliä kuuntelivat ja puhuttelivat. Ja kaikki, mitä täällä puhuttiin ja mihin vastaukset saatiin, levisi nuolen nopeudella kansan sekaan yhä laajempiin ja laajempiin piireihin vakuutuksella, että kaikki on totta, kaikki on niin tapahtunut kuin kerrotaan. Tästä kauhu kasvoi toisissa, toisissa taas ilo ja ihastus. Ja tämä mielen kiihko lisääntyi yhä enemmän sen kautta, että kaksi laestadiolaista saarnamiestä, jotka myös olivat käyneet enkeliä kuulemassa, rupesivat nyt tavallista innokkaammin lähistössä olevissa taloissa niihin kokoontuneelle kansalle saarnaamaan, ja kehottamaan heitä pikaiseen parannukseen, koskapa nyt jo ”Herran miekka maata viilee”. Puhelemista jatkettiin tämän ohessa Virtalassa, ja suuri joukko ihmisiä uskoi sanottujen saarnaajain kanssa, että näkymätön puhuja todellakin oli enkeli Gabriel. Toiset tosin eivät häntä siksi uskoneet, vaan eivät voineet päästä selville, mikä hän oli. Häntä kuunneltiin ja tarkasteltiin, vaan kaikki turhaan.

Mielet olivat jännitetyt ja liike näytti levenevän levenemistään. Tätä ei voinut enään kukaan tyynellä mielellä katsella, vaan oli se saatava sammumaan, ja siksi oli välttämättömästi selvä saatava, kuka totuudessa tuo puhuja ja liikkeen alkaja olisi. Tätä varten läksi monioiden muiden muassa matkalle Virtalaan. Perille asti emme kuitenkaan ehtineet tulla, ennekuin jo eräässä talossa jonkun matkan päässä Virtalasta onnistuimme saamaan selvän asiasta. Tietojen nojalla, joita olimme tapahtumista Virtalassa saaneet, pidimme epäluuloa erästä tässä torpassa oleksivaa itsellismiestä kohtaan, jonka saimme käsiimme mainitussa talossa. Tämä mies tunnustikin suoraan ja avomielisesti olevansa se, jonka toimesta tuo outo ja ihmisten mielestä ihmeellinen ilmestys Virtalassa oli aikoihin saatu. Vakuuttipa hän vielä niille, jotka epäilivät hänen ei voineen sitä toimittaa, että turhaan saavat odottaa enkelin puhetta ilman hänettä. Ja niin ilmasivat muutkin, että tämän miehen läsnäolo on välttämätön, jopa enkeli ei tahtonut puhuakaan paljon muiden kanssa kuin hänen kanssansa ja kauttansa. Mutta miten sitten tämä mies puhui, että sitä ihmiset luulivat enkelin puheeksi? Viheltämällä. Vihellys – niin kutsuttu karhun matkiminen – oli se keino, jolla hän hurmasi ihmiset ja saattoi heidät kuulemaan jonkun näkymättömän hengen olevan puhumassa kanssansa:

Niinkuin kipinästä tuli syttyy, niin tässäkin alussaan vähäpätöisestä seikasta syntyi tuommoinen suuri, laajalle leviävä liike, jonka valaisemiseksi ja ehkäisemiseksi nämä rivit ovat kirjoitetut. Mutta kenen syyksi tämä hurmaava liike ja sen leveneminen on luettava? Epäilemättä suurin syy  on tuossa itsellismiehessä, tuossa vehkeilijässä, mutta raskaana taakkana sen ohessa lankee syy myös niiden niskoille, jotka hänen toimiansa, huolimatta Jumalan sanasta ja sen ilmoituksista, ovat enkelin ilmestyksenä pitäneet, sellaisena muille esittäneet ja saarnoillansa uskomaan saaneet

Pudasjärvellä 21 p. tammikuuta 1887.

P.M.

Punakaartilaisten ruumiitten siirtäminen yleisiin hautausmaihin. Etelä-Savo 7.9.1918

Kuten kaikki tiedämme, kevään 1918 sisällissodan loppunäytös huhti - toukokuussa ei ollut kunniaksi voittajille eikä koko kansakunnallemme. Punaisten hallitsemillaan alueilla tekemät hirmuteot kostettiin moninkertaisesti. Loppuselvittelyissä valkoiset teloittivat vangitsemiaan punakaartilaisia useisiin eri paikkoihin, monesti heti heidät kiinni saatuaan. Omaiset halusivat heidät kuitenkin haudatuksi yleisille hautausmaille. Punaisten joukkohautoja ja muistomerkkejä löytyy Etelä-Karjalassa lähes jokaiselta hautausmaalta. Lappeenrannassa muistomerkkejä on vanhalla hautausmaalla ja Linnoituksessa
Valkoiset suhtautuivat pyyntöihin kirkkomaahan hautaamisesta aluksi erittäin nihkeästi. Myöhemmin siirrrot kuitenkin hyväksyttiin. Ehdot olivat sekä tiukat että omaisten kannalta julmat, kuten ohessa olevasta lehtijutusta ilmenee. Ohjeet on antanut Viipurin läänin maaherra.

Punakaartilaisten ruumiitten siirtäminen yleisiin hautausmaihin.

Etelä-Savo 7.9.1918

Huomioon otettavia ehtoja

Lähettäessään asianomaisten viranomaisten tietoon senaatin päätöksen, joka koskee punakaartiin lukeutuneiden henkilöiden hautauspaikoista siirtämistä yleisiin hautausmaihin, on läänin maaherra samalla huomauttanut, että mainittu siirtäminen toimitetaan varteenottamalla seuraavat ehdot:

1. Että kaivaminen tapahtuu poliisiviranomaisen ja ainoastaan yhden vainajan omaisen läsnäollessa.
2. Että ruumis heti on pantava lysolivedellä kastettuun vaatteeseen käärittynä tiiviiseen puuarkkuun
3. Että arkkua ei saa lähestyä kukaan asiaton
4. Että ruumiin saattaminen kirkkomaahan tapahtuu yön aikaan
5. Että hauta ruumista kirkkomaahan siunattaessa on oleva joko kokonaan umpeenluotuna tai ainakin niin peitettynnä, ettei arkusta ole muuta näkyvissä kuin yksi nurkka

Joensuun Liha Oy

Joensuun Lihan henkilökuntaa ilmeisesti 1950-luvun lopulla. Takana keskellä seisoo Martti Kaasinen

Pohjois-Karjalassa käydessäni nappasin mukaani vanhempieni autotallista vanhat sanomalehdet. Palattuani kotiini, kävin ne kaikki läpi runsaan kahden kuukauden ajalta. Outokummun Seutu, Karjalan Heili ja Karjalainen vaativat parin viikon ajan merkittävän osan vapaa-ajastani. Sanomalehti Karjalainen on näin historiasta kiinnostuneen vinkkelistä laadukas. Lehdessä on runsaasti paikallisuutisia sekä historiasta kertovia juttuja. Karjalan Heilissa on loistava Heikki Tarman artikkelisarja Joensuun vanhojen talojen historiasta. Tarman artikkeleita löytyy myös Karjalaisesta. Varsinkin artikkeli Liha-alan kolme veljestä  (Karjalainen 3.4.2015) herätti muistoja.

Artikkelissa kerrotaan Liperin Kiiessalosta kotoisin olleesta Kaasisen veljessarjasta. Tarman mukaan 15-vuotias Erkki Kaasinen marssi vuonna 1924 Joensuun poliisilaitokselle hakeakseen aseenkatolupaa taskuaseelle. Poliisimestarin tiedustellessa, mihin poika asetta tarvitsee, vastaukseksi kuului: "Sikojen ampumista varten". Hän kertoi ampuvansa sikoja Liperin Kiiessalossa Heikki Monosen tilalla ja aikovansa itsekin liha-alalle. Perustelut olivat riittävät ja Erkki sai luvan. Lopulta Erkin veljeksistä myös Yrjö ja Martti, kuten myös Juho-isä sekä edellä mainittu karjankasvattaja Heikki Mononen olivat liha-alan liiketoiminnassa mukana.

Veljekset välillä luopuivat omasta liiketoiminnasta, mutta vuonna 1947 Yrjö ja Erkki Kaasinen perustivat liha- ja sekatavarakaupan. Liike sijaitsi Yrjö Kaasisen talon alakerrassa Tiaisenkadulla. Kaksi vuotta myöhemmin veljekset perustivat Joensuun Liha OY:n, johon mukaan tuli lisäksi veljeksistä Martti. Toiminta jatkui Tiaisenkadun tiloissa vuoteen 1963 saakka. Tuossa vaiheessa isäni siirtyi töihin Halosen makkaratehtaalle. Erkki Kaasisen poika Kari ja Yrjö Kaasisen poika Mauri jatkoivat alalla vielä pitkään.

Joensuun Lihan perustamisvaiheessa oman sukuni historia astuu myös mukaan kuvaan. Isäni muutti noihin aikoihin Outokummusta Joensuuhun ja Kaasisen veljekset houkuttelivat hänet töihin perustamaansa makkaratehtaaseen. Kytkentä Kaasisen veljesten ja isäni välillä oli syntynyt vanhoillislestadiolaisten paikallisyhdistyksen ( Joensuun Rauhanyhdistys) piirissä. Veljessarja oli liittynyt vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen ilmeisesti 1930-luvun lopulla tai 1940-luvun alussa, omat vanhempani 1940-luvun lopulla. Muistan koko veljessarjan lapsuudestani, kun kokoonnuttiin seuroihin ja ompeluseuroihin rauhanyhdistyksen rukoushuoneella. Se sijaitsi silloin (vuosina 1957 - 1978) Kalevankatu 29:ssä. Rauhanyhdistys oli ostanut talon Joensun Kauppaoppilaitokselta. Kaikki kolme veljestä oli mukana Joensuun Rauhanyhdistyksen aktiivisessa toiminnassa. Heistä Yrjö toimi pitkään yhdistyksen puheenjohtajana ja hän kuului myös herätysliikkeen keskusorganisaation (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen = SRK) johtokuntaan.

Kesäkuun lopulla vuonna 1964 järjestettiin herätysliikkeen perinteiset suuret seurat (Suviseurat) Joensuussa luterilaisen kirkon takana olevalla puistoalueella. Siinä vaiheessa minäkin tutustuin Joensuun Lihan Tiaisenkadun tiloihin erittäin perusteellisesti. Koko alkuviikon ennen seurojen alkua vietimme talkootöissä. Minä, veljeni Tapani, serkkuni Sakari, sekä kolme muuta ikäistämme vekaraa kuorimme aamusta iltaan perunoita Joensuun Lihan kellaritiloissa. Kolmantena päivänä saavutti kyllästyminen ja tuskastuminen yksitoikkoiseen työskentelyyn kellaritiloissa. Ulkona oli kaunis auringonpaiste, ja me istuimme kellarissa kuorimassa tuhansia ja tuhansia perunoita. Lopulta aloitimme perunasodan. Heittelimme toisimme kuorimillamme perunoilla ja lopulta pelkästään liiskasimme niitä heittämällä seinään. Niinpä neljäntenä päivänä ei enää kutsu kuulunut perunateatteriin. Pääsimme siisteistä sisähommista pölyisiin ulkotöihin.

Etelä-Karjala ei ole enää Etelä-Karjala..... vaan East Coast

Toukokuun lopulla (20.5.2015) avasin maakunnallisen lehtemme Etelä-Saimaan, jossa kerrottiin Etelä-Karjalan muuttuneen Itärannikoksi. Hieraisin silmiäni ja luin juttua uudestaan. En ollut vieläkään uskoa näkemääni. Etelä-Karjalasta, jolla ei ole metrin metriä meren rannikkoa, on syntynyt - hokkus pokkus - Suomen itärannikko. Jutun uudestaan luettuani tulin siihen tulokseen, ettei keisarilla ole edelleenkään vaatteita.

Lehden mukaan Etelä-Karjalan Liitto markkinoi maakuntaa nyt sanaleikeillä East Coast ja itärannikko. Liitto on uusinut myös logonsa. Liiton viestintäpäällikön Ritva-Liisa Pulkkisen mukaan East Coast on ymmärrettävissä myös kotimaan rajojen ulkopuolella. Artikkelissa (paperilehdessä laajempi) haastattelut brändiasiantuntijat eivät juuri kehu tehtyä valintaa. Pulkkisen mukaan Etelä-Karjalan liittoa on sen sijaan kiitelty rohkeasta valinnasta. Kuka tahansa liiton sivulla kävijä huomaa nopeasti, että sivuilla on englantia ja suomea sekaisin. Siinä mielessä sivut ovat kielellinen sekasikiö. Jos joku innostuu englanninkielisestä nimestä niin paljon, että kuuklettaa esimerkiksi sivuilla esiintyvän "East Coast Connections", pääsee kyllä itärannikolle (mutta USA:n) näille sivuille.

Hyvää päivää, kirvesvartta! Eli en ole ihan samalla aaltopituudella Etelä-Karjalan maakuntaliiton ideanikkareitten kanssa.

Taipaleen ortodoksinen kirkko

Taipaleen ortodoksinen kirkko

Kesäkuun alussa Pohjois-Karjalassa viettämälläni viikolla kävin kaksikin kertaa Taipaleen ortodoksisella kirkolla ja hautausmaalla. Yritin lisäksi selvittää myös isoäidinisäni Iivana Surakan hautapaikkaa. Tällä kerralla en onnistunut hautapaikkaa löytämään. Kuvasin tuota sukuni kotikirkkoa joka kantilta. Ostin kirkkoherranvirastosta seurakunnan historian, joka on painettu jo vuonna 1991. Sen avulla perehdyin Taipaleen ortodoksisen kirkon historiaan. Tässä lyhyt yhteenveto:

Taipaleen ortodoksinen kirkko kohoaa Viinijärven ns. Kirkkosärkällä kohti taivasta

Ensimmäinen maininta Libelitsin (Liperin) kappelista löytyy vuodelta 1590 Vatjan viidenneksen verokirjoista. Liperin ortodoksisen kirkon tiedetään sijainneen 1600-luvun alussa Konttilansalmella ja ortodoksisen hautausmaan nykyisen luterilaisen hautausmaan paikalla. Tämän, todennäköisesti profeetta Elian muistolle omistetun kirkon polttivat luterilaiset vuonna 1656. Polttajat  kostivat oman kirkkonsa polttamisen ns. ruptuurisodan kahakoissa.

Luterilaiset rakensivat kirkonsa uudelleen, mutta ortodokseista merkittävä osa pakeni Tverin alueelle Venäjälle. Seudulle jääneillä ortodokseilla ei ollut tuossa vaiheessa varoja rakentaa uutta kirkkoa. Taipaleen tsasouna Viinijärven rannalla ja Taipaleenjoen partaalla muutettiin kirkoksi ja niinpä seurakuntaa alettiin kutsua vähitellen Taipaleen seurakunnaksi. Vuonna 1766 pieneksi ja huonokuntoiseksi käynyt kirkko purettiin. Samana vuonna alettiin rakentaa uutta puukirkkoa, joka valmistui vuonna 1768. Tämä kirkko paloi jo kuitenkin kesällä 1774. Välittömästi palon jälkeen alkoi uuden kirkon rakentaminen. Se valmistuikin jo seuraavana vuonna. Tämä kirkko toimi tehtävässään aina vuoteen 1906 saakka. Tällöin se purettiin ja paikalle valmistui nykyisin käytössä oleva kirkko. Mainittakoon, että sukuni kotikylässä Komperossa, joen itärannalla, tilan RN:o 2 mailla, on ollut sekä tsasouna että kalmisto. Menneisyydestä muistuttavat vielä paikannimet Ristimäki ja Papinmäki. Komperon kalmisto oli käytössä vielä 1700-luvulla.

Taipaleen ortodoksisen kirkon itäpääty

Taipaleen ortodoksisen seurakunnan nykyisen kirkon on suunnitellut sortavalalainen rakennusmestari J.O. Leander. Se on vaikutteiltaan Jugend-tyylinen ristikirkko. Kirkko rakennettiin puusta pääosin venäläisen kauppiaan Ivan Stretskovin lahjoitusvaroin. Lahjoittajan toivomuksen mukaan se pyhitettiin Jumalanäidin Tihvinäläisen ikonin muistolle. Temppelin praasniekkaa vietetään kyseisen ikonin juhlana, kesäkuun 26. päivänä. Kirkon vihki käyttöönsä marraskuun 9. päivänä 1906 arkkipiispa Sergei, joka toimi myöhemmin Moskovan ja koko Venäjän patriarkkana.

Kirkon kellotornissa on neljä kelloa, joista yksi on saatu Konevitsan luostarin jäämistöstä. Kirkon ikonostaasi on valmistettu Pietarissa ja sen ikonit edustavat 1800-luvulle ominaista historiallis-naturalistista tyyliä. Kirkossa on tehty kaksi suurta peruskorjausta. Toinen 1950-luvulla ja toinen 1980-luvun puolivälissä. Vuoden 1990 ulkomaalauksessa kirkko sai sinivalkoisen värityksensä. Kirkon ulkoasussa kiinnittyi huomioni sen kauniisiin koristelaudoituksiin ja taidokkaisiin koristeleikkauksiin.

Komea on tuo esi-isieni kirkko ja näytti ainakin ulkoapäin olevan hyvässä kunnossa.

Taipaleen vuonna 1906 purettu kirkko

Pääovi

Yksityiskohta kirkosta

Eteläistä seinustaa

Vielä yksi näkymä

Ruokolahden vaellusreitti välillä Metsälampi, Haaroinsalmi, Valkiatlampi, Haapjärvi

Näkymä Vasari-nimiselle järvelle

Syntymäpäiväni kunniaksi tein tähänastisen elämäni pisimmän päivävaelluksen, jälleen kerran Ruokolahden erämaametsissä. Aloitin sen piiskuupetäjän ääreltä, josta ajoin autolla Syväsalontielle Metsälammen rannalle, josta löytyi sopiva paikka auton pysäköintiin. Jätin autoni jyrkän mäen alle ja siirryin sitten Ruokolahden -

Soliseva Mustaoja Aholammen ja Vasarin välissä

Rautjärven vaellusreitille. Tällä kertaa kuljin Metsälammen, Vasaran, Viljärvenmäen, Haaroinsalmen, Valkiatlammen ja Haapjärven kautta palaten takaisin Metsälammelle. Reittikartta löytyy täältä: http://www.ruokolahti.fi/loader.aspx… Vaellustani suosi erinomainen ilma. Lämmintä oli noin 20 astetta, aurinko paistoi, välillä oli kuitenkin pilvipoutaakin. Ensimmäisen kerran pysähdyin hetkeksi Aholammesta Vasariin laskevan Mustaojan levähdys- ja uimapaikalla, jossa puron soliseva koski soitti taustamusiikkia.

Tämän jälkeen matka jatkui pääosin metsätietä, kunnes reitti kääntyi jyrkkään nousuun Viljärvenmäelle. Mäki on entisen kaskiviljelyn ja myöhemmin peltoviljelynkin paikka. Nyt vahvasti metsittyneellä mäellä näkyvivät vielä paikoin uurtajien työn jäljet. Nimittäin mäen päällä kiersi kiviaita. Viimeiset vakituiset asukkaat, torpparit, poistuivat mäeltä vuonna 1910. Nyt mäen laki on metsätyömaan jäljiltä pahasti raiskiona, jonka keskellä kuitenkin upea kukkameri pehmensi muuten apeaa näkyä.

Viljärvenmäen infotaulua, taustalla "raiskattu" mäenlaki

Autioituneen maatilan pihapiiriä

Seuraavana tavoitteena oli Haaroinsalmen laavu. Matkan varrella oli erittäin komeitä kesämökkejä ja autiotiloja. Sitä pienessä mielessäni pohdin, miksi ihmiset jättävät hyväkuntoisiakin taloja navettoineeen, aittoineen ja muine huoltorakennuksineen mätänemään metsien keskelle. Haaroinsalmen laavu oli kyllä pieni pettymys. Paikka sinänsä oli komea, mutta laavu ja muut rakennukset olivat nähneet parhaat päivänsä. Haaroinsalmen laavu sijaitsee noin kilometrin pituisessa niemessä, jonka päällä kulkee harju.

Haaroitlammen laavu

Haaroinsalmen jälkeen seuraava kulminaatiopiste oli Valkiatlammen taukopaikka. Reitti kulki myös Mustakulkkulan kautta. Mustakulkkulasta onkin komeat näkymät Ylimmäinen-järvelle. Kovin on kiviset pellot olleet aikoinaan Mustakulkkulan isännillä. Raskaasta raivaustyöstä kertoivat kiviaidat, jotka kiersivät Mustakulkkulan mäkiä. Näillä tienoilla kulkiessani päivittelin ruokolahtelaisen metsän kasvukykyä. Polku kulki harjulla, jossa kasvoi pääosin mäntyä, mutta harjun vieressä kulkevassa notkossa ja sen rinteessä kasvoi erittäin tiheässä todella korkeaa kuusikkoa. Notkon pohjalta ei juuri valoa näkynyt. Kuuset kurkottelivat vieri vieressä ylväinä kohti aurinkoa. En muista juuri missään Suomessa nähneeni noin mahdottomaan tiheää ja korkeaa kuusikkoa. Mieleeni tuli Glacier National Parkin länsirinteillä Montanassa näkemäni kuusikko. Valkiatlammen taukopaikan penkit olivat jo osittain lahonneet ja muutenkin paikka näytti kaipaavan päivitystä.

Valkiatlampea ennen ja sen jälkeen reitti kulki pitkälti kuivassa maastossa ja mäntymetsissä. Matkan varrella oli kauniita erämaajärviä ja -lampia. Reittikartan mukaan Valkiatlammen jälkeen olisi pitänyt olla Haapjärven taukopaikka Pienen Haapjärven ja Keskimmäisen välissä. Minun silmiin ei sellaista kuitenkaan sattunut.

Matkan varrella tapahtui yksi paha harhautuminen, joka johtui erittäin sekavasta opastusmerkinnästä Suojärven länsipäässä. Oranssi merkintä johti nimittäin vanhaa tienpohjaa pitkin metsittyneen pihapiirin ohi Sikiöntielle. Tämän jälkeen opastus ohjasi jatkamaan Sikiöntietä eteenpäin, kunnes tulee haarauma, joka ohjasi oikealle. Niinpä käännyin oikealle ja kuljin erittän pahan ja laajan metsäraiskion läpi, kunnes tulin alueelle, josta siinti tutunnäköinen nyykähtänyt rakennus. Olin tehnyt lähes täydellisen ympyrän. Muuta selitystä en keksinyt, kuin että reittiä oli muutettu ja samalla jätetty vanha reititys. Seurauksena oli ylimääräisen mutkan lisäksi melkomoinen 
mieliharmi. Hakkuuaukearyteikössä ei ole kovin mukava kulkea. Loppumatka Vasarin rannalle ja Metsälammelle olikin tylsä taival, lähes kokonaan metsäautotietä.

Mökki erämaajärven rannalla

 Tämä taaempi lenkki Ruokolahden vaellusreitillä on selvästi vähemmän kuljettu kuin Lääväkorven - Syväjärven reitti. Paikoin polkua ei meinannut hahmottaa olleenkaan, niin vähän sitä oli kuljettu. Reitillä pitivät itikat liiankin ahkerasti seuraa. Itikoiden vuoksi pysähtyminen lepohetkeä varten ei tullut kuuloonkaan. Niinpä kävelin lenkin yhtäkyytiä alusta loppuun. Seurauksena nukkumista haitanneet kivut lonkissa, polvissa ja kantapojissa. Mutta siitä huolimatta, kannatti.

 

Reitilta hieman syrjässsä sattui silmiini luvaton kaatopaikka. Sinne oli joku tuonut pakastimet, tiskialtaan, akut ja monen moista muuta roinaa. Tämä on paitsi rikollista, myös tyhmää touhua. Samalla vaivalla pakastimet sun muut roinat olisi voinut viedä kierrätyspisteisiin.

Mustakulkkula

Näkymää Rantamäentieltä Ylimmäinen-järvelle

Ruokolahden perukoilla sijaitsee kylä, jolla on hykerryttävä nimi; Mustakulkkula.
Eilisen syntymäpäiväni kunniaksi tekemäni vaelluksen kohokohtiin kuului nousu Mustakulkkulaan. Yllä oleva, Ipadilla otettu kuva Rantamäentieltä ei anna oikeutta komealle näkymälle. Mustakulkkula nousi tietoisuuteeni Etelä-Karjalan Radion lähetyksissä 1980-luvulla, joita silloin juonsi Olli Saarela. Aamuisin klo 7 - 8 välillä oli vakiona "Päivän kysymys", johon lähes jokaikinen aamu soitti rouva Mustakulkkulasta. Luulin aluksi kuulleeni paikannimen väärin. Kun tuo kuitenkin toistui useana aamuna, oli minun pakko uskoa, että jossakin Etelä-Karjalassa on todellakin kylä nimeltä Mustakulkkula. Jossakin vaiheessa selvisi sijainniksi Ruokolahti. Nyt minulla on ilo ja kunnia kertoa käyneeni Mustakulkkulan kukkuloilla.

Sulo Veikko Siitosen toimittamassa "Ruokolahden Kotiseutulukemistossa" kerrotaan Mustakulkku-nimen alkuperänä olleen paikalla asunut Mustakulkkujen suku. Sukunimi hävisi jossakin vaiheessa seudulta kokonaan, mutta säilyi upena paikannimenä. Nimen häviämisen taustalla lienee siis ollut vain nimen kantajien poistuminen riveistä luonnollista tietä, eikä esimerkiksi sen erikoisuus.

Kaakkois-Suomi ja oikeastaan koko Karjala on aikoinaaan ollut täynnä joko sukunimiä, joissa on ollut -nen-pääte tai sukunimiä, jotka kuvaavat jotain ihmisen ominaisuutta tai ovat eläinten nimiä. Säkkijärvi - Ylämaa - alueella on ollut runsaasti Kirppuja, Myyriä ja Hiiriä. Kärpäsiä, Hirviä ja Tauteja löytyi paljon Savitaipaleelta, Karhuja Lappeelta, Rustholkarhuja Savitaipaleelta, Sikiöitä Ruokolahdelta. Rautjärvellä yleisiä sukunimiä olivat Repo, Varis, Peippo ja Kaljunen, Luumäellä Karhu, Kiuru ja Kuningas, Lemillä Karhu ja Torvi, Taipalsaarella Heikkonen, Karhu ja Jänis. Monet erikoisen sukunimen kantajat ovat myöhemmin vaihtaneet nimensä "hienompaan". Tätä tapahtui varsinkin evakkojen keskuudessa. Monet syrjityiksi ja halvelsituiksikin taustansa vuoksi joutuneet karjalaiset halusivat pyyhkiä leimaavat nimet pois kirjoista ja kansista. Kun Husut ja Pusut, Kirput, Hiiret ja Myyrät siirtyivät alueelle, jossa sukunimet olivat -la ja lä-päätteisiä tai neutraaleja Järvisiä, Jokisia ja Virtasia, jo tuo eläimen nimestä saatu sukunimi kertoi, että henkilö oli paikallisille "muukalainen".

Ruokolahden kotiseutumuseo

Ruokolahden kotiseutumuseo toimii entisessä lainajyvästörakennuksessa

Ruokolahden kierrokseen jatkoa:
Ruokolahden Kirkonmäen ehdottomiin nähtävyyksiin kuuluu kellotapulin ohella. Kotiseutumuseo on perustettu vuonna 1955 lainajyvästörakennukseen. Rakennus pystytettiin vuonna 1861. Rakennuksen urakoijana oli urakkamies Antti Enlund ja se valmistui kesäkuun 25. päivänä 1861. Rakennuksen tarkastuskatselmukseen valittiin vallesmanni Ristelius, maanviljelijä Lojander, herastuomari Nenonen, kirkomiehet Pohjalainen ja Hupli sekä talonpoika Tuomas Hietanen. Vaikka tarkastuksessa huomattiin useita puutteita, muunmuassa katto oli tehty huonosti, rakennus hyväksyttiin. Hyvin on tämä lainajyvästö taistellut ajan hammasta vastaan.

Komea on tämäkin rakennus Ruokolahden kirkonmäellä

Pitäjänmakasiini oli tehtävässään aina vuoteen 1936 saakka. Tämän jälkeen sinne alettiin kerätä maamiesseuran aloitteesta museotarkoituksiin vanhaa esineistöä. Vuonna 1947 aikoi manttaalikunta myydä rakennuksen kuitenkin liike - ja asuintaloksi. Tässä vaiheessa asiaan puuttui tilanomistaja ja kotiseutumies Eino Pätilä. Hän kirjoitti  manttaalikunnan puheenjohtajalle Aapo Kokkoselle ja esitti rakennuksen säilyttämistä kotiseutumuseoksi. Myyntihanke tyssäsi. Heinäkuussa 1947 perustettu Ruokolahti-seura ajoi vahvasti kotiseutumuseon perustamista. Ratkaisu asiaan saatiin vuonna 1954, kun manttaalikunta möi rakennuksen kunnalle, joka puolestaan luovutti sen Ruokolahti-seuralle museokäyttöön. Syyskuussa vuonna 1955 pääsivät sadat vierailija enimmästä kertaa tutustumaan museoon kotiseutujuhlien yhteydessä.

Museossa on esillä yhteensä noin 2000 esinettä kolmessa eri kerroksessa. Alimmassa kerroksessa on kirkkomuseo-osasto, jojka sisältää aikasemmista kirjoista talteen otettua esineistöä. Lisäksi ensimmäisessä kerroksessa on  Edelfelt-huone, joka sisältää Albert Edelfeltiin ja hänen kuluisaan tauluunsa liittyvää materiaalia. Lisäksi kerroksessa on vielä rahahuone, jossa on näytteillä Ruokolahden alueella käytössä olleita ja löydettyjä rahoja.  Toisessa kerroksessa on talousesineistöä sekä sotatapahtumista kertova vapauden huone. Kolmannessa kerroksessa on näytteillä luontaistalouden aikakauden esineistöä.

Museon vanhin esine on noin 5000 vuotta vanha piikivinen keihäänkärki. Se on löydetty Vanha-Vento-nimiseltä tilalta Kuopiolan kylästä vuonna 1935. Ruokolahden esinemuseo on eräs maamme parhaimmista makasiinimuseoista.

 
Kotiseutumuseon ensimmäisessä  kerroksessa on kirkkomuseo-osa, jossa on nykyisen kirkon edeltäjistä talteen otettua esineistöä ja sisustusta, mm. saarnastuoli, alttaritauluja ja - veistoksia ja urut. Ohessa kuvia museon tästä osasta.

Ruokolahden kellotapuli

Ruokolahden upea kellotapuli vuodelta 1752

Kesäkuisen sunnuntaivaellukseni sivupoikkeamiin kuului pysähtyminen Ruokolahden kirkonmäellä ja tutustuminen sen rakennuksiin ja muistomerkkeihin. Kirkonmäeltä ja hautausmaalta löytyi niin monta kuvattavaa, että niistä riittää jutun juurta pitkäksi aikaa. Tässä muuten näkymää Ruokolahden kirkonmäelle lintuperspektiivistä.

Kellotapulin vieressä seisoo nelikielinen infotaulu

Ensimmäiseksi pysähdyin kuvaamaan vanhaan hautausmaan keskellä seisovaa komeaa kellotapulia. Tapulilla on ikää jo 263 vuotta. Sen rakensi ruokolahtelainen kirvesmies Tuomas Ragvaldinpoika Suikkanen (1713 - 1781) Lassilan kylästä. Työ oli Suikkasen ensimmäinen kirkollinen rakennus.  Kellotapulillaan Tuomas Suikkanen sai sen verran mainetta, että hän sai rakennettavakseen useita muita karjalaisia kirkkoja. Hänen urakoimiaan ovat Johanneksen kirkko vuonna 1755, Käkisalmen kirkko 1759, Virolahden kirkko 1766, Rautjärven kirkko 1776 (paloi 1872) ja Sakkolan kirkko 1779. Tuomas Ragvaldinpoika Suikkasella oli Tuomas-niminen poika (1752 - 1807), joka myös tunnettiin kirkonrakentajana. Hänen rakentamansa on Hiitolan kirkko vuodelta 1795.

Näkymä tapulin sisältä vuonna 1861 rakennetulle lainajyvästölle,
joka toimii nykyisin kotiseutumuseona

Tapuli on itäsuomalaisen tapulityypin vanhin edustaja. Kahdeksankulmaisen pohjakerroksen ulkoseinät kaartuvat yläosaltaan voimakkaasti ulospäin, ulkonurkat ovat läpilukollisia lyhytnurkkia. Sisäänvedettyjen portaalien ja sivukomeroiden ovien muodot ja rakenteet ovat säilyneet. Toisen kerroksen seinissä ja vesikattopinnoissa on kolmioaiheiset paanutukset. Kellohuone on neliömäinen, mutta sen telttakatto on kahdeksankulmaisesti särmikäs. Tapulin vanhuutta ja sen ympärillä leijuvaa mystiikan tuntua lisää sen ulkoasuun vanhastaan kuulunut tervasively. Ruokolahden kellotapulia on sanottu suomalaisen kirkkorakennustaiteen helmeksi. Jokainen paikalla käynyt on varmasti samaa mieltä.

Tapuli kaksi kertaa purku-uhan lalla

Tapuli määrättiin 1800-luvun alussa purettavaksi. Syynä oli pelko, että se kaatuu suurta kelloa soitettaessaan. Kello siirrettiin lopulta kirkon torniin ja niin sai tapuli jäädä paikoilleen. Uusi uhka tapulille koitti 1930-luvulla. Seurakunta päätti silloin nimittäin myydä sen Seurasaari-säätiölle. Onneksi kirkkoherra August Vilhelm Lund esti kuitenkin myynnin. Niinpä se seisoo edelleen komeana alkuperäisillä paikallaan. HYVÄ NIIN!

Näkymää Ruokolahden vanhalle hautausmaalle

Näkymää Ruokolahden vanhalle hautausmaalle

Lääväkorven - Syväjärven reitti, Ruokolahti

Näkymä Syvänsalmenmäen kallioilta Syväjärven pohjoispäähän

Syvänjoen partaalla

Toissapäivänä, eli 14.6.2015, suuntasin eukkopitäjään eli Ruokolahdelle. Valitsin päivän urakaksi Lääväkorven - Syväjärven reitin kulkemisen. Sen pituus on 18 kilometriä. Ennen reitille menoa pyörähdin Albert Edelfeltin vuonna 1887 kuuluisaksi tekemällä kirkonmäellä, jonne saapui hämmästykseni tasaisena virtana autoja.  Väkeä alkoi olla paikalla kuin suviseuroissa. Kysyin paikalle saapuneelta "eukolta", mistä oli kysymys. Tänään oli kuulemma konfirmaatiosunnuntai.

Poikkesin myös komealle, vuonna 1752 valmistuneelle kellotapulille. Kirkonmäeltä suuntasin urheilukentän tienoille. Siellä en sitten enää hahmottanut tarkalleen, mistä luontopolku oikein menee. Urheilukentälle johtavan hiihtosillan kupeessa oli pari ruokolahtelaista "äijää" tupakalla ja aamukaljoilla. He huitoivat ystävällisesti lisäohjeita, joiden avulla nopeasti löytyikin sitten etsimäni polku.

Suolammen pinta kuplii sateessa

Syvänjoen Myllykosken alajuoksu

Tässä alkumetrejä

Lääväkorven reitin alkupää on erittäin helppoa maastoa. Reitillä varrella olevat metsät ovat pääosin kuusi- tai sekametsiä. Louhikoita, jyrkkiä rinteitä ja vuoria polulla on Syväjärven ympäristössä, sen itä-, länsi- ja pohjoispuolella. Paikoin rinteet ovat niin jyrkkiä, että puiden väliin on asetettu köysi, jotta kiipeäminen ja laskeutuminen onnistuisivat. Reitti ei ole siis sopiva pienten lasten tai huonokuntoisten aikuisten kuljettavaksi. Polku on merkitty erittäin hyvin maastoon. Opasviitat sen sijaan ovat jo vahvasti "ajan patinoimia". Reitin kohokohtia on Syväjärvelle sen pohjoispäässä avautuvat maisemat sekä Vasarin ja Syväjärven välissä oleva Myllykoski. Myllykoskella on laavu, vessat, nuotio ja grillipaikat sekä puuvarasto. Aikamoinen erämaa tuntui aukeavan heti Ruokolahden taajaman jälkeen, sillä reitin varrella en kuullut kertaakaan moottorisahan, moottoriveneen, en edes traktorin ääntä. Sen sijaan käet kukkuivat, kilpaa, uuttukyyhkyt kujertelivat, tiltaltit "äittelivät" ja peipposet ja laulurastaat musisoivat. Autoliikenteen pauhu alkoi lopulta kuulua lähestyessäni uudestaan Ruokolahden taajamaa.

Reitillä en törmännyt kovinkaan moneen kulkijaan. Kolme miestä tuli alkumatkasta (reitti kulki tuossa vaiheessa metsäautotiellä) hölkäten vastaan, mutta varsinaisia vaeltajia en reitillä tavannut. Sen sijaan miljoonat itikat pitivät minulle seuraa. En muista olleeni vastaavanalaisen murhanhimoisen itikka-armeijan hyökkäyksen kohteena sitten haman nuoruuteni Lapin-matkan. Patikoinnin alettuani pääsin melko pian nauttimaan myös kesäisestä sateesta. Vettä tuli aluksi vähän, mutta jossakin vaiheessa satoi jo kaatamalla. Monella vaelluksella hyviksi osoittautuneet vaelluskenkänikin vettyivät lopulta läpimäriksi. Sitä kuuluisaa leijonaakaan en matkalla havainnut. Leijonille sopivia luolia näkyi louhikoissa kyllä olevan riittävästi.

Vaellukseni suoritettuani perehdyin nyt oikein kunnolla Ruokolahden kirkonmäen maisemaan, rakennuksiin ja muistomerkkeihin. Niistä tuleekin jatkossa riittämään tarinaa.

Syvänsalmenmäen laki penkkeineen. Maisemat laelta peitti aika
tehokkaasti eteen kasvanut puusto

Myllykosken kuohuja

Myllykoskea

Myllykoskea sen päältä kuvattuna

Myllykosken laavu

Silta yli Syvänjoen virran Myllykosken niskassa

Leijonaluola?

Sateinen suolampi

Eksymisen vaaraa ei pitäisi polkujen risteyksissä olla

Tällaisia ajan patinoimia opastauluja löytyy reitin varrelta runsaasti

Ruokolahti - Rautjärvi vaellusreitin opastaulut ovat hyvässä kunnossa