Johannes Häyhän "Kuvaelmia itäsuomalaisten vanhoista tavoista"

Johannes Häyhä

Kuten aikaisemmassa blogikirjoituksessani 1.6.2015 kerroin, tein toukokuun viimeisenä päivänä armon vuonna 2015 kierroksen Simpeleen ja Rautjärven seudulla. Pysähdyin myös Rautjärven komealla kirkolla, jossa kirkon vasemmalla puolella seisoo Johannes Häyhän muistopatsas, jonka on pystyttänyt 17.6.1989 Häyhän sukuseura. Johannes Häyhä oli opettaja ja kirjailija, joka keräsi eteläkarjalaista kansanperinnettä ja julkaisi keräämänsä aineiston pohjalta lukuisia teoksia. Niissä avautuu rikkaana seudun sellaisena, kun sitä elettiin 1700- ja 1800-luvuilla Rautjärven, Jääsken, Hiitolan, Kurkijoen, Antrean, Kirvun, Parikkalan ja Joutsenon pitäjissä. Häyhän teokset otettiin aikanaan innostuksella vastaan. Kuvaelmissa viehätti sekä kansanperinne että juonellinen kaunokirjallinen ilmaisu. Häyhän kirjat painettiin aikoinaan fraktuuralla, joka  teki niistä nykylukijalle vaikeasti luettavia. Niinpä Häyhän sukuseurassa heräsi vuonna 1981 ajatus kirjojen  uudellen painattamisesta. Vuonna 1982 sukukokous hyväksyi tämän yksimielisesti. Kirja Kuvaelmia itäsuomalaisten vanhoista tavoista julkaistiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana kahtena niteenä: Vuodenajat ja Perhe ja kylä. 

Poimin alle näytteeksi ensimmäisestä niteestä Vuodenajat Johannes Häyhän lapsuutta ja kouluvuosia kuvaavan osan. Tämä kirjoitus on Johannes Häyhän omaeläkerrasta vuodelta 1897. 1800-luvun puolivälissä oli lahjakkaankin pojan koulutielle lähtö riippuvainen siitä, löytyikö sille vaikutusvaltainen tukija. Johannekselle sellaiseksi tuli Ilmeen hovin isäntä Rafael Tavast. Ilman Tavastin tukea ja ennen kaikkea Johannes Häyhän innostusta suomalaisen ja eteläkarjalaisen kansanperinteen kuvaukset olisivat huomattavasti köyhempiä.

Johannes Häyhän omaelämäkerta vuodelta 1897 (alku)

Vuonna 1982 Johannes Häyhän kuvaelmista
otettiin uudet painokset kahtena niteenä. Tässä ensimmäisen
niteen kansi

Olen syntynyt 17 päivänä kesäkuuta vuonna 1839 Häyhän kylässä, Rautjärven pitäjässä ja Viipurin läänissä. Isäni nimi oli Juhana. Hän oli vanhin poika kuudesta lapsesta, äitini talollisen tytär Maria Matintytär Pajari oli kotoisin saman pitäjän Miettilän Pajarista.

Kun äitini tuli naimisiin, oli Häyhässä vain kaksi taloa, joissa oli perhettä viidettäkymmentä henkeä kumpaisessakin talossa. Elämä molemmissa taloissa oli patriarkallinen. Sinä keväänä, kun synnyin, erkani meidän talo kolmeksi eri taloksi. Isoisäni ollen vanhinta kantaa jäi poikineen ja veljineen asumaan vanhalle, vaan nuoremman kannan perheet saivat siirtyä uudispaikoille. Nyt on Häyhässä 8 taloa.

Minä kun olin vanhempieni ainoa lapsi, kohdeltiin minua erinomaisella hellyydellä, ja varsinkin isoisäni piti minua silmäteränään. Kun muita lapsia ei ollut, minua lempi koko talon perhe, jota oli noin 15 henkeä. Minä olinkin nokkela poika oppimaan kaikkea muuta, vaan kirjan luku oli minusta vastenmielistä, mutta sananlaskuja, arvoituksia, satuja ja vanhoja runoja minä opin pian, mitä vaan kuulin. Muistan aivan hyvin, kun äitini monta kertaa huolissaan huokaili: ”Mitä tästä poikaraukasta tulee, kun ei häntä saa oppimaan lukemaan.” Tietysti pani äitini kaikki konstit liikkeelle saadakseen minut lukemaan, mutta turhaan. Minulla oli kaikkeen muuhun halu, vaan ei lukemiseen. Kirjat, varsinkin aapiskirja minua oikein pelottivat.

Sinä talvena, kun olin seitsemännellä vuodella, tuli meille toisen talon tyttären tytär yhtenä sunnuntai-iltana ja luki vähässä ajassa aapiskirjani läpi, vaikka hän oli vähän nuorempi minua. Tämä antoi aihetta vanhalle Mari-tädilleni moittia minua ja kiittää tyttöä. Tätini mielipiteeseen yhtyivät kaikki, sekä meidän perhe kuin myös ne naapurit, jotka silloin sattuivat meillä olemaan. Ei kukaan puolustanut minua, vaan kaikki moittivat minua laiskaksi ja jos joksikin. Tämä koski minuun niin kovasti, että tillahdin itkemään.

Kylän rahvaan mentyä kotiinsa, otin käskemättä kirjan käteeni ja aloin synnytellä tavaamista. Kukaan ei ollut huomaavinaan tätä minun lukuintoani, enkä minä sitä varten lukenutkaan, että minua kiitettäisiin, vaan minä tahdoin todenperästä oppia lukemaan. Illallisen syötyä jatkoin lukuani ja seuraavana aamuna, kun äitini tulen liedestä puhalsi, nousin lukemaan. Tällä tavoin ahkeroituani opin vihdoin lukemaan niin, että jo kevätpuolella luin rentonaan mitä kirjaa hyvänsä. Pian alkoi jo meidän pere pelätä minun tulevan heikkopäiseksi paljosta lukemisesta ja isoisäni alkoi jo peitellä minulta kirjoja käskien minua toimittamaan jotakin muuta. Seuraavana talvena tuli meille käymään hurskas kirjamies Repo Varis, joka ohjasi minua käsittämään luvun sisältöä. Minä en siihen asti ollenkaan ollut tullut ajatelleeksi, että lukua piti ymmärtää. Sain luvulleni sen jälkeen kokonaan toisen tolan.

Vuonna 1982 ilmestyneen kirjan ensimmäisen niteen
Vuodenajat takakannen teksti

Kun kerran pääsin isoisäni kanssa kirkkoon, pälkähti minulle päähän ruveta saarnamieheksi. Kotiin tultuani ilmoitin aikomukseni naapurin Juhalle, joka oli puolenkymmentä vuotta minua vanhempi ja osasi muutamia virsiä. Hän yhtyi mielellänsä tuumaani ja kylän lapset kutsuttiin meille jumalanpalvelukseen. Tuvan orteen sidottiin aisakello, jolla soitettiin lapset sisälle. Tuoli nostettiin kolpitsalle (uuninrinnan penkille), ja aloin siinä saarnakirjasta lukea korkealla äänellä niinkuin kuulin papin tekevän. Tämä oli meidän perheestä jotain uutta ja ihmeellistä. Pian levisi tieto minun saarnataidostani naapuritaloihin, ja hekin tulivat seuraavana sunnuntaina kuulemaan minun saarnaani.

Kun sittemmin saarnakirja vietiin pois, niin saarnailin ulkomuistista, mitä olin oppinut ja satuin muistamaan joko saarnakirjasta, Huuta van äänestä tahi muista kirjoista. Tämä oli aikaihmisistä vieläkin ihmeellisempää. He alkoivat kokoontua meille sunnuntai-iltapuolilla ja pyytää minua saarnaamaan ja naapurin Juhoa laulamaan. Vihdoin äitini kielsi minua saarnaamasta. Hän näet pelkäsi, että minua sakotettaisiin saarnaamisestani, niinkuin edellisinä aikoma kerettiläisiä sakotettiin väärän opin levittämisestä ja luvattomain kokousten pitämisestä. Naapurit saivat minut kuitenkin vakuuttumaan, että äiti oli väärässä, ja saarnasin heille siitä lähtien äidin kirkossa ollessa. Välistä innostuin niin, että sanat tulivat aivan tulvimalla suustani. Saarnan loputtua antoivat kuulijat minulle rahaa, ken kopeekan, ken kaksi, niin että eräänä pyhänä kun suuri joukko oli koolla, aina Ilmeen kappelista saakka, karttui minulle rahaa yli kahdenkymmenen kopeekan. Eikä äitini kieltänyt enää minua saarnaamasta, kun naapurit hänet ylipuhuttelivat.

Vihdoin ennätti minun saarnaamishaluni kirkkoherran korville ja hän sanoi kerran isoisälleni, joka oli kylänvanhin: ”Te älkää antako sen lapsen saarnata, sillä se ei ole hyvä eikä terveellistä, kun lapsi saarnaa.” Nyt täytyi minun lakata saarnaamasta aikaihmisille, mutta saarnailin salaisesti lapsille. Kesäiseen aikaan ajoimme me lapset keppihevosillamme metsään ja siellä erään suuren kiven päällä pidimme jumalanpalvelusta kaikessa hartaudessamme kenenkään häiritsemättä. Keskenämme teimme lupauksen, ettemme virka koko asiasta mitään kenellekään ja sen lupauksen me pidimmekin.

Seuraavana talvena kun kylänluvuissa näin papin kirjoittavan sulkapännällä, ajattelin heti, että minun piti oppia kirjoittamaan. Aloin hiilellä kirjoittaa töherrellä tuvan seiniin ja oviin jonkinlaisia viippo-vaapposia. Isoisäni kielsi seiniä tärvelemästä ja lupasi laittaa minut kirjoituskouluun Variksen lautamiehen pojan Ollin luokse. Pari viikkoa olin Ollin luona, ja opin jo vähän kirjoittamaan jonkunlaisia ”harakanvarpaita” . Kesällä paimenessa käydessäni oli minulla eväs-pussissani taulunpalanen, johon kirjoittelin Ollin tekemän aapisen mukaan.

Seuraavana syksynä laitettiin minut Rautjärven pappilan ”nuorelle herralle”, ylioppilas Magnus Fredrik Alopaeukselle kirjoituskouluun. Siellä olin kuukauden päivät, ja opin sillä ajalla joten kuten kirjoittamaan sekä laskemaan neljä ensimmäistä päätoimitusta täysillä luvuilla.

Noin virstan verran meidän kotoa, Aitjärven toisella puolella oli Ilmeen hovi ja siinä oli isäntänä everstiluutnantti Rafael Tavast, suomenmielinen herra. Kuultuaan minusta hän noudatti minut luokseen ja lainaili minulle kirjoja luettavaksi. Erään kerran laittoi hoviherra noutamaan minua luokseen. Hovissa oli paljon vieraita herroja, muiden muassa majuri Lagervall Parikkalasta. Hän luetti minua ja lahjoitti minulle toimittamansa kirjat Judith ja Tuhkapöperö. Sitten alkoivat herrat kehottaa minua menemään kouluun Viipuriin. Kun minä muka heidän mielestään olin kovin hintura ja hento tekemään kovaa maatyötä, niin arvelivat he: ”Oppisit ehk’edes sen verran, jotta voisit päästä joko pitäjän koulumestariksi tai jahti- ja siltavoudiksi, ettet tarvitsisi noin hienoilla jäntereillä tehdä raskasta maamiehen työtä, johon sinulla ei näy olevan kylliksi voimia.” Tietysti olin hyvin iloinen tällaisesta ehdotuksesta ja kerroin sen vanhemmilleni ja isoisälleni. He lupasivat laittaa minut kouluun Viipuriin. Ainoastaan äitini oli vastaan. Hän ei tahtonut päästää ainoaa lastaan outoihin oloihin. Kumminkin jäi kouluun laittaminen sinä syksynä.

Talven tultua Tavast-herra pyysi minua Ilmeen koulumestarin apulaiseksi. Minä otin tarjouksen vastaan, opetin kuukauden päivät ja sain palkakseni kymmenen kopekkaa päivässä.

Seuraavana vuonna, kun isoisäni joulun aikana kuoli, ei enää voinut olla puhettakaan minun koulunkäynnistäni, kun talon pönkä oli kaatunut. Mutta Ilmeen eversti ei ollut niitä miehiä, jotka tuumansa jättävät kesken. Hän kehotti vaan minua menemään kouluun. Minä kerroin hänelle kaikki meidän kotiasiat, mm. että isoisäni oli kuollut ja minun isäni, joka oli hiljainen mies, ei ole isäntänä talossa, vaan taloa hallitsee isoäitini tahdosta Tuomas-setäni, joka ei tahdo kustantaa minua kouluun. Tämän kuultuaan laittoi Tavast minut kotiini ja pyysi molemmat vanhempani luokseen hoviin. Mitä kaikkea hovin herra lienee heille puhunutkin, en tiedä, vaan sieltä tultuaan äitini itki, otti minut syliinsä ja sanoi: ”Nyt rakas lapseni täytyy meidän erota. Hovin herra lupasi laittaa sinut Viipuriin kouluun omalla kustannuksellaan.” Isänikin oli kovin liikutetulla mielellä, mutta ei puhunut mitään.

Seuraavana päivänä Tavast-herra puheli minulle kouluun menosta ja lupasi pitää huolen toimeentulostani koulussa. Evääksi antoi hän minulle ruplan rahaa, kolme reikäleipää ja kymmenkunta hailia, sekä suosituskirjeen serkulleen, Viipurin lääninkirjuri Tavastille, joka asui Viipurissa omassa talossaan Keisarinkadun varrella. Isäni puolestaan antoi ainoat rahansa, joita oli noin puolen ruplan verran, sekä lainasi naapurilta ruplan vielä lisää ja antoi ne minulle. Tuomas-setäni, jolla meidän talon rahat olivat, ei antanut äyriäkään. Äitini saattoi minua ja kantoi eväspussiani Miettilään asti. Siinä jätimme hellät jäähyväiset ja itkimme erotessamme.

Näin läksin ulos avaraan maailmaan 3. päivänä syyskuuta vuonna 1856 ja astuin eväspussi selässä maantietä pitkin. Laitilan kylässä Jääsken pitäjässä, johon meiltä tulee lähes kolmekymmentä virstaa, olin ensimmäisen yön. Seuraavana aamuna olivat jalkani niin kovin kipeät, etten olisi mitenkään voinut kävellä, kun vanha kenkä oli hangannut jalkani rikki. Minun täytyi siis ottaa kengät kainalooni ja kävellä avojaloin Vuokselle asti. Lautassa sattui menemään yli minun kanssani eräs vanginkuljettaja joka meni tyhjillään Viipuriin, ja lupasi viedä minut kärryissään puolesta ruplasta. Minun oli pakko suostua tarjoukseen. Illalla olivat lyhdyt jo palamassa, kun saavuimme kaupunkiin. Katarinankadulla erosin kyytimiehestäni ja maksoin kyytipalkan. Ensimmäisen yöni Viipurissa vietin Ilmeen herran vävyn, kirjakauppias Alftanin kartanon renkituvassa yhdessä rengin ja luteiden kanssa.

Seuraavana aamuna menin Tavast-herran luokse ja annoin hänelle kirjeen, jonka luettuaan hän sanoi veljelleen: ”Tässä on nyt se maisteri Häyhä, josta Ilmeen herra minulle kertoi.” Minua harmitti ja hävetti moinen pilanteko, vaan ei auttanut mitään virkkaminen. Kortterin sain pesutuvassa, velvollisuudella kiillottaa joka aamu herran saappaat ja kalossit sekä lakaista kahdesti viikossa katuosa ja kartanomaa. Minä sain asua yksin siinä.

Samana päivänä vei Tavast-herra minut Rahvaankouluun, jota silloin pidettiin vanhassa gymnaasion kartanossa Ala- eli Karjakadun varrella. Koulun johtajana ja ensimmäisenä opettajana oli entinen ylioppilas Jaakko Innanen, toisena opettajana pastori Otto Vilhelm Segersvärd ja laulun opettajana Gustaf Saxbeck. Koulun kaitsijana ja johtokunnan esimiehenä oli lukion rehtori rovasti Carl Henrik Stählberg. Minut asetettiin toiselle osastolle kun osasin jo kirjoittaa ja laskea. Rahvaankoulussa olivat samat oppiaineet kuin kansakoulussa nykyään, paitsi voimistelua ja käsitöitä. Myöskin luettiin ruotsia. Uskontoja matematiikka olivat mieliaineitani. Koulunkäyntini menestyi hyvin ja sain kiitettävät todistukset sekä ahkeruuteni palkinnoksi Lasten Suomettaren v. 1856...