Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Lappeenrannan suomalaisen yhteiskoulun syntyvaiheet

Marraskuinen näkymä entisen reali- ja porvarikoulun rakennukseen, joka pitää nykyisin sisällään Lappeenrannan lyseon lukion

Aleksanteri II:n hallituskaudella 1860-luvulla puhalsivat maassamme aikaisempaa vapaamielisemmät virtaukset, jotka johtivat moniin uudistuksiin. Valtiopäivätoiminta käynnistyi vuonna 1863, lehdistössä käynnistyi kieli- ja kulttuuripoliittinen keskustelu ja elinkeinoelämän vapautuminen alkoi. Ilmapiiri mahdollisti myös koululaitoksen uudistamisen. Koulutoimi erotettiin kirkon valvonnasta vuonna 1869 ja sille perustettiin oma ylihallitus. Oppikoululaitoksen toiminnan järjestämiseksi säädettiin 8.8.1872 koulujärjestys, jonka mukaan oppikouluja olivat 4- ja 7-luokkaiset lyseot, 2- tai 4-luokkaiset reaalikoulut sekä 4-luokkaiset tyttökoulut. Seurasi kiihkeä väittely uusien oppikoulujen linjavalinnoista. Suomenmieliset kannattivat klassista opetussuunnitelmaa, ruotsinmieliset reaalilinjaista. Lopulta senaatti antoi 23.8.1883 asetuksen, joka sisälsi erinäisiä muutetuita määräyksiä alkeis-oppilaitoksista Suomessa. Varsinaiseksi oppikouluksi määriteltiin 8-luokkainen lyseo, jonka pääasiallisimpana tarkoituksena on tieteellisen sivistyksen perustaminen, jota Yliopistossa enemmän kartutetaan. Lyseoita oli kahta tyyppiä, klassisia lyseoita ja reaalilyseoita. Lyseoiden rinnalle voitiin perustaa 2- tai 4-luokkaisia alkeiskouluja. Niiden tarkoituksena oli vastata lyseoiden alimpia luokkia tai valmistaa oppilaita ammattikouluihin.

Ilmoitus yksityislyseon lukuvuoden alkamisesta.
Lappeenrannan Uutiset 14.8.1885

Lappeenrannassa oli poikien ala-alkeiskoulu lakkautettu 1874 toivossa, että paikkakunnalle saataisiin uuden koulujärjestyksen mukainen suomenkielinen oppikoulu. Siksi täällä myös ripeästi järjestettiin poikien alkeisopetus perustamalla poikakansakoulu samana vuonna. Valtiovallan toimenpiteiden viipyessä kaupungin johtomiehet ryhtyivät omatoimisesti puuhaamaan oppikoulua. Maaliskuussa 1878 pormestari Robert Albert Schogsterin johtama "koulukomitea", johon kuuluivat hänen lisäkseen rovasti Johan Matias Hackzell, kihlakunnantuomari J. S. Holmberg, kruununvouti Johan Holm sekä tohtorit Hjalmar Ilmoni ja Johan Isak Björkstèn, jätti kaupunginvaltuustolle esityksensä oppikoulusta. Valtuustoa pyydettiin anomaan senaatilta 4-luokkaista reaalikoulua tai täydellistä 7-luokkaista poikalyseota sekä perustettavalle koululle luokkakohtaista valtionapua. Lisärahoitukseksi kaupungin Anniskeluyhtiö lupasi vuosittain 7000 markkaa. Kaupungilta toivottiin 1500 markan vuotuisavustusta ja kouluhuoneistoa lämpöineen sekä vahtimestarin palkkaamista. Valtuusto hyväksyikin ehdotuksen kokouksessaan 8.3.1878. Samoihin aikoihin kaupunkiin puuhattiin myös ”ylempää tyttökoulua”. Joukko Lappeenrannan ja Lappeen asukkaita anoi vuonna 1877 kaupunginvaltuustolta sen perustamista. Valtuusto lähettikin opettaja Juho Pelkosen ja kapteeni L.F. Cederhvarfin kaupungin edustajina Viipurin suomalaisen kirjallisuuden seuran kokoukseen anomaan Wilken testamenttivarojen käyttämistä kyseiseen tarkoitukseen. Tavoitteena oli Wilken koulun muuttaminen tyttökouluksi ja sen siirtäminen Lappeenrantaan. He eivät kuitenkaan onnistuneen yrityksessään. Kokouksen kielteisen päätöksen syynä kerrottiin olleen haluttomuus siirtää suomenkielistä koulua pois Viipurista.

Ilmoitus alkeiskoulun lukuvuoden alkamisesta:
Lappeenrannan Uutiset 27.8.1886

Senaatti suostui yksityisen suomenkielisen neliluokkaisen poikalyseon perustamiseen. Koulun toiminnan oli määrä alkaa yhdellä luokalla syyskuun alussa 1879. Ensimmäiseksi opettajaksi valittiin kahdesta hakijasta maisteri Paavo Salonius. Palkkaa hän sai vuodessa 3000 markkaa ja lisäksi 500 markkaa vuokrarahaa. Oppikoulu sijoitettiin Raatihuoneenkadun varrella olevaan rouva Elise Fontellin taloon, joka myöhemmin ostettiin valtiolle keisarintaloksi. Koulun aloittaessa 2.9. siihen ilmoittautui 15 oppilasta. Heistä kymmenen oli Lappeenrannasta, kaksi Lappeelta ja Joutsenosta ja yksi Taipalsaarelta sekä Lemiltä. Lukukauden kuluessa kouluun tuli vielä neljä oppilasta lisää. Oppilaiden vuosimaksuksi oli asetettu 40 markkaa. Koulun oppilasmäärä oli toisena kouluvuonna 22, kolmantena 28, neljäntenä 43 ja viidentenä jo 60. Koulun ensimmäiseen johtokuntaan valittiin J.S.Holmberg, kehruuhuoneenjohtaja Oskar Leistén, tuomari A.E. Adler. Kouluun palkattiin toinen opettaja toisena lukuvuonna ja kolmas opettaja vuonna 1882. Koulun rehtorina toimi matematiikan ja luonnonhistorian opettaja Gustaf Adolf Wangel vuosina 1881-1887. Maisteri Salonius erosi koulusta vuonna 1883 ja hänen tilalleen valittiin maisteri F.O. Manninen. Syksyllä 1884 opettajaksi tuli maisteri Carl Gustaf Swahn, jolla tuli olemaan merkittävä rooli opettajan työn ohella sanomalehtimiehenä ja kunnallisena sekä valtiollisena vaikuttajana. Kun koulu oli muuttumassa vuonna 1883 neliluokkaiseksi, anoi kaupunki valtionapua 1500 markkaa luokkaa kohden. Lisäksi kaupungin ja sen anniskeluyhtiön antamien avustussummien määräksi arvioitiin 8000 markkaa. Koululle hankittiin lisävaroja mm. iltamilla, joilla olikin hyvä menestys kaupunkilaisten keskuudessa. Valtionapuanomuksessa koululla oli kuitenkin huono onni ja kaupunki joutui yksin jatkamaan koulun kustantamista. Osa kaupungin ja sen anniskeluyhtiön johdosta katsoi, ettei koulu voi toimia ilman valtiovallan tukea. Keväällä 1886 käytiin vilkasta keskustelua koulun kohtalosta. Koulun johtokunnan puheenjohtajan rovasti Nordströmin sekä 23 kaupunkilaisen vetoomukset käänsivät vielä päättäjien mielipiteet ja koulu sai vuoden lisäaikaa. Myös lehtien palstoilla velloi keskustelu koulun kohtalosta vilkkaana. Niissä väitettiin ilmeisen tarkoitushakuisesti koulun kustannukset oppilasta kohden huomattavasti todellisia suuremmiksi. Yksityislyseon toiminta lopetettiin keväällä 1887, jolloin toiminnassa oli varojen puutteen vuoksi enää III luokka, ja kaikki neljä oppilasta saivat päästötodistuksen.

Uutinen opettaja Kalle Oittisen koulurakennussuunnitelmista
Lappeenrannan Uutiset 27.11.1885

Uudessa senaatin antamassa asetuksessa vuodelta 1883 luvattiin, että Lappeenrantaan perustetaan 2-luokkainen valtion alkeiskoulu 1884. Kaupunginvaltuusto tahtoi aloittaa koulun toiminnan heti molemmilla luokilla, mutta siihen viranomaiset eivät suostuneet. Valtion ylläpitämän koulun ensimmäinen luokka aloitti siis vuonna 1884. Koulun opettajaksi valittiin maisteri K.R. Weijola, joka vuonna 1885 määrättiin koulun rehtoriksi. Ensimmäisellä luokalla pojille annettiin opetusta uskonnossa, suomen ja ruotsin kielessä, maantiedossa, historiassa ja matematiikassa sekä harjoitettiin kaunokirjoitusta, laulua ja voimistelua. Toisella luokalla tulivat edellisten oppiaineiden lisäksi kasvi- ja eläinoppi sekä vieraina kielinä venäjä ja saksa. Lappeenrantalaiset eivät olleet tyytyväisiä alkeiskouluunsa, jota pidettiin liian pintapuolisena oppilaitoksena, joka ei ollut varsinainen oppikoulu eikä kansakoulukaan. Koulusta puuttui kokonaan tärkeäksi nähty latinan opetus, joka sai useat oppilaat siirtymään ensimmäisen kouluvuoden jälkeen jatkamaan opintojaan esimerkiksi Viipuriin. Lisäksi koulu ”on ollut pakoitettu ottamaan sisään niin huonosti valmistetuita oppilaita”. Niinpä ensimmäisenä kaksivuotisen koulun läpäisi keväällä 1886 vain kolme oppilasta. Oppilasmääräkään ei kohonnut suureksi yksityislyseon lakkauttamisesta huolimatta. Lukuvuonna 1886 - 1887 oppilaita oli 18, joista 12 ensimmäisellä ja kuusi toisella luokalla. Seuraavana vuonna oppilaita oli yksi vähemmän, kymmenen oppilasta ensimmäisellä ja seitsemän toisella luokalla. Lukuvuonna 1889 – 1890 oppilaita oli enää 13. Vuonna 1886 valtio vuokrasi opettaja Kalle Oittisen rakennuttaman koulutalon, jossa opiskelivat aluksi sekä yksityislyseon että alkeiskoulun pojat ja myöhemmin 1890-luvulla Reaali- ja porvarikoulun oppilaat. Talo sijaitsi Kutojan- ja Kyllikinkadun kulmatontilla. Viimeisenä lukuvuonna 1891 – 1892 koulussa oli enää kymmenen oppilasta. Näistä pääosa siirtyikin jatkamaan seuraavana vuonna aloittaneessa porvarikoulussa. Alkeiskoulu jäi lopulta lyhyeksi välivaiheeksi yksityislyseon ja porvarikoulun välissä. 

Opettaja Kalle Oittisen rakennuttama koulutalo, jossa opiskelivat noin
kymmenkunta vuotta aluksi sekä yksityislyseon että alkeiskoulun pojat
ja myöhemmin 1890-luvulla Reaali- ja porvarikoulun oppilaat.
Kuva: Lappeenrannana kaupunginarkisto

Oppikoulukysymys oli jatkuvasti kaupunkilaisten pohdittavana 1880-luvun viimeisinä vuosina. Lappeenrannan Uutiset aloitti vuoden 1885 lopulla keskustelun tyttöjen saamisesta mukaan vähäisestä oppilasmäärästä kärsivään yksityislyseoon. Kun Senaatti oli myöntänyt Maarianhaminan alkeiskoululle luvan ottaa kouluun myös tyttöoppilaita, nosti Lappeenrannan Uutiset artikkelillaan 2.11.1886 jälleen esille tyttöoppilaiden mukaan saamisen sekä alkeiskouluun että yksityislukioon. Helmikuun 5. päivä 1887 pidettiin kokous, jossa pohdittiin tyttöjen pääsyä alkeiskouluun. Näin saataisiin luokkien oppilasmäärä suuremmaksi. Kokouksessa ilmeni syvä epäluulo kaupunginvaltuustoa kohtaan. Epäiltiin, että asiasta ei tulisi mitään, jos valtuusmiehet, jotka ovat osoittaneet erinomaisen kyvyn kouluasioiden hävittämisessä, saisivat asian käsiinsä. Asia otettiin kuitenkin myös valtuuston käsittelyyn, joka teki samana vuonna senaatille samansuuntaisen anomuksen ja pyysi lisäksi koulun laajentamista kahdella luokalla. Senaatin vastaus viipyi koulun aktiivisten puuhaajien mielestä luvattoman kauan ja se saatiin vasta 15.5.1889.  Siinä ehdotettiin ns. uusmallisen porvarikoulun perustamista alkeiskoulun tilalle. Päätöksessä edellytettiin, että kouluylihallitus kysyy valtuuston mielipidettä koulun muuttamisesta neliluokkaiseksi. Paikallinen sanomalehti Lappeenrannan Uutiset liputti voimakkaasti ehdotuksen hyväksymisen puolesta. Asiaa valmisteli syksyn 1889 aikana parikin toimikuntaa, johon kuuluivat rehtori Weijola, maisteri Gustaf Magnus Cederhvarf, insinööri W. Grönlund, tehtailija Matti Rynén, vankilajohtaja Gustaf Adolf Wahlström ja kamreeri H. Studd. Toimikunta puolsi neliluokkaista yhteiskoulua, missä opetettaisiin ruotsia, saksaa, venäjää, kirjanpitoa ja käsitöitä. Käsitöissä ja voimistelussa tyttöjä ja poikia opetettaisiin erikseen. Porvarikoulun pohjakouluksi esitettiin kansakoulua. Osa kaupungin johtomiehistä vastusti voimakkaasti koulun perustamista. Lappeenrannan Uutiset kuvasi vastustajien perusteluja seuraavasti:

”Syy, miksi koulua vastustettiin [oli] selvä vaikka se tosin oli kiedottu viattomuuden säästäväisellä hunnulla, Sen voisi lyhyesti tulkita neljätuntisesta keskustelusta seuraavalla tavalla, Porvareille ja talonpojille ei muuta koulua ole tarvis kuin kansakoulu. Siitä menkööt he suutariksi ja räätäliksi, sepiksi ja korsteenin puhastajiksi, muuta oppia he eivät tarvitse”.

Uutinen neliluokkaisen porvarikoulun perustamisesta
Lappeenrantaan. Lappeenrannan Uutiset 25.6.1892

Kaupunginvaltuusto päätti lopulta kiivaassa nelituntisessa kokouksessaan 3.12.1889, "että sellainen 4-luokkainen koulu kaupungissa on tarpeen, sitä varten myös uhrata korkeintaan 1500 markkaa vuodessa kahdeksana vuonna, vaan pyytää valtiolta yhtä pitkäksi ajaksi kannatusta 3000 mk luokkaa kohti eli yhteensä 12000 mk vuodessa ja tarpeellinen kalusto ilmaiseksi". Senaatti teki 22. kesäkuuta 1892 päätöksen Lappeenrannan alkeiskoulun muuttamisesta Reaali- ja porvarikouluksi, jolle taattiin valtionapu kymmeneksi vuodeksi. Valtuusto valitsi elokuun 22. päivänä 1892 "kuusi miehisen valiokunnan koulun alkuunpanemista järjestämään ja kaupungin puolesta ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin tässä suhteessa kuin asianhaarat voivat aihetta antaa. Tämän komitean puheenjohtajaksi valittiin Maisteri C.G. Swan ja jäseniksi M. Rynen, J. Pelkonen, K.R. Weijola, K. Oittinen ja J.L. Bruun". Kolmessa päivässä suoritettiin tärkeimmät ratkaisut, jotka valtuusto siunasi kokouksessaan 25.8.1892. Uusi koulu aloitti toimintansa 9.9.1892.  Opettajiksi palkattiin alkeiskoulun opettajat K.R. Weijola rehtoriksi ja C.G. Swan kollegaksi (lehtori). Tyttöjen voimistelua, käsitöitä ja saksaa opetti neiti Elli Swan, poikien voimistelun opettamisesta vastasi kansakoulunopettaja Juho Markkula ja laulunopetuksesta kansakoulunopettaja Anni Nevalainen. Vahtimestariksi valittiin 11 hakijasta matami Härkönen. Koulun oppilaat maksoivat sisäänkirjoitusrahaa 10 ja lukukausimaksua 20 markkaa. Vähävaraisten perheiden lapset saivat maksuista vapautuksen. Oppilaita kouluun ilmoittautui odotettua enemmän, yhteensä 35. Heistä 22 (13 poikaa ja 9 tyttöä) aloitti ensimmäisen ja 13 oppilasta (8 poikaa ja 5 tyttöä) toisen luokan.

Porvarikouluun ilmoittautui syksyllä 1892 yhteensä
35 oppilasta. Lappeenrannan Uutiset 3.9.1892

Lappeenrannan Reaali- ja porvarikoulu jakoi ensimmäiset päästötodistukset oppilaille keväällä 1896.  Jo koulun alkuvaiheessa havaittiin, ettei koulun pääsyvaatimuksena voinut vielä olla kansakoulun oppimäärän suorittaminen. Koska kansakoulun käyminen oli vielä seudulla vähäistä, otettiin oppilaita ensimmäiselle luokalle entisen alkeiskoulun pääsyvaatimusten perusteella. Kaupunginvaltuusto anoi 4.4.1893 kouluun viidettä luokkaa ja sille valtionapua. Senaatilta lupa saatiin ja 3000 markan vuotuinen avustus syyskuussa 1893. Tavoitteena oli kehittää koulu vastaamaan reaalilyseoiden keskikoulua, jonka lukusuunnitelmassa oppikurssit päättyivät viidenteen luokkaan. Lappeenrannan kaupunginvaltuuston esityksen uudeksi ohjesäännöksi senaatti hyväksyi 29. elokuuta 1894. Näin Reaali- ja porvarikoulusta tuli 5-luokkainen, päästötodistuksia jakava oppikoulu. Samalla tutkinnon suorittaneille nuorille avautuivat jatko-opiskelu-mahdollisuudet ylioppilastutkinnon suorittamiseksi. Tuossa vaiheessa lähin jatko-oppilaitos oli Viipurin suomalainen reaalilyseo. 

Ilmoitus reaali- ja porvarikoulun
urakkahuutokaupasta.
Lappeenrannan Uutiset 5.6.1895

Kaupunginvaltuusto käsitteli oman koulutalon hankkimista uudelle koululle jo vuonna 1894. Silloisen koulutalon uusi omistaja kauppias Christian Haikala oli valmis laajentamaan taloa ehdolla, että koulutilat vuokrataan kymmeneksi vuodeksi 2500 markan vuosivuokralla. Valtuusto päätti kuitenkin 1.4.1895, että kaupunki rakentaa koululle kaksikerroksisen kivitalon viidennen kaupunginosan tontille numero kaksi. Rakennuspiirustukset teki rehtori Weijolan lanko, kuuluisa arkkitehti Onni Törnqvist (myöh. Tarjanne, 1864 – 1946). Pyydetyt urakkatarjoukset ylittivät kustannusarvion (60 000 markkaa) reilusti. Lainaa koulua varten otettiin 100 000 markkaa. Kesäkuussa 1895 urakkatyö oli annettu viipurilaiselle rakennusmestari L. Kronholmille. Koulun piti valmistua jo vuoden 1896 syksyyn mennessä, mutta sen vastaanottotarkastus tapahtui vasta 29.7.1897.  Koulun vihkiäisiä vietettiin 19.9.1897. Jo ennen uuden koulutalon valmistumista valmistuivat porvarikoulun ensimmäiset oppilaat. Viidennen luokan päästötodistuksen saivat keväällä 1896 Maria Backman, Ihanelma Swan, Rauha Oittinen, A.E. Marttinen, Pekka Haikala, Arvid Uljas ja Väinö Bruun. 

Koulun oppilasmäärä oli koko ajan voimakkaassa kasvussa, mutta vain harva lappeenrantalaisnuori sai mahdollisuuden jatko-opintoihin toisella paikkakunnalla. Tämän epäkohdan poistamiseksi ryhdyttiin toimiin koulun laajentamiseksi yliopistoon johtavaksi oppilaitokseksi. Koulun lukusuunnitelma vastasi reaalilyseoiden ja yksityiskoulujen vastaavien luokkien oppimääriä, mutta koulun nimi poikkesi niistä. Senaatti vahvisti johtokunnan anomuksen nimen muutoksesta 8.11.1899. Näin Lappeenrannan reaali- ja porvarikoulusta tuli uudessa ohjesäännössä Lappeenrannan yhteiskoulu. Vuoden 1900 huhtikuussa koulun johtokunta esitti kaupunginvaltuustolle 5-luokkaisen yhteiskoulun laajentamista 8-luokkaiseksi, yliopistoon johtavaksi oppikouluksi. Ehdotuksen perusteluissa johtokunta totesi:

"Vaatimukset tietopuolisen sivistyksen suhteen ovat siinä määrin yhteiskunnassa kasvaneet, että tällaisesta oppilaitoksesta päästötodistuksella varustetun oppilaan on peräti vaikea löytää itselleen toiminta-alaa, jatkamatta opintojaan joko täysiluokkaisessa reaalilyseossa tai jossain ammattikoulussa. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista useammalle, tämän koulun köyhästä kodista lähteneelle oppilaalle, ja niissäkin, joilla on varoja ja tilaisuutta, vaikuttaa siirtyminen oppilaitoksesta toiseen haitallisesti opintojen tasaiseen ja yksijaksoiseen edistymiseen".

Lappeenranna Reaali- ja porvarikoulun julkisivu valmistuomen jälkeen:
Rakennus oli tuolloin siis vielä kaksikerroksinen.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Syyslukukauden alussa vuonna 1900 otettiin jo oppilaat kuudennelle luokalle, vaikka senaatilta saatiin virallinen lupa vasta 12.9.1900.  Seuraava huolenaihe lappeenrantalaisilla oli valtionavun saaminen laajentuvalle oppikoululleen. Kaupungin taloudellinen panostus koulun hyväksi oli merkittävä. Esimerkiksi vuonna 1906 koulun menoarvio oli 42 000 markkaa, josta valtionapua oli 20 000 markkaa. Kaupungin osuutta voidaan pitää jopa kohtuuttomana, kun vertaa sitä koko Lappeenrannan taksoitukseen, joka oli yhteensä vain 46 000 markkaa. Kouluhallitus myönsi joulukuussa 1902 yhteiskoululle luvan "päästää täydellisen oppimäärän suorittaneet oppilaansa Keisarilliseen Aleksanterin Yliopistoon". Ensimmäisiin ylioppilaskirjoituksiin osallistui keväällä 1903 Lappeenrannan yhteiskoulun kahdeksan kokelasta. Heistä kaksi hylättiin, mutta toinen heistä suoritti tutkinnon seuraavana syksynä. Parhaiten kokelaista menestyi Ida Maria Kotilainen. Hän sai päästötodistukseensa kiitettävät arvosanat. Muut ylioppilaat olivat A.W. Bruun, U.W. Bruun, W.Rynén, Aleksandra Torvinen ja Sievä Wohlonen.

Lumipallosota kansakoulun pihalla johti kuolemaan

Penkoessani Lappeenrannan koululaitoksen vaiheita sattui oheinen artikkeli Lappeen Juvakan kansakoulun pihalla käydyn lumipallosodan seurauksista haaviini.  Turhaan eivät siis kukkahattutätiopettajat meitä pojanviikareita aikoinaan varoittaneet lumipallosotien vaaroista.  Olin toki aikaisemmin kuullut vioittuneista silmistä, isoista avohaavoista ja jopa murtuneista poskiluista lumipallonheiton seurauksena, mutta en kuolemantapauksista.

Jos tämä surullinen onnettomuus olisi tapahtunut 2010-luvulla, se olisi ylittänyt reilusti valtakunnallisen uutiskynnyksen. Keltainen lehdistö oli repinyt tapauksesta valtavia otsikoita. Vuonna 1912 uutinen tapauksesta oli lehden sisäsivuilla huomaamattoman pienenä muiden paikallisuutisten joukossa. Nykyisin ei uhrin nimeä, eikä myöskään pallon heittäjän nimeä, mainittaisi. Sen sijaan sosiaalisessa mediassa keskustelua olisi käyty kiivaasti nimet paljastaen. Heittäjää ja hänen perhettään olisi luultavasti uhkailtu, samoin koulun johdon ja opettajien "päät olisi vaadittu vadille". Tänä päivänä olisi asiasta tehty myös tarkka rikostutkinta, joka - ilmeisesti - olisi merkinnyt sekä koulun johdolle että pihalla valvoneelle opettajalle sakko- tai jopa vankeusrangaistuksia.

Vaikka virallisesti yksityisyyden suoja on tänä päivänä huomattavasti parempi kuin sata vuotta sitten, julkisen ryöpytyksen kohteeksi joutuminen on nykyisin käytännössä pahempaa kuin ennen muinoin.

Surullinen onnettomuudentapaus

(Lappeenranta no 140, 7.12.1912)

Kansakoulun oppilas kuollut lumisotasilla ollessa päähänsä saamastaan tärähdyksestä.

Maanantain sattui Juvakan koululla kovin ikävä tapahtuma. Kansakoulupoikien ollessa koulun pihamaalla lumisotasilla, panivat muutamat pojat lumipallojen sisään kiviä. Yksi sellainen pallo sattui 12-vuotiasta kansakoulunoppilasta Väinö Repoa, Armilasta, päähän niin pahoin, että hänet jonkun ajan kuluttua täytyi tuoda Lappeenrantaan sairashuoneelle, jossa hän seuraavana yönä noin klo 10 ajoissa kuoli. Pallo ei tehnyt päähän mitään haavaa, vaan on kuolema aiheutunut tärähdyksestä.

Mikäli kerrotaan, oli turmiollisen pallon heittäjä eräs Robert Hedman-niminen oppilas. Varmuudella emme sitä kuitenkaan tiedä. Poliisitutkinto tapahtuman johdosta on pidetty.

Vilunkia Taavetin asemalla (Lappeenranta-lehti 7.12.1912) [Päivitetty 11.11.2015]

Tein elokuun alussa 2015 pyöräretken Luumäellä, jossa yhtenä pysähdyskohteena oli Helsinki-Pietari-radan varressa olevat asemarakennukset. Bloggasin sen jälkeen koosteen Taavetin aseman vaiheista. Myöhemmin syksyllä käydessäni läpi vanhoja Lappeenranta-lehden vuosikertoja törmäsin oheiseen artikkeliin. Tarina on kyseiselle ajalla (1910-luku) tyypillinen. Tuon ajan sanomalehtiä lukiessani olen hämmästellyt sitä, miten yleisiä artikkelissa kuvatun tapaiset kavallukset ja petokset olivat rehellisten suomalaisten keskuudessa. Tuon tuostakin lehdissä oli uutisia kavalluksista, petoksista ja kirjanpitorikoksista rautateiden, pankkien, kauppaliikkeiden, vakuutusyhtiöiden, kaupunki- ja maalaiskuntien rahaliikenteessä. Esimerkiksi Taipalsaaren ja Savitaipaleen kunnan varoja käyttivät 1910- ja 1920-luvuilla kunnan rahakirstunvartijat omiin liiketoimiinsa. Edellisessä tapauksessa syyllinen joutui kolmeksi vuodeksi "tiilenpäitä lukemaan", jälkimmäisessa tapauksessa, aikansa "julkkis" ja kansallissankari, pakeni uudelle mantereelle.....
Ja tarina jatkuu... Nimittäin edetessäni Lappeenranta-lehden vuosikertaan 1913, löytyi Taavetin asemalta lehtiuutisen mukaan toinenkin varoja omaan taskuunsa kavaltanut virkamies. Tässä tapauksessa epäilty oli aseman sähköttäjä Toivo Muttonen. Valokuva lehtiuutisesta löytyy oheisen artikkelin jälkeen.

Alla lupaamani artikkeli:

Lappeenranta-lehti 7.12.1912

Vaillinki Taavetin asemalla

Kuten viime numerossamme mainitsimme, vangittiin Taavetin v. t. asemapäällikkö O. Hacklin (Otto Fredrik Hacklin, 1873 - 1926)  tiistaina postikassassa tavatun vaillingin takia.

Lisäselvitykseksi voimme mainita, että jo viiime kuun 17 päivänä kävi Viipurin postikonttorista eräs postivirkamies tarkastamassa Taavetin aseman postitilejä y.m. ja huomasi heti laskiessaan postikassaa varoja kavalletun lähes 1000 markkaa. Vähän myöhemmin tunnusti v.t. asemapäällikkö Hacklin, että on vielä viemättä kirjoihin Miehikkälästä tulleita postirahoja noin 1000 markkaa, joten vajaus nousi lähes 2400 markkaan. Nyt annettiin Hacklinille aikaa joku päivä täyttää tämä vaillinki, mutta ei Hacklin ole tuonut rahoja. Liikennetarkastaja määräsi ensin virkaa tekeväksi asemapäälliköksi linjakirjuri E. Pinomaan.

Että kassanvajaus on tullut, ei ole mikään ihme, sillä koko kesän on Hacklin juopotellut ja matkustellut. Jo useita viikkoja sitten tiedettiin, että asemalla oli vajaus noin 800 markkaa, mutta peitettiin se lainvaroilla.. Taavetin asemalla on ollut epäsäännöllisyyksiä jo pitkin kesää, postiosotuksia on pidätetty eikä ole lähetetty eteenpäin menemään, saattaen täten useille vahinkoa vekseleitä maksaessaan y.m. muita maksuja. Useita postiosotuksia on täten pidätetty Taavetin asemalla parikin viikkoa.

134-vuotias kuollut

Niinkuin hyvin tiedämme, kaikki oli ennen paremmin. Jopa vanhukset elivät vanhemmiksi kuin nykyisin. Tapsa Rautavaaraa ja Repe Helismaata mukaillen Ennen oli miehet rautaa, laivat oli puuta, hii-o hoi! Vuoden 1912 Lappeenranta-lehdessä oli oheinen uutinen 134-vuotiaana kuolleesta vanhuksesta. Suomessa eliniän odote miehillä on nykyisin 77,5 vuotta, naisilla 83.5 vuotta, joten nykyisin ei päästä lähellekään 134 ikävuoden merkkipaalua.

Lappeenranta-lehti 2.11.1912

134-vuotias kuollut

Viime kuun 25 päivänä kuoli kreivi Gsyharemetjeffin hoitolassa Pietarissa sen vanhin hoidokki Tatjana Petrovna Kruglova 134 vuoden ikäisenä. Vainaja oli erään Lappeenrannassa asuneen kauppiaan tytär ja oli oleskellut hoitolassa 63 vuotta. Hänen muistinsa oli säilynyt loppuun asti

-----
Ps. On sitten eri asia minkälaisia laskutoimituksia ja millaisia asiapareita on käytetty, jotta rouva? Kruglovan kohdalla on päädytty 134 vuoden ikään.

Pannajulistus Terijoella

Lappeenranta 100/3.9.1912

Sattuipa jälleen vanhoissa lehdissä eteeni artikkeli, joka antaa näkökulmaa ajankohtaisiin keskusteluihin nyky-Suomessa.

Pannajulistus Terijoella

”Wetsh. Wremja” kertoo, että Terijoella oikeauskoisen kirkon seinälle on viime sunnuntaina naulattu seuraava ilmoitus:
Suomen arkkipiispan siunauksella ilmoitetaan: Katsoen siihen, että väliaikaisesti Terijoella asuvat porvarit Josep Masurow ja hänen vaimonsa Ewdokia ovat itsepäisesti päättäneet pysyä aikomuksessaan luopua ainoasta oikeasta oikeauskoisesta Kristuksen opista ja ovat siirtyneet evankelilaisten kristittyjen (lutherilaisten) lahkoo, tämän johdosta ja varoitukseksi muille, mainitut henkilöt julistetaan kirouksen alaisiksi (Gal. 1:8 – 9) Herramme Jeesuksen Kristuksen, apostoleille sekä heidän laillisille seuraajilleen ja piispoille (”minkä te sidotte täällä maan päällä, se olkoon sidottu taivaissa”, Math. 18:16 – 19, Johanneksen 20:23 ja ”ken ei tottele kirkkoa olkoon pakana ja maankulkia, Math 18:17) antaman vallan nojalla ja erotetaan he Herramme Jesuksen Kristuksen yhteydestä sekä ikuisesta pelastuksesta, siksi kunnes he korjautuvat ja palaavat oikeauskoisuuteen. Amen.
Kirkon rovasti Petr Potashev.

-----

Jehovan todistajien eli kansainvälisen
raamatuntutkijain seuran keskeinen
toimihenkilö oli 1910-luvulla insinööri
Kaarlo Harteva (von Haartman), joka
oli ulottanut kolportööritoimintansa vuonna
1912 myös Lappeenrantaan. Tätä uskon-
suuntaa kutsuttiin maassamme pitkään myös
hartevalaisuudeksi.
Lappeenranta-lehti 19.11.1912

Tämä uutinen julkisesta häpeästä ja tuomiosta uskontokunnan vaihtamisen takia saattaa kuulostaa nykypäivän ihmisestä varsin uskomattomalta. Kuitenkin esimerkiksi Jehovan todistajat käyttävät tänäänkin aika pitkälle samoja metodeja kuin ortodoksinen kirkko 1900-luvun alussa. Jehovan todistajien keskuudesta lähteneen tilannetta pahentaa vielä täydellinen eristäminen entisen uskonyhteisön jäsenistä ja jopa omasta perheestä. Muutama päivä sitten (4.11.2015) Turun Sanomissa oli artikkeli otsikolla Turvapaikanhakijoita kääntyy kristityksi.
Uskontokunnan vaihtaminen saattaa artikkelin mukaan olla uhka fyysiselle terveydelle ja jopa hengelle. Niinpä käännynnäisiä vastaanottava tahokin tuntuu olevan lausunnon perusteella, jos ei nyt aivan peloissaan, niin ainakin tosi, tosi varovainen.

Tässä lainaus artikkelista:

Kääntymistä harkitsevat ovat pääosin irakilaisia, mutta joukossa on myös pari syyrialaista. Sama ilmiö on jo aiemmin havaittu Saksassa. Kirkko on ohjeistanut seurakuntia suhtautumaan asiaan hyvin varoen.
–  Me emme halua antaa mielikuvaa, että käytämme hädänalaisia ihmisiä hyväksi, perustelee Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän diakoniajohtaja Teemu Hälli.
– Yhteiskuntarauhan ja uskonnonvapauden takia me emme myöskään halua näyttäytyä muslimeille tahona, joka aktiivisesti yrittää käännyttää heitä, hän kertoo.
Islamin jyrkin tulkinta pitää uskosta luopumista kuolemalla rangaistavana rikoksena.– Kyllä tällainenkin tulkinta on olemassa, vahvistaa Siirtolaisuusinstituuttia johtava uskontotieteilijä Tuomas Martikainen.
– Yleensä seurauksena on sulkeminen yhteisön ulkopuolelle, kertoo asiaan itse arkielämässään perehtynyt turkulaismies, kuvaavaa kyllä nimettömänä.
Hän tuntee henkilökohtaisestikin ihmisiä, jotka eivät uskalla kääntymyksensä vuoksi edes käydä entisessä kotimaassaan. Osalla suhteet perheeseen ovat katkenneet.
Turussa kääntymistä harkitsevien kerrotaan olevan yhteisönsä reaktioista erittäin peloissaan.

Outokumpu, Keretin kaivostorni

Keretin kaivostorni golf-kentän nurmiolta kuvattuna

"Sumpin" paikalle tehty golf-kenttä oli aamulla huurteessa

Tein Outokummun vierailullani 5.11.2015 aamuisen kävelyretken Keretin kaivostornille. Keretin kaivostorni on kauas näkyvä muistomerkki edesmenneistä Outokummun kuparikaivoksista. Tässä hieman taustaa tarinalleni:

Outokummun kuparikaivos sai alkunsa Rääkkylän pitäjästä vuonna 1908. Tällöin siellä ruopattiin Kivisalmen laivaväylää, jolloin ruoppaustöiden yhteydessä löydettiin suuri kellertävä kivi. Kivestä lähettiin näyte Helsinkiin Geologiselle toimistolle, joka totesi sen sisältävän runsaasti kuparia. Alkoi tutkimustyö vuori-insinööri Otto Trüstedtin johdolla. Hän päätteli Kivisalmen lohkareen olevan jääkauden irrottama siirtolohkare. Malmiota etsittiin aluksi Rääkkylän ympäristöstä, kunnes tutkimukset johtivat Outokummun alueelle. Lopulta 17. maaliskuuta 1910 osui timanttikairan terä kuparimalmion suoneen. Tästä alkoi kaivostoiminnan alkuvaiheissa hyvinkin ohdakkeinen tie. Louhintaa suoritettiin aluksi kolmesta paikasta, joiden nimet olivat Kumpu A, Kumpu B ja Kumpu C (Kaasilan kaivos). Ns. Vanhan kaivoksen valmistuminen syrjäytti nämä pienet alkuaikojen kaivokset. Tämän yhteensä noin neljä kilometriä pitkän, 400 metriä leveän ja 40 metriä korkean kuparimalmiesiintymän ympärille syntyi Outokumpu Oy. Kaivos oli aikoinaan  Euroopan toiseksi suurin kuparikaivos. Kuparimalmioon kaivauduttiin Outokummun kohdalta vuonna 1913, Mökkivaarasta (1939) ja Keretistä 1950-luvulla.  Täältä löytyy oivallinen kooste Outokummun kaivosten historiasta.

Portit olivat suljetut, muttei se menoa haitannut

Aurinkoisena pakkasaamuna kävelin ensin Kuusjärvelle vievää tietä Outokummun taajama-alueen reunaan, jonka jälkeen suunnistin lähes viivasuoraan metsän poikki kohti kaukana siintävää kaivostornia. Saavuinkin pian sumpiksi kutsutun alueen reunaan. Sumppi oli nimitys, jota käytettiin Outokummun Keretin kaivoksen rikastushiekka-altaista. Aikoinaan paikalla sijanneen puhdasvetisen Outolammen alueelle perustettiin varastointipaikka kaivostoiminnan jätteelle. Malmien erotteluprosessissa jäi sivutuotteeksi rikastushiekkaa, joka dumpattiin viereiseen lampeen. Lampeen ja sen lähialueelle vietiin 4,3 miljoonaa tonnia kaivosjätteitä vuosina 1928-1954. Prosessien kehittyessä alettiin rikastushiekkaakin uushyödyntää. Niinpä rikastushiekkaa kärrättiin uusiokäyttöön 1960-1980 -luvuilla 3,6 miljoonaa tonnia. Tämä uudelleen rikastettu jätehiekka siirrettiin taas muutaman kilometrin päähän toiselle rikastushiekka-alueelle. Näin syntyi Keretin kaivoksen ja Outokummun väliselle alueelle laaja, rikinkatkuinen pölyävä kenttä, joka muuten valittiin vuonna 2014 Yle Tieteen äänestyksessä Suomen toiseksi karmeimmaksi paikaksi. Nyt tuon karmeuden peittää männikkö ja koivikko sekä osittain paikallinen golf-kenttä.

Keretin kaivos

Kaivostorni on 96 metriä korkea

Keretin kaivos syntyi kun jäljellä olevan Outokummun malmion järkevä kaivaminen vaati uuden nostokuilun. Sen rakentamisesta päätettiin vuonna 1950 ja kuilun paikaksi valittiin tasainen Keretiksi kutsuttu hietakangas. Keretin kuilu louhittiin vuosina 1951–1954 ja avattiin vuonna 1954. Tällöin se oli Euroopan toiseksi suurin kuparikaivos.^. Sen hissikuilun kokonaispituus oli 407 metriä maanpinnasta. Keretin kaivoksessa oli laaja, yhteensä noin 500 kilometrin mittainen kaivoskäytäväverkosto. Rautatieverkoston pituuskin oli useita kymmeniä kilometrejä. Maan alla liikennöitiin veturikalustolla aina vuoteen 1984 saakka. Kaivostoiminta Keretin kaivoksessa päättyi viimeisen työvuoron poistuessa Keretistä 25. toukokuuta 1989. Syksyllä 1989 alkoi kaivoksen koneiden ja laitteiden purku. Vuonna 1995 Keretistä purettiin tuotantolaitokset tornia lukuunottamatta. Torni on 96 metriä korkea, se on Pohjois-Karjalan korkein rakennus ja Suomen korkein ja Euroopan toiseksi korkein kaivostorni. Tornin lisäksi kaivoksen rakennuksista ovat säilyneet tornimurskaamo ja lohkaresiilo. Rakennus sai suojelupäätöksen vuonna 1998.

Harppoessani golfkentän poikki kohti kaivostornia heräsivät korpit raakkumaan kolkkoja tervehdyksiään yksinäiselle kulkijalle. Niitä lentelikin tornin ympärillä varsin runsaasti. Kaivostornin ympärillä vallitsi kolkko hiljaisuus. Poissa olivat työmiesten huudot, junien kolke ja koneiden jyske. Hiljainen tuuli vinkui kierrellen tornien seinämissä ja korppien klonklatus ja siipien kahina kertoivat alueen nykyisten isäntien tarkkailevan Outolammen suunnasta lähestyvää outoa tulijaa. Kiertelin rakennusta, otin siitä kuvia joka kantilta, mutta en kuitenkaan mennyt torniin sisälle kiipeämään sen 338 askelta. Jatkoin matkaa Vanhan kaivoksen suuntaan, joka on sitten oma tarinansa.

Kaivostorni on Pohjois-Karjalan korkein rakennus

Ps. Alueelle on viime vuosina ollut uusia kaivossuunnitelmia

Tässä lisää ottamiani kuvia:

Valkoisten sankarivainajien muistomerkki Parikkalassa

 

Valkoisten sankarivainajien muistomerkki Parikkalassa

Ajelin 10.10.2015 Kuutostietä pitkin Pohjois-Karjalaan ja poikkesin ensin Koitsanlahden hovin maisemiin, jonka jälkeen vierailin Vierevin hautausmaalla. Sieltä jatkoin matkaani Parikkalan kirkolle. Kirkon vieressä on laaja sankarihautausmaa, jonne on haudattu sekä talvi- että jatkosodassa kaatuneet maamme puolustajat. Lisäksi saman alueen keskellä on vuoden 1918 sisällissodassa valkoisten puolella kaatuneiden sankarivainajien muistomerkki.

Graniittisessa muistomerkissä on yhteensä 29 vapaussodassa, kuten valkoinen osapuoli sotaa nimitti,  kaatuneen valkoisen nimet. Muistomerkin on suunnitellut arkkitehti Wäinö Könönen. Kollegani Willimies on penkonut kyseisten soturien vaiheita enemmänkin. Hänen mukaansa Parikkalan suojeluskuntaan kuului noin 350 miestä. Aseistus näillä herroilla oli kuitenkin aluksi heikko koostuen esimerkiksi vain puukoista. Ensimmäiseen taisteluun Parikkalan suojeluskuntalaiset osallistuivat 27.1.1918 Kämärässä, missä heistä kuoli viisi miestä.
Ensimmäiset kaatuneet valkoiset haudattiin Parikkalan multiin 1.4.1918. Viimeiset sankarihautajaiset pidettiin toukokuun puolivälissä. Tällöin heräsi myös ajatus  oman muistomerkin pystyttämisestä heille.

Ohessa Etelä-Savo-lehdestä (2.12.1919) poimimani pikku-uutinen muistomerkin pystyttämisestä:

Sankaripatsaan paljastus Parikkalassatapahtui viime sunnuntaina.
Patsaan on valmistanut Koneellinen Kiviveistämö Oy, arkkitehti Wäinö Keinäsen piirustusten mukaan. Patsas on jalustoineeen neljä metriä korkea ja se on tullut maksamaan 28 000 markkaa, josta summasta Parikkalan kunta on suorittanut 20 000 markkaa. Patsaan ympärille rakennettu aita ja portti ovat tämän lisäksi maksaneet 5000 markkaa.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Uusia kansakouluja Lappeen maaseutukyliin 1910-luvulla

Puralan kansakoulu vuonna 1965.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Lappeen kunnan kansakoulujen piirijako oli voimassa sellaisenaan toistakymmentä vuotta. Vuoden 1911 loppuun mennessä kansakouluja oli perustettu yhteensä 17. Näin ollen niitä oli kolme enemmän kuin vuoden 1898 piirijakopäätöksessä oli sovittu. Uusien koulujen perustamistarve kasvoi koko ajan, sillä Lappeen kunnan asukasmäärä oli voimakkaassa kasvussa. Vuonna 1910 esitti valtuuston puheenjohtaja, kauppias A. J. Enckell uuden piirijaon suorittamista. Valtuusto hylkäsi ehdotuksen äänestyksessä todeten, ettei mitään ennakkopäätöksiä kansakoulujen piirijaossa tehtäisi, vaan jo missä piirissä tästä asiasta tehdään vaatimus, niin silloin aina valtuusto ratkaisee asian. Tästä päätöksestä huolimatta asetti valtuusto 24.2.1912 toimikunnan tarkastamaan kansakoulujen piirijaon. Tällä kertaa tyydyttiin kuitenkin vain koulupiirirajojen tarkistamiseen ja esimerkiksi koulupiirien silloinen lukumäärä (19) jäi ennalleen. Lisäksi toimikunta yritti saada myös ratkaisun Kauskilan piirin koulupaikasta. Siitä alkoi kuitenkin pitkä valituskierre, joka viivytti koulun alkamista vielä lähes vuosikymmenen. Vuonna 1919 perustettiin uusi piirijakotoimikunta. Sen päätehtävänä oli Nuijamaan kuntaan siirtyneen Kansolan koulupiirin järjestely niiden kylien osalta, jotka jäivät Lappeen kuntaan.  Lisäksi tehtävänä oli Juvakan, Mustolan ja Taikinamäen koulupiirien uudelleenjärjestely. Toimikunta ehdotti Armilan, Hanhijärven, Lempiälän, Muukkolan, Partalan, Parkkarilan ja Tirilän koulupiirien muodostamista. Ehdotus hyväksyttiin syyskuun 11 päivänä 1920.

Lavolan kansakoulun julkisivupiirustus laajennusta varten

Oman kansakoulun perustamiseen Lavolaan herättiin vuonna 1910, kun keskustelunaiheeksi nousi Taikinamäen kansakoulun laajentaminen. Taikinamäen kansakoulussa oli jatkuvasti suuri tilanahtaus. Edes puolet piirin kouluikäisistä lapsista, joita oli 802, ei sinne sopinut. Lisäksi Lavolasta oli Taikinamäelle pitkähkö matka, neljä – kuusi kilometriä. Kesällä 1910 pidettiin kyläkuntakokouksia, joissa hahmoteltiin uuden koulupiirin rajoja, koulun sijaintipaikkaa sekä johtokunnan ja rakennustoimikunnan jäseniä. Alueen asukkaat päättivät kokouksessaan 30.10.1910 anoa valtuustolta oman koulupiirin muodostamista ja ehdottivat koulutalon rakentamista viipymättä Juhana Kivistön maalle. Marraskuun 26 päivänä 1910 valtuusto muodostikin Lavolan kansakoulupiirin ja määräsi siihen rakennettavaksi koulun syksyyn 1911 mennessä. Koulupiiriin tulivat kuulumaan Montolan, Tapavainolan, Kourulan, Sinnarilan kylät sekä osia Ihalaisen, Rutolan ja Lavolan kylistä. Koulun rakentaminen alkoi vuoden 1911 alussa Juhana Kivistöltä ostetulla 1,5 hehtaarin tontilla. Koulu valmistui ajoissa ja sen vihkiäisiä vietettiin 27.8.1911. Ensimmäisen vuonna koulutyön aloitti opettaja Ville Peltolan johdolla 38 oppilasta.

Uutinen Lappeen kunnavaltuuston päätöksestä Puralan
koulupiirin jakamisesta. Lappeenranta 95/25.8.1908

Puralan koulupiiri oli muodostettu alkuaan liian laajaksi, mutta vielä laajemmaksi se tuli sen jälkeen, kun siihen siirrettiin Tukialan ja Vihtolan kylät. Piirin pituudeksi tuli 16 - 17 kilometriä. Koulupaikan valinta osoittautui vaikeaksi, kun koulumatkat olivat monesta kylästä liian pitkiä.
 Asian järjestämistä helpotti se, että joukko koulupiirin asukkaita anoi vuonna 1908 piirin jakamista. Kesäkuun l päivänä 1908 pidetyssä kokouksessa valtuusto myönsi piirin liian laajaksi, ja asetti komitean suunnittelemaan sen jakamista. 22.8.1908 pidetyssä kokouksessa valtuusto erotti Puralan piiristä Annikkalan, Kauskilan, Tukialan ja Vihtolan kylät uudeksi Kauskilan piiriksi. Koulupiiriin jäivät Puralan lisäksi Lipiälä, Kemppilä, Tujula, Hyypiälä ja osa Kiialasta. Samaisessa kokouksessa päätettiin nostaa kunnan kansakoulun rakentamiseen annettava avustus 9000 markkaan. Tämän jälkeen koulupiirissä ryhdyttiin varsinaisiin toimenpiteisiin oman koulun saamiseksi vuonna 1911. Osa halusi koulun sijaitsevan koulupiirin keskellä, osa taas korosti tulevan koulun maisemallista ympäristöä. Edellinen kanta voitti ja niinpä päätettiin piirikokouksessa 13.8.1911 rakentaa koulu ns. Vaitsillanmäelle silloisen maantien varteen Puralan kylässä. Täällä oli saatavissa Antti Tukialta 1,3 hehtaarin suuruinen tonttimaa. Tavoitteena oli aloittaa koulutyö omassa koulutalossa jo elokuussa 1912. Koulu perustettiin miesopettajan kouluksi. Tulevalle opettajalle ehdotettiin vuosipalkaksi luontaisetujen lisäksi 400 markkaa. Piirikokous valtuutti maanviljelijä Juho Kangasmuukon esittelemään kunnalle tehtyjä päätöksiä ja esittämään anomus koulun perustamisesta. Johtokuntaan valittiin maanviljelijät Elias Laiho, Antti Lasonen, Juho Suokiianen, Elias Lipiäinen, Pekka Kangasmuukko ja Elias Tukia (tuleva kansanedustaja ja kunnallisneuvos). Viimeksi mainittu oli alkuvuosina kansakoulun johtokunnan puheenjohtajana. Koulun päärakennuksen urakoi kauppias A.J. Enckell Vainikkalasta. Koulupiirin asukkaat toivat rakennushirret, katonkannattimet, kaivoivat perustukset, toivat muuta rakennusmateriaalia ja rakensivat koulun ympärille aidan sekä muokkasivat peltomaata koulun ja opettajan käyttöön. Koulu täytyi aloittaa kuitenkin vuokrahuoneistossa rakennustöiden viivästymisen takia. Lopulta 3.11.1912 vietettiin koulun vihkiäisiä. Koulun ensimmäiseksi opettajaksi valittiin 10.5.1912 Kaarlo P. Anttonen.

Ilmoitus Kansolan kansakoulun
urakkahuutokaupasta.
Itä-Suomen Sanomat 7/19.1.1905

Saimaan kanavan lähelle Kansolan kylään oli vuonna 1904 perustettu kansakoulu.  Vuonna 1907 Nuijamaan kunnan muodostuessa siihen liittyivät Lappeesta Kansolan, Kokkilan, Kouvolan, Metsä-Kansolan, Rapattilan ja Ruokolan kylät sekä osia Antamoisten, Kasukkalan ja Laihalan kylistä. Näin myös Kansolan kansakoulu jäi Nuijamaan kunnan alueelle. Tämän jälkeen Kansolan kansakoulu oli vielä runsaan vuosikymmenen Lappeen ja Nuijamaan rajakylien yhteisenä kansakouluna, kunnes Nuijamaan kunta siirsi koulun kauemmaksi kuntarajasta Ruokolan kylään. Silloin alkoivat Lappeen Kähärilän ja Lyytikkälän asukkaat puuhata omaa kansakoulua. Vuoden 1919 alkupuolella oli asia useita kertoja Lappeen kunnanvaltuustossa käsiteltävänä, ja toukokuun 31 päivänä päätettiin vihdoin muodostaa uusi Lempiälän koulupiiri. Siihen liitettiin Karhusjärven, Kähärilän, Lempiälän ja Lyytikkälän kylät. Koulun avaaminen lykkäytyi koulupaikasta tehdyn valituksen vuoksi niin, että avaamispäätös tehtiin vasta 22.5.1920. Koulu aloitti toimintansa opettaja Lempi Suomisen johdolla 30.8.1920 vuokrahuoneissa Juhana Oikkosen talossa Lempiälän kylässä. Kouluhuoneiston ahtauden takia oli Kouluhallitus myöntänyt avustusta ainoastaan elokuun 1 p:vään 1922 sillä ehdolla, että oppilaita otetaan vastaan vain 32. Seuraavaan syksyyn oli kuitenkin kouluun pyrkijöitten luku lisääntynyt 63:een. Ison oppilasmäärän vuoksi tarvittiin toinen vuokrahuoneisto. Se saatiin Juhana Tyrisevän talosta Lyytikkälän kylästä. Opettajaksi Lyytikkälässä toimivaan kouluun valittiin 28 p:nä elokuuta 1921 Kalle Vihtori Sievänen. Syksyllä 1921 käynnistyi oman koulutalon rakentamishanke. Rakennuksen suunnitteli rakennusmestari Räihä ja rakennutti urakoitsija J. Pelli. Rakennustyöt alkoivat keväällä 1922 ja saman vuoden syyskuulla voitiin jo koulutyö uudessa rakennuksessa käynnistää. Vihkiäisjuhla vietettiin lokakuun 22 p:nä 1922.

Lempiälän kansakoulu vuonna 1965.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Vuonna 1916 oli Mustolan piirikokouksen aloitteesta Lappeen kunnanvaltuustossa käsiteltävänä Partalan ja Saarnialan kylien erottaminen omaksi koulupiiriksi. Puutteellisen valmistuksen vuoksi ei kunta voinut tehdä asiasta lopullista päätöstä. Vuonna 1919 kyseisten kylien asukkaat itse anoivat koulun perustamista. Valtuusto käsitteli anomusta joulukuussa 1919, mutta päätti jäädä odottamaan samassa kokouksessa asetetun piirijakovaliokunnan työtä. Koska valiokunta puolsi Partalan koulupiirin muodostamista, päätti valtuusto syksyllä 1920 avata Taneli Veikkaselta ja Juhana Partaselta vuokratuissa taloissa kansakoulun. Kouluhuoneistot olivat ahtaita ja epämukavia ja niinpä oman koulurakennuksen pystyttämisessä oltiin ripeitä. Koulurakennusta varten lunastettiin maa-alue Taavetti Viuhkoselta 5000 markan hinnasta. Koulutalon kustannusarvio oli 190 000 markkaa (nykyrahassa 63 160 euroa). Rakennuksen pystyttämisestä järjestettiin urakkahuutokauppa 26.3.1921. Koulupiirin asukkaat tarjosivat rakennustarpeet, urakoitsijan tehtäväksi jäi rakennuksen pystyttäminen. Kaikki koulupiirin asukkaat eivät kuitenkaan suorittaneet heille määrättyä työosuutta ja niinpä koulun johtokunta uhkasi periä ne rahana ulosoton kautta. Koulun ensimmäiseksi opettajaksi valittiin Irene Maria Sulka. 

Partalan kansakoulu vuonna 1956.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Avioliitto ulkomaan kansalaisen kanssa johti Suomen kansalaisuuden menettämiseen

Lappeenranta 11.9.1913

Lueskellessani sanomalehti Lappeenrannan vuoden 1913 vuosikertaa törmäsin oheiseen uutiseen, joka kuuluu siis näin:

Avioliiton takia ulkomaalaiseksi joutunut opettajatar.Jaakkiman pitäjän Ihalan kansakoulunopettajatar Hanna Tahvanainen on kansakoulujen tarkastaja Thure Saarniolta anonut virkavahvistuskirjaa.. Sitä ei ole voitu hänelle antaa sen takia, että hän äskettäin on mennyt naimisiin Tanskan alamaisen, meijeristi Christensenin kanssa ja siten tullut Tanskan alamaiseksi. Asia on alistettu kouluylihallituksen ratkaistavaksi.

 Eli siis VIELÄ vuonna 1913 aviomiehen kansalaisuus määritteli vaimon kansalaisuuden!!! Ja opettajan virkaa ei saanut, mikäli EI ollut Suomen kansalainen!
Miten tuossa opettaja Christensenin asiassa sitten kävi? Ilmeisen hyvin. Ensinnäkin uutisessa oli pieni virhe. Vastavihityn rouva Christensenin etunimi oli Anna Elvira eikä Hanna. Hän oli syntynyt 12.3.1888 seppämestari Johan Tahvanaisen perheeseen Sortavalassa. Elämäntyönsä hän teki kansakoulunopettajana, sotavuosiin saakka Lumivaaran Ihalassa ja sen jälkeen Pertunmaan Joutsjärvellä. Avioliittoon hänet vihittiin 22.7.1913 Jens Christian Christensenin kanssa, joka silloin toimi meijeristinä Ihalassa ja sodan jälkeen osuuspankin sivukonttorin hoitajana Pertumaan Joutsjärvellä. Anna Elvira kuoli Pertunmaalla 10.8.1949, Jens Christian 13.4.1956 niinikään Pertumaalla.

Ps. Anna Elvira oli sukulaiseni, hääkuvakin löytyy....                                                                                                                                                                                     

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Kansakoulut Lauritsalaan (1911) ja Luukkaalle (1913)

Lauritsalan kansakoulun rakennuspiirustukset

Vuonna 1890 käynnistyi tapahtumavyöry, joka johti kahden merkittävän teollisuuslaitoksen syntymiseen Lauritsalaan. Mäntsälän sijainnut Kaukaan rullatehdas laajensi tuotantonsa Lauritsalaan. Yhtiö osti 268 hehtaarin Parkkarilan tilan marraskuussa 1890 eversti Emil von Haartmanilta.  Samaan aikaan norjalaiset veljekset James ja Thomas Salvesén ostivat kolmisen kilometriä Parkkarilasta itään sijainneen Varkaansaaren tilan. Varkaansaari oli tuolloin Viipuriin kuljetettavien puutavaroiden lastauspaikka. Seuraavana vuonna siellä aloitti toimintansa kaksikehäinen saha. Vuonna 1906 tapahtuneen palon jälkeen se suurennettiin kahdeksankehäiseksi ja saha oli maamme kuudenneksi suurin. Vuonna 1910 sahalla työskenteli runsaat kaksisataa työntekijää. Parkkarilaan rakennettiin rullatehdas vuosina 1892. Rullatehtaan viereen nousi vuonna 1896 sulfiittiselluloosatehdas, jota täydensi vuonna 1898 yksikehäinen höyrysaha. Tuotanto laajeni vuodesta toiseen, samoin tehtaan henkilökunnan määrä. Se kohosi 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä reilusti yli tuhannen. Tehtaitten ympärille muodostui nopeasti teollisuustaajama, josta muodostettiin myöhemmin Lauritsalan kauppala. Kun kyseisen kauppalan alueella oli asunut vuonna 1890 noin 500 asukasta, oli asukasmäärä vuonna 1910 jo 3500. Myös tähän tehdastaajamaan kaivattiin kipeästi kansakoulua.

Lauritsalan kansakoulu valmistui syksyllä 1911

Lauritsalan kansakoulun perustamishanke oli esillä 14.3.1903 pidetyssä kuntakokouksessa. Tällöin Lauritsalan sahan työväestö anomus (päivätty 2.2.1903), jossa pyydettiin Hartikkalan, Lauritsalan, Luukkaan y.m. kylistä muodostettavaksi uusi koulupiiri. Alueella asui noin sata kouluikäistä lasta, joista yli puolet ei saanut kouluopetusta. Anomusta sekä kannatettiin että vastustettiin, jolloin kokous ratkaisi asian äänestyksellä. Hankkeen vastustaja esittivät, että siitä pyydetään Mustolan koulupiirin kokouksen lausunto. Tämä ehdotus voitti ja sille tielle jäi kouluhanke useiksi vuosiksi. Marraskuun 21 päivänä 1909 pidettiin Lauritsalan sahalla kokous, jossa päätettiin uudelleen ryhtyä kouluhanketta ajamaan. Nyt myös sahan isännistö lupasi sille tukensa. Helmikuun 26 päivänä 1910 valtuusto käsitteli koneenhoitaja Matti Sieväsen jättämää ja 88 paikkakuntalaisen allekirjoittama anomusta kansakoulun perustamiseksi Lauritsalaan. Valtuusto teki yksimielisesti myönteisen päätöksen koulupiirin perustamisesta. Koulun rakentamispäätöstä odotettiin, kunnes saatiin Aktiebolaget T. & J. Salvesenin lupaus tontin että rakennushirsien lahjoittamisesta. Lopullinen päätös Lauritsalan kansakoulun rakentamisesta tehtiin Lappeen kunnanvaltuustossa 30.4.1910.

Lauritsalan kansakoulurakennus 1950-luvulla.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Koulu valmistui syksyllä 1911 arkkitehti Y. Sadeniemen ”maalaiskansakoulujen rakennuspiirustus n:o 13”-mallin mukaan. Se rakennettiin kahden yläkansakoulun opettajan kouluksi, mutta suuren oppilastulvan vuoksi oli siihen pakko jo ensimmäisenä syksynä ottaa kolme opettajaa. Kouluun ilmoittautui 17.8.1911 jo 138 oppilasta ja lukuvuoden aikana oppilasmäärä kasvoi 149:än. Koulussa vallitsi heti alusta alkaen mahdoton tilanahtaus. Niinpä 22.10.1911 pidetty koulupiirin kokous anoi Lappeen kunnanvaltuustolta uuden koulupiirin perustamista Luukkaan ja Hartikkalan kyliin. Tämä toteutuikin syksyllä 1913.  Vuonna 1914 Lauritsalan koulussa aloitti Lappeen kunnan ensimmäinen alakansakoulu. Ensimmäisiksi yläkansakoulun opettajiksi valittiin Elias Kekki Antreasta, Elna Räsänen Kuopiosta ja Annikki Kaksonen. Alakansakoulun ensimmäisenä opettajana toimi Helmi Hallberg.

Luukkaan kansakoulu kuvattuna 1960-luvun alussa, ennen purkamistaan.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Lauritsalan kansakouluun ilmoittautui syksyllä 1911 yhteensä 160 oppilasta. Piirin kouluikäisten lasten lukumäärä oli kuitenkin jo 196. Näille kaikille ei koulussa ollut yksinkertaisesti tilaa. Niinpä koulupiirin asukkaiden 12.10.1911 pitämässä kokouksessa esitettiin Lappeen kunnanvaltuustolle, että Luukkaan ja Hartikkalan kylistä muodostettaisiin oma Luukkaan koulupiiri. Tälle olisi rakennettava koulutalo Luukkaan kylässä olevalle kirkkoherran virkatalon maalle. Vuoden 1911 joulukuun kokouksessa kunnanvaltuusto nimitti toimikunnan selvittämään koulun tonttiasiaa. Seurakunta näytti vihreää valoa, ja helmikuun 15 päivänä 1913 päätti Lappeen kunnanvaltuusto, että Lappeen pitäjän Luukkaan ja Hakalin/ Hartikkalan kylät erotetaan Lauritsalan koulupiiristä ja näitä kyliä varten rakennetaan Lappeen pappilan virkatalon maalle kahden opettajan koulu, jonka tulee olla valmiina 1 p:nä elokuuta 1913. Luukkaan koulu päätettiin rakentaa samoin (Y. Sadeniemen) piirustuksin kuin Lauritsalan koulukin. Johtokunta, joka oli samalla rakennustoimikunta, päätti kerätä tarvittavat rakennushirret koulupiirin veroa maksavilta henkilöiltä. Kun rakennuspaikalle tuotuja hirsiä ryhdyttiin tarkastamaan, ilmeni, että luvattoman monen hirsimitta poikkesi alakanttiin johtokunnan määräämästä mitasta. Rakennusurakka annettiin rakennusmestari Kalle Niemiselle 24 720 markan hinnasta.

Luukkaan vanhan kansakoulurakennuksen takaa siintävät 1960-luvun alussa
Lauritsalan yhteiskoulun rakennukset.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Työt valmistuivatkin aikanaan, niin että koulu pääsi alkamaan toimintansa elokuussa 1913. Koulun opettajien virat julistettiin hakuun jo toukokuussa 1913. Koulun johtajalle luvattiin palkkaa 400 markkaa vuodessa. Lisäksi hänelle tuli luontaisetuna puoli hehtaaria viljelysmaata, vapaa asunto ja polttopuut. Oppilailta kerättiin yhden markan vuosimaksu, josta puolet annettiin lisäpalkkana koulun johtajalle. Ensimmäisiksi opettajiksi valittiin 33 hakijan joukosta Jalmari Saarinen ja Edith Kettunen. Ensimmäisinä kouluvuosina oli johtokunnalla suuri työ saada varat riittämään koulun kaluston ja opetusvälineiden hankkimiseen. Kunnalta saadut määrärahat ja koulupiirin asukkailta kerätty piirivero eivät yksinkertaisesti riittäneet. Niinpä koulun johtokunnan puheenjohtaja lainasi tiukan paikan tullen omia varojaan laskujen maksamiseen. Koulun puuhahenkilöinä ja eteenpäinviejinä toimivat maanviljelijä P.F.Luukas, liikemies A. J. Huttunen, työmiehet Juho Varis, Taavetti Kapiainen, Elias Tersa ja E. A. Seppänen. Ensimmäisenä toimintavuonna koulussa oli 82 oppilasta. Pian oppilasluku ylitti sadan. Vuonna 1916 oli pakko karsia tilanpuutteen vuoksi oppilaiden määrää. Ensimmäisen karsinnan kohteeksi joutuivat muista koulupiireistä saapuneet oppilaat ja koulussa huonosti menestyneet. Kun kouluun ilmoittautui vuonna 1920 jo 124 oppilasta, perustettiin kolmas opettajan virka.