Johannes Häyhä |
Poimin alle näytteeksi ensimmäisestä niteestä Vuodenajat Johannes Häyhän lapsuutta ja kouluvuosia kuvaavan osan. Tämä kirjoitus on Johannes Häyhän omaeläkerrasta vuodelta 1897. 1800-luvun puolivälissä oli lahjakkaankin pojan koulutielle lähtö riippuvainen siitä, löytyikö sille vaikutusvaltainen tukija. Johannekselle sellaiseksi tuli Ilmeen hovin isäntä Rafael Tavast. Ilman Tavastin tukea ja ennen kaikkea Johannes Häyhän innostusta suomalaisen ja eteläkarjalaisen kansanperinteen kuvaukset olisivat huomattavasti köyhempiä.
Johannes Häyhän omaelämäkerta vuodelta 1897 (alku)
Vuonna 1982 Johannes Häyhän kuvaelmista otettiin uudet painokset kahtena niteenä. Tässä ensimmäisen niteen kansi |
Olen syntynyt 17 päivänä kesäkuuta vuonna 1839 Häyhän
kylässä, Rautjärven pitäjässä ja Viipurin läänissä. Isäni nimi oli Juhana. Hän
oli vanhin poika kuudesta lapsesta, äitini talollisen tytär Maria Matintytär
Pajari oli kotoisin saman pitäjän Miettilän Pajarista.
Kun äitini tuli naimisiin, oli Häyhässä vain kaksi taloa, joissa oli perhettä viidettäkymmentä henkeä kumpaisessakin talossa. Elämä molemmissa taloissa oli patriarkallinen. Sinä keväänä, kun synnyin, erkani meidän talo kolmeksi eri taloksi. Isoisäni ollen vanhinta kantaa jäi poikineen ja veljineen asumaan vanhalle, vaan nuoremman kannan perheet saivat siirtyä uudispaikoille. Nyt on Häyhässä 8 taloa.
Minä kun olin vanhempieni ainoa lapsi, kohdeltiin minua erinomaisella hellyydellä, ja varsinkin isoisäni piti minua silmäteränään. Kun muita lapsia ei ollut, minua lempi koko talon perhe, jota oli noin 15 henkeä. Minä olinkin nokkela poika oppimaan kaikkea muuta, vaan kirjan luku oli minusta vastenmielistä, mutta sananlaskuja, arvoituksia, satuja ja vanhoja runoja minä opin pian, mitä vaan kuulin. Muistan aivan hyvin, kun äitini monta kertaa huolissaan huokaili: ”Mitä tästä poikaraukasta tulee, kun ei häntä saa oppimaan lukemaan.” Tietysti pani äitini kaikki konstit liikkeelle saadakseen minut lukemaan, mutta turhaan. Minulla oli kaikkeen muuhun halu, vaan ei lukemiseen. Kirjat, varsinkin aapiskirja minua oikein pelottivat.
Sinä talvena, kun olin seitsemännellä vuodella, tuli meille toisen talon tyttären tytär yhtenä sunnuntai-iltana ja luki vähässä ajassa aapiskirjani läpi, vaikka hän oli vähän nuorempi minua. Tämä antoi aihetta vanhalle Mari-tädilleni moittia minua ja kiittää tyttöä. Tätini mielipiteeseen yhtyivät kaikki, sekä meidän perhe kuin myös ne naapurit, jotka silloin sattuivat meillä olemaan. Ei kukaan puolustanut minua, vaan kaikki moittivat minua laiskaksi ja jos joksikin. Tämä koski minuun niin kovasti, että tillahdin itkemään.
Kylän rahvaan mentyä kotiinsa, otin käskemättä kirjan
käteeni ja aloin synnytellä tavaamista. Kukaan ei ollut huomaavinaan tätä minun
lukuintoani, enkä minä sitä varten lukenutkaan, että minua kiitettäisiin, vaan
minä tahdoin todenperästä oppia lukemaan. Illallisen syötyä jatkoin lukuani ja
seuraavana aamuna, kun äitini tulen liedestä puhalsi, nousin lukemaan. Tällä
tavoin ahkeroituani opin vihdoin lukemaan niin, että jo kevätpuolella luin
rentonaan mitä kirjaa hyvänsä. Pian alkoi jo meidän pere pelätä minun tulevan
heikkopäiseksi paljosta lukemisesta ja isoisäni alkoi jo peitellä minulta
kirjoja käskien minua toimittamaan jotakin muuta. Seuraavana talvena tuli
meille käymään hurskas kirjamies Repo Varis, joka ohjasi minua käsittämään
luvun sisältöä. Minä en siihen asti ollenkaan ollut tullut ajatelleeksi, että
lukua piti ymmärtää. Sain luvulleni sen jälkeen kokonaan toisen tolan.
Vuonna 1982 ilmestyneen kirjan ensimmäisen niteen Vuodenajat takakannen teksti |
Kun sittemmin saarnakirja vietiin pois, niin saarnailin ulkomuistista, mitä olin oppinut ja satuin muistamaan joko saarnakirjasta, Huuta van äänestä tahi muista kirjoista. Tämä oli aikaihmisistä vieläkin ihmeellisempää. He alkoivat kokoontua meille sunnuntai-iltapuolilla ja pyytää minua saarnaamaan ja naapurin Juhoa laulamaan. Vihdoin äitini kielsi minua saarnaamasta. Hän näet pelkäsi, että minua sakotettaisiin saarnaamisestani, niinkuin edellisinä aikoma kerettiläisiä sakotettiin väärän opin levittämisestä ja luvattomain kokousten pitämisestä. Naapurit saivat minut kuitenkin vakuuttumaan, että äiti oli väärässä, ja saarnasin heille siitä lähtien äidin kirkossa ollessa. Välistä innostuin niin, että sanat tulivat aivan tulvimalla suustani. Saarnan loputtua antoivat kuulijat minulle rahaa, ken kopeekan, ken kaksi, niin että eräänä pyhänä kun suuri joukko oli koolla, aina Ilmeen kappelista saakka, karttui minulle rahaa yli kahdenkymmenen kopeekan. Eikä äitini kieltänyt enää minua saarnaamasta, kun naapurit hänet ylipuhuttelivat.
Vihdoin ennätti minun saarnaamishaluni kirkkoherran korville ja hän sanoi kerran isoisälleni, joka oli kylänvanhin: ”Te älkää antako sen lapsen saarnata, sillä se ei ole hyvä eikä terveellistä, kun lapsi saarnaa.” Nyt täytyi minun lakata saarnaamasta aikaihmisille, mutta saarnailin salaisesti lapsille. Kesäiseen aikaan ajoimme me lapset keppihevosillamme metsään ja siellä erään suuren kiven päällä pidimme jumalanpalvelusta kaikessa hartaudessamme kenenkään häiritsemättä. Keskenämme teimme lupauksen, ettemme virka koko asiasta mitään kenellekään ja sen lupauksen me pidimmekin.
Seuraavana talvena kun kylänluvuissa näin papin kirjoittavan sulkapännällä, ajattelin heti, että minun piti oppia kirjoittamaan. Aloin hiilellä kirjoittaa töherrellä tuvan seiniin ja oviin jonkinlaisia viippo-vaapposia. Isoisäni kielsi seiniä tärvelemästä ja lupasi laittaa minut kirjoituskouluun Variksen lautamiehen pojan Ollin luokse. Pari viikkoa olin Ollin luona, ja opin jo vähän kirjoittamaan jonkunlaisia ”harakanvarpaita” . Kesällä paimenessa käydessäni oli minulla eväs-pussissani taulunpalanen, johon kirjoittelin Ollin tekemän aapisen mukaan.
Seuraavana syksynä laitettiin minut Rautjärven pappilan ”nuorelle herralle”, ylioppilas Magnus Fredrik Alopaeukselle kirjoituskouluun. Siellä olin kuukauden päivät, ja opin sillä ajalla joten kuten kirjoittamaan sekä laskemaan neljä ensimmäistä päätoimitusta täysillä luvuilla.
Noin virstan verran meidän kotoa, Aitjärven toisella puolella oli Ilmeen hovi ja siinä oli isäntänä everstiluutnantti Rafael Tavast, suomenmielinen herra. Kuultuaan minusta hän noudatti minut luokseen ja lainaili minulle kirjoja luettavaksi. Erään kerran laittoi hoviherra noutamaan minua luokseen. Hovissa oli paljon vieraita herroja, muiden muassa majuri Lagervall Parikkalasta. Hän luetti minua ja lahjoitti minulle toimittamansa kirjat Judith ja Tuhkapöperö. Sitten alkoivat herrat kehottaa minua menemään kouluun Viipuriin. Kun minä muka heidän mielestään olin kovin hintura ja hento tekemään kovaa maatyötä, niin arvelivat he: ”Oppisit ehk’edes sen verran, jotta voisit päästä joko pitäjän koulumestariksi tai jahti- ja siltavoudiksi, ettet tarvitsisi noin hienoilla jäntereillä tehdä raskasta maamiehen työtä, johon sinulla ei näy olevan kylliksi voimia.” Tietysti olin hyvin iloinen tällaisesta ehdotuksesta ja kerroin sen vanhemmilleni ja isoisälleni. He lupasivat laittaa minut kouluun Viipuriin. Ainoastaan äitini oli vastaan. Hän ei tahtonut päästää ainoaa lastaan outoihin oloihin. Kumminkin jäi kouluun laittaminen sinä syksynä.
Talven tultua Tavast-herra pyysi minua Ilmeen koulumestarin apulaiseksi. Minä otin tarjouksen vastaan, opetin kuukauden päivät ja sain palkakseni kymmenen kopekkaa päivässä.
Seuraavana vuonna, kun isoisäni joulun aikana kuoli, ei enää
voinut olla puhettakaan minun koulunkäynnistäni, kun talon pönkä oli kaatunut. Mutta
Ilmeen eversti ei ollut niitä miehiä, jotka tuumansa jättävät kesken. Hän
kehotti vaan minua menemään kouluun. Minä kerroin hänelle kaikki meidän
kotiasiat, mm. että isoisäni oli kuollut ja minun isäni, joka oli hiljainen
mies, ei ole isäntänä talossa, vaan taloa hallitsee isoäitini tahdosta Tuomas-setäni,
joka ei tahdo kustantaa minua kouluun. Tämän kuultuaan laittoi Tavast minut
kotiini ja pyysi molemmat vanhempani luokseen hoviin. Mitä kaikkea hovin herra
lienee heille puhunutkin, en tiedä, vaan sieltä tultuaan äitini itki, otti
minut syliinsä ja sanoi: ”Nyt rakas lapseni täytyy meidän erota. Hovin herra
lupasi laittaa sinut Viipuriin kouluun omalla kustannuksellaan.” Isänikin oli
kovin liikutetulla mielellä, mutta ei puhunut mitään.
Seuraavana päivänä Tavast-herra puheli minulle kouluun menosta ja lupasi pitää huolen toimeentulostani koulussa. Evääksi antoi hän minulle ruplan rahaa, kolme reikäleipää ja kymmenkunta hailia, sekä suosituskirjeen serkulleen, Viipurin lääninkirjuri Tavastille, joka asui Viipurissa omassa talossaan Keisarinkadun varrella. Isäni puolestaan antoi ainoat rahansa, joita oli noin puolen ruplan verran, sekä lainasi naapurilta ruplan vielä lisää ja antoi ne minulle. Tuomas-setäni, jolla meidän talon rahat olivat, ei antanut äyriäkään. Äitini saattoi minua ja kantoi eväspussiani Miettilään asti. Siinä jätimme hellät jäähyväiset ja itkimme erotessamme.
Näin läksin ulos avaraan maailmaan 3. päivänä syyskuuta vuonna
1856 ja astuin eväspussi selässä maantietä pitkin. Laitilan kylässä Jääsken
pitäjässä, johon meiltä tulee lähes kolmekymmentä virstaa, olin ensimmäisen yön.
Seuraavana aamuna olivat jalkani niin kovin kipeät, etten olisi mitenkään
voinut kävellä, kun vanha kenkä oli hangannut jalkani rikki. Minun täytyi siis
ottaa kengät kainalooni ja kävellä avojaloin Vuokselle asti. Lautassa sattui
menemään yli minun kanssani eräs vanginkuljettaja joka meni tyhjillään
Viipuriin, ja lupasi viedä minut kärryissään puolesta ruplasta. Minun oli pakko
suostua tarjoukseen. Illalla olivat lyhdyt jo palamassa, kun saavuimme
kaupunkiin. Katarinankadulla erosin kyytimiehestäni ja maksoin kyytipalkan. Ensimmäisen
yöni Viipurissa vietin Ilmeen herran vävyn, kirjakauppias Alftanin kartanon
renkituvassa yhdessä rengin ja luteiden kanssa.
Seuraavana aamuna menin Tavast-herran luokse ja annoin hänelle kirjeen, jonka luettuaan hän sanoi veljelleen: ”Tässä on nyt se maisteri Häyhä, josta Ilmeen herra minulle kertoi.” Minua harmitti ja hävetti moinen pilanteko, vaan ei auttanut mitään virkkaminen. Kortterin sain pesutuvassa, velvollisuudella kiillottaa joka aamu herran saappaat ja kalossit sekä lakaista kahdesti viikossa katuosa ja kartanomaa. Minä sain asua yksin siinä.
Samana päivänä vei Tavast-herra minut Rahvaankouluun, jota silloin pidettiin vanhassa gymnaasion kartanossa Ala- eli Karjakadun varrella. Koulun johtajana ja ensimmäisenä opettajana oli entinen ylioppilas Jaakko Innanen, toisena opettajana pastori Otto Vilhelm Segersvärd ja laulun opettajana Gustaf Saxbeck. Koulun kaitsijana ja johtokunnan esimiehenä oli lukion rehtori rovasti Carl Henrik Stählberg. Minut asetettiin toiselle osastolle kun osasin jo kirjoittaa ja laskea. Rahvaankoulussa olivat samat oppiaineet kuin kansakoulussa nykyään, paitsi voimistelua ja käsitöitä. Myöskin luettiin ruotsia. Uskontoja matematiikka olivat mieliaineitani. Koulunkäyntini menestyi hyvin ja sain kiitettävät todistukset sekä ahkeruuteni palkinnoksi Lasten Suomettaren v. 1856...
Aion lisätä sivulle https://fi.wikipedia.org/wiki/Johannes_H%C3%A4yh%C3%A4 tietolaatikon ja kysyn samalla, voinko käyttää blogissasi olevaa kuvaa siellä? Kuvahan on vanha, ettei sen puoleen ole rajoitetta.
VastaaPoistaTotta kai!
VastaaPoista