Kaatuneiden lentäjien muistomerkki Ruokolahdella

 

Talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden lentäjien muistomerkki

Ruokolahti-vierailuni lopuksi 14.6.2015 kävelin kirkon takana siintävälle muistopaadelle. Kyseessä oli Ruokolahden Kirkonmäelle Kaakkois-Suomen Ilmasillan 10.8.1987 pystyttämä muistomerkki, joka seisoo Ruokolahden kirkkotarhan vieressä Salosaareen vievän tien varrella. Muistokivi on pystytetty talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden lentäjien muistoksi, ja sen on suunnitellut Olavi Veijalainen. Ruokolahden yllä käytiin talvisodan suurin ilmataistelu helmikuun 29. päivänä 1940.
Muistokiven laatassa lukee teksti:

Kunnia sodissa kaatuneille lentäjille,
jotka antoivat kalleimman uhrin isänmaamme vapauden puolesta. 
 

Kiven päällä seisova  risti on sodanaikainen lentäjätunnus.

TALVISODAN HÄVITTÄJÄTUKIKOHTA UKONSALMESSA

Talvisodan aikana maamme hävittäjälaivueet toimivat Karjalan kannaksen ja nykyisen Etelä-Karjalan lentokentiltä, mutta myös järvien jäädyttyä myös jäille perustetuilta kentiltä.

Yksi tällainen jääkenttä perustettiin vuoden jouluna 1939 Ruokolahdelle Ukonsalmeen. Tukikohdan johtopaikka sijaitsi Ruokolahden kunnantalon tiloissa ja koneiden seisontapaikat olivat Rasilan laivalaiturin ja sen vastapäätä olevan Mäntyniemen majan rannassa jäällä. Molemmissa kohteissa olivat saunat, joissa lentäjät lämmittelivät kovan pakkastalven aikana odotellessaan hälytys startteja.

Muistomerkin laatta

Hävittäjien tehtävänä oli ilmavalvontatietojen perusteella jäljittää ja tuhota vihollisen pommikoneita ja hävittäjiä. Koneet nousivat ja laskeutuivat Ukonsalmen jäälle käyttäen suksin varustettuja laskutelineitä. Mekaanikot pitivät koneet käyttökelpoisina kovassakin pakkaskelissä taivasalla. Yön ajaksi mekaanikot poistivat koneiden moottoriöljyt ja pitivät ne lämpöisinä avotulella kuumennettavissa astioissa. Koneiden päälle asetettiin suojakankaat, joiden sisäpuolelle ohjattiin puhalluslampuilla kuumaa ilmaa. Koneet tankattiin käsipumpuilla ja polttoaine tuotiin hevosten vetämässä reessä paikalle.

Helmikuun alkupäivinä 1940 Ukonsalmen jäätukikohdan päälliköksi tuli kapteeni Eino Luukkanen Värtsilästä siirtyneen hävittäjälaivueensa kanssa. Hänen laivueensa kuului 10 Fokker hävittäjää ja 11 Gladiator hävittäjää. Tukikohdan joukkoja alettiin kutsua Osasto Luukkaseksi.

 Ilmataistelu Ruokolahden yllä

Helmikuun viimeinen päivä 1940 valkeni aurinkoisena. Vihollisen ilmatoiminta alkoi vilkkaana. Viholliskoneiden etsintätehtäviä riitti heti aamuhämäristä alkaen. Luukkasen hävittäjäosasto palaili klo 08.30 onnistuneelta torjuntalennolta tukikohtaansa, kun venäläinen hävittäjäpartio ilmestyi yllättäen paikalle ja avasi tulen viimeisiä vielä ilmassa olevia koneitamme vastaan. Tässä taistelussa lakisuojauksessa ollut Gladiator-kone sai osuma. Alikersantti Pentti Kosola syöksyi osuman saaneen ja palavan koneensa kanssa Kaljaniemen selällä Kartsaaren kupeessa jäälle. Kosola ehti avata laskuvarjonsa, mutta se ei palavana pelastanut lentäjää.

Venäläiskoneet palasivat tukikohtaansa ja sieltä lähetettiin valmistelujen jälkeen hävittäjäosasto tuhoamaan Ukonsalmessa olevia suomalaiskoneita. Niinpä klo 11.40 Lempaalasta nousi ilmaan 23 viholliskonetta käsittävä osasto, jossa oli Polikarpov I-16 ja Polikarpov I-153 merkkisiä hävittäjiä. Osasto eteni kahtena osana, jotka lensivät lähekkäin eri korkeuksilla suojaten toisiaan. Suomen ilmavalvonta havaitsi ne ensi kerran klo 11.57 Karjalan kannaksella. Siitä alkaen niitä seurattiin koko lentoreitin ajan, mutta Ukonsalmeen viesti koneista tuli vasta kuuden minuutin viiveellä. Ilmavalvonta tulkitsi koneiden olevan pommittajia, koska ne käyttivät ensi kertaa siivissä olevia lisäpolttoainesäiliöitä.

Muistomerkin päällä seisoo sodanaikainen lentäjätunnus

Ukonsalmen tukikohdassa olleet suomalaiskoneet saivat starttikäskyn noin 12.05 ja ilmaan nousivat Fokkerit, koska niitä käytettiin ensisijaisesti pommittajia vastaan. Tietävälän ilmavalvonta-asema havaitsi vasta 12.07, että viholliskoneet olivatkin hävittäjiä. Kun tämä tieto ehti sitten Ukonsalmen tukikohtaan, olivat viholliskoneet jo hyvin lähellä. Vasta nyt saivat Gladiatorit starttikäskyn. Niinpä viimeiset koneet olivat vielä nousukiidossa, kun ilmataistelu alkoi. Vuoksenniskan ilmavalvonta-asema ilmoitti sen tapahtuneen klo 12.13.

Ilmataistelu tapahtui Ukonsalmen ja Kaukopään yllä. Suomalaiskoneista ammuttiin alas viisi konetta. Venäläiskoneista tiputettiin kolme konetta. Vääpeli J Tolkin Gladiator ammuttiin nousukiidossa Haapaselän jäälle. Tolkki selvisi tapahtumasta mustelmilla. Yksi venäläinen kone ammuttiin alas Matikkalan mäkeen ja sen ohjaaja kuoli. Tanskalainen vapaaehtoislentäjä luutnantti C. Kristensen putosi osumasta Gladiator koneella Kaljaniemen selälle jäälle ja kuoli. Lähelle nykyisen patotien mantereenpuoleista rantaa putosi venäläisen luutnatti  Volohovitshin I-16 kone. Hän pelastui laskuvarjolla ja jäi Kaukopään tehtaan alueella vangiksi. Luutnantti Halme menehtyi saatuaan luodin päähänsä ja pudottuaan Gladiator koneineen Kaukopään tehtaan Patotien pään lähellä sijainneelle puuvarastolle. Lisäksi kuolleen tanskalaislentäjän veli luutnatti P. Kristensen sai osuman ja pelastautui laskuvarjolla Harakan sahalle palovammoja saaneena. Palava Gladiator sytytti lautataapelit tuleen. Vääpeli Liljan Gladiator ammuttiin alas Tainionkosken Tipanmäkeen ja lentäjä pelastui myös laskuvarjolla. Fokkereista tuhoutui vain yksi, luutnantti Huhanantin ohjamaa kone. Se putosi Itä- Siitolaan kuten myös venäläinen luutnatti Jefimovin I -16. Molempien koneiden lentäjät saivat surmansa..

Taistelu oli ohi  klo 12.27. Suomalaisten tappiot olivat suurimmat yhdelle päivälle sattuneet talvisodan aikana. Koska Ukonsalmen tukikohta oli paljastunut, se purettiin illansuussa. Ilmataistelusta selvinneet koneet lensivät seuraavana aamuna Lemille, missä ne toimivat kirkonkylän rannassa Lahnajärven jäällä sodan loppuun saakka.

Ruokolahden Lassilan Linnavuori

Näkymä Lassilan Linnavuorelta Latvajärvelle

 Sunnuntai-iltaisena vaelluskohteena oli 12.7.2015 Ruokolahden Lassilan Linnavuori. Se sijaitsee Niskapietilän museotieltä poikkeavan Lassilan tien kupeessa, lähellä nykyistä valtakunnan rajaa.

Niskapietilän tie on osa vanhaa Savonlinna - Viipuri –maantietä. Tiehallinto on valinnut sen yhdeksi niistä museoteistä, joiden on tarkoitus kertoa tienpidon historiasta Suomessa. Tie kulkee Imatran, Ruokolahden ja Rautjärven alueella ja on 19,5 kilometriä pitkä. Niskapietilän tie oli muotoutunut jo ennen Uudenkaupungin rauhaa 1721. Tällöin raja katkaisi liikenneyhteydet Saimaalta Pietariin, kunnes Turun rauhassa 1743 Kaakkois-Suomen alue liitettiin kokonaisuudessaan Venäjään. Toisen maailmansodan jälkeinen rajansiirto katkaisi jälleen yhteydet Viipuriin. Niskapietilän tie toimi valtatie 6:n osana vuoteen 1957 asti, jonka jälkeen se jäi syrjään valtaliikenteeltä. Tien historiasta löytyy lisätietoa täältä.

Luolan suuaukko pystysuorassa vuorenseinämässä

Lassilan Linnavuori kohoaa Latvajärven rannalla. Vuoren laelle kannattaa kiivetä vuoren jyrkkää seinämää sieltä avautuvien upeiden näkymien vuoksi. Linnavuoren kupeessa, korkeassa pystysuorassa graniittikalliossa olevalle rakoluolalle kiipeäminen ei oleylivoimainen suoritus. Luolaan pääsyn helpottamiseksi joku on ystävällisesti väsännyt loppumetreille tikkaat. Luola kulkee kallion läpi ja näyttää jatkuvan pitkälle ylöspäin, mutta kiipeäminen vaatii taitoa, apuvälineitä ja varsinkin uskallusta. Nimittäin paikoitellen vaikuttavat lohkareet, joiden päälle pitäisi kiivetä, ainakin meikäläisestä varsin epävakailta.

"Luolamies" vartiossa

Sulo V. Siitonen kertoo Ruokolahden kotiseutulukemistossaan (osa 2, sivu 109) lyhyesti vuoreen liittyvästä perimätiedosta.  Sen mukaan vuori sai nimensä sen sisällä olevasta onkalosta. Vainovuosina kyläläiset olivat paenneet vihollista luolaan ja linnoittautuneet sen sisälle. Isonvihan aikana vuoren onkaloissa oli ollut piilossa 40 kyläläistä. Aseistetut vartiomiehet olivat valvoneet luolan molempia suuaukkoja. Kun venäläiset eivät saaneet suomalaisia ajettua ulos luolista, olivat he kaataneet kallionrakosista kiehuvaa vettä luolassa olevien päälle. Keino ei ollut kuitenkaan tepsinyt, sillä kylmä kallio jäähdytti veden ennen kuin se satoi luolassa olevien niskaan.

Näkymää luolan sisältä

Linnavuoren reissua ei kannata jättää vain käynniksi luolassa. Kiersimme vuoren nousten vähitellen sen kaakkoista seinustaa  pitkin vuoren laelle. Vuoren laelta avautuvat komeat näkymät Latvajärvelle ja ympäristöön. Tuulen ja tuiskun pieksämät ikimännyt kruunasivat maiseman. Juuri kypsymässä oleva runsas mustikkasato sai matkalla suun makiaks. Edellisenä päivänä rakennustelineiden pystyttämisessä kipeytynyt oikea polvi vihoitteli vuorelta alas laskeutuessa ja lannisti hieman muuten mukavia fiiliksiä.

Näkymä Linnavuoren laelta. Edessä vuoressa oleva pystyhalkeama, josta rakoluola on muodostunut

Vuoren laella oli rehevässä kukinnassa runsaasti näitä kasveja

Näkymä Linnavuoren laelta

Näkymä Linnavuoren laelta

D. Bernhard Wennberg: Muistelmia Uhtualta ja Norjasta

D. Bernhard Wennberg: Muistelmia Uhtualta ja Norjasta

Oskari Heikki Jussila julkaisi kesäkuussa 1922 Siionin Lähetyslehdessä  artikkelin Karjalainen marttyyri. Artikkelissa kerrottiin uhtualaisen Timo Tikanowin kuolemasta bolsevikkien käsissä. Artikkeli sai Uhtualla 1880-luvulla asuneen D. Bernhard Wennbergin muistelemaan lokakuussa samana vuonna Siionin Lähetyslehdessä vainon aikoja Vienan Karjalassa. Hän yli yksi niistä miehistä, jotka vangittiin Uhtualla uskontonsa vuoksi.  Artikkelissaan hän kirjoitti myös kokemuksistaan Norjassa sekä kotiseudullaan Vehmaalla.

  

 Monen vaivain kautta ja wastuksen läpi täytyy Herran seuraajain kulkea. Monen on pitänyt werellänsäkin uskonsa todistaa. Niin olen lukenut tässä Siionin Lähetyslehdessä erään Karjalan marttyyrin, Timo Tikanowin kärsimisestä, kuinka hänen piti werensä antaa Herransa ja Wapahtajansa tunnustamisen tähden Uhtualla.  Hän oli minulle sangen rakas weli ja wielä rippi-isänä, joka ensi kerran todisti minulle syntein anteeksiantamisen Jeesuksen nimessä ja weressä. Minä sain siitä elämän ja tunnon rauhan uskon kautta. Olin Uhtualla siinä wainossa, kun siellä uskon tähden wainottiin Jeesuksen uskon tunnustajia. Meitä wietiin kuusi miestä Wienan Kemin linnaan, kolme suomalaista ja kolme karjalaista. Karjalaiset oliwat Timo Tikanow, Aleksi Pällijeff1 ja Kristo Mauronen, ja suomalaiset Kaarle Tauriainen, Johan Erland Wennberg ja minä. Meitä tutkittiin ensin kolme päiwää ennen kuin lähetettiin Kemin wankilaan. Siellä saimme olla kolme päiwää waille kymmenen wiikkoa. Sinne sattui tulemaan Pietarista eräs tarkastusmies, joka tuli myös linnaan tarkastukselle. Hän näki wankipassistamme, mistä asiasta meidät oli wangittu. Hän kuulusteli meitä, ihmetteli, pudisti päätänsä ja sanoi: ”Uskon tähden ei ole enää lupa ketään wangita.” Sitten hän käski meidän istua ja istui itse keskellemme ja puhutteli meitä tulkin kautta, jolle hän waroitti, että on tulkittawa täsmälleen kaikki hänen sanansa. Ja niin hän kyseli meiltä paljon ja tarkoin uskostamme. Kuultuaan kaiken hän ihmetteli kuinka meidät oli woitu tuomita ja sanoi heti Pietariin palattuaan menewänsä keisarin luo pyytämään meille wapautusta. Wiikon päästä meidät wapautettiin. Tuomari, joka meitä kuulusteli, oli mennyt karkuun. Wielä kolmen wuoden perästäkään kukaan ei tiennyt hänestä, minne hän oli joutunut.

Vesisaaren vanha rukouhuonen nykyasussaan. Rakennus on suojeltu.

Palattuamme Uhtuaan, ihmetteli wenäläinen pappi, joka oli ollut pahin päällekantajamme, millä tawalla me olimme päässeet pois wankilasta. Sen kuultuaan koetti hän pitkät ajat waroa, ettemme saisi tilaisuutta päästä hänen puheilleen. Kun kuitenkin sittemmin kohtasimme hänet, niin kyllä me Jumalan sanan terweellisellä suolalla suolasimme hänet. Kyllä se kirweli sen mätähaawoja ja kauan se pakeni meitä sen jälkeen, kun sattui yhteen. Eiwät olleet Karjalan weljet laiskoja totuuden ilmoittamisessa.

Olin Uhtuassa kahdeksan wuotta rakennustöissä. Sentähden olisi hauska saada tietoa muista Karjalan uskowaisista, wieläkö siellä on senaikaisia kristityitä ketään elossa. Siitä on jo aikaa lähes 40 vuotta. Sieltä tulin Kuusamoon ja olin siellä neljä wuotta. Käwin joka wuosi Norjassa kalanpyynnissä.

Saarnaaja Kalle Helisten (1848 – 1915) Kemijärveltä. Kalle
Helisten teki usein saarna- ja työmatkoja kotiseudultaan
Itä-Ruijaan ja Petsamoon

Yhtenä talwena wein mukanani Norjaan Pekkalan Kallen2 eli Kalle Helisteen ja weli Jankkilan3. Se oli silloin, kun eräs saarnaaja4 sekoitti kristityt Pummangissa [kylä Petsamossa], Wuoreijassa ja Wesisaaressa5. Mutta Jumala korjasi hywin asiat. Kun weljet oliwat pitäneet muutaman selityksen, alkoi parannuksen ääniä kuulumaan, ja kaikille tuli jälleen yhdenkaltainen usko ja yksi sydän seurakuntaan Pummangissa. Neljän päiwän perästä mentiin Wuoreijaan.  Mentyämme kristittyjen seurapaikkaan kohtasimme saman eriseuraisen puhumassa. Hän lopetti heti puheensa ja meni pois.  Kyllä Pekkalan Kalle ja Jankkila koettiwat saada hänet wiipymään, waan ei se jäänyt kuulemaan heitä. Se meni Wesisaareen, johon mekin menimme kolmen päiwän perästä. Sieltä weljet palasiwat läpi Lapinmaan kotia ja hywän jäljen he tekiwät joka paikassa. Kaikki asiat tuliwat jälleen hywäksi, kristityt pääsiwät jälleen wapaiksi. Suurella sydämen ilolla he kiittiwät Jumalaa ewankeliumia kuultuaan ja rukoilivat wielä toisiltaan anteeksi rikoksiaan.

Saarnaaja Johan Grøn (Viheriä, 13.3.1842 - 21.11.1920)
Pykeijasta (Bugøynes), Etelä-Varangista Ruijasta

Kun sitten palasin pitkältä matkaltani kotia Wehmaalle, puhuin sielläkin uskon asiasta ja parannuksen tarpeellisuudesta. Kielikellot ”ämmät” kanteliwat päälleni kirkkoherralle niin, ettei hän päästänyt minua käymään ehtoollisella. Pani aiwan pystyn minulle eteen, ettei sellainen saa Herran ehtoollista. Sanoin, että Jeesukseen uskowillehan ehtoollinen kuuluukin eikä uskottomille. Sitten jälestä hän käsketti minut pappilaan ja siellä tutkittiin kolme tuntia Raamattua ja tunnustuskirjoja. Ei hän kyennyt minua mustaamaan wääräoppiseksi, waikka kaikin woimin koetti.

Näistä muistoista olisi paljon kirjoittamista, mutta en kykene, sillä wiisi wuotta sitten sain halwauksen. Sentähden jouduin tänne kunnantalolle. Tahdoin wain kirjoittaa, jos joku tietäisi onko Karjalassa äskettäin marttyyrikruunun saaneen weli Timo Tikanowin waimo tai muita Uhtuan kristityitä wielä elossa.  Uskomassa olen , että syntini owat anteeksi annetut kalliissa sowintoweressä. Täällä saan jumalattomain joukossa kärsiä kaikenlaista pilkkaa ja kirousta. Rakas Jumala näkee hywäksi koetella minua monella tawalla. Mutta Hän rakastaa sitä, jota Hän kurittaa. Hän korjasi minut rakkaudessaan  ja armossaan synnin palweluksesta. Paljon olemme Jumalan Karitsalle maksaneet, sillä olemme Hänen wiattoman werensä hinta. Ahkeroimme nyt tässä armossa waeltaa pannen pois synnin, joka meihin aina tarttuu ja antaen anteeksi, niin kuin Jumalakin on meille anteeksi antanut. Hän ei muistele rikoksiamme, jotka Hän on unhoittanut. Anna taiwaallinen Isä kastetta kuiwille sieluille, että nuoretkin istutukset kaswaisiwat Herran yrttitarhassa siksi kun elonkorjuu tulee. Wahwistakoon Herra meitä kaikkia, mutta erittäin niitä, jotka työtä tekewät Hänen elowainiollaan. kantakaa minuakin heikkoa anteeksiantawaisella sydämellä.

Jumalan rauhaa.

Heikko weljenne D. Bernhard Wennberg

Oulunkylä, kunnankoti 11.7.1922

  -----

Lähdeviitteet:

1. Aleksi Pällijeffin sukulainen Feodor N. Pälli(jeff) painatti Oulussa vuonna 1923 lehtisen nimeltä Viena-Karjalasta uskonvainonajoilta vv. 1879 – 99. 8 uskovaisen kärsimystarina. Siinä kerrottiin vuoden 1879 tapahtumista sekä vuosina 1889 ja 1899 tapahtuneista uusista pidätyksistä ja viranomaisten toimenpiteistä lestadiolaisuutta vastaan.
2. Kyseessä oli talollinen Kaarle Helisten (Pekkala), joka oli syntynyt 30.4.1848 Kemijärvellä. Kalle Helisten toimi saarnaajana 1870-luvulta alkaen liikkuen ensin saarnamatkoilla Kemijärvellä ja Sallassa, sitten Kuusamossa 1880-luvulta alkaen ja 1890-luvulta lähtien myös Etelä-Suomessa ja Pohjois-Norjassa. Hän oli Koillis-Pohjanmaan ”valtasaarnaajia” 1800-luvun lopulta alkaen ja oli hajaannusten jälkeen vanhoillislestadiolaisuuden tunnetuimpia saarnaajia. Kalle Helisten puhui vuosikokousseuroissa  1907-1909 ja 1912. Häntä pyydettiin saarnamatkalle Amerikkaan vuonna 1908, mutta matka estyi lääkärintodistuksen perusteella. Kalle Helisten oli vanhoillisten edustajana lestadiolaisryhmien epäonnistuneessa sovintokokouksessa vuonna 1911. Kalle Helistenin vaellus päättyi17.9.1915.
3. Wennbergin mainitsema Jankkila on mitä ilmeisemmin talollinen  Jaakko Heikki Jankkila Kemijärven Vuostimosta. Myös hänen saarnatoimintansa alkoi 1870-luvulla ja saarnamatkat suuntautuivat 1880-luvulta alkaen ensin Kuusamoon, sitten myös Oulun ympäristöön, Kemijokivarteen ja 1890-luvulla aina Helsinkiin saakka. Hän teki kaksi saarnamatkaa myös Ruijaan ja Muurmannin rannikolle Venäjällä. Lestadiolaisuuden hajaannuksessa Jankkila liittyi uusheräykseen. Hänen elämäntaipaleensa päättyi 1.3.1921.
4. Wennberg viittaa mahdollisesti saarnaaja  Juho Viheriän  (myöh. Johan Grön) Ruijassa aiheuttamiin selkkauksiin. Juho Viheriä oli syntynyt 13.3.1842 Iissä ja muutti Kittilän kautta vuonna 1866 Etelä-Varangin Pykeijan (Bugöynes) kylään, jossa avioitui ja vietti lopun elämänsä. Hänet mainitaan ns. kylmän hypyn tuojana Kittilään ja Vesisaareen. Juho Viheriä kuoli 21.11.1920.
5. Lestadiolaisuus levisi erittäin nopeasti muuttoliikkeen mukana monille paikkakunnille Pohjois-Norjaan. Vesisaaren herätys saavutti jo vuosina 1860 – 1861.  Vesisaaren lestadiolaisen kristillisyyden alkuvaiheista on norjalainen opettaja  ja saarnaaja Ananias Brune kirjoittanut norjalaisessa vuosikirjassa Norvegia Sacra XIV, 1934 (sivut 41 – 85) laajan artikkelin: Den levende kristendom i Vadsö. Den såkallte laestadianske menighet i Vadsö.

Karjalainen marttyyri

Tutkimani lestadiolaisuuden historiasta löytyy erittäin dramaattisia vaiheita ja monia surullisia ihmiskohtaloita. Olen aikaisemmin kirjoittanut mm. lestadiolaissaarnaajan ampumistapauksesta Savitaipaleella. Tässä yksi esimerkki lisää siitä, mitä viha uskontoa kohtaa saa joskus aikaiseksi, tällä kertaa Vienasta.

  Oskari Heikki Jussila:

Karjalainen marttyyri "Marttyyri, joka werelläs Todistit uskostas, Ja hälle annoit elämäs, Nyt kruunaa, kruunaa, Jeesus, korkein ruhtinas!"

Oheinen artikkeli julkaistiin Siionin Lähetyslehdessä kesäkuussa vuonna 1922. Kerrottu tapahtuma liittyy itäkarjalaisten kansannousuun bolsevikkeja vastaan vuosina 1921-1922. Kansannousussa oli merkittävä osuus seudun ensimmäisten lestadiolaisperheiden jäsenillä.

 Jo useita vuosikymmeniä sitten, kun rowasti Laestadiuksen woimallisten saarnojen waikutuksesta alkaneen kristillisyytemme herätykset lewisiwät Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Amerikassa, syttyi pyhän tulen liekki muutamissa paikoissa Wenäjälläkin, mm. Wienan-Karjalassa. Wanhat kristityt muistawat sanomia siitä, kuinka nimenomaan Uhtuan ensimmäisiä kristityitä wainottiin. Muutamia heistä wangittiinkin ja wietiin kahleisiin kytkettyinä Wienan Kemiin, jonka wankilaan teljettyinä he saiwat olla pitkät ajat ja pelastuiwat sieltä ihmeen kautta, siten että Jumala satutti erään ruhtinaallisen henkilön käymään kaupungissa ja sen wankilassa, ja tämä mahtisanallaan wapautti nämä kristityt wangit.¹

Yksi näistä Kristuksen uskollisista todistajista oli rakas weli Timo Tikanow² . Hän on nyt harmaapäänä vanhuksena wielä kerran saanut armon kärsiä Herransa tähden, jopa werellään todistaa uskollisuutensa Häneen. Eräs Wienan-Karjalasta paennut kristitty weli kertoi allekirjoittaneelle tämän Karjalan marttyyrin woitonpäivästä. Kun punainen sotilasjoukko tuli Uhtualle lyhyen wapauden päiwän perästä, elämöiwät varsinkin Suomesta tulleet ja wenäläisiin yhtyneet bolshewikit eläimellisesti murhaten ja ryöstäen. He tuliwat Timo Tikanowinkin taloon ja ryöstiwät karjan. Kahdeksasta elukasta suostuiwat he säästämään hiehon ja sonnin ja yhden lehmän. Wanhus tarjosi heille sonnin ja pyysi että lypsäwä lehmä sen sijaan säästettäisiin, jotta jäisi jotakin nälänhädän torjumiseksi ja puhui kristityn tawalla peittelemättömiä totuuden sanoja. Mutta silloin yksi punaisista ryöwäreistä potkaisi harmaahapsisen wanhuksen maahan. Siinä ruoskittiin wanhus niin, että hän makasi tunnotoinna werissään. Wainolaiset saiwat silloin wapaasti tehdä tihutyönsä.

Mutta wanha rakas Timo ystäwämme wirkosikin siitä wielä tuntoihinsa ja alkoi werissään riemuliikutuksissa hypäten kiittämään Kristusta, joka näki hänet armolliseksi werellä todistamaan Hänestä. Wiikon päiwät wiipyi wielä henki kidutetun ruumiissa, kunnes orjantappuroilla kruunattu Kristus kutsui wereen asti uskollisen todistajansa wastaanottamaan woitonseppelettä. Riemuiten jätti hän kärsimysten maan.

Karjalan maa on kasteltu marttyyrin werellä. Se tietää, että Karjalassakin on wielä kaswawa kewätwilja, sillä yhden marttyyrin werestä nousee sata uutta todistajaa. Siitä onkin jo merkkejä, sillä maahamme paenneessa karjalaisrahwaassa on Kristusta kysywiä.³ Mitä sinä, Suomen kansan lapsi, jota Jumala hellien hoitaa maan lakien ja oikeusjärjestyksen suojassa, olet welkaa kuninkaallesi? Tukemaanko Hänen wannoutuneiden wihollistensa waltaa ja waikutusta? Pois se! Wiholliseen nähden ei kenkään woi olla puolueeton. Timo Tikanowilla oli suora kurssi läpi koko elämän. Kunnia marttyyrin muistolle!
 -------------
1. Alunperin syytettynä oli ollut 21 henkilöä. Heistä 15 oli luopunut painostuksen tuloksena. Sen sijaan vienankarjalaiset Timo Tikanow, Aleksi Pällijeff ja Kristo Mauranen sekä suomalaiset Kaarle Tauriainen, Johan Erland Wennberg ja Bernhard Wennberg eivät luopuneet uskostaan. Heidät vietiin Vienan Kemiin vankilaan, jossa he joutuivat virumaan yhdeksän ja puoli viikkoa. Paavo Ahava (alk. Afanasieff) on muistellut (1910) seudulla alkaneen uuden vainon kymmenkunta vuotta myöhemmin.

2. Sukunimi esiintyi yleisemmin muodossa Tichanoff.

3. Useat pakolaisina tai jo aikaisemmin Suomeen asettuneet vienankarjalaissuvut lestadiolaistuivat joko jo ennen Suomeen tuloaan tai sitten pakolaisuuden ensi vuosina. Esimerkiksi Taivalkosken Rauhanyhdistys on perustettu Jalavan kauppakartanossa. Liikkeen perustaja Nikolai Jalava (alk. Jakowlew) oli aktiivinen seuratoiminnan puuhamies Taivalkosken kirkonkylässä. Ortodoksisten pakolaisten kääntyminen lestadiolaisuuteen aiheutti 1920- ja 1930-luvuilla huolestumista ortodoksisen papiston keskuudessa.

Eagle Lake Township, Carlton County, Minnesota

Seurakuntalaisia Eagle Laken apostolisluterilaisen kirkon edessä vuonna 1916
Lähde: Siirtokansan Kalenteri 1971.

Harrastuksiini on kuulunut koluta niitä alueita, jonne suomalaiset siirtolaiset asettautuivat Pohjois-Amerikassa suuressa määrin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Tässä tarkoituksessa olen tehnyt seitsemän matkaa uudelle mantereelle. Aikomuksenani on koota käymistäni paikoista ja kuvaamistani kohteista pieniä artikkeleita myös tänne blogiini. Viime viikolla kokosin jutun Automba Townshipista. Nyt on vuorossa sen pohjoispuolella sijaitseva Eagle Township.

Eagle Lake Township

Minnesotan valtion koillisosassa olevan Carlton Countyn asukkaista merkittävällä osalla on suomalaiset sukujuuret. Vielä vuonna 2000 noin 560 piirikunnan asukasta ilmoitti ensimmäiseksi kielekseen  (”spoke as their first language”) suomen. Yksi piirikunnan ”suomalaisista” townshipeistä on nimeltään Eagle Lake township. Se rajautuu pohjoisessa väestöltään vahvasti suomalaistaustaiseen Cromwellin pikkukaupunkiin, etelässä Kalevala townshipiin ja kaakossa aikaisemmin kuvaamaani Automban townshipiin.

Vielä vuonna 1892 Eagle township oli asumatonta seutua, joka kuului pääosin rautatie- ja maayhtiöille. Nämä olivat puolestaan vuokranneet ne edelleen metsäyhtiöille, jotka hakkasivat metsät ja kuljettivat puut Stillwateriin teollisuuslaitoksille sahattavaksi. Jäljelle olivat jääneet vain vähäarvoiset, huonokuntoiset metsiköt, kannokot, rämeet ja suot. Metsäkämppien välissä kulkivat huonokuntoiset kärrytiet. Tässä vaiheessa alueella saapuivat suomalaiset uudisasukkaat.

Eagle Lake Independent Apostolic Lutheran Church 2005

A.A. Parviainen on artikkelissaan Palanen Eagle Townsipin historiaa ( Siirtokansan Kalenteri 1942) koonnut luettelon alueelle saapuneista suomalaisista uudisasukkaista. Hänen mukaansa ensimmäisenä saapuivat vuonna 1892 Joseph Larson perheineen (1855 - 1944), William Peterson, William Saarela, Gust Jussila (1850 - 1926), Isak Mäki, Kalle Saarela (1864 - 1948), Antti Ainali, Peter Kärkkäinen, Matti Heikkilä (1864 - 1948) ja Elias Laasanen (1853 - 1918). Vuonna 1892 otti myös kolme nuorta naista nimiinsä homesteadit: Margaret Peura, Bertha Lahti ja Cornelia-niminen neitonen. Vuosina 1893 – 1894 tulivat Erik Keskitalo. Abraham Peurasaari, Daniel Sangala ja hänen poikansa  C.A. Sangala sekä Johan Erik Iiru (1856 - 1909). Vuosina 1895 – 1896 saapuivat Uriel Markkula, Abraham Kla[a]vu (1845 - 1924), John Oberg (1862 - 1946) ja Henry Knuuttila.

Homestead-maille paettiin Grover Clevelandin hallitusajalle sattunut taloudellista lamakautta, joka näkyi töiden loppumisena niin kaupungeissa kuin metsätyömaillakin. Metsissä ja järvissä uskottiin riittävän riistaa ja omassa maassa kasvatetun ruuan oletettiin riittävän elämiseen. Lähimmät kaupat sijaitsivat Barnumissa ja Moose Lakessa. Niihin oli matkaa parisenkymmentä mailia. Uudisasukkaat kantoivat korpimaita pitkin alkuvaiheessa selässään tarvittavat jauhot, kahvit, sokerit ja muuta tarvikkeet asutuksilleen. Parviaisen haastattelema Matti Heikkilä muisteli tuoneensa ensimmäisen lehmänsä tiettömien erämaiden halki yli 50 mailin päästä Superiorin kaupungista. Ensimmäiset vetoeläimet kasvatettiin sonnivasikoista, kunnes oli varaa ostaa hevonen.

Eagle Lake Independent Apostolic Lutheran Church 2005

Suomalaisten uudisasukkaiden kesken vallitsi hyvä yhteishenki. Rakennuksia tehtiin talkootyöllä, jotka kiersivät talosta taloon. Työtä vaihdettiin työllä eikä palkoista puhuttu mitään. Suremaan niitä ei jäänyt kukaan, vaan vasaran pauke, puunhakkuu, miesten ja naisten laulu kajahteli kilpaa susien ulvonnan kanssa. Usko ja toivo edessä olevista paremmista päivistä valtasi uudisasukkaiden mielet. Vuodesta 1898 noin vuoteen 1901 oli uudisasukkaiden saapumisessa tauko. Tämän jälkeen seudulle muuttivat Otto Tossavainen (1872 - 1956) perheineen, David Mäki, Matti Saarela (1879 - 1903) ja Maikki (Michael) Korpi (1862 - 1917) perheineen. Vuonna 1903 saapuivat Maria Linjamäki (myöh. Sangala, 1884 - 1962), vuonna 1904 Matti Paananen perheineen sekä tarinan kertoja A.A. Parviainen (1877 - 1962), Matti Tiainen (1859 - 1936) vaimoineen ja William Mäen (1858 - 1908) perhe.

Ensimmäinen kunnollinen tie valmistui seudulle Cromwellista vuonna 1902. Samana vuonna Eagle Lakesta tuli oma township. Ensimmäisistä uudisasukkaista Matti Heikkilä oli englanninkielen taitoinen ja oli asukkaiden yhteisenä tulkkina tarvittaessa. Hänestä tuli myös townshipin ensimmäinen suomalainen ”supervisori”.

 

Eagle Lake Independent Apostolic Lutheran Church 2005

Eagle Lake Independent Apostolic Lutheran Church

Noin viisi mailia Cromwellin kaupungista etelään, tien numero 73 varrella sijaitsee townshipin ainoa kirkko. Se kantaa nykyisin nimeä Eagle Lake Independent Apostolic Lutheran Church. Kirkko on rakennettu vuonna 1907 maalle, jonka luovutti seurakunnan käyttöön William Saarela. Calvin Rengon antamien tietojen mukaan (Siirtokansan Kalenteri 1971) kirkkoa olivat pystyttämässä Mikko Niemelä (1850 - 1940) ja hänen poikansa Sander, Frans ja Juhani, Lars Johnson (1855 - 1932) sekä hänen poikansa Henry ja Kalle, Isaac (1849 - 1948) ja Jack Mäki (1891 - 1974), Elias Laasanen (1853 - 1918), John Lind, Daniel Sankala, William Peterson, Uriel Markkula (1859 - 1930), Gust Jussila, Freda Välitalo, Matt Ropponen, Abraham Kla[a]vu, Erick Jokimäki ja hänen poikansa Art ja William. Alkuaikoina kirkossa toimivat sanajulistajina paikallinen saarnaaja John Oberg, Abraham Mällinen ja Eliel Juola Eskon seudulta sekä Peter Raattamaa ja Israel Hagel New York Millsistä. Paikallisista asukkaista myös Mikko Niemelä toimitti muutamia vuosia papillisia tehtävä seurakuntansa valtuuttamana. Myöhemmin varsinkin saarnaaja Matt Reed Autombasta saarnasi kirkossa usein.

Eagle Lake Independent Apostolic Lutheran Church 2005

Seurakunnan perustamiskokous pidettiin kaksi vuotta ennen kirkon rakentamista. Kokouspaikkana oli 15.1.1905 Abraham Kla[a]vun talo. Seurakunnan viralliseksi nimeksi annetettiin Finnish Apostol[ic] Lutheran church of the Town of Eagle. Perustavan kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Daniel Sangala ja sihteeriksi Hänen poikansa C.A.Sangala (1872 - 1956). Seurakunnan toimihenkilöiksi valittiin seuraavat: puheenjohtajaksi Daniel Sangala, varapuheenjohtajaksi John Oberg, sihteeriksi C.A. Sangala, varalle Matti Ranuva, rahastonhoitajaksi Erick Jokimäki, kukin vuodeksi tehtäväänsä. Seurakunnan saarnaajan tehtävään tuli valituksi John Oberg.  Lisäksi johtokuntaan valittiin John Hekkala, Lars Johnson, John Renko kahdeksi vuodeksi, Gust Jussila ja Mike Niemelä yhdeksi vuodeksi. Seurakunta rekisteröitiin Carltonin piirikunnassa kaksi päivää myöhemmin, 17.1.1905.

Eagle Lake Independent Apostolic Lutheran Church 2005

Kirkkorakennus rakennettiin aikoinaan hirsistä. Vuonna 1923 se laudoitettiin ja maalattiin. Myöhemmin kirkkoon lisättiin ruokailuhuone. Apostolisluterilaisuudessa tapahtuneiden hajaannusten yhteydessä seurakunta liittyi ns. pollarilaiseen haaraan. Olen käynyt kuvaamassa tätä pientä, hyvin apostolisluterilaista kirkkotraditiota edustavaa kirkkoa kahteenkin eri otteeseen. Ensimmäisen kerran vuonna 2005 ja toisen kerran vuonna 2010.

Hyppääjät ja kuohitut

 

Valkjärven kirkko, Hyppääjäliike saapui Valkjärvelle Inkeristä vuonna 1838 ja laajimmillaan sillä oli pitäjässä vähintään 200 kannattajaa  Naumalan, Valkeamatkan, Vaalimon, Rampalan, Nousealan ja Siparilan kylissä

Kun toistakymmentä vuotta sitten kokosin väitöskirjaani, perehhdyin siinä yhteydessä varsin perusteellisesti Karjalan uskonnolliseen elämään. Koska alue on ollut itäisen ja läntisen kristikunnan sekä taistelutanner että vuorovaikutusalue, ei se voinut olla näkymättä Karjalan uskonnollisuudessa. Alueella vaikutti aikoinaan kaksi hyvin erikoista uskonnollista liikettä. Toinen oli saanyt nimen hyppääjäliike, toinen kastraatit eli kuohitut. Ohessa molemmista liikkeistä aikoinaan kirjoittamani teksti:
--------

Uskonnollisista herätysliikkeistä levisi Viipurin lääniin ensimmäisenä pietismi 1700-luvun alussa. Herrnhutismi saapui Viipurin lääniin Baltian välityksellä. Inkerin Lempaalassa 1781 syntynyt herätys oli myös herrnhutilaispohjainen. Se levisi Suomen puolelle Kivennavalle ja Valkjärvelle kirkollisena herätyksenä. Herätys vaikutti seudulla puoli vuosisataa. Valkealan ja Savitaipaleen pitäjissä oli lisäksi 1800-luvun puolivälissä taustaltaan tarkemmin määrittele-mättömiä uskonnollisia herätyksiä.[1]

Tunnepitoisen herrnhutilaisuuden ja radikaalipietismin pohjalta syntyi Länsi-Inkerin Ropsussa hyppääjien liike. Sille oli ominaista voimakas hurmoksellisuus, joka ilmeni hyppäämisenä. Liikkeeseen lienee vaikuttanut ortodoksien keskuudessa Venäjällä esiintynyt hlystien (hlystit = ruoskijat) lahko. Siinä ilmeni sekä askeettisia että seksuaalisia piirteitä hurjine tansseineen ja hyppäämisineen. Hyppääjät olivat taipuvaisia hylkäämään muodollisen avioliiton. Hurmostilassa hyppääminen, maassa konttaaminen, sekava ääntely ja huutaminen nähtiin Pyhän Hengen läsnäolon merkkeinä. Seuroissa pidettiin puheita ja laulettiin lauluja, joita hyppääjät osittain itse sepittivät. Muita liikkeen tunnusmerkkejä olivat keskinäisenä tervehdyksenä pyhä suudelma (laina ortodokseilta hlystien välityksellä), kieltäytyminen alkoholista, kahvista ja tupakasta. Naiset korostivat asketismia ajamalla hiuksensa pois. Hyppääjäliike on nähty hlystien lahkon rinnakkaisilmiönä luterilaisessa kirkossa. Siinä oli vaikutteita myös kastraattien eli skoptsien hurmosliikkeestä. Skoptsien liike oli hlystien tavoin ortodoksisen kirkon sisällä syntynyt ääriliike.[2]

Hyppääjäliike tuli Suomeen Inkeristä vuonna 1836. Tällöin Kivennavalla vierailivat Erkki Melton kutsumina liikkeen johtajat Juhani Riikonen ja Joosef Muratta. Vierailun jälkeen miehet saivat mukaansa kivennapalaisen Matti Ronnun "oppipojakseen". Rontu lähti viikon opetuksen jälkeen veljensä Juhanin kanssa levittämään uusia käsityksiään Valkjärvelle, Muolaaseen ja Uudellekirkolle. Liikettä yritettiin monin tavoin tukahduttaa aluksi siinä onnistumatta. Hyppääjien johtajat häädettiin asunnoistaan, ja heistä Matti Rontu joutui työvankilaan vuosina 1840 ja 1850. Valkjärvelle liike saapui 1838 ja laajimmillaan sillä oli pitäjässä vähintään 200 kannattajaa  Naumalan, Valkeamatkan, Vaalimon, Rampalan, Nousealan ja Siparilan kylissä. Hyppääjäliikettä esiintyi myös Uudellakirkolla ja Muolaassa. Liikkeen taantuminen alkoi 1850-luvulla. Laatokan-Karjalaan se levisi vuonna 1853, kun useita hyppääjä- ja kastraattiliikkeisiin kuuluneita karkoitettiin kotiseuduilleen Venäjältä. Heitä tuli esimerkiksi Jaakkimaan noin 20 henkeä.[3]

1800-luvun lopulla näyttää hyppääjäliike vähitellen sammuneen. Tosin huomaamaton toiminta jatkui Valkjärvellä vielä 1920-luvulle.[4] Kurkijoen rovastikunnasta kerrotaan vuonna 1875 hyppääjien ja kastraattien toiminnan lakanneen Hiitolan seurakunnassa ja ilmeisesti myös Kurkijoen seurakunnassa. Toisaalta Hiitolan piispantarkastuspöytäkirjasta löytyy vielä viisi vuotta myöhemmin viittaus Inkeristä tulleeseen vääräuskoisuuteen, jolla tarkoitettiin hyppääjä- tai  kastraattiliikettä. Tämän jälkeen loppuvat maininnat  Kurkijoen seudulta.[5] Jääsken rovastikunnassa esiintyi hyppääjäliikettä Kirvun seurakunnassa. Kannattajia arvioitiin olevan noin parikymmentä henkeä. Piispantarkastuspöytäkirja vuodelta 1895 kertoo seurakunnasta löytyvän hyppääjiä vielä yli kaksikymmentä henkeä. He pitivät yhteyttä "samanmielisiin" Hiitolassa. Näin ollen liike ei olisi lakannut Hiitolassa vielä 1890-luvun alkuun mennessä.[6]

Vahvimmalla alueellaan Kannaksen rajapitäjissä hyppääjäliike toimi huo-maamattomasti. Seurakuntakertomukset vaikenevat miltei tyystin sen toiminnasta. Muolaan kirkkoherra Johan Albert Tengén mainitsee vuonna 1882 hyppääjäliikkeellä olleen useita kannattajia, mutta liike oli ikäänkuin pysähtynyt.[7] Suunta mainitaan piispantarkastuksissa vain Kivennavalla vuonna 1881. Muolaan rovastikuntakertomuksessa vuonna 1889 kerrottiin, ettei hyppääjäliikkeestä kuulunut enää mitään Muolaan ja Kivennavan seurakunnissa.[8] Valkjärven seurakuntakertomukset ja piispantarkastuspöytäkirjat vaikenevat hyppääjäliikkeestä 1870-luvulta lähtien, vaikka sillä tiedetään olleen jonkin verran kannattajia 1900-luvullakin.[9]

Kastraattien (kuohittujen) uskonnollinen hurmosliike levisi Viipurin läänin alueelle Jaakkimaan Inkerinmaalta ja Venäjältä tapahtuneiden karkotusten yhteydessä vuonna 1853. Uukuniemelle liike juurtui vuonna 1866. Sortavalan seudulla kävivät kastraattien johtomiehet Juhana Riikonen ja Aukusti Lindström vuonna 1859. Kastraatteja oli Uukuniemen ja Jaakkiman lisäksi Sortavalassa, Ruskealassa ja Hiitolassa. Liike sai seuraajia lähinnä Laatokan Karjalassa. Kastraattien vaikutusta oli myös Kannaksen hyppääjäliikkeessä, ja välillä on vaikea erottaa kummasta liikkeestä on kysymys. Ensimmäisen kerran kastraatit olivat esillä Uukuniemellä vuoden 1879 piispantarkastuksessa. Sortavalan ja Uukuniemen seurakunnissa papisto seurasi kastraattien toimintaa tarkasti. Uukuniemen kirkkoherra Alexander Gustaf Walle mainitsee vuonna 1890 Sortavalan rovastikuntakertomuksessa kastraatteja löytyvän Uukuniemeltä 24 henkeä ja Sortavalasta 12 henkeä. Kolme vuotta aikaisemmin Walle oli arvellut liikkeen olevan hajoamassa ja sulautumassa seurakuntaan.[10] Vielä vuosina 1912-1916 mainittiin Jaakkiman seurakunnassa olleen muutamia vanhoja kuohittuja.[11] Liike säilyi Laatokan Karjalassa 1900-luvun puolelle saakka. Pohjois-Karjalassa ei hyppääjäliike eivätkä kastraatit saaneet jalansijaa.[12]

---

[1] Luukka 1964a, 5-19; Kansanaho 1985, 36 – 37; Talonen 1988b, 9.

[2] Kansanaho 1985, 113.

[3] Luukka 1964a, 20-24; Kansanaho 1985, 113-115.

[4] Kansanaho 1985, 115.

[5] KA. PTA. Cg 4:2. Kurkijoen rvkert. 9.4.1875; MMA. LSKA. HiiKA. II Cf. Ptptk. 23-25.6.1880 (Anders Johan Hornborg).

[6] KA. PTA. Cg 4:2. Jääsken rvkert. 6.3.1880 (K. G. Dahlgren), Cg 4:3. Kirvun srkert. 10.3.1890 (Ulrik Siegberg); MMA. LSKA. KirKA. II C. Ptptk 12-14.9.1895.

[7]  KA. PTA. Cf:8. Muolaan srkert. 26.8.1882 (Johan Albert Tengén).

[8]  KA. PTA. Cf:8. Ptptk. Kivennapa 24-25.5.1881; Cf:10. Muolaan rvkert. 9.9.1889.

[9] Vuodelta 1881 on maininta: Tietääkseni ei seurakunnassa ole mitään villioppia tällä hetkellä. (KA. PTA. Cf:8. Valkjärven srkert. 23.5.1881 [Edvard Wilhelm Leidenius]).Vuoden 1890 seurakuntakertomuksessa: Lahko-oppia ei löydy suuremmassa määrin. (KA. PTA. Cf:10. Valkjärven srkert. 23.6.1890 [A. Kiljander]).

[10] KA. PTA. Cf:9. Ptptk Uukuniemi 3-5.10.1887 (Karl Henrik Alopaeus); Sortavalan rvkert. 14.9.1887 (Anders Gustaf  Walle); Cg 4:3. Sortavalan rvkert. 22.4.1890 (Anders Gustaf  Walle); Kurkijoen rvkert. 1.4.1890 (Adol Emerik Olsoni); Luukka 1964a, 23-24.

[11] MMA. LSKA. JaaKA. II Dd.

[12] Laasonen 1971,  140 – 153.

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, osa 18: Räihän kansakoulu

 

Räihän entinen kansakoulu kuvattuna toukokuun puolivälissä 2015

Räihän kansakoulu

Toukokuun puolessavälissä tekemäni Nuijamaa-kierroksen yksi pysähtymiskohde oli Sormuskiven kupeessa Kirkonmäellä seisova Räihän kansakoulu.. Sen historia on seuraava:

Vuonna 1891 pidettiin Nuijamaan kirkossa kirkonkokous, jossa anottiin Senaatilta lupaa koulurakennuksen perustamiseen. Ensimmäisenä kouluvuonna toiminta tapahtui vuokralla Räihän kartanon rakennuksessa. Oppilaita oli tuolloin yhteensä 36. Oma koulurakennus saatiin kartanon lahjoittamalle tontille  vuonna 1892. Koulurakennuksessa tehtiin korjauksia ja laajennuksia vuosina 1938 – 1940.  Räihän kansakoulu palveli lähinnä kirkonkylän seudun lapsia.  Siellä toimi myös kunnan kirjasto. Koulun pystyttämisessä olivat tärkeitä ulkopuolisilta saadut lahjoitusvarat. Tehtailija, paroni Neuscheller lahjoitti Räihän koulun rakentamiseen ja opetusvälineitä varten useaan otteeseen varoja.  Samoihin aikoihin aloitti Rättijärvellä tulitikkutehtaan työläisille tarkoitettu yksityinen kansakoulu. Se toimi vuoteen 1912 saakka. Tulitikkutehtaan palon seurauksena myös kyseisen koulun toiminta lakkasi.

Räihän entinen kansakoulu on nykyisin ilmeisesti yrityskäytössä

Nuijamaalla, kuten muissakin kunnissa, riideltiin pitkään kansakoulupiirien rajoista ja koulurakennusten paikoista. Monien esitysten jälkeen kuntakokous päätti keväällä 1915 yhdeksän koulupiirin muodostamisesta. Nämä olivat Kanaoja, Kontu, Laurala, Pihkalanjärvi, Pälli, Rapattila, Ruokola, Räihä ja Torikkala. Nuijamaalla kanssakoulujen perustaminen pääsi tämän jälkeen vauhtiin. Vuonna 1916 perustettiin Pällin, 1919 – 1920 Lautalan, Ruokolan, Pihkalanjärven, Torikan ja Käräjärven kansakoulut.

Räihän koululla toimi pitkään, yli neljäkymmentä vuotta, opettajana Iida Eskola (aikaisemmin Eskolin, 1872 – 1938) ). Hän oli kunnassa merkittävä kulttuurinen, seurakunnallinen ja kunnallinen vaikuttaja. Rättijärveläinen Eskola tuli Räihän koulun opettajaksi vuonna 1893 ja hän oli lisäksi nuorisoseuran pitkäaikainen toimihenkilö sekä Räihän koululla toimineen Nuijamaan kirjaston hoitaja. Nuijamaan nuorisoseura Nuija perustettiin Räihän koululla 24.2.1901. Perustettaessa yhdistykseen liittyi 34 jäsentä, ja perustamiskokouksessa seuran sihteeriksi valittiin opettaja Iida Eskola. Yhdistyksen puheenjohtajana hän oli vuosina 1910 – 1912. Kun nuorisoseura kokosi keskuudestaan ”lauluköörin”, oli tässäkin Iida Eskolalla näppinsä pelissä. Hän oli nimittäin toinen sen johtajista. Nuorisoseuran aktiivisuudesta kertoo, että se julkaisi vuosina 1901 – 1909 omaa, käsintehtyä sanomalehteä, joka sekin oli nimeltään Nuija. Ja jälleen Iida Eskolalla oli vahvaa osuus. Hän oli yksi kolmesta lehden toimittajasta. Kaikkien edellä mainittujen aktiivisuuksien lisäksi Iida Eskola oli mukana höyrylaivaosuuskunnassa, maamiesseurassa, Lotta Svärdissä ja Marttayhdistyksessä.

Näkymä Räihän entiselle kansakoululle kirkon parkkipaikalta

Sotavuodet vaikuttivat merkittävästi koulun toimintaan. Sotien aikana koulu oli useaan otteeseen  sotilaskäytössä. Rakennus sai  lisäksi useita kranaatinosumia. Moskovan rauhanteossa vedetty valtakunnan raja muutti dramaattisesti kouluympäristöä. Siirtyihän rajalinja melkein koulun kulmalle, vain parinsadan metrin päähän siitä. Viisikymmentäluvulla Nuijamaalla toimi vielä kuusi koulua: Kansolan, Konnun, Myrän, Rapattilan, Ritan ja Räihän koulut. Vähitellen kaikki muut koulut paitsi Räihä lakkautettiin oppilasmäärän laskiessa. Räihän koulun nimi poistui historian hämärään vuonna 2009, kun koulun nimi vaihdettiin Nuijamaan kouluksi. Vielä lukuvuonna 2002 – 2003 koulussa oli 69 oppilasta. Se oli pudonnut lukuun 25 vuonna 2014.

Räihän vanha kansakoulurakennus toimi opetuskäytössä vuoteen 1976 saakka. Silloin kylälle valmistui uusi koulurakennus. Tämän jälkeen entiseen koulurakennukseen sijoitettiin Nuijamaan kirjasto. Se siirtyi peruskorjattuun entiseen koulurakennukseen vuonna 1979. Kun rakennus myytiin keväällä vuonna 2011 pois, kirjastokin joutui jättämään sen siirtyen seurakuntalolle. Tähän päättyi rakennuksen 119 vuotta kestänyt taival nuijamaalaisen kansansivistyksen kehtona.

Näkymä Räihän entisen kansakoulun sisäpihalle