Luettua: Inkerin kirkon neljä vuosisataa, osa 2. Ruotsin vallan aika

Inkerin asutuskartta 1600-luvulta

Mika Sihvosen kirjoittama osuus teoksessa on Inkerinmaa Ruotsin vallan kautena vuosina 1611 – 1702. Aluksi hän luo myös kokonaiskatsauksen Inkerin vaiheisiin ennen sen siirtymistä Ruotsin hallintaan. Keskiajalla Inkerissä asui kolme etnistä ryhmää: vatjalaiset, inkeroiset ja slaavilaiset heimot. Vatjalaiset mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1069 ja inkeroiset 1228. Kreikkalaiskatolinen usko alkoi levitä Inkeriin viimeistään 1200-luvulla, mahdollisesti jo aikaisemmin. Idän ja lännen kamppailu alueesta käynnistyi 1220-luvulla. Kilpasilla olivat Ruotsi, Tanska, saksalaiset ruhtinaskunnat sekä Novgorod.  Käännekohdaksi muodostui Suomen piispa Tuomaan johtama sotaretki 1240. Tällöin Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski löi piispan joukot ja vakiinnutti alueen Novgorodin valtapiiriin. Huhtikuussa Aleksanterin joukot löivät vielä saksalaisen ritariarmeijan Peipsijärven jäällä. Tämän jälkeen Idän ja lännen valtapiirien raja kulki Narvajoella ja niinkin lännessä kuin Kymijoella. Vuonna 1323 solmitussa Pähkinäsaaren rauhassa rajalinja määriteltiin kulkemaan Suomenlahden pohjukasta Kannaksen, Savon ja Pohjanmaan poikki Pohjanlahdelle.  Kun Moskova valloitti Novgorodin alueita 1400-luvulla, se tunnusti vuonna 1471 Moskovan yliherruuden ja näin Inkerikin siirtyi nyt Moskovan hallintaan.  Novgorodin vallan aikana maa oli jaettu niin sanottuihin viidenniksiin. Käkisalmen Karjala ja Inkeri kuuluivat Vatjan viidennekseen. Viidennekset oli jaettu pogostoihin eli kirkkopitäjiin. Inkeri oli jo 1500-luvulla taajaan asuttu. Aina 1500-luvun alkupuoliskoon saakka Inkerissä elettiin rauhallista aikaa. Venäjä ja Ruotsi kävivät 1570 – 1595 sodan, jonka aikana Ruotsi valloitti Käkisalmen läänin sekä Inkeristä Kaprion ja Jaaman. Täyssinän rauhassa 1595 Inkeri säilyi kuitenkin vielä Venäjän vallan alla. Uusi sota 1600-luvun alussa johti kuitenkin Inkerin siirtymiseen Ruotsin vallan alle. Stolbovan rauhassa 1617 Venäjä luovutti Ruotsille Käkisalmen, Ivangorodin, Kaprion, Jaaman ja Pähkinälinnan läänit.

Miikulaisen komea kirkko

Sihvosen kirjoittaman tekstin mielestäni mielenkiintoisin osuus koskettelee Inkerissä tapahtuneita väestömuutoksia.  Sota oli runnellut sekä Käkisalmen lääniä että Inkeriä voimakkaasti. Kokonaisia pogostoja oli lähes tyhjentynyt asukkaista. Väestöä oli joko surmattu tai se oli paennut Venäjälle. Asutustyhjiön pyrittiin täyttämään nopeasti. Inkeriin oli jo 1500-luvulla muuttanut suomalaisia uudisasukkaita ja heitä alettiin nyt houkutella lisää. Ruotsin kuningas myönsi uudisasukkaille vapautuksen sotaväenotosta. Samaan aikaan jatkui ortodoksisen väestön muutto Venäjälle. Vuoteen 1623 mennessä noin 15 000 henkeä oli siirtynyt uuden rajan itäpuolelle. Toisaalta rauhateon jälkeen alkuperäisväestöä palasi takaisin kotiseudulleen. Tässä vaiheessa suomalaisten osuus ei noussut vielä merkittäväksi. Suurin heidän osuutensa oli Pähkinälinnan läänissä, noin 15%. Miltä alueilta nämä muuttajat saapuivat?  Lainaan tähän Sihvosen tekstiä: "Suomalaiset muuttivat Inkeriin pääasiassa Lappeesta, Jääskestä ja Äyräpäästä, joista muuttajia oli 46 % eli lähes puolet. Käkisalmen läänistäkin muutti melko paljon eli 19% kaikista muuttajista. Suomalaiset olivat pääosin Karjalan kannakselta, huomattava osa Savosta ja kauempaa Suomesta". Teksti jatkuu vähän myöhemmin "Äyrämöisten alkuperä on yhdistetty Äyräpäähän, mutta savakoiden on katsottu tulleen lähinnä Viipurin Karjalasta ja Lappeesta, ei suinkaan Savosta. Äyrämöiset saattoivat kutsua muualta tulleita savakoiksi, mikä antoi vaikutelman savolaisesta alkuperästä. Oman ryhmänsä muodostivat sitten varsinaiset savolaiset siirtolaiset, joita myös kutsuttiin savakoiksi.”Inkeriin arvioitu tulomuutto vuoteen 1643 lähtöalueittain (kirjan liite 1)

Äyräpää	Jääski	Ranta	Lappee	Kymi	Suur-Savo	Itä-Savo	Pohjois-Savo	Käkisal- men lääni	Yhteensä
999	287	535	306	38	387	60	44	846	3681

Kasvavan suomalaisasutuksen mukana myös uusien luterilaisten seurakuntien perustaminen vauhdittui. Vuonna 1630 Inkerissä oli kahdeksan maalaisseurakuntaa. Venäläisvallan peruna ortodoksiseurakuntia oli huomattavasti enemmän, yhteensä 48. Seuraavien kymmenen vuoden aikana uusia luterilaisia seurakuntia syntyi 13. Kaupunkiseurakuntia perustettiin kaksi.  Vuonna 1640 ruotsalainen, saksalainen ja virolainen seurakunta toimivat Narvassa, suomalainen ja ruotsalainen Nevanlinnassa, suomalainen Jaamassa ja Ivangorodissa, suomalainen ja saksalainen Kapriossa. Virolais-suomalinen seurakunta toimi Waska-Narvassa ja suomalainen Pähkinälinnassa. Maaseudulla oli yksi suomalinen seurakunta Tuutarissa, Klopitsassa, Inkereessä, Järvisaarella, Kattilassa, Keltossa, Kosemkinassa, Korpiselällä, Kuivaisissa, Liissilässä, Lopissa, Novaburassa ja Soikinassa. Näin Inkerin luterilainen kirkko alkoi vähitellen muotoutua.

Vuonna 1641 Käkisalmen lääni ja Inkeri yhdistettiin yhdeksi kenraalikuvernöörikunnaksi. Hänen residenssinsä sijaitsi Narvanlinnassa. Alueen hallinnossa näkyi edelleen venäläisvaikutus.  Pogostan eli pitäjän hallintoa hoiti myös starosta eli kirkonisäntä. Starostien apuna oli salmanikkeja eli veronkantajia. Ruotsin keskushallinto pyrki ajan mittaan kuitenkin ruotsalaistamaan hallintoa siten, että starostien tehtäviä siirrettiin nimismiehille.  Omaksi kirkkohallinnolliseksi yksikökseen Inkeri erotettiin vuonna 1641. Sen superintendentiksi valittiin 24.7.1641 Henricus Stahlius asuinpaikkanaan Narva. Seuraavana vuonna tehdyn väestönlaskun mukaan suomalaiset muodostivat 35 % Inkerin henkikirjoitetusta väestöstä. Ortodoksit muodostivat edelleen enemmistön. 1650-luvulla luterilaisten seurakuntien määrä oli jo 58, mutta ortodoksisten seurakuntien lukumäärä oli pudonnut 20:en.

Poimin Inkerin papiston palkkauksesta joitakin esimerkkejä. Kirkkoherrat saivat vuoden 1642 ohjeiden mukaan hoveista ja säteristä jokaiselta obsalta 12 kappaa ruista, ohraa ja kauroja sekä 24 hopearahaa. Talopojat maksoivat kirkkoherralle jokaiselta obsalta 12 kappaa ruista ja ohraa sekä kahdeksan kappaa kauroja. Lisäksi heidän piti toimittaa kaksi kuormallista halkoja ja yksi kuormallinen heiniä. Papit saivat elatuksekseen myös kaksi obsaa maata, niittyineen ja metsineen. Tämäkään ei vielä riittänyt, vaan he saivat palkakseen voita, yhden markan jokaiselta lehmältä ja jokaisen talopojan tuli tehdä kaksi työpäivää vuodessa pappinsa hyväksi.

Vuonna 1617 solmittu Stolbovan rauha oli katkaissut Venäjän yhteydet Itämerelle. Ruotsi oli tyytyväinen valinneeseen tilanteeseen, mutta Venäjä ei ja se ryhtyi valmistelemaan uutta sotaa Ruotsia vastaan. Kaarle X Kustaan osallistuessa 1656 sotaretkeen Puolassa, Venäjä käytti tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäsi. Alkoi ns. ruptuurisota (=repeämä), jossa Ruotsin ortodoksialamaiset yrittivät repeytyä irti valtakunnasta. Tyytymättömän ortodoksiväestö nousi / nostatettiin kapinaan ja pian koko Inkeri oli venäläisten hallussa. Ryöstelevät sotajoukot kiertelevät aina Saimaan rannoilla saakka. Venäläisten sotaonni kääntyi pian ja Vallisaaren välirauha solmittiin 1658. Kardisin rauhansopimuksessa 1661 rajat palautettiin ennalleen. Kapinan epäonnistuminen johti ortodoksisen laajaan poismuuttoon. Venäjä kannusti liittolaisia karkaamaan Venäjälle. Ihmisiä myös pakkosiirrettiin ja monet ortodoksi pakenivat luterilaisten kostotoimia. Pakkosiirrettyjen joukossa oli myös luterilaisia ja erittäin paljon naisia. Tämä viittaa venäläisten harjoittaneen orjakauppaa. Naisorjia rahdattiin Krimin markkinoille, josta heitä ostettiin Persiaan ja muualle Lähi-Itään.  Inkeristä poistui arvioiden mukaan noin 8 600 henkeä, heistä 7 700 ortodokseja. Sota aiheutti myös muita väestötappiota kulkutautien ja surmien muodossa. Inkerin ortodoksiväestöstä hävisi 1/3, luterilaisesta 11 %.  Luterilaisen väestön osuus jatkoi tämän jälkeen vakaasti kasvuaan osittain Suomesta edelleen jatkuvan muuttoliikkeen seurauksena. Ruotsin valtakauden lopulla (tilasto vuodelta 1696) kertoo, että luterilaiset muodostivat jo 72 % Inkerin 31 000:sta henkikirjoitetusta asukkaasta. Suomesta tulleet muuttajat näyttävät saapuneen pääasiassa samoilta alueilta kuin aikaisemminkin.

 Muutto Suomesta Inkeriin lähtöalueittain sukunimistön valossa vuosina 1643 - 1675 (kirjan liite 3)

Äyräpää	Jääski	Ranta	Lappee	Kymi	Suur-Savo	Itä-Savo	Pohjois-Savo	Pohjanmaa	Yhteensä
414	304	56	108	11	195	132	101	9	1330

Luterilaisella papistolla oli hallituksen näkökulmasta vastuullinen tehtävä luterilaisuuden levittäjänä ja ylläpitäjänä. Inkerin erityispiirteenä oli se, että luterilaisuutta pyrittiin levittämään paikallisväestön keskuuteen kyrillisin kirjaimin suomeksi laaditulla Lutherin Katekismuksella. Sitä kutsuttiin Selowin Katekismukseksi. Miten hyvin tuo tehtävä onnistui, jää epäselväksi. Käkisalmen läänin alueella luterilaisen kirkon ajoittain kovakourainen käännytyspolitikka kantoi vain vähän hedelmää ortodoksiväestön keskuudessa. Esimerkiksi Kesälahdella tiedetään vain yhden suvun vaihtaneen ortodoksisesta luterilaiseen kirkkoon. Loput ortodoksit muuttivat pitäjästä joko Venäjälle tai sitten Laatokan Karjalan ortodoksienemmistöisiin pitäjiin. Luultavasti Inkerissäkin tulokset ovat jääneet yhtä laihoiksi.

Vuonna 1700 alkanut suuri Pohjan sota muutti kirkkokuntien valta-asetelmat Inkerissä täysin päinvastaisiksi.