Röytyn talo, Taipalsaari (Päivitetty 9.6.2015)

Komea entinen kestikievari Taipalsaarelta; Röytyn talo

Palatessani Haikkaanlahden reitiltä lokakuussa pysähdyin Röytyn kotiseututalolla Taipalsaaren kirkolla.

Röytyn kotiseututalo sijaitsee Taipalsaaren kirkonkylässä kirkon vieressä, osoitteessa Leikonrannantie 1, 54920 Taipalsaari. Röytyn talo mainitaan sotilasvirkatalona ensimmäisen kerran vuonna 1680.Se toimi lyhyen aikaa Ruotsin armeijan luutnanttien virkatalona, kunnes Taipalsaaren alue siirtyi Venäjälle Turun rauhassa vuonna 1743. Tämän jälkeen talo  oli kestikievarina. Tässä tehtävässä se oli aina vuoteen 1937 asti. Kestikievarin viimeinen isäntä oli Viktor Rikkonen. Hänen veljenpojaltaan Veikko Rikkoselta tila siirtyi Taipalsaaren kunnan omistukseen vuonna 1988. Kunta entisöi talon kestikievarimuseoksi Etelä-Karjalan museon sekä Museoviraston ohjeiden mukaisesti. Museoksi Röytyn kotiseututalo avattiin vuonna 1996.

Röytyn talon sisäänkäynti

Vuonna 2008 Röytyn kotiseututalossa aloitti toimintansa sisustusliike ja kahvio. Yrittäjä sanoi kahden vuoden kuluttua kuitenkin vuokrasopimuksen irti. Kesällä 2014 talossa piti yllä kahvilatoimintaa kolme taipalsaarelaista kyläyhdistystä ja kuusi muuta yhdistystä. Keväällä 2012 kotiseututalon pärekatto uusittiin. Työn tekivät talkoilla Taipalsaaren maamiesseura, kotiseutuyhdistys ja maaseutunaiset.

Näkymä Röytyn talon takapuolelle

Näkymä Röytyn taloon peltoaukean takaa

Röytyn kotiseututalon ympäristössä sijaitsee viidestä hirsiaitasta koostuva aittarivistö. Aitoissa on näytteillä Taipalsaaren historiaan kuuluvia maatalousesineitä. Makuu- ja vaateaitoissa on esillä tekstiilejä ja vanhoja pyykkäysvälineitä pyykkilaudoista 1930-luvun kädellä kammettavaan pesukoneeseen. Maitoaitassa on nähtävillä muun muassa vanha separaattori ja puisia leilejä. Maatalousaitassa on mahdollista tutustua miesten työkaluihin ja sepän palkeeseen. Vilja-aitassa on isot laarit, viikatteita sekä vanhoja viljamittoja.

Aittarivistöä

Edessä aittoja, takaa näkyy päärakennus

Ulkorakennuksessa oleva Taipalsaaren Hevosjalostusyhdistyksen perustama museo on avattu yleisölle vuonna 1996. Hevosajopelimuseossa on esillä kahdessa kerroksessa hevosvetoisia ajoneuvoja matkustukseen, kuljetukseen ja maataloustöihin, sekä hevosen hoitoon ja raviurheiluun liittyvää esineistöä. 1800- luvun lopun ja 1960- luvun välisenä aikana valmistetut reet, arvokkaat kiesit ja maatalouskoneet kertovat hevosen tarpeellisuudesta maatalousyhteiskunnassa. Museossa on näytteillä myös valokuvanäyttely, jossa on esillä hevosaiheisia kuvia 1930- luvulta alkaen.

Aittarakennuksia

Röytyn talon vaiheisiin liittyy myös mustia hetkiä. Keväällä 1918 käydyn sisällissodan taipalsaarelainen, raaka loppunäytös tapahtui talossa. Siellä kokoontui valkoisten kenttäsotaoikeus. Vangitut punaiset  kuljetettiin Röyttyyn kuulemaan lopullinen tuomionsa. Kyse ei ollut varsinaisesta oikeudenkäynnistä, vaan pikemminkin kuulustelusta. Sen perusteella jaettiin lopullinen tuomio. Oikeudenpäätös kirjattiin pöytäkirjaan vain, mikäli  se oli vapauttava. Kuolematuomio merkittiin vain yksinkertaisella merkillä "V".  Kun päätös oli Röytyn kamarissa syntynyt, ja tuomittu vietiin talosta ulos, saattoi vartiomies ilmoittaa: "ammutaan, ei asiointia!"

Aittarakennuksia

Aitan ovi

kanala

Näkymä talon takanurkalle

Röytyn talo etelästä katsottuna

Näkymä Röytyn talolle toukokuussa 2015

Helsinkiä herra Hertzbergin silmin

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja rouva Sylvi Kekkonen Helsingin Rauhanyhdistyksen  uuden seurakuntakodin vihkiäisjuhlassa 28.9.1958

Tässä kirjoitus, jonka tein joitakin vuosia sitten eräässä toisessa yhteydessä:

Kävin vierailulla kirjastossa. Kouraani sattui vuonna 2004 ilmestynyt kirja: Helsinkiä herra Hertzbergin silmin. Kyseessä on käännetty ja toimitettu teos Rafael Hertzbergin vuonna 1888 julkaisemasta kirjasta Helsingfors för tre hundra år sedan och i våra dagar. Kirjassa esitellään monen muun asian ohella Helsingissä toimivat uskonsuunnat, heidän kirkkonsa ja kokoustoimintansa. Kolme sivua käsittelee lestadiolaisuutta. Niistä näkee, onko lestadiolaisuus ja asenne lestadiolaisuuteen on 120 vuoden aikana muuttunut (Alkuperäistä tekstiä on hieman lyhennetty). Muutosta on mielestäni tapahtunut paljon, todella paljon.

Lestadiolaiset

Helsingissä on virallisen seurakunnan ohella joukko lahkoja, jotka yhdessä tai toisessa suhteessa poikkeavat valtionkirkon opista tai järjestyksestä. Näistä jäsenmäärältään suurimman muodostavat lestadiolaiset tai hihhulit. Kuten tunnettua lahko on peräisin Ruotsin Lapista, jossa 1800-luvun puolivälissä eli ja vaikutti sen perustaja, kirkkoherra Laestadius... Hän aikaansai mahtavan herätysliikkeen, jonka ilmenemismuotoina olivat samanaikaisesti uskonnollinen hurmio ja siveellisesti puhdas elämäntapa...

Paljon enemmän kuin siveellisessä katsannossa parantunut elämäntapa on liikkeen tehnyt erityisen huomatuksi hurmioitunut innostus, jota esiintyy kaikkialla, missä liike on saavuttanut jalansijaa, ja joka ilmenee huutoina, ulvomisena, hyppimisenä ja tanssimisena. Ne kuuluvat jokaiseen tärkeään lestadiolaiseen jumalanpalvelukseen, ja erityisesti etäisillä maaseutualueilla innostus usein saa hengellisen hourupäisyyden piirteet. Lahkon kannattajien saama hihhuli-nimitys onkin peräisin jumalanpalveluksen aikana päästellyistä huudoista.

Menkäämme ajatuksissamme tällaiseen erämaatuvassa pidettyyn jumalanpalvelukseen - erääseen näistä eriskummallisista yöllisistä kokouksista, joista silloin tällöin on ollut tilaisuus lukea silminnäkijäkuvauksia.

Ilma on hiostavaa, lampusta tai kynttilästä ja takkavalkeasta lankeava valo levittää kummallisia, värisyttäviä varjoja ja puolihämärää huoneeseen, joka on tungokseen asti täynnä ihmisiä.

Kuulijoissa näkyy äärimmäisen jännittynyt tarkkaavaisuus; osa heistä on liikuttunut ja tunkeutuu kiihkeästi ryhminä puhujan ympärille ja haluaa ikään kuin ahmia hänen jokaisen sanansa. Tilaisuuden puhuja on kiertävä hihhulisaarnaaja, pitkänhuiskea karjalainen, jolla on älykkäät kasvonilmeet. Näkee, että hän on tottunut hallitsemaan aiheensa ja kuulijansa. Hänen puheensa intoja palo tarttuvat kuulijoihin. Hän kehottaa heitä tunnustamaan syntinsä, varoittaa heitä raamatunlainauksin, puhuu liikuttavasti, kehottavasti, kutsuvasti, kolkuttaen heidän omatuntoaan, luvaten katuvaisille syntien anteeksiantoa, armoa ja autuuden rauhaa. Kun hän vaikenee, kuullaan syviä huokauksia, itkua ja nyyhkytyksiä, joihin siellä täällä sekoittuu raaka, kouristuksenomainen naurun-pyrskähdys muistuttaen hullujen tapaa nauraa. Saarnaaja, joka piti puheensa istuen tuvan perällä olevan pöydän ääressä, nousee ylös ja kysyy, haluaako joku tunnustaa syntinsä. Silloin äärimmilleen liikuttuneen väen joukosta nousee esiin vanha mies ja sanoo haluavansa tunnustaa syntinsä, ja nyt myös muut tungeksivat villissä huumassa saarnaajan ympärille huutaen, että he haluavat vapautua synnin ja paholaisen orjuudesta. Itkien ja valittaen he tunnustavat syntinsä, ja saarnaaja asettaa kätensä heidän päänsä päälle, antaa synninpäästön ja sanoo valavansa pyhän hengen heidän sieluihinsa. Seurankunta virittää ylitsevuotavasti riemuiten kiitoslaulun, jonka läpi kuullaan Seebaot-ja hoosianna-huutoja. Väki puristaa toistensa käsiä, puhuu kenenkään kuulematta ja kuulematta itse, keinuttaa vartaloitaan edestakaisin, syleilee toisiaan ja antaa veljessuudelmia. "Riemuittakoon, iloittakoon! Tyhjennettäköön taivaallisen mannan ja hengellisen nautinnon viini!", kaikuu saarnaajan ääni. Ihmiset huutavat, hyppivät, tanssivat, saarnaavat villissä huumassa. Ja paksu, kostea ilma ja heikosti lepattava valaistus verhoavat tämän kaiken mielikuvitukselliseen huntuun. Näin jatkuu pitkään kohti aamunkoittoa. Mutta kun päivän työt jälleen kutsuvat, jatkaa elämä entistä hiljaista, hidasta kulkuaan. Hihhuliapostolin vierailusta seudulla ei näy muuta jälkeä, kuin että joku tunnettu juomari on aloittanut raittiin elämän, joku hillitön lurjus on lopettanut kiroilun ja tappelemisen, joku jolta varas on vuosia aikaisemmin vienyt, näkee varkaan tulevan palauttamaan saaliinsa ja pyytämään anteeksiantoa Jumalan laupeuden tähden.

Tällaiset ja vastaavat kuvaukset ovat laajalle levinneitä, ja siksi astuukin tietyllä uteliaisuudella Fredrikinkatu 61:n taloon, jonka lestadiolaiset ovat Helsingissä sisustaneet kirkkosalikseen. Jumalanpalveluksien pitäminen myöhään illalla lisää vaellukseemme kaupungin laidalle jotain salaperäistä. Syyssateen kastelemina menemme läpi pimeän portin, avaamme vaatimattoman oven eteiseen ja astumme jyrkkiä portaita ylös tähän taloon, jonka pohjakerros on tiilestä. Astumme sisään heikosti valaistuun, korkeaan ja tilavaan saliin, jossa on paljaat puuseinät, lukuisia penkkejä ja valtava parvi. Kaikki.on yksinkertaista ja niukkaa. Pitkän seinän edustalla on katederi, ja pilareiden nauloissa roikkuu joitakin hattuja.

Seurakunta koostuu alimpien yhteiskuntakerrosten miehistä ja naisista miesten ollessa kuitenkin enemmistönä. Erityisen silmiinpistävää on, että useimpien kasvonpiirteet ovat rumat, lähes riutuneet. Tämä viittaa mahdollisesti siihen, että lahko saa jäsenensä etupäässä niiden joukosta, joiden elämä on kehdosta hautaan kärsimystä, puutetta ja raskasta työtä - sellainen ei suinkaan ole omiaan kaunistamaan kasvonpiirteitä.

Katederilla istuu kaksi miestä, ja heillä näyttää olevan ahdasta. Emme pysty päättelemään, mikä on toisen tehtävä. Toinen on ojentautunut selkä koukussa katederille asetettujen käsivarsiensa varaan, luo vilkkaasti tuikkivin silmin katseita paikalle kokoontuneisiin ja puhuu heille. Tuon tuostakin hän tekee kysymyksen ja saa vastauksen. Kun hän esim. on selittänyt, että ihmisen on uskottava Jumalan johdatukseen, hän kysyy, "eikö olekin niin, eikö meidän pidäkin uskoa?" ja eri puolilta seurakuntaa kuuluu vastaus: "kyllä, totta kai meidän täytyy uskoa Jumalan johdatukseen". - "No niin", sanoo saarnaaja, " niinpä meidän on uskottava", ja sitten hän jatkaa selitystään. Lopettaessaan hän kysyy, onko hän, joka ei missään nimessä halua olla olevinaan erehtymätön, ymmärtänyt sei iltamansa raamatunkohdat oikein. Tästä alkaa lyhyt, toverillinen ja lupsakas keskustelu. Lopussa ei sitten tapahdu mitään mainittavampaa, ja tilaisuus päättyy.

Muuan maalarimestari toi lestadiolaisuuden Kuopiosta Helsinkiin seitsemäntoista vuotta sitten... Nyt lahkoon arvioidaan Helsingissä kuuluvan pyöreästi 1.500 henkeä. Kannattajien määrän kasvaessa tuli tarve saada jumalanpalveluksia varten oma huoneisto, ja talon ostamiseksi perustettiin yhdistys nimeltä "Frids-föreningen", jonka säännöt on säädetyssä järjestyksessä vahvistettu. Näiden sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena on aikaansaada rauhaa, raittiutta ja rehellistä elämää erityisesti niiden keskuudessa, jotka elävät paheissa. Yhdistyksen asioista huolehtii yhdeksänneuvosto, joka hallitsee ja pitää kirjaa yhdistyksen tuloista ja jakaa apua sitä tarvitseville. Viimeksi mainittuun tarkoitukseen tämä hallitus valitsee kahdeksan henkilöä, jotka kiertävät kaupunkia ja etsivät hädänalaisia. Yhdistykseen on kirjattu neljäsataa jäsentä...

Lestadiolaiset eivät muodosta erillistä lahkoa vaan katsovat kuuluvansa valtionkirkkoon. Heillä ei ole varsinaisia pappeja. Saarnata saa jokainen, jolla mielestään on siihen kutsumus ja jonka selitykset seurakunta hyväksyy. Aateveljien mielestä kaikki nämä saarnaajat ovat erityisen eteviä ja omaavat runsaat Pyhän hengen lahjat. Saarnaajien vieraillessa Helsingissä on sali uskovaisia tulvillaan.

Nya Pressenin havainnoitsija sanoo, että jos lestadiolaisuudesta sivuuttaa sen, että sen piirissä esiintyvät ajatukset, liikkeet ja pyrkimykset uskon asioissa vaikuttavat monilla tahoilla hedelmällisesti ja kertovat toimeliaisuudesta ja kehityskelpoisuudesta, niin sillä on suuri ansio ainakin yhdessä suhteessa, sen pyrkimyksessä raittiuteen. Hihhulismi on muokannut maaperää ja valmistellut mieliä siinä määrin, että nykyaikaisen raittiusliikkeen, joka jälkipolville on osottautuva erääksi aikamme kiitettävimmistä pyrkimyksistä, on tarvinnut ainoastaan lähettää kutsuhuutonsa valloittaakseen alaa kaikkialla maassamme. Hihhulit ovat ansioituneet myös eräässä toisessa suhteessa, nimittäin ottamalla käyttöön laajamittaisen maallikkosaarnaajien järjestelmän.

Kerrotaan, että lestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat viettävät esimerkillisen vakavamielistä ja säädyllistä elämää. Jos näin on, sen yhteiskunnan kurjimpaan pohjasakkaan kohdistuvista pyrinnöistä ei toki ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Uskonnollisella lahkolla, jonka ponnistelut johtavat maallisen kurjuuden lieventymiseen, on oikeus saada kunnioituksemme, vaikka meille sen ulkoisissa esiintymismuodoissa onkin paljon omituista.

Lukija ehkä kysyy, eivätkö Helsingin hihhulit joudu samanlaiseen hurmostilaan, jota edellä on kuvattu. Itse asiassa emme vierailullamme saaneet nähdä mitään sellaista. Käännymme kokouksesta poistuvan vanhemman, kumaraisen työläisen puoleen. Hän pysähtyy, kuuntelee kohteliaat kysymyksemme ja vastaa, että hurmostiloja kyllä esiintyy, mutta ei kuitenkaan kovin runsaasti sen jälkeen, kun armo on antanut uskovaisille rauhan. Hän lisää vakavana, että sellaisen näkeminen on tietysti tottumattomalle kummallista, mutta uskoon kääntymätön ei voi käsittää, mitä Jumalan teot saavat synnintekijässä aikaan. Hänen katseensa kirkkaus kertoo, että hän itse syyästi tuntee sanojensa totuudellisuuden ja uskoo siihen.

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, osa 8: Rutola (Päivitetty 25.3.2017)

Rutolan entinen koulu, nykyinen huoneistohotell lokakuisessa auringossa

Kun ajaa vanhaa  Mikkelintietä pohjoiseen, kohoaa tien varressa oikealla puolella komea koulurakennus. Kyseessä on entinen Rutolan koulu, jossa nykyisin aloittelee toimintaansa huoneistohotelli. Olen nyt jo pariinkin kertaan kulkenut tuon koulurakennuksen ohi perehtyessani Salpalinjan rakenteisiin ja kiertäessäni Rutolan kyläpolkua.

Rovon eli Rutolan kansakoulu perustettiin vuonna 1908. Rutolan alue kuului alkuaan Kären koulupiiriin. Myöskään Rutolassa ei alkuvaiheessa säästytty riidoilta koulun perustamishankkeessa.  Koulun vuonna 1926 kirjoitettu historiikki toteaa: Monien riitaisuuksien jälkeen päätettiin aloittaa koulun toiminta isännöitsijä V. Holstin valvonnan alaisena Oy W. Gutzeit & Co:n rakentamassa koulutalossa 27.7.1908. Koulun vihkiäisjuhlaa vietettiin 27.9.1908 Koulu aloitti yksiopettajaisena, mutta oppilasmäärän kasvettua muuttui kaksiopettajaiseksi.  Kuukauden kuluttua koulun perustamisesta Lappeen kunta katsoi kuntakokouksessaan 22.8.1908 kansakoulun perustamisen kylään tarpeelliseksi.  Kunta osti yhtiöltä rakennuksen tontteineen sekä puoli hehtaaria maata 9 000 markan kauppahinnasta. Kun kansakoulujen piirijakoasetus annettiin vuonna 1898, Lappeella asian valmisteli komitea, joka päätyi kunnan jakamiseen 13 koulupiiriin, jota vielä pian täydennettiin yhdellä piirillä (Purala). Rovon koulupiiriä ei silloin vielä perustettu. Niinpä aloitteentekijänä kansakoulun perustamisessa eivät siis olleet kunnan päättäjät, vaan alueella toimiva sahayhtiö.

Rutolan koulu kuvattuna vuonna 1957. Kuva: LKA.

Koulu aloittamisen jälkeen sille ryhdyttiin puuhaamaan omaa koulupiiriä. Päätöstä vauhditti valtiovallan esittämä uhkasakko. Rovon koulupiiri erotettiin omaksi koulupiirikseen 28.5.1910. Siihen kuuluivat Rovon  sahan alue, Rutolan, Tapavainolan ja Montolan kylät.

Kun uusi Lappeen kunnan uusi kansakoulupiirijako annettiin vuonna 1912, oli koulupiirien määrä 19, joukossa nyt jo Rovon koulupiiri. Koulurakennus kävi 1920-luvulla ahtaaksi ja johtokunta ryhtyi selvittämään uuden kansakoulun rakentamista. Lappeen kunnanvaltuusto tarjosi koulua Oy W. Gutzeit & Co:lle. Yhtiö suostui ostamaan koulun. Lopulta Gutzeit-yhtiö osti entisen koulun kunnalta takaisin huhtikuussa 1926 työntekijöiden asunnoiksi.  Kunta oli aloittanut jo vuonna 1922 neuvottelut Gutzeit-yhtiön kanssa uuden koulun paikasta. Yhtiö lahjoitti tontin uudelle koululle muutaman sadan metrin päästä entisestä koulusta. Uuden, ajanmukaisen koulutalon rakentaminen alkoi 21.12.1925. Sen oli suunnitellut Kansakoulujen piirustustoimisto.  Rakennus valmistui syksyllä1926. Koulun historiikki kertoo ylpeänä valmistumisesta: Ja näin valmistui Lappeen kunnan ehken uhkein koulutalo vihittäväksi tarkastukseensa 28 päivä syyskuuta 1926. Myös Etelä-Saimaa kehui 14.10.1926 vihkiäisuutisessaan koulua komeaksi ja kertoi koulussa olevan mm. sähkövalon!!!

Rutolan koulu vuonna 1965. Kuva: LKA.

Koulun oppilasmäärä säilyi vuosikymmeniä riittävän suuren, eikä se joutunut 1960-luvulla alkaneen oppilasmäärän voimakkaan laskun kohteeksi, kuten niin monet muut Lappeen maaseudun koulut. Esimerkiksi vuonna 1965 suoritetussa kouluverkkoselvityksessä todetaan Rutolan kansakoulun jatkavan kuten ennenkin.
Koulussa tehtiin merkittäviä peruskorjauksia 1960-luvun alkupuolella. Vuonna 1957 Rutolassa oli 68 oppilasta ja koulussa työskenteli kaksi opettajaa. Kun tultiin 2000-luvulle, koulu toimi edelleen, nyt runsaan 40:n lapsen opinahjona. Kesällä 2012 koulun toiminta lakkasi, kun sen oppilaat siirtyivät juuri valmistuneeseen uuteen Lappeen kouluun. Syyskuussa 2012 koulu myytiin majoituspalvelujen järjestämistä suunnitelleille henkilöille. Kyseessä olivat espoolaiset  Anne Sorsa-Vainikka ja Timo Vainikka, jotka olivat etsineet alkuaan kartanomaista kesäasuntoa kotiseudultaan Lappeenrannasta. Seurasi melkein kaksi vuotta kestänyt remontti. Sen aikana hirsirakenteisesta kyläkoulusta muovautui kartanomainen huoneistohotelli, joka ristittiin Salpalinjan Hoviksi.Koulun muutos- ja remonttityöt olivat lokakuussa 2014 edenneet niin pitkälle, että marraskuuksi suunniteltiin huoneistohotellin avajaisia. Vaikka kuinka etsin, en löytänyt mistään ilmoitusta siitä, milloin huoneistohotelli virallisesti aloitti toimintansa. Salpalinjan Hovin verkkosivut löytyvät täältä. Lisäksi koulurakennuksen uudesta "elämästä" löytyy hyvä artikkeli ProAgrian sivuilta. Salpalinjan Hovin alkutaival näyttää käynnistyneen erittäin suotuisissa merkeissä. Se on valittu vuonna 2017, toista vuotta peräkkäin, Lappeenrannan parhaaksi majoituspaikaksi.

News from Ukraine in English

I collected here some Ukrainian pages, where you can find news from Ukraine in English:
(updated on November 22, 2014)

24today
Censor net
Den = Day
Euromaidan Press
Interfax-Ukraine
Kiev Ukraine News Blog
Kyiv Post
Ukraine Business online
Ukraine Today
Ukrainian Journal
Ukrainian Television and Radio 
 Ukrinform
 Unian
Voices of Ukraine
Zn, UA

Kauskilan kylän perimätietoa

Lappeen kunnan vaakuna. Sen on suunnitellut Olof Eriksson, ja se vahvistettiin käyttöön 4.2.1953.  Vaakuna sai aiheensa Kauskilan Kappelinmäellä sijainneen Lappeen suurpitäjän keskiaikaisen kirkon suojeluspyhimyksestä Pyhästä Laurentiuksesta,  joka esiintyi aiheena jo 1600–luvun alkupuolella Lappeen kihlakunnan sinetissä. Vaakunan halstari liittyy olennaisesti Pyhään Laurentiukseen tämän tunnuksena. Pyhä Laurentius kärsi marttyyrikuolemaan  rauta-arinalla polttamalla. Lappeeseen (Kauskilaan) vanhana kauppapaikkana viittaa Pyhän Laurentiuksen oikeassa kädessä olevat kolme kultarahaa.

Kauskilan koulun arkistoon tutustuessani löysin sen kätköistä alla olevan kuvauksen Kauskilan kyläseudun ja Kappelinmäen historiasta. Myöhemmin suoritetut kaivaukset ja historiantutkimus ovat osoittaneet, ettei tässäkään tapauksessa perimätieto ole puhunut täyttä palturia. Muistelosta ilmenee myöskin se voimakas taikausko, joka vallitsi vielä rahvaan parissa 1800-luvulla:

Kauskilan kylässä on ollut eräällä mäellä, jota vielä nykyisinkin kutsutaan Kappelinmäeksi, pieni puukirkko eli kappeli Sen ympärillä, eteläpuolella, mäen rinteellä on ollut hautausmaa ja vanhat ihmiset muistavat vielä siinä olleita hautakiviä ja merkkejä. Kerrotaan siinä olleen suuren kivilohkareen, johon oli hakattu vieraskielinen kirjoitus, jota kansa ei ymmärtänyt. Sitten saapui maantietä pitkin, maantie sijaitsi hautausmaan länsipuolella lähellä järven, Löytösen järven rantaa, eräs ylhäinen sotaherra, hevosella ajaen. Hän meni kiven luo ja luettuansa kirjoituksen ja nähtävästi sen ymmärrettyään, alkoi kovasti itkeä. Varmaankin hän löysi siinä jonkun sodassa kaatuneen omaisensa hautakiven muistikirjoituksineen. Kivi on sitten myöhemmin haettu Kappelinmäeltä pois ehkä johonkin muistoesineeksi.

 
Kappelinmäellä ollut kirkko kerrotaan hävitetyn venäläisten vihollisten toimesta, jotka myös ratsastivat hautausmaan ylitse ja tasoittivat sen kummut tasasaiseksi maaksi. Kirkon kello on ennen sotaa, luultavasti 1740 tai 1741 upotettu mäen alla olevaan pieneen järveen, Löytöseen. Siitä sitä on myöhemmin yritetty nostaa ja on se saatukin vedenpintaan näkyviin, mutta ei ylemmäs, ja silloin kansa on ajatellut, että vedenhaltija ei tahdo aarrettaan luovuttaa. Yleinen luulo paikkakunnalla on vielä nytkin se, että kirkon kello on vielä tänäänkin Löytösen järvessä.

Papit ovat asuneet pappilassa, joka on ollut Hanhijärven rannalla erässä niemessä. Siinä on nyt Niempelto-niminen talo, asukkaiden nimi on Partanen. Hanhijärven ja Hyyvikkään järven välillä on soinen maakaistale. Sanotaan erään papin kaivattaneen ojan kannaksen poikki ja nykyisinkin se vielä yhdistää molemmat mainitut järvet toisiinsa. Oja on niin leveä ja syvä, että siinä hyvin sopii veneellä soutamaan, en ole kuullut sillä olevan mitään erikoista nimeä. Sen sijaan on Hyyvikkään järvessä, aivan ojan suulla, suuri kivi, nimeltä Papinkivi. Se on saanut nimensä siitä, että sen lähelle on hukkunut pappi ollessaan soutamassa ja on varmaan hänkin haudattuna Kappelinmäen hautasumaahan. 


Se mäki, jolla nykyisin sijaitsee Kauskilan kansakoulu, on nimeltään Rouhkion mäki. Se on varmaan vanha taistelupaikka, sillä siinä kerrotaan olleen paljon luurankoja maantiellä ja kivilohkareitten välissä. Kylässä elää vielä sellaisia henkilöitä, jotka muistavat sen ja jotka ovat koonneet luurankoja tieltä pois ja vieneet niitä syrjempään metsään.

Kirkkokallionmäki, joka on koulusta vähän etelään, on saanut nimensä siitä, että kirkkokansa, etenkin nuoriso, on käynyt siinä kirkosta tullessaan istumassa.

Surmanmäki, joka on koulusta puolitoista kilometriä pohjoiseen, on saanut nimensä siitä, että joku talonpoika kaupungista tullessaan on jäänyt siinä kärriensä alle ja kuollut. Hänen nimensä on ehkä ollut Lipiäinen.


Vihtolan kylässä on ennen ollut vain kolme taloa, jotka ovat saaneet nimensä isännän ristimänimen mukaan. Ne ovat olleet Ermojoukko, Erjoukko ja Simojoukko. Ne ovat olleet suuria taloja ja nyt niistä on muodostunut useita muita taloja, jotka vieläkin ovat suuria ja varakkaita.

Kauskilan eli Karhun kylän vanhin talo on Karhun, nykyisin Kallionpään nimellä oleva talo. Omistajan sukunimi on nytkin Karhu.

Kansa on ollut hyvin taikauskoista. Kaikkialla on ollut haltijoita, joita on yritetty parhaan mukaan palvella. Taloissa on kasvatettu käärmeitä, jotka ovat suojelleet karjaa ja tuottaneet hyvän maito-onnen. Lypsyltä tullessaan on emäntä ensimmäiseksi kaatanut maitoa käärmeitten maitokuppiin niiden juotavaksi. Käärmeitä on ollut paljon tuvassa, saunassa, riihessä ja muissa paikoissa. Ne eivät ole tehneet ihmisille pahaa. Yön ajaksi on riputettu hienonnettua tupakaa vuoteen ympärille lattialle etteivät ne käärmeet olsi tulleet vuoteeseen. Käärmeet ovat pelänneet tupakkaa. Viimeksi on tällaisia kasvattikäärmeitä ollut rikkaassa Kaapron talossa Lappeella lähellä nykyistä Pulsan asemaa.

Sellaisilla paikoilla, johon on maahan kätketty rahaa sodan pelosta, ovat ihmiaset nähneet palavan sinisen liekin vähän maan yläpuolella Sitä on sanottu aarnivalkeaksi. Sellainen tuli on eräänä kesäiltana palanut Kauskilan kylässä nykyisen Harju-nimisen talon maalla. Se on palanut aivan äänettömästti ja hiljaa. Useat ihmiset ovat nähneet sellaisen tulen palavan etenkin matalissa notkoissa, vähän soisilla mailla. He ovat yrittäneet etsiä niiltä paikoilta maasta kätkettyjä aarteita, mutta eivät ole löytäneet, kun eivät ole tienneet taikaa tai uhria, jolla aarteenkätkijä on aarteen maahan kaivanut. Hän on voinut esim. sanoa: aarre ei nouse ylös ennekuin tämä käsi, joka sen kätkee, on kylmänä. Tai:  aarre ei nouse, ennekuin maassa on rauha. Tai: aarre ei nouse, ennenkuin pojanpoikani sen nostaa.  Se, joka ei tiedä tätä, ei löydä maasta siihen kätkettyjä aarteita, mutta joka tietää, hän löytää.

Näiden asioiden kertoja on ollut emäntä Eeva Kaipia Kauskilasta.

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, osa 7: Vilkjärvi

Vilkjärven koulu näyttää ulkoapäin erittäin hyväkuntoiselta.

Lauantaiaamuna 15.11. kierrokseni jatkui Kauskilan koululta ja Kappelinmäeltä etelään Vaalimaantietä, kunnes saavuin Moisiontien risteykseen. Käännyin Moisiontielle, jota pitkin poljin Korkeahontielle saakka. Risteyksessä käännyin pohjoiseen, kävin välillä Korkea-ahon koulua ihailemassa ja jatkoin Korkea-ahontietä aina Heiskantien risteykseen asti. Käännyin Heiskantielle, sitten Pajamäentielle ja sen jälkeen Toikkalantielle. Pesun kylällä käännyin Toikkalantieltä Mestonmäentielle, jota jatkoin Lensulaan asti. Lensulassa otin suunnan pohjoiseen Lensulantietä Ylämaantien risteykseen asti. [Kansa kutsuu kyseistä tietä edelleen kuitenkin Pulsantieksi.] Tätä Pulsaan vievä tietä jatkoinkin aina Vilkjärvelle tienhaaraan, jossa lukee Salmelantie. Sen varressa mäentapaisella seisoo Vilkjärven koulurakennus.

Näkymä marraskuun puolivälissä anno domini 2014 Vilkjärven koululle

Vilkjärven vireä kylä sijaitsee noin 17 kilometriä lounaaseen Lappeenrannan keskustasta. Kylässä on runsaat 300 asukasta, joista suuri osa saa elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Lisäksi kylällä tehdään mm. viipurinrinkeleitä. Kylä on myös tunnettu aktiivisesta yhdistystoiminnasta. Näitä ovat mm. kylätoimikunta, kalastus- ja metsästysseura, marttakerho ja urheiluseura. Kylätoimikunta on ostanut vuonna 2010  kaupungilta kuvauskohteeni, Vilkjärven entisen koulun. Kauppahinta oli vaivaiset 5 000 euroa. Kauppaan sisältyi kuitenkin ehto, jonka mukaan kaupungilla on oikeus ostaa koulurakennus takaisin samalla summalla, mikäli kylätoimikunta aikoo myydä sen. Koulurakennuksessa on mahdollista harrastaa kudontaa, kerhotoimintaa ja ohjattua liikuntaa. Koululla voi myös pitää erilaisia tilaisuuksia, kokouksia, kursseja ja juhlia.

Kesäinen näkymä Vilkjärven koululle anno domini 1957
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Talvinen näkymä Vilkjärven koululle anno domini1964 - 1965
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Vilkjärven koulun kiikut talvisessa kuvassa 1ukuvuonna 1964 - 1965
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Vilkjärvelle rakennettiin vuonna 1929 komea koulu, jonka vihkiäisiä vietettiin marraskuussa 1929. Näihin aikoihin Lappeen kunnan kansakoulupiirijakoa uudistettiin ja samalla muodostettiin uusia koulupiirejä. Näitä olivat Vilkjärven lisäksi Parkkarila, Hurtanmaa, Tani, Keskisaari ja Ilottula. Keskisaaren koulusta on täällä erillinen artikkelinsa. Rakennuksen suunnitteli viipurilainen rakennusmestari Y.A. Hagberg, jonka kynänjälki näkyi aikoinaan monessa muussa tuon ajan julkisessa rakennuksessa.

Vilkjärven koulun sisäpihaa. Koulusta pitää huolta kyläyhdistys.

Lukuvuonna 1956 - 1957 Vilkjärven koulussa oli  vielä 38 oppilasta. Koulun oppilasmäärä putosi 1960-luvulla vähitellen, niin että lukuvuonna 1962 - 1963 koulussa oli 33 oppilasta, mutta kaksi vuotta  myöhemmin siellä oli enää 14 oppilasta. Näin ollen 25:n oppilaan raja oli alitettu.  Tuo 25 oppilasta oli tuolloin maaginen raja, sillä kyseinen oppilasmäärä vaadittiin koululta, että se sai valtionapua kahdelle opettajalle. Niinpä Lappeen kunta päätti lakkauttaa Vilkjärven koulun yhdessä Puralan koulun kanssa 1.8.1966. Vilkjärven koulupiiri liitettiin sellaisenaan Siparin koulupiiriin, jonne siis siirtyivät myös koulun entiset oppilaat. Hyvin ovat vilkjärveläiset pitäneet huolta koulustaan, mikä käy ilmi myös oheisista kuvista.

Vilkjärven koulun sisäpihaa

Marraskuinen iltapäivänäkymä Lappeenrannan linnoituksesta

Näkymää Linnoituksen valleilta, oikealla komea kylpylaitos, vasemmalla entinen olutpanimo.

Kotikaupunkini tunnetuin nähtävyys on varmasti Linnoitus. Tuo alue pistää niemenä Saimaaseen järven etelärannalla. Linnoitus muodostaa mäentöyrään, joka kohoaa noin 15- 20 metriä Saimaan pinnasta. Järvi ympäröi Linnoitusta kolmesta suunnasta. Etelässä linnoitus päättyy Pusupuiston-nimellä tunnettuun notkoon, jonka takaa kohoaa Salpausselän harjanteet.  Tälle niemelle rakensi Ruotsi 1500-luvulla linnoituksen, jonka ympärille alkoi sitten muovautua taajama. Siitä kehittyi vähitellen Lappeenrannan kaupunki.

Mikäli Ruotsin valtio olisi rakentanut linnoituksensa jonnekin muualle, olisi Lappeenranta vähäpätöinen kyläpahanen autioituvalla itäsuomalaisella maaseudulla. Sitä piristäisi viikonloppuisin otsa hiessä oravanpyörää mökeilleen pakeneva  "tiät sä"-kansa, joka tuntisi ylemmyyttä paikallista rahvaanomaista miuta/siuta-heimoa kohtaan.... Talvisin tilanne kuitenkin aina rauhoittuisi ja "miet ja siet " kävisivät Saimaalla pilkillä ja verkoilla, pilkkoisivat puita ja... ja äänestäisivät vaaleissa keskustaa...

Linnoituksen valleja, taustalla Rakuunamuseo

Noh, asiaan... Tuntieni päätyttyä suuntasin pyöräni jälleen kohti Lappeenrannan kaupunginarkistoa, joka siis sijaitsee, kuten asiaan kuuluu, historiallisessa rakennuksessa, historiallisella paikalla. Arkisto on toinen Lappeenrannan vankilan ja kehruuhuoneen (= naisvankila) säilyneistä rakennuksista. Molemmat on rakennettu samoilla piirustuksilla. Arkisto sijaitsee niistä nuoremmassa, 1790-luvulla rakennetussa. Vankilatoiminta päättyi Lappeenrannan Linnoituksessa vuonna 1938, tai ei aivan, siellä oli sotavuosina sotavankisairaala. Arkistossa perehdyin jälleen kyläkoulujen lakkauttamishistoriaan tällä seudulla.

Tältä näyttää Lappeenrannan kaupungin keskusta valleilta. Kuvan keskellä Lappeen Pyhän Marian kirkon torni.

Linnoituksen keskeisimpien rakennusten joukkoon kuuluu ortodoksinen kirkko, jonka torni pilkistää puiden ja rakennusten välistä

Entisestä vankilasta palatessani poikkesin Linnoituksen valleille, joilta otin muutamia kuvia. Ja tämä on varsinainen syy postaukseeni. Tosin kuvat eivät onnistuneet mitenkään erityisesti, koska hämärä ja sumu tekivät käsivarakuvauksen haasteelliseksi. Olisin siis tarvinnut jalustaa, mutta sitähän ei ollut mukana...

Huopaisenvirta 27.9.2014

Huopaisenvirran rantakivikkoa

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna suuntasin matkani Luumäelle. Päämääränä oli kulkea paikallinen, Taavetin kuntakeskuksesta lähtevä Huopaisenvirran ulkoilureitti. Jälleen sää näytti parhaita puoliaan auringon paistaessa ja sään ollessa tyyni. Reitin alitettua Kuutostien ja noustua siitä jonkun matkan päässä mäentöyräälle,  olin pienen epätietoisuuden vallassa. Vasemmalle kääntyvän polun suuntaan osoitti kyltti LAAVU, oikealle metsätielle osoittava kyltti kertoi päämääränä olevan HUOPAISTENVIRTA. Tietenkin käännyin oikealle. Kuljettuani sitä ehkä kilometrin verran, ja tutkittuani karttaa, tulin siihen tulokseen, että valintani oli sittenkin väärä, joten käännyin takaisin. Olisihan minun pitänyt ymmärtää, että Laavu tarkoittaa Huopaisenvirranreittiä, ja Huopaistenvirta jotakin muuta reittiä samalle virralle. Tämä esimerkki todisti jälleen, että kunnon opastus on erittäin TÄRKEÄÄ. Jos opastus on tulkinnanvaraista, paikkakuntaa tuntemattomat tekevät kyllä turhia lenkkejä ja ne tietysti ärsyttävät.

Silta yli Huopaisenvirran

Komeata kuusikkoa reitin pohjoispäässä

Huopaisenvirran ulkoilureitti on kahdeksan kilometriä pitkä ja päättyy Huopaisenvirran rannalla olevalle laavulle. Alkumatka kulkee pääosin kylä- ja metsäteitä ja metsäkoneiden uria. Matkalle mahtuu harjumaastoa sekä komeita kuusikoita. Muutama laaja hakkuuaukeakin on reitin varrella tympäisemässä mielialaa. Tämäkin reitti on helppo, eikä siihen sisälly pitkiä vaativia nousuja  tai laskuja, eikä yhtään pahaa louhikkoa. Paras osa reittiä on noin kilometrin pätkä ennen Huopaistenvirtaa. Se kulkee komean kuusikon kätkössä paksujen sammalmattojen päällä.

Komea kuusikko jatkuu

Huopaistenvirta yhdistää Kivijärven vesistöreitillä Alakivijärven ja Kivijärven.  Uoma oli aikoinaan tärkeä puutavaran uittoreitti. Sitä pitkin kuljetettiin puutavaraa Saimaan vesistöstä  Kymijoen vesistöön. Uitto alkoi 1800-luvun lopulla. Suurimmillaan, 1950-luvulla, päivässä väylää pitkin kulki 27 000 tukkia. Uittoväylän käyttö päättyi 1963 Kivijärven laskemisen seurauksena. Huopaistenvirtaa ruopattiin 1960-luvulla, josta todistavat sen rannoilla olevat kiviröykkiöt. Aikoinaan virran yli johti hevossilta, joka ulkoilureitin rakentamisen yhteydessä "uudistettiin" rakentamalla väylän yli kävelysilta.

Kartta ja infotaulu Huopaisenvirran laavulla

Ulkoilureitti rakennettiin vuosina 2002 - 2003. Sen lähtöpisteessä sijaitsee Taavetin linnoitus, johon tutustuminen jäi tällä kertaa tekemättä. Palaan sen vaiheisiin myöhemmin sopivan tilaisuuden tullen. Tässä vielä linkki Huopaisenvirran ulkoilureitin sivulle.

Huopaisenvirran laavu

Äiti-Venäjä uhraa poikiaan ynnä muuta Venäjän Ukrainaa vastaa käymään sotaan liittyvää

Yle uutisoi 9.9.2014 Venäjän sodasta Ukrainaa vastaan haastattelemalla Sotilaiden äidit-järjestön puheenjohtajaa Valentina Melnikovaa. Melnikova kertoo kaunistelematta mielipiteensä. Tässä jutun ingressi ja otteita siitä:

Äiti-Venäjä uhraa poikiaan – "Ukrainassa taistellut kolmen viime kuukauden aikana yli 10 000 venäläissotilasta"

Venäjän sotilaiden äidit -järjestön arvion mukaan Ukrainassa on taistellut yli kymmenentuhatta venäläissotilasta kolmen viime kuukauden aikana. Sotilaiden äitien, vaimojen ja sukulaisten suru on pohjaton. Monen rakkaan olinpaikka on tällä hetkellä joko rintama, sairaala tai hauta."En ole itkenyt pitkään aikaan. Jos me itkisimme jokaisen äidin puhelun jälkeen, emme olisi enää hengissä. Järjestömme kautta on kulkenut miljoonia ihmisiä tämän neljännesvuosisadan aikana"

Melnikova nauraa väitteille, että venäläissotilaat olisivat lähteneet taistelemaan vapaaehtoisesti.
– Se on halpamainen valhe. Miten voi mennä taistelemaan vapaaehtoisesti vieraalle maaperälle? He ovat sotarikollisia!
– Yhtä lailla puheet siitä, että sotilaat ja upseerit käyvät lomillansa taistelemassa, on täyttä potaskaa– Olen sanonut varapuolustusministereille, ettei tämä ole Afganistanin sota. Enää ei ole vuosi 1983, jolloin kaiken pystyi salaamaan. Ennemmin tai myöhemmin kaikki tulee kuitenkin julki. Olen sanonut heille, että sotilaiden hautaaminen on armeijalle häpeäksi. Rikollisia voidaan haudata salaa, mutta ei sotilaita. Tästä on tultava loppu

Jos Sotilaiden äidit-järjestö kertoi, mikä on tavallisen venäläisen sotilaan kohtalona, ei virallinen Venäjä edelleenkään myönnä joukkojansa olevan Ukrainassa. Ei vaikka lukemattomat lähteet todistat muuta. Venäjän todella vahvasta roolista  kertoi myös Igor Strelkov ("Donetskin kansantasavallan puolustusministeri") haastattelussaan, jossa hän kertoi miten Putinin johtava avustaja ohjasti Donbassin alueen separatisteja. Samalla jatkuu koko ajan hämmentävien viestien virta. Toisaalla esiinnytään rauhantahtoisesti, toisaalla lähetellään suoranaisia uhkauksia. Tämä pehmopuoli näkyi siinä, että presidentti Putin ilmoitti lähtiessään G20-kokouksesta, muuten etuajassa, Ukrainan konfliktin ratkaisemiseen olevan hyvä mahdollisuus. 

Putin oli tuossa kokouksessa altavastaajana ja häntä läksytettiin Lännen johtajien toimesta lukemattomia kertoja Ukrainan sodasta. Venäläiset tiedotusvälineet ovatkin todenneet Putinin olleen siellä leijonan luolassa.
Julkisuudessa on kovasti puhuttu Putinin trolliarmeijasta. Sellainen todella näyttää olevan ja niille, jotka siihen aiheeseen paneutuvat, ei elämä ole helppoa

Kissankierros, Ruokolahti, 16.11.2014

Kissankierroksen alueen kartta

Kiersin tänä aamuna (16.11.2014)  Imatran - Ruokolahden rajoilla kiertävän Kissankierroksen. Lämpötila on nollan tienoilla, maassa on hieman lunta ja ilma on tyyni, sumuinen, mutta sateeton. Kissankierros on seitsemän kilometrin pituinen maastopolkuja, metsä- ja kyläteitä seuraileva reitti. Kosteissa paikoissa kulkijoiden jalkojen kastumista on ajateltu rakentamalla kosteikkojen yli pitkospuita, jotka olivat erittäin hyvässä kunnossa. Polun varrelle mahtuu kuivia kangasmetsiä, tiheitä kuusikoita, peltoaukeita,  metsitettyä peltoa, suolampi, laavu ja perimätiedon mukaan vainolaisaikoina turvapaikkana käytetty luola. Reitti kiertelee Puntalan kylässä, Immolan lentokentän koillispuolella. Alue jää kuutostien itä- ja kaakkoispuolelle.

Reitillä on paljon kuusikoita

Polun, kuten myös sen varrella olevan Vaaranmäen laavun, on rakentanut Puntalan kyläyhdistys. Opastauluissa mainitaan vuosiluku 2004, mutta Puntalan kyläyhdistyksen sivut kertovat sen valmistuneen vuonna 2007. Lähtöpaikkani oli osoitteessa Puntalantie 331, jossa Puntalatieltä haarautuvat Sopenmäentie ja Vanhanpaikantie. Tien vierestä löytyy kyltti, joka kertoo Kissankierroksen kulkevan tästä. Sen sijaan paikalta ei löydy merkintää, mihin suuntaan pitäisi lähteä. Muistelin lukeneeni aikaisemmin verkkosivuilta, että polku olisi merkitty puiden kyljissä keltaisilla maalauksilla. Haeskelen niitä katsellaani, mutta yhtäkään ei näy. Rauhoittelen mieltäni, sillä kulkemani metsäautotien molemmilla puolilla on äskettäin ollut päätehakkuu, joka selittänee merkkien puuttumisen. Muutama sata metriä kuljettuani näkyykin kahden metsäautotien risteyksessä keltaista maalia ja hahmotan sieltä myös informaatiotaulun. Siispä ei syytä huoleen. Jatkossa kulkeminen onkin reitillä helppoa. Keltaista maalia löytyy puiden rungoista todella tiheästi, joten eksymisen vaaraa ei ole. Koska polku kulkee pääosin metsäautoteillä tai vanhoilla metsäkoneiden urien pohjilla, se on helppo kulkea.

Näkymä Haisevanlammen itäpäähän. Hajuja en aistinut, mutta lampihan on jo jäässä, kuten kuvista näkyy.

Näkymä Haisevanlammen länsipäähän

Kivikirkon luola

Kivikirkon luolan infotaulu

Kivikirkon luolan suuaukkoa

Kivikirkon luola

Vaaranmäen laavu

Vaaranmäen laavu

Suurella vaivalla aikoinaan raivattu pelto kasvaa nyt suoriin riveihin istutettuja koivuja ja lehtikuusia

Täältä löytyy hyvä kirjoitus reitistä. Etelä-Karjalan maakuntaportaalin Kissankierroksen esittely löytyy täältä.