Kun Savitaipaleen kellotapuli syttyi salamaniskusta tuleen

Savitaipaleen kellotapuli

Vanhin Savitaipaleella nykyisin pystyssä oleva rakennus on kellotapuli, jossa sijaitsee nykyisin kirkonrakentajien museo. Se on Juhana Salosen suunnittelema ja rakentama vuonna 1779. Yksi Rahikaisen kirkkonrakentajasuvun edustajista, Taavetti Rahikainen suunnitteli ja toteutti tapulin laajennuksen nykyiseen asuunsa vuonna 1846. Elokuun lopulla 1891 Savitaipaleella oli ankara ukonilma, joka sytytti kellotapuliin tuleen ja tappoi tapulin portaille olleen naisen. Onni onnettomuudessa oli se, että salamanisku tapahtui kirkonmenojen aikaan, joten sammutusväkeä oli runsaasti paikalla. Niinpä tapuli säästyi, ja seisooo edelleen paikallaan. Alla puhtaaksi kirjoittamani uutinen ukonilman riehumisesta ja salamaniskusta tapuliin (Lappeenrannan uutiset 3.9.1891):

Lappeenrannan Uutiset 3.9.1891

Hirveä ukkosenilma Savitaipaleessa raivosi viime sunnuntaina, elokuun 30 päivänä, juuri kirkonmenon aikana kirkon luona sekä muuallakin seurakunnassa. Salaman isku sattui sekä itse kirkkoon, että kellotapuliin. Kirkon katolta johtui sen voima kuitenkin ukkosen syöttiä eli johdinta myöten alas ulkopuolelle maahan, vaan tapulissa osoitti se hirmuista voimaansa sitä julmemmin. Emme tiedä onko tapulissa ollenkaan ukkosen johdatinta, vai oliko se tätä nykyä jotenkin vialla, koska ukkosen voimalla siellä oli aivan esteetön valta raivota. Ukkonen iski luonnollisesti ensin tapulin kattoon, joka ei kuitenkaan aivan pahoin vikautunut, sytytti sitten tapulin kellojen luota palamamaan, kulki siitä sitten alaspäin läpi koko tapulin sisuksen pirstoen siellä pelkkoja, parruja, niskapuita, rappuja y.m. ristikkopuita kuin koria vaan, tullen lopuksi alhaalla seinän saumasta ulos, jossa jyryssä pirstoi vielä oven vuorilaudatkin säpäleiksi. Kamalimmaksi muistoksi löi ukkonen vielä tapulista tullessaan tapulin rappusilla erään vaimoihmisen saman pitäjän Kilpiän saarelta kuoliaaksi sekä kaksi hevosta lähellä tapulia kumoon, joista toinen kuoli paikalla, vaan toinen lienee hengissä, vaikka hyvin vähillä toipumisen toiveilla

Näkymä Savitaipaleen kirkon portailta kellotapulille

Tuli tapulissa saatiin tosina kirkkoväen paikalla ollessa sammutetuksi, vaan kun pappi, joka ensiksi vaaran huomasi, ilmoitti tulen olevan tapulissa valloillaan, niin syntyi kirkossa taitamattomassa väkijoukossa sellainen hälinä, meteli ja rynnäkkö, että siinä hälyssä sullottiin, rutistettiin ja polettiin monta ihmistä pahanpäiväiseksi. Onneksi sattui kuitenkin, kuten kerrotaan, eräs lääkäri paikalle, joka neuvokkaisuudella paljon lievitti hätää ja loukkaantuneita. Malttia ja järjestystä pitäisi siis jo tämän maailman aikoina ihmisillä edes kirkossa oleman, kumminkin niin paljon, että vähän säännöllisemmästi ulos pyrkivät.

Kun katuvalot saatiin Willimiehenrantaan

Lappeenrannan raatihuoneen katulyhtyjä

Vanhoja lehtiä penkoessa tarttui haaviini juttuja katuvalaistuksen alkuvaiheista Lappeenrannassa. Tässä koostetta teemasta:

Ensimmäiset katuvalot saatiin Lappeenrantaan loppuvuonna 1850. Silloin syttyi 31 katulyhtyä valaisemaan lähinnä toista ja kolmatta kaupunginosaa. Lisäksi Linnoituksessa oli neljä lyhtyä ja Palloon menevän tien varrella kaksi. Lyhtyjen hankkimisen oli ottanut tehtäväkseen puuseppä Christian Arponen marraskuussa 1849. Lampuissa poltettiin öljyä tai joinakin vuosina palmukynttilöitä. Valaiseminen aloitettiin syys-lokakuussa ja se jatkui maaliskuun loppuun. Lamppujen määrä kasvoi hitaasti ja vuonna 1872 niitä oli 40. Vuonna 1886 siirryttiin lampuissa kalliin santoriiniöljyn käytöstä halvempaan paloöljyyn ja lamppujen määrää voitiin lisätä.

Kaupungin katuvalaistusta valmistelemaan perustettiin "komissiooni",
jonka laatima yhteenveto julkaistiin 15.5.1901 Itä-Suomen Sanomissa

Sähkövalaistus saapui lyhytaikaisesti Lappeenrantaan vuonna 1885, kun keisarintalo valaistiin suuriruhtinaan vierailun takia sähkölampuin. Sähkö saatiin rantapuistoon sijoitetusta höyrykoneesta.  Pysyvä sähkövalaistus saatiin Lappeenrantaan tammikuussa 1902. Katuvalaistuksen parantamista ajoi valtuuston puheenjohtaja, pankinjohtaja Juho Pelkonen. Asiaa valmisteli keväällä 1901 valtuuston asettama ”komissiooni”, joka tarkasteli kahta vaihtoehtoa: kaasuvalaistusta (asetyleeni) ja sähkövalaistusta. Juho Pelkosen laatimassa yhteenvedossa kuvattiin kaupungin katujen silloinen valaistustilanne näin: [Kaupungin asukkaiden] pilvisinä täysikuun öinä täytyy hapuilla ympäri täydellisessä egyptiläisessä pimeydessä. Sähkövalaistuksen kustannukset laskettiin karkeasti kaksi kertaa suuremmiksi kuin öljyvalaistuksen. Myönteisinä puolina ”komissiooni” näki paloturvallisuuden parantumisen ja pahanhajuisista, savuisista öljylampuista eroon pääsemisen. Lisäksi kauppaliikkeet, teollisuuslaitokset kannattivat sähkölaitoksen perustamista ja tulisivat ottamaan sähkön käyttöön tiloissaan.  ”Komissiooni” hylkäsi kaasuvaihtoehdon kokonaan korkeiden ylläpitokustannusten takia. 

Itä-Suomen Sanomat 2.11.1901

Kuriositeettina mainittakoon, että edullisimman tarjouksen oli tehnyt helsinkiläinen Elektriska Aktiebolaget AEG, saksalaisen Allgemeine Elektricitäts-Gesellschaftin tytäryhtiö.Kustannuksissa ”komissiooni” oli laskenut yhteensä 86 000 markkaa, joka oli tuolloin merkittävää rahamäärä.

Lappeenrannan valtuusmiehet päättivät hankkia
sähkövalaistuksen raatihuoneelle, yhteiskoululle,
kansakoululle, seurahuoneelle sekä
poliisikonttorille. Itä-Suomen Sanomat 14.11.1901.

Niinpä valtuusmiehet päättivät kokouksessaan 17.5.1901 perustaa Lappeenrantaan sähkövalolaitoksen.  Hanketta varten anottiin ja saatiin 90 000 markan laina Senaatilta. Ensimmäinen höyrykäyttöinen tiilinen voimalaitos, arkkitehti Mihailovin suunnittelema, valmistui Palloon 23.1.1902. ”Sähkövalolaitoksen” henkilökunta oli nelihenkinen. Virtaa sille kehitti 75 hevosvoiman höyrykone. Sähkölaitos toimitti aluksi vain valovirtaa. Aluksi katulamppuja oli 80. Vähitellen valaistuksen saivat myös Lappeenrannan asema, raatihuone, kansakoulu, yhteiskoulu ja Rapasaaren satama. Voimalaitosta laajennettiin kesällä 1906. Silloin hankittiin toinen 75 hevosvoiman höyrykone. Sen jälkeen voitiin tarjota teollisuuslaitoksille niiden haluamaa voimavirtaa.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Paimenpojasta kansakoulunopettajaksi, valtiopäivämieheksi ja pankinjohtajaksi

Kansakoulunopettaja Johan ( Juho) Pelkonen saapui Lappeenrantaan kesällä 1874 ja teki merkittävän uran kaupungissa koulu-, järjestö- ja kunnalliselämässä

Kun keväällä 1874 julistettiin Lappeenrannan poikakansakoulunopettajan virka auki, yksi neljästä hakijasta oli 23.4.1851 Räisälässä, Karjalan kannaksella syntynyt Johan (Juho) Pelkonen. Pelkonen, joka oli valmistunut keväällä Jyväskylän seminaarista, valittiin yksimielisesti tehtävään. Hänessä lappeenrantalaiset saivat tarmokkaan koulu-, kunnallis- ja pankkimiehen, joka edellä mainittujen tehtävien lisäksi toimi myös valtiopäivämiehenä. Pelkonen oli muistokirjoituksen mukaan aloittanut opettajanuransa Heinäveden Kermankosken kansakoulussa, josta hän siirtyi Lappeenrantaan.[1]

Johan Pelkosen tie opettajaksi ei ollut tavanomainen. Kun rovasti J.F.Grönlund muutti perheineen Räisälään, hän käynnisti pappilassa maatilanpidon. Pappilaan tarvittiin myös paimenpoika. Lukuisista tarjokkaista rovasti valitsi 15-vuotiaan Tuomas ja Helena Pelkosen pojan, Johanin. Rovasti oli tyytyväinen paimenpoikaansa ja hänet pyydettiin tehtävään myös seuraavina kesinä. Kirkkoherra huomasi Johanin lahjakkuuden ja kehotti tätä opiskelemaan pidemmälle. Pappilassa ollessaan hän myös rovastin opastuksella lueskeli pappilan poikien koulukirjoja. Syksyllä 1870 tapahtui sitten yllättävä käänne. Paimen-Juho ei ilmestynytkään aamulla enää karjahakaan, vaan oli tyystin kadonnut. Häntä ei löytynyt kotoaankaan. Paimenpoika oli siirtynyt opiskelemaan Jyväskylän seminaariin.[2]

Opettajana Johan Pelkonen oli tarmokas ja hallitsi hyvin kurinpidon. Kuusi vuotta Pelkosen oppilaana ollut Anna Gustava Hoffren muisteli opettajansa ulkonaiselta olemukseltaan pitkäksi ja komeaksi mieheksi. Tämä oli koulussa vaatinut oppilailtaan ehdotonta osaamista. Silti hän, samoin kuin vaimonsakin olivat erittäin pidettyjä ihmisiä. He myös huomioivat entiset oppilaansa. Vielä vuosikymmentenkin kuluttua he tunsivat kadulla vastaan tulleet entiset oppilaansa ja ryhtyivät heidän kanssaan puuheisiin. Johan Pelkosen opettajantyötä haittasivat lukuisat luottamustoimet ja hänen opetustyön ohessa hoitamansa kaupungin kamreerin tehtävät. Vuonna 1888 hän luopui kansakoulunopettajan toimestaan siirtyessään Pohjoismaiden Osakepankin Lappeenrannan haarakonttorin johtajaksi.[3]

Heti Lappeenrantaan muutettuaan Pelkonen otti innokkaasti osaa moniin yhteiskunnallisiin rientoihin. Hän vapaapalokunnan kuoron johtajana vuosina 1883 – 1885 ja 1892.  Vapaapalokunnan johtajana Johan Pelkonen oli vuodet 1892 – 1893. Pelkonen kuului Lappeenrannan ja Lappeen pitäjän käsiteollisuuskoulun perustajiin, uuden kansakoulun rakennustoimikuntaan, oli Lappeenrannan Yhteiskoulun johtokunnan jäsen ja varapuheenjohtaja ja kuului kaupungin anniskeluyhtiön perustajiin. Lisäksi hän oli voimakkaasti ajamassa sähkölaitoksen hankkimista kaupunkiin ja junaili kansakoulun kirjaston siirtymisen kaupungin omistukseen ja ylläpidettäväksi. Näin syntynyt kaupunginkirjasto ei ollut enää satunnaisten avustusten ja opettajien palkattoman työn varassa. Johan Pelkonen avioitui 21.8.1876 opettaja Emilia Sohlmanin (1844 – 1917) kanssa, joka oli tullut pienten lasten koulun opettajaksi syksyllä 1869 ja siirtynyt vuonna 1875 tyttöjen yläluokkien opettajaksi. Emilia Pelkonen luopui opettajan virastaan vuonna 1884. Avioliitosta syntyi yksi tytär ja kaksi poikaa.[4]

Juho Pelkosta oli saattamassa satamäärin
kaupunkilaisia hänen viimeiselle matkalleen:
Itä-Suomen Sanomat 14.1.1904

Lappeenrannan kaupungin valtuusmiehenä Pelkonen toimi vuodesta 1890 alkaen. Vuodesta 1879 hoitamastaan kamreerin toimesta Pelkonen luopui vuonna 1891. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajana hän oli vuosina 1893 ja 1897 – 1901 sekä varapuheenjohtajana 1894 – 1897 sekä 1902 – 1903. Kunnallisissa luottamustoimissaan hän edusti ”vanhaa virkamieslinjaa”, jonka takana olivat paikalliset venäläiset kauppiassuvut ja valtaosa muista kauppiaista sekä käsityöläisistä. Heitä yhdisti muutosten vastustaminen. Vastassa tällä ”kirotut maisterit”, joiden johtohahmona oli nuorsuomalainen maisteri Carl Gustaf Swan ja äänitorvena Swanin toimittama Lappeenrannan Uutiset. Teräväkynäinen Swan luonnehti Johan Pelkosta ”ainoaksi suomenkieliseksi kansakoulunopettajaksi suomenkielisessä kansakoulussa, joka julkisesti tunnustaa viikinkien ohjelman". Anu Talkan mukaan virka-, raha-, ja arvovalta sekä ruotsinkielisyys olivat Lappeenrannassa yhdessä rintamassa jarruttamassa uudistuksia. Pelkosta luonnehdittiin tarmokkaaksi luonteeksi, jolla oli eriomainen käytännöllisten asioiden ymmärrys. Näiden ominaisuuksien ansiosta hän menestyi erinomaisesti kaikissa taloudellisissa yrityksissä, joihin hän ryhtyi. Pelkonen valittiin Lappeenrannan edustajaksi vuoden 1882 säätyvaltiopäiville jo kansakouluopettajan ollessaan 1881. Tämän jälkeen hän oli ehdokkaana lukuisia kertoja ja edusti Lappeenrantaa vuosina 1891, 1894, 1899 ja 1900. Ehdokkaana hän oli lisäksi vuosina 1884, 1888 ja 1897 tulematta valituksi.[5]

Johan Pelkonen menehtyi pitkäaikaisen sydänsairauden murtamana 31.12.1903. Hänen muistokirjoituksessaan paikallisessa Itä-Suomen Sanomat-lehdessä todettiin: ”Tirehtööri Pelkosessa meni manalle kaupunkimme vaikutusvoimaisin mies”. Hänen voimakas luonteensa kohotti hänet ”ikään kuin itsestään vertaistensa yläpuolelle”. Mutta Johan Pelkosen ominaisuuksiin kuului myös ”vilpitön halu palvella koko tarmollaan sitä yhteiskuntaa, jossa hän eli ja vaikutti”.[6]

---

[1] Murto 1924, 35; Castrén 1957, 223; http://raisala.fi/perinne-juho-pelkonen.html. Haettu 23.3.2016.

[2] http://raisala.fi/perinne-juho-pelkonen.html. Haettu 23.3.2016.

[3] Talka 2005a, 178; http://raisala.fi/perinne-juho-pelkonen.html. Haettu 23.3.2016.

[4] Murto 1924, 30, 42, 51; Castrén 1957, 570; Talka 2005b, 393; Puntanen 2005a, 408, 425..

[5] Talka 2005b, 347, 358; Talka 2005c, 491, 493.

[6] Itä-Suomen Sanomat 31.12.1903.