Rovaniemeläinen rouva pilkotun teeveensä äärellä |
Televisio, pahuuden lähde?
Monissa kristillisissä herätysliikkeissä on perinteisesti suhtauduttu varauksella kaikkiin hengellisen elämän muutoksiin oli sitten kyseessä uusi virsikirja, raamatunkäännös tai jumalanpalveluskäytänteet. Tämä epäröivän konservatiivinen asenne on ulottunut myös moniin teknisiin välineisiin, kouluopetukseen ja korkeakulttuuriin. Ensin radio ja myöhemmin televisio saivat monet uskonnolliset piirit varpailleen. Lestadiolaisuuden monissa haaroissa on television omistamiseen on suhtauduttu perinteisesti kielteisesti. Sen suurimmassa ryhmässä, vanhoillislestadiolaisuudessa, kanta vietiin kaikkein pisimmälle. Television hankkiminen johti liikkeestä erottamiseen ja monissa tapauksissa hengelliseen väkivaltaan. Kielteistä asennetta perusteltiin sillä, että tv-ohjelmat sisältävät liikaa seksiä, väkivaltaa ja ovat pääosin ”kristillisten” arvojen vastaisia.Vanhoillislestadiolaisten televisiokiellon historiaa
Vuonna 1963 Ylivieskassa pidetyssä liikkeen keskusorganisaation
Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen vuosikokouksessa päätettiin, että
"uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi televisio ohjelmineen ei sovi kristittyyn
kotiin". Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnat velvoitettiin etsimään
"sopivat hoitajat tässäkin asiassa". Päätös ei suinkaan ollut
yksimielinen. Esimerkiksi liikkeen arvostaman teologin, kirkkoherra Kullervo
Hulkon kerrotaan puuskahtaneen tuolloin: "Kävi kuten 1930-luvulla, kun
radio tuomittiin."
Tutkijoiden mukaan televisioita hankkivat aluksi koteihinsa yleensä paikkakunnan varakkaimmat ja pisimmälle koulutetut asukkaat. Tämä koski omien havaintojeni mukaan myös lestadiolaisia. Kun television ohjelmatarjonta alkoi Etelä-Suomen kaupungeissa, myös monet lestadiolaiset hankkivat niitä. Sen sijaan maaseudulla ja varsinkin Pohjois-Pohjanmaan sekä Koillismaan syrjäkylien rintamies- ja asutustiloilla niukkuudessa eläneet lestadiolaiset suurperheet pitivät televisiota turhana kerskakulutuksena. Lisäksi televisio tulvi tietoa, joka uhkasi lestadiolaisten perinteisiä arvoja.
Television käyttö työssä ja koulutuksessa nousi SRK:ssa esille vuonna 1966. Silloin todettiin, ettei kaikki koulussa näytettävä opetusohjelma ei ole pahasta, eikä television käyttöä opetuksen apuna katsottu synniksi. Samassa kokouksessa kuitenkin kehotettiin paikallisia rauhanyhdistyksiä erottamaan sekä puhujan tehtävistä että luottamustoimista ne paikallisten rauhanyhdistysten toimihenkilöt, jotka olivat hankkineet television. Vuonna 1971 kiristi SRK vuosikokouksessaan edelleen linjaa television hankkineita liikkeen jäseniä kohtaan. Päätökseksi tuli, että television hankkineita on ”kaikessa rakkaudessa puhuteltava” kerran tai kahdesti, minkä jälkeen heitä tuli pitää "pakanoina ja publikaaneina". Joissakin rauhanyhdistyksissä ”televisiokristittyjen” erottaminen kangerteli, joten 3.7.1976 Sievin vuosikokouksessa kehotettiin paikallisia rauhanyhdistyksiä hoitamaan televisioasia loppuun. Niitä vanhoillislestadiolaisia, jotka kaikista kielteisistä päätöksistä huolimatta olivat hankkineet ”sontaluukun”, tuli pitää uskonsa kieltäneinä. Tätä perusteltiin sillä, että televisioasiasta oli puhuttu jo niin paljon: "Asiasta on niin paljon puhuttu ja kirjoitettu, että tulevaisuudessa uskoa tunnustavat television hankkijat katsotaan uskonsa kieltäneiksi ja heidät välittömästi erotetaan rauhanyhdistysten jäsenyydestä."
Television käyttö opetuksessa oli aiheena SRK:n koollekutsumassa opettajien ja puhujien neuvottelukokouksessa 28.12.1978. Kokouksesta voitti entisestään tiukentunut linja. Tilaisuudessa laadittu julkilausuma julkaistiin liikkeen äänenkannattajassa Päivämiehessä (2/1979), jossa todettiin muun muassa: "Uskovainen opettaja ei opetustoimessaan peruskoulussa käytä televisiota tai opetuselokuvaa missään muodossa.” Myöhemmin, helmikuussa 1979 samassa lehdessä SRK:n johtokunnan jäsen, teologi ja opettaja Jaakko Suomala niittasi artikkelissaan ehdottoman kielteisen asenteen koulutelevisioon. Lopulta myös Kouluhallitus taipui herätysliikkeen edessä. Se lähetti kaikkiin kouluihin vuonna 1979 kirjeen, jonka mukaan oppilas voidaan vapauttaa uskonnollisen vakaumuksen takia koulujen järjestämistä opetuksen apuna käytettävien televisio-ohjelmien seuraamisesta sekä elokuva- ja teatteriesityksistä. Tämä vapautus voitiin tehdä lapsen/nuoren huoltajan sitä halutessa. Tällöin oli oppilaille järjestettävä korvaavaa opetusta samasta aiheesta ryhmä- tai yksilötyöskentelynä.
Käytännössä koulutelevisiokieltoa ei koskaan toteutettu kaikkien lestadiolaisyhteisöjen piirissä. Vuonna 1983 SRK lähetti paikallisille rauhanyhdistyksille kirjeen, jossa se kumosi vuoden 1978 koulu-tv-kiellon. Joissakin rauhanyhdistyksissä asia julkistettiin tiedoksi kaikille, mutta toisissa rauhanyhdistyksissä tiedoksianto jäi joko pöytälaatikkoon tai asia käsiteltiin ainoastaan johtokunnassa.
Televisiokielteisyys alkoi vähitellen rapistua liikkeen jäsenistön keskuudessa 1990-luvulla. Tekninen kehitys ja myös lestadiolaisuudessa itsessään tapahtuneet muutokset ovat saaneet sen aikaiseksi. 2000-luvulla televisiokiellosta on tullut eräänlainen reliikki. Kukaan ei juuri sitä noudata, eikä kukaan usko sillä olevan merkitystä itse kunkin hengelliselle elämälle. Silti liikkeen johto ja osa jäsenistöstä pitää virallisella tasolla siitä kiinni. Vanhojen päätösten absurdiutta on vaikea tunnustaa. Henkilö, joka katsoo televisio-ohjelmia säännöllisesti esimerkiksi tietokoneeltaan, saattaa silti puolustaa varsinaisen televisovastaanottimen hankkimiskieltoa. Myös muissa lestadiolaisuuden haaroissa kuin vanhoillislestadiolasuudessa, esiintyy edelleen voimakasta televisokielteisyyttä. Esimerkiksi esikoislestadiolaisuuden asenne televisoon on ehdottoman kielteinen.
Vaikka televisiokieltoa perusteltiin uskonnollisin argumentein, monet tutkijat ovat arvelleet taustalla olevan myös valtapoliittisia pyyteitä. Televisiokiellolla mitattiin jäsenten lojaalisuutta. Sen käyttöä oli aikoinaan myös suhteellisen helppo kontrolloida, sillä maaseudulla TV-antenni on näkyi kauas.
Siitä, millaiseen päättömyyksiin liikkeen piirissä ajauduttiin, kertoo oheiset - kieltämättä varsin raflaavat - otteet Iltasanomien artikkelista neljänkymmenen vuoden takaa (20.5.1975)
TELEVISIOT MURSKAKSI KIRVEELLÄ
Rovaniemi (Hannes Markkula)
Iltasanomat 20.5.1975
— Jos omistat television ja
jopa katselet sitä, et pääse taivaaseen!
Tämä on sisältönä ennen
näkemättömässä tv-vastaanottimien ajojahdissa, jonka uskonnollinen liike on
käynnistänyt Pohjois-Suomessa. Kirves kädessä hiiviskelevät miehet tunkeutuvat
mielellään vanhusten asuntoihin, saarnaajat "tv-synnistä", kantavat
vastaanottimen takapihalle — ja murskaavat sen kirveellä. Jotta teko
mahdollisimman vähän tuntuisi rikolliselta, vanhalestadiolaiset saarnamiehet
korvaavat vahingon tukulla sadan markan seteleitä.
Jonkin aikaa sitten
käynnistetty tuhoamiskampanja on pelästyttänyt etenkin vanhuksia. Antennit on
otettu pois katoilta, ullakolle tai laite on siirretty virallisesti lasten
nimiin.
— TV-haravat
on hävitettävä, laitteista
on luovuttava, muuten joudutte kadotukseen,
on vanhalestadiolaisten sanoma uskovalle
kevätkesällä 1975.
....
"Voisitteko ruveta uskomaan"
Leskirouva S. R, 70,
Pisan kylästä, Rovaniemen eteläpuolelta on yksi tv-terrorin uhri. Eivät antaneet olla minun rauhassa, olivat aina
kimpussani, hän kertoo "käännyttäjistään". Minua painostettiin
seuroissa käydessäni ja sanottiin, ettenkö voisi jo alkaa uskoon.
Ainoa oikea uskonsuunta on lestadiolaisuus. Muiden uskovaisten pääsy taivaaseen
on mahdotonta. Minua on painostettu
siitä saakka, kun 46 vuotta sitten muutin Keski-Suomesta näille seuduille.
Mieheni eläessä kestin kaiken, nyt on vaikeampaa. Käsi pystyyn, jolla on
televisio, huudettiin kerran Muurolan
seuroissa. Minä nostin ja kerroin, että katselen sellaisia mukavia ohjelmia. En
tiennyt silloin uhkaavaa vaaraa.
Rovaniemeläisen television pilkkominen ylitti uutiskynnyksen ympäri maailman. Tässä esimerkki Yhdysvaltain keskiosista. Lähde: Chicago Tribune, May 21, 1975 |
Televisio murskaksi
emännän kirveellä
Pian tapauksen jälkeen kaksi
samassa Pisan kylässä asuvaa miestä aloitti S:n kanssa "keskustelut
synninpäästöstä". Televisiosta olisi luovuttava, ilman sitä ei tule
mitään. Minulle sanottiin, etten pääse taivaaseen, jos katselen televisiota.
Uskonnolliset ohjelmat, Naapurilähiöt, Perhe on pahin ja suomalaiset elokuvat
ovat suosikkejani, kun illalla palaan kotiin. Mutta minä haluan taivaaseen! En
minä koskaan sellaista pahaa katsonut televisiosta.
Miehet eivät antaneet
periksi. He vaativat S:a luopumaan televisiosta, sitten myymään sen ja
lopulta — keskellä yötä — alkoivat heitellä sadan markan seteleitä Selman eteen
saadakseen vastaanottimen.
— Olin väsynyt, enkä jaksanut
enää vastustaa. Miehet jättivät 500 mk (myöhemmin antennista lisää 300 mk),
ottivat kirveeni, irroittivat television seinästä ja veivät sen vajan taakse. Siellä he hakkasivat kirveellä koneen ihan
rikki. Naapuritkin kuulivat... Kun kyläläiset saivat tietää tapahtuneesta, he
aikoivat kerätä Selmalle rahaa uuteen laitteeseen. En minä halunnut sitä
muilta, menin ja ostin itse. Se maksoi 1119 markkaa. En käy enää niissä
seuroissa. Kirkkoon menen kuitenkin, jos vain polkupyörällä tai postiautolla
pääsen. Ajattelin muuttaa poiskin täältä. Nyt en kuitenkaan
enää. Kaikesta huolimatta kiusaaminen jatkuu. Ovat kuulleet, että minulla on
uusi laite ja soittelevat nyt puhelimella...
...
...
Eräs Rovaniemen seurakunnan
pitkäaikainen työntekijä on sitä mieltä, että tv-murskaajat ovat
vanhalestadiolaisten "lapsellisen siiven edustajia". 1920-luvulla
olivat tulilinjalla radiot, nyt jokainen saa kuunnella vastaanottimellaan mitä
haluaa.
Niin muuttuu aika ja "armoneuvot".
olisimmepa kuunnelleet
VastaaPoista