Matkailulehdestä poimittua: Kuinka Koli joutui valtion haltuun

Arkistojeni aarteisiin kuuluu vanhoja vuosikertoja Matkailulehdestä. Kyseinen lehti ilmestyi vuosina 1912 - 1921. Lehden vanhimpien vuosikertojen ilmestymisestä on kulunut jo yli sata vuotta, joten mitkään tekijäsuojarajoitteet eivät niitä enää koske. Aikomukseni on julkaista lehdessä olleita Karjalaa koskevia kirjoituksia. Ensimmäisenä on julkaisuvuorossa P.W. Hannikaisen artkkeli Kuinka Koli joutui valtion haltuun, joka oli Matkailulehden elokuussa 1915 ilmestyneessä numerossa. Artikkeli löytyy täältä.
Aihehan on mitä ajankohtaisin. 

Suuren maailman "viettelykset" saavuttavat 1950-luvulla pikkukaupungin koulunuorison

"Amerikkalainen "hapatus" on saapunut Saimaan rannoille. Paikallisen vaatetusliike Ajan Nuorison farkkumainos. Mainostajana muusikko Kai Lind. Väiski-farkuista ja Vaaksa-yhtiöstä löytyy tietoa täältä

Lappeenrannan kouluissa alkoivat 1950-luvun lopulla näkyä lähinnä anglosaksisesta maailmasta saapuvat  muotivirtaukset. Nämä heijastuivat käyttäytymisen lisäksi oppilaiden musiikki- ja elokuvamaussa, pukeutumisessa ja hiusmuodissa.  Huolestuminen nuorisosta keskustelutti kovasti myös Lappeenrannan kansakoulujen johtokuntaa. Johtokunta piti tärkeänä kokoontua yhteiseen eri koulumuotojen neuvotteluun, johon ”kutsuttaisiin vielä mahdollisesti kotien edustajatkin”. Tällöin voitaisiin sopia yhdenmukaisista menettelytavoista varhaisnuorten ohjaamiseksi "terveempiin tapoihin”. Suurimmaksi huoleksi nousivat Linnoituksen kansalaiskoulun oppilaiden hiukset. Koulun johtaja esitti, että koulu maksaisi oppilaiden hiusten ”siistimistyön”. Johtokunta katsoi asian kuitenkin kuuluvan vanhemmille. Sen sijaan käännyttiin Kähertäjäliiton paikallisosaston puoleen ja pyydettiin heidän edustajiaan antamaan ”ohjausta hiusten hoidossa”.  Rouvat Anna-Liisa Pesonen (tytöille) ja Tyyne Kaikkonen (pojille) kävivätkin antamasta tunnin hiustenhoito-ohjausta.

Lähteet:
LKA. KJA. Ca:11, 17.4.1959, § 62; 20.10.1959, § 174; 12.11.1959, § 187.


P.s. Seuraavana vuonna kaupunkia ravisutti uusi huolenaihe; reikäenkeli

Norja olisi laskenut Länsivaltojen joukot Suomeen, jos Ruotsi olisi suostunut läpikulkuun

Ranskalaisten kaatuneiden sotilaiden muistomerkki Narvikin pohjoispuolella, Bjerkvikin taajamassa olevan kirkon vieressä. Kuvasin muistomerkin kesäkuussa 1992, jolloin huomasin tämä laajan sotilashautausmaan. Saksalaiset valtasivat aluksi Bjerkvikin ja Elvegårdsmoenin hyökättyään Norjaan 9.4.1940. Toukokuun 13. päivän vastaisena yönä ampuivat brittiläiset sotalaivat Bjerkvikin tuleen.  Yhteensä 95 taloa paloi ja18 siviiliä kuoli. Myöhemmin samana päivänä hyökkäsivät muukalaislegioonan joukot Bjerkvikiin ja Elvegårdsmoeniin. Hyökkäys oli Liittoutuneiden ensimmäinen maihinnousuoperaatio toisen maailmansodan aikana.

Natsi-Saksan joukot hyökkäsivät 9.4.1940 Tanskaan ja Norjaan tukenaan noin 1 000 lentokonetta. Tanska antautui välittömästi, mutta norjalaiset pitivät sitkeästi puoliaan. Länsiliittoutuneiden joukot osallistuivat Keski- ja Pohjois-Norjassa taisteluihin. Saksalaiset kärsivät liittoutuneiden tukemille norjalaisille tappion Narvikin taistelussa kesäkuun alussa 1940. Saksalaisten nopea läpimurto länsirintamalla Ranskassa, Belgiassa ja Hollannissa muutti tilanteen nopeasti. Norjan taisteluihin sitoutuneita joukkoja ja kalustoa tarvittiin kipeästi Keski-Euroopassa. Liittoutuneiden sodanjohto teki päätöksen joukkojensa evakuoimisesta Norjasta. Norjan Kuningas Haakon  ja hänen hallituksensa lähtivät maanpakoon Isoon-Britanniaan 7. kesäkuuta samaan aikaan, kun viimeiset liittoutuneet evakuoitiin Norjasta. Myös tuhannet norjalaiset sotilaat siirtyivät heidän mukanaan. Kuningas kehotti 9.6.1940 taistelemaan jääneitä norjalaisia antautumaan. Norja olikin tämän jälkeen saksalaisten miehittämä aina toukokuuhun 1945 saakka:

Saksalaiset julkaisivat melko pian Oslon vallattuaan paikallisista ministeriöistä löytämiään asiakirjoja ja kirjeenvaihtoa. Niissä pyrittiin osoittamaan Norjan hallitus ja liittoutuneet kielteisessä valossa. Etelä-Saimaa julkaisi oheisen uutisen 28.4.1940, sodan vielä riehuessa Norjassa. Siinä kerrotaan Norjan hallituksen kannasta Liittoutuneiden joukkojen tuloon Suomen avuksi sotaan Neuvostoliittoa vastaan talvisodan aikana. Avustusjoukot olisi tuotu pääosin Pohjois-Norjan ja Pohjois-Ruotsin kautta. Keskeinen reitti olisi kulkenut Narvikin satamasta Ruotsin malmikenttien kautta Tornioon. Samalla olisi otettu haltuun arvokkaat malmikentät. Suomi solmi rauhan Neuvostoliiton kanssa 13.3.1940, joten Liittoutuneiden avustusretki Suomeen ei toteutunut. Jos se olisi toteutunut, toisen maailmansodan historia oli aivan toisenlainen kuin nyt. Euroopan karttakaan ei olisi luultavasti nykyisenlainen.

Tässä koosteena yhteenvetoa artikkelista:

Saksalaiset löysivät Norjan hallituksen kannasta kertovat asiakirjat Norjan ulkoasiainministeriöstä. Norjan hallituksen istunnossa 2.3.1940 oli käsiteltävänä länsivaltain esitys liittoutuneiden joukkojen marssista Norjan kautta Suomeen. Norja olisi suostunut läpikulkuun ainoastaan siinä tapauksessa, että Ruotsin hallitus puolestaan hyväksyisi tällaisen menettelyn. Pöytäkirjasta selviää lisäksi, ettei Norjan ulkoministeri Koht ollut halukas ryhtymään toimenpiteisiin läpikulun estämiseksi. Norjan olisi tullut Kohtin mielestä tyytyä esittämään muodollinen vastalause. Lisäksi ulkoministerin mielestä Norja ei tulisi omaksua kantaa, joka merkitsi sodan väärälle puolelle asettumista. Näin ollen Norjan hallitus olisi ollut valmis mukautumaan tilanteeseen ja kulkemaan käsi kädessä Englannin kanssa.

Kannaksella tavataan!

Euroopan ylle nousivat yhä uhkaavammat sodan pilvet keväällä 1939. Myös Suomessa tajuttiin, että maamme on varauduttava entistä varmemmalta näyttävään sotaan linnoittamalla ennen kaikkea itärajaamme. Itärajalla painopiste oli Karjalan kannaksella. Vapaaehtoiset linnoitustyöt käynnistyivät 4. kesäkuuta 1939 ja ne jatkuivat aina lokakuuhun asti. Vapaaehtoistöitä tehtiin yhteensä noin 50 000 työviikkoa. Linnoitustöihin osallistui 60 – 70 000 vapaaehtoista miestä ja noin 2500 naista. Talkoojoukot työskentelivät noin 3000 miehen voimin viikon jaksoissa.

Karjalan kannakselle oli rakennettu 1920-luvun alussa ranskalaisten asiantuntijoiden ohjauksessa ensimmäiset puolustuslaitteet. Puolustuslaitteiden rakentamista jatkettiin koko ajan, mutta työ eteni hitaassa tahdissa. Vuoteen 1939 mennessä oli saatu valmiiksi 66 korsua 150 kilometrin matkalla.

Kesällä 1938 oli Akateemisen Karjalaseuran (AKS) keskuudessa syntynyt ajatus linnoittaa Karjalan kannasta lisää. Suojeluskunnat ottivat tehtävän omakseen ja ne organisoivat toiminnan. Puolustusministeri Juho Niukkanen hyväksyi AKS:n tarjouksen. Niukkanen asetti 3. huhtikuuta 1939 toimikunnan laatimaan suunnitelmaa vapaaehtoisen työvoiman käytöstä linnoitustöissä.

Kesän linnoitustöissä palkattu työväki ja armeijan joukko-osastot tekivät erikoistöitä, kuten betonirakennelmia. Vapaaehtoisten päätehtäväksi tuli panssariesteiden rakentaminen. Kannaksen lisäksi töitä tehtiin Laatokan koillispuolella ja rannikkolinnakkeilla. Vapaaehtoisjoukon ruokahuollosta vastasi pääosin Lotta Svärd-järjestö.

Vapaaehtoistyöt päättyivät lokakuussa 1939, mutta töitä jatkoivat ylimääräisiin (kertaus)harjoituksiin (YH) kutsutut reserviläiset. Näin syntynyt, Mannerheim-linjaksi kutsuttu puolustuslinja, koostui mm. 606 konekivääripesäkkeestä ja korsusta, 136 kilometrin pituisesta panssariestelinjasta ja 331 kilometristä piikkilankaesteitä. Puolustuslinjalla oli tärkeä merkitys siinä, että Neuvostoliitto joutui ottamaan Suomen valloitusaikeissaan aikalisän.

Mielenkiintoista oli huomata, että Lappeenranta oli tässäkin asiassa edelläkävijöiden joukossa. Toukokuun alussa, 5.5.1939 ilmestyneessä Etelä-Savo-lehdessä, lappeenrantalaisia kutsuttiin Kannaksen linnoitustöitä käsittelevään kansalaiskokoukseen, joka oli samalla vapaaehtoisten värväystilaisuus otsikolla Parempi kaivaa kuin katua!

Samaisen lehden mukaan (Etelä-Savo 6.5.1939) mukaan maamme ensimmäinen vapaaehtoisten värväystilaisuus. Taoahtuma pidettiin Lönnrotin kansakoululla 5.5.1939. Vapaaehtoisia ilmoittautui toista sataa. Lappeenrantalaiset vapaaehtoiset olivat lisäksi ensimmäisten joukossa 4.6.1939 käynnistämässä Kannaksella linnoitustöitä.

Lappeenrannan piiskauspaalu oli nykyisellä Kino-Aulan tontilla (Päivitetty 26.3.2016)

Edessä näkyvän, vuonna 1938 rakennetun Kino-Aulan tienoilla sijaitsi Lappeenrannan piiskauspaalu. Ainakin vielä vuonna 1887 sen äärelle kokoontuivat ihmisjoukot seuraamaan, kun rikollista piiskattiin raipoilla.

Ainakin vielä syksyllä 1887 tällä paikalla suoritettiin raipparangaistus

Taustaa:
Maassamme oli aina vuoteen 1889 saakka voimassa vanha Ruotsin vuoden 1734 rikoslaki. Siinä yhtenä rangaistusmuotona oli ruumiillinen rangaistus, jonka oli tarkoitettu aikaansaamaan kärsimystä. Tähän rangaistusmuotoon oli yhdistetty joko raipparangaistus tai vesileipävankeus. Raipoilla rankaistiin vain miehiä, naisille annettiin vitsaa. Korkein määrä oli 40 paria raippoja miehille, naisille enimmäismäärä oli 30 paria vitsoja. Raippa- ja vitsarangaistuus oli määrätty ehdottomaksi muutamista rikoksista, mutta niitä käytettiin myös sakkojen sijasta. Vuonna 1807 oikeutettiin hovi- ja ylioikeudet muuttamaan nämä rangaistukset vesileipävankeudeksi. Yhtäjaksoista vesileipävankeutta ei saanut tuomita 28 vuorokautta pidemmäksi. Tämä vaihtoehto tuli myöhemmin yleisempään käytäntöön. Monet rikolliset ottivat mieluummin raipparangaistuksen, koska he sen jälkeen pääsivät heti vapauteen. Molemmat rangaistusmuodot jättivät jälkensä kyllä rikolliseen. Pitkät raipanjäljet miesten selässä todistivat useammastakin rangaistuskerrasta. Henkilöltä, joka oli ollut vesileipävankeudessa, leikattiin vankeudesta päästettäessä oikealta puolelta tukka aivan lyhyeksi, vieläpä erikoisesti haukkomalla. Tämä oli merkkinä vastaantulijoille siitä, mistä mies oli tulossa. Siihen aikaan miehet pitivät pitkää tukkaa, joten merkki oli selvä.

Lappeenrannan piiskauspaikka

Lappeenrannan kaupungin piiskauspaikkana oli silloisen kunnan viljamakasiinin takainen notkelma, eli nykyisen elokuvateatteri Kino-Aulan tienoo. Siinä oli noin parin metrin korkuinen pylväs, jonka yläpäässä oli rautarengas. Seudun piiskurina toimi eräs mustalainen, jota yleisesti kutsuttiin ”piiskuri –Hemmiksi”. Hän oli kookas, jo harmaantunut, kylmäverinen vanhus. Paikallisessa Etelä-Savo lehdessä oli 7.8.1942 nimineuvos K. Hämäläisen muistelua 1800-luvun Lappeenrannasta, jossa hän kuvaili 1800-luvun loppupuolen Lappeenrantaa. Siinä hän kertoili kaupungin piiskauspaalusta seuraavasti:

Muistojensa komeroista Hämäläinen kaivoi myös esiin Lappeenrannan kuulun piiskurimännyn. Se sijaitsi aikanaa nykyisen alkoholiliikkeen myymälärakennuksen vastapäätä, siis silloisen Karhukuopan liepeillä. Siihen sidottiin rangaistavat ja ruoskittiin heitä raipoilla. Erittäin vaarallinen rikollinen saattoi saada 40 pariakin raippoja. Se oli todella ankara rangaistus ja myös kerrassaan häpeällinen saajalle, sillä suuri yleisö useinkin seurasi raipparangaistusten toimeenpanoa piiskurimännyn luona.

Vielä syksyllä 1887 tapahtui piiskausrangaistuksen täytäntöönpano. Etelä-Saimaa-lehdessä vuonna 1949 kirjoitti nimimerkki ”ikki” kuvauksen tuosta tapahtumasta.

Karjavarkaan rangaistus
Käsiraudoista oli mies kinnitetty pylvääseen. Kaikki oli hiljaista. Sanottiin, että mies kuunteli kelloja. Eli oli siis kaiketi ollut joku lehmä- tai hevosvaras, sillä niiden oli kuunneltava, missä päin se varastettu eläin oli. Tämä oli siis jonkinlaista häpeäpaalussa seisomista muun rangaistuksen lisäksi. Lähellä pylvästä oli vesiämpäri ja siinä kauha. Paikalle toikkaroi hieman hiprakassa oleva mies. Hän meni ämpärille, otti kauha ja alkoi juoda ämpäristä. ”Älä helvetissä juo minun saunavettäni, tiuskaisi piiskattava. Juoja säikähti pahanpäiväisesti.

Paikalle saapuivat nyt vallesmanni L[öfving] ja piiskuri. Raipat tarkastettiin, luettiin ja niiden pituus mitattiin. Niiden piti olla oksattomia, neljän korttelin eli 60 sentin pituisia. Toimitus alkoi. Raippanippu oli piiskurin vasemmassa kainalossa ja siitä hän otti niitä kaksi kerrallaan. Tällä parilla lyötiin kaksi kertaa, heitettiin pois ja otettiin uudet. Jo muutaman raippaparin jälkeen alkoi veri tihkua. Lyöntiä jatkettiin säännöllisin väliajoin. Vallesmanni seisoi kello kädessä ja antoi aina piiskurille lyöntimerkin. Kun piiskaus loppui, heitti piiskuri pari kauhallista vettä piiskatun selkään ja siltavouti päästi kädet irti. Rangaistus oli kärsitty ja mies pääsi hoitelemaan haavojaan. Tuttavat tai omaiset ottivat miehen hoiviinsa. Parhaana lääkkeenä tähän tautiin sanottiin olleen viinan sekä ulkonaisesti että sisällisestikin.

Tällä kertaa oli pienempi rangaistus kyseessä. Kerrotaan, että useammin raipat saaneen selkä siksi parkkiintunut, ettei se pahasti rikkoutunut 40 paria raipaniskuja saatuaan. Vasta-alkajalta saattoi nahka roikkua riekaleina vähemmänkin piiskauksen jälkeen.

Jos rangaistavarangaistava menetti tajuntansa, ei piiskausta saanut jatkaa, vaan rikollinen oli virvoiteltava. Muuten koko tuomio oli kärsittävä samalla kertaa.

Mutta kuuluivat ne rikolliset itsekin joskus ”voidelleen” piiskurin. Laki määräsi, että raipat oli lyötäessä pidettävä niin, että peukalo oli niiden päällä. Niitä ei siis saanut pitää peukalohangassa. Tämän huomioiden vallesmanni pian ärjäisi: ”Peukalo päälle”.

Lahjottu piiskuri oli tilaisuudessa antamaan muutenkin hellempiä lyöntejä, Jos vallesmanni huomasi, että lyönnit olivat velttoja ja lyhyitä, saattoi tämä huomauttaa: "Hemmi, korota kättä!" Toiset lyöjät olivat ovelia ja mursivat raippoja hieman peukalolla, jolloin ne hieman lysmähtivät, niin ettei niillä enää ollut täyttä iskuvoimaa.

Artikkelissa oli lisäksi muistelma noin 40 vuoden takaa eli siis 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä:

Mielummin vesileipärangaistus kuin sakot
M. oli tuomittu sakkorangaistukseen tai varojen puutteessa istumaan kahdeksaksi päiväksi. Kun suorituksen aika tuli, meni M. Viipurin lääninvankilan kansliaan ja ilmoitti tulleensa istumaan. Mies riisuttiin vaatteistaan ja tavarat luetteloitiin. Tällöin vankilanjohtaja huomioi, että miehellä on enemmän rahaa kuin mitä sakkomäärä oli.
- Kenen rahoja nämä ovat?
- Minun.
- Otetaan nämä sakkorahat ja saatte mennä.

- Ei oteta. Ne, jotka minun ovat tänne sakolla saattaneet, eivät tunne tyydytystä, ellen todellakaan istu täällä tuomittua aikaa, vastasi M.
Ja niin hän istui kahdeksan vuorokautta.

Matkustusrajoitukset talvisodan kynnyksellä 23.10.1939

Löysin alla olevan uutisen talvisodan alla 23.10.1939 voimaan astuneista matkustusrajoituksista Etelä-Savo-lehdestä (26.10.1939). Artikkelissa on kartta matkustusrajoitusalueista. En muista sitä nähneeni aikaisemmin.

Toinen maailmasota oli alkanut 1.9.1939 Saksan hyökkäyksellä Puolaan, johon Neuvostoliitto liittyi 17.9.1939 hyökkäämällä idästä puolalaisten selustaan. Pian 23. elokuuta allekirjoitetun Molotovin–Ribbentropp-sopimuksen solmimisen jälkeen jo aikaisemmin Neuvostoliiton Suomelta vaatimat alueluovutukset saivat lisävauhtia. Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat neuvottelemaan Moskovaan. ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä” 5. lokakuuta 1939. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa, joista ensimmäinen oli 12.–14. lokakuuta, Maassamme oli käynnistetty ylimääräiset kertausharjoitukset, jotka toteutettiin kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa 9. lokakuuta 1939 perustettiin muun muassa suojajoukot ja joitakin Neuvostoliiton-rajan lähialueiden divisioonia. Toisessa vaiheessa 14.10 alkaen perustettiin ja keskitettiin loput kenttäarmeijasta. Baltian maat olivat alistuneet Neuvostoliiton kiristykseen ja luovuttaneet puna-armeijalle satamia, lentokenttiä ja muita maa-alueita sotilastukikohdiksi. Suomi oli valitsemassa toisen tien. Tien, joka vaati suuria uhrauksia, mutta joka osoittautui viisaaksi ratkaisuksi.

Muhamettilaiset suunnittelevat lapsilleen omauskoista kansakouluopetusta. (Etelä-Savo 1.8.1933)

Maassamme elettiin 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa lapuanliikkeen terrorin aikaa. Kommunisteja tai sellaiseksi kuvilteltuja, sosialidemokraatteja ja jopa maltillisia oikeistolaisia kyydittiin, pahoinpideltiin, uhkailtiin ja pakotettiin eroamaan luottamustoimistaan. Yliopistosta yritettiin tehdä pelkästään suomenkielistä ja  Saksassa valtaa nousseen Adolf Hitlerin ihailu ei sunkaan ollut harvinaista. Niinpä on yllättävää löytää juuri tuolta ajalta oheisenlainen, positiivinen artikkeli Etelä-Savo-lehdestä pienestä uskonnollisesta ja kielellisestä maahanmuuttajavähemmistöstä.

Minulle oli uutta artikkelissa se,
1. että jo noinkin kauan sitten puuhattiin maahamme koulua, jossa uskonnonopetus olisi ollut islaminopetusta. 2. Toinen yllätys oli islaminuskoisten tataarien määrä 1930-luvun alussa  Lappeenrannan seudulla
 

M.m. Lappeenrantaan 2 kk. kestävä haarakoulu. Täällä oppivelvollisia 24. Koko maassa muhamettilaisia 650 henkeä.

Saatuaan kuulla, että Suomessa asuvat muhamettilaiset ovat viime aikoina innokkaasti yrittäneet saada järjestetyksi lapsilleen heidän äidinkielensä ja uskontonsa opetusta omissa kansakoulujamme vastaavissa oppilaitoksissa, kääntyi edustajamme asiassa Suomen muhamettilaisen seurakunnan puheenjohtajan B. Shamaledtinin puoleen pyytäen häneltä yksityiskohtaisia tietoja hankkeesta. Herra Shamaledtin lausui tällöin:

- Suomen muhamettilaiseen seurakuntaan kuuluu nykyisin 650 henkilöä. Olemme tänne saapuneina saaneet nauttia täysiä kansalaisoikeuksia ja harjoittaa omaa uskontoamme. Kuulumme turaanilaiseen kansanheimoon, johon uskontunnustuksemme pääkansakin, turkkilaiset, kuuluu. Sortovuosina oli n.s. kagaaleilla läheinen kosketus tataarilaisiin kansoihin. Suomen itsenäistyttyä herpaantui tuo kosketus. Kuitenkaan ei pidä unohtaa, että Suomella on hyvin lämpimiä ystäviä Turkissa y.m. ja että Suomen ulkomaankaupalle olisi hyvin edullista saada syntymään suhteita myös näiden maiden kanssa. Suomessa toimiva Turan-yhdistys työskentelee mainittujen kansojen lähentämiseksi.

- Muhamettilaisen seurakunnan varoissaan olevat jäsenet ovat koettaneet voimiensa mukaan avustaa heikommassa asemassa olevia seurakuntalaisia sekä taloudellisesti että henkisesti. Uskontomme opetusta on näihin asti annettu seurakunnan puolesta, mutta nyttemmin on pyrkimyksemme saada opetus järjestetyksi entistä tehokkaammalla tavalla. Suomen voimassa oleva uskonnonvapauslaki myöntää vapautuksen uskonnonopetuksesta muihin kuin koulun uskontokuntaan kuuluville lapsille ja lisäksi antaa mahdollisuuden saada omaa uskonnonopetusta, mikäli vähintään 20 samaan uskontokuntaan kuuluvaa sitä pyytää. Kun meillä on maassa n. 150 oppivelvollista lasta, on herätetty kysymys uskontomme opettamisesta eri aineena lapsillemme. Olemme valmiit tekemään asian hyväksi uhrauksia. Tarkoituksemme on aikaansaada kansakouluja, joissa rinnakkain valtakunnan pääkielen kanssa opetetaan turkin kieltä, Turkin historiaa, sen kansallislauluja ja ennen kaikkea uskontoa, jota n. 350 miljoonaa ihmistä maapallolla uskoo ja kunnioittaa. Lisäksi kuuluisivat oppiaineisiin kaikki muut, joita nykyinen oppivelvollisuus edellyttää.

- Mikäli varoja saadaan kokoon, aloittaa ensimmäinen koulu aluksi vain uskonto aineena toimintansa Helsingissä. Ensi vuoden syyskuusta lähtien toimii koulu täydellisenä kansakouluna. Jos valtiovalta suhtautuu piakkoin jätettävään anomukseemme suosiollisesti – olemme jokseenkin kaikki Suomen kansalaisia – perustamme myöhemmin kouluja Helsingin ohella Tampereelle ja Turkuun, joissa annetaan suunnitelman mukaan opetusta 6 ½ kuukautta sekä ns. haarakouluja Lappeenrantaan, Terijoelle ja Hyvinkäälle, joiden kurssiaika olisi vuosittain 2 kuukautta. Helsingin koulun oppilasmäärä olisi 27, Tampereen 30, Turun 22, Lappeenrannan 24, Terijoen 22 ja Hyvinkään 21.

Mies joka veisti keisarille veneen

Lappeenrantalainen käsityönopettaja Herman Koli (1863 – 1953) muisteli kohtaamistaan tsaari Aleksanteri III:n kanssa tämän vieraillessa Lappeenrannassa kesällä 1890.  Pitkähkö artikkeli oli Savo-Karjala-lehdessä 25.1.1947. Herman Koli oli syntynyt kuusipäiseen sisarusjoukkoon Taipalsaaren Saikkolan kylässä 6.9.1863. 24-vuotiaana hän lähti hakemaan ansioita kotitalonsa ulkopuolelta ja työskenteli 1880--luvun lopulla kirvesmiehenä Lappeenrannan sotilaskasarmeja rakentaen. Tämän jälkeen hän veisti kotitalossaan veneitä, kunnes pääsi syksyllä 1890 Lappeenrannan mieskäsityökouluun, jota hän kävi kaksi vuotta. Vuonna 1901 Koli valittiin Viipurin kiertävän käsityökoulun opettajaksi. Herman Koli joutui perheineen lähtemään vuosikymmeniä kotikapunkina olleesta Viipurista talvisodan sytyttyä ja asettui entiselle kotiseudulle, ei kuitenkaan Taipalsaarelle, vaan Lappeenrannan Peltolaan. Poimin artikkelista edellä mainitusta lehdestä Herman Kolin muistelun veneen lahjoittamisesta ja tsaarin kohtaamisesta. Kertomus osoittaa Kolin erinomaisen tilannevainun.

------

Oli kesäpäivä Lappeenrannassa vuonna 1890. Hiljainen ja unelias pikkukaupunki oli täynnä kansaa, jota oli tullut aika kaukaa Savonmaasta saakka. Hänen Majesteettinsa Keisari Aleksanteri III:n jättiläishahmo oli saapunut seurueineen kaupunkiin. Ennen puolta päivää ilmestyi kaupungin rantaan veneineen Taipalsaaren Saikkolan kylästä myös nuorukainen Herman Koli tuodakseen raatimies Rundbergin ja merikapteeni Cederhvarfin kehotuksesta tekemänsä’ veneen toimitettavaksi vapaaherra Langhoffille.

Nuorukainen nousi maihin venerannassa, samalla paikalla, missä nyt on Kauppatori. Siihen aikaan oli paikka suurimmaksi osaksi metsikkönä. Nykyisen Jaakkolan kirkon paikalla oli kauppias Haikalan vilja-ampaari eli makasiini ja kaupungin uimahuoneet. Rannassa ei näkynyt ihmisiä ja melkein tyhjät olivat kadutkin. Kansa oli virrannut Leirikentälle, jossa parhaillaan oli keisarin kunniaksi järjestetty paraati.

Veneentekijä lähti tapaamaan raatimies Rundbergia, mutta ei löytänyt tätä eikä myöskään kapteeni Cederhvarfia, jota kävi tavoittamassa Paldosta. Täällä hän sattui kuulemaan – tietysti sielläkin puhuttiin keisarillisesta vieraasta – että Virolahdella oli keisarille lahjoitettu vene. Silloin pälkähti Saikkolan pojan päähän tarjota uutta venettään lahjaksi keisarille. Eihän Langhoffin veneellä ollut toimitusaikaa. Nuorukainen lähti tavoittamaan kruununvouti Holmia saadakseen tämän kautta lahjansa toimitetuksi, mutta tämä neuvoi kääntymään kuvernööri Gripenbergin puoleen ja tämä taas puolestaan käski puhumaan asiasta, senaattori, ent. hovitallimestari Tudeerille, jolla oli välitön yhteys keisariin. Ja hänen avullaan asia järjestyikin. Oli kysynyt Tudeer: "Onko oma käsi tehnyt", tarkoittaen venettä, ja kun kuuli, että Herman oli itse tehnyt veneen ja hyvin oli tehnytkin, käski tuoda lahjan Lönnrotin koulun luo.

Nuorukainen teki työtä käskettyä ja vei veneensä määrättyyn paikkaan. Siellä hän kuuli, että keisari on parhaillaan paraatia vastaanottamassa. Nuorukainen juoksi koululta yli heinäpeltojen, joiden paikalla on nyt 5. kaupunginosa, paraatikentälle ja näki siellä keisarin ratsun selässä paraatin juuri päättyessä. Herman juoksi samaa tietä takaisin ehtiäkseen veneensä luo ajoissa. Keisarin piti sama päivänä lähteä paluumatkalle kaupungista ja lahjan luovuttamisella oli kiire. Ja sitten se tapahtui. Keisari astui alas koulun portaita seurassaan kenraalikuvernööri, kreivi Heyden, senaattori Tudeer ja monia muita seurueeseensa kuuluvia. Senaattori puhui jotain keisarille ja viittasi veneeseen päin. Keisari asteli sen luo ja samalla senaattori viittasi myös veneentekijään, jolle keisari armollisesti nyökkäsi. Saikkolan poika kumarsi syvään Hänen Majesteetilleen. Keisari tarkasteli hetkisen hetkisen venettä, nyökkäsi hyväksyvästi nuorukaiselle lausuen pari sanaa venäjäksi. Portilla vartiossa seisova palokuntalainen Jakovlevin Nikolai tulkitsi ne myöhemmin: ”Hyvä vene!” Majesteetti nousi  odottaviin vaunuihin ja ajoi pois. Lahjavene kuljetettiin myös keisarilliseen junaan. Myöhemmin tuli keisarin vastalahjana veneentekijälle 50 ruplaa, joka Suomen rahassa vastasi 130 markkaa – sen aikaisen hintojen mukaan veneen kaksinkertainen hinta.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Sisällissota 1918 ja Lappeen kansakoulut

Linnoituksessa surmattujen punaisten muistomerkki

Vuoden 1918 alkukuukausina käyty sisällissota jätti Lappeenrannan seudulle syvät jäljet. Molempien osapuolien tekemät vääryydet, julmuudet ja järjettömät veriteot myrkyttivät yhteiskunnallista ilmapiiriä pitkään. Lappee sijoittuu sodan tappiolukujen osalta maan synkimpien kuntien joukkoon. Valkoisia kuntalaisia menehtyi sodassa 26 ja punaisia 393. Sodan molemmat osapuolet syyllistyivät raakoihin sotarikoksiin. Joukkojen kouluttamattomuuden takia sodankäynti muistutti enemmänkin aseistettua kylätappelua. Kummallakaan osapuolella ei ollut käsitystä sodankäynnin normeista. Kun sotarikoksiksi luonnehdittaviin tekoihin ei puututtu, niistä tuli nopeasti sodankäyntitapa.[1] Sisällissota ei voinut olla heijastumatta myöskään kunnan koululaitokseen. Osa kouluista lopetti toimintansa pitkiksi ajoiksi helmikuun ja maaliskuun aikana, osa vasta sodan loppuvaiheessa huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa. Useat miesopettajat pakenivat valkoisten hallussa olleille alueille ja liittyivät suojeluskuntiin. Monet heistä olivat mukana – vähemmän kunniallisessa roolissa - sodan verisessä loppuselvittelyssä. Kouluissa oli myös muutamia työväenliikettä kannattavia opettajia, mutta nämä eivät näy ottaneen aktiivisesti osaa sotatapahtumiin. Kansakoulujen johtokunnista erotettiin kaikki punaisia sodan aikana tukeneet tai myötäilleet. Osa johtokuntien jäsenistä oli siirtynyt ajan rajan toiselle puolelle vankileireillä tai teloitettuna. Veljesvihan seurauksena sadat koululapset olivat jäänet joko puoli- tai täysorvoiksi. Puutetta oli kaikesta, mutta ennen kaikkea ruuasta ja vaatteista. Huomattava osa koululapsista näki nälkää. Hälyttävää ravintotilannetta kuvaa Juvakan kansakoulun vuosikertomus seuraavasti:

Ruokatarpeiden saaminen [koulukeittolaan] oli hyvin vaikeaa ja paljon aikaa vievää. Sai hakea ja tiedustella kirjottamalla sekä suusanallisesti eikä tahtonut välistä mitenkään saada. Useimmat [myyjät] pelkäsivät yksikköhintojen määräämistä ja vasta yleissummaa vastaan suostuivat tavarat luovuttamaan. Ennen koulukeiton (= koulukeittolan) alkamista olivat lapset niin heikkoja, ettei työnteosta tahtonut tulla mitään, mutta koulukeiton käyntiin saatua alkoi työ sujua ja lapset vahvistua, vaikka suurimmalla osalla ei ollut mitään muuta syötävää, kuin minkä koululta saivat.
Ei ruokia valitettu, eikä tähettä jäänyt, kaiken söivät mitä suinkin sai hankituksi ja ehtimiseen kävi toisten koulujen oppilaita kyselemässä, eivätkö he saisi lähteä sieltä pois ja tulla tähän kouluun, kun täällä ruokaa annetaan.[2]

Otto Wille Kuusisen allekirjoittama  Suomen
Kansanvaltuuskunnan Valistusasiain osaston
julistus 3.2.1818 opettajille, oppilaille ja lasten
Vanhemmille

Kun työväenliikkeen perustama Suomen kansanvaltuuskunta julisti 28.1.1918 ottaneensa vallan Suomessa, se sai haltuunsa lähes koko eteläisen Suomen. Sekä Lappeenrannan kaupunki että sitä ympäröivä Lappee jäivät Kansanvaltuuskunnan hallitsemalle alueelle. Kansanvaltuuskunnan yhteyteen perustettiin kulttuurielämän johtoa varten Valistusasianosasto. Koulutoimen johtoa varten luotiin 9.2.1918 Suomen Kouluneuvosto, jonka johtoon valittiin tohtori Nils af Ursin, joka kuitenkin kieltäytyi sairauteensa vedoten. Kansaopetusosaston ylijohtajaksi nimitettiin kansakouluntarkastaja Jaakko Pärssinen. Koska af Ursin ei voinut vastaanottaa tehtävää, tuli filosofianmaisteri Jaakko Pärssisestä neuvoston puheenjohtaja. Kouluneuvosto ilmoitti ensimmäisessä kiertokirjeessään kouluille 10.2.1918 ottaneensa koulutoimen johdon käsiinsä.  Samalla lähetettiin Otto Ville Kuusisen allekirjoittama Valistusasiainosaston julistus. [3]

Suomen Kouluneuvoston kiertokirje numero 5 /
16.2.1918, jossa heijastuu tyytymättömyys
opettajien toimiin uuden vallan hyväksi..

 

Julistuksessa puhuttiin opetuksen perinpohjaisesta uudistuksesta, uskonnonopetuksen poistamisesta ja muiden aineiden opetuksen uudistamisesta. Lisäksi piti kansakoulujen johtokunnat valita uudelleen. Eräillä Etelä-Suomen paikkakunnilla ryhdyttiinkin muutoksiin. Koulukokouksissa päätettiin poistaa uskonnon opetus, muuttaa historian opetusta ja ottaa yhteiskuntaoppi oppiaineeksi. Monin paikoin opetus kuitenkin lamaantui vastoin Otto Ville Kuusisen toiveita, koska opettajat ryhtyivät lakkoon tai siirtyivät valkoisten hallitsemille alueille. Esimerkiksi Helsingin 395 opettajasta vain kolme suostui yhteistoimintaa punaisten hallinnon kanssa. Opettajien lakko oli kaupungeissa maaliskuun puoleenväliin mennessä jo lähes täydellinen, sillä 1006 opettajasta vain 34 jatkoi opetustyötä. Myös kaupunkien kansakouluntarkastajat olivat muutamaa lukuunottamatta lakossa. Sen sijaan maaseudulla tilanne oli toinen ja useimmat koulut jatkoivat toimintaansa. Tällainen oli tilanne myös Lappeella aivan sisällissodan loppuvaiheisiin saakka. Punaisen vallan romahtaessa myös Suomen Kouluneuvosto muun punaisten johdon kanssa pakeni ensin Viipuriin ja sieltä pian Pietariin.

Keväällä 1918 käydyn sisällissodan tapahtumat heijastuivat Lappeenrannan seudulla voimakkaimmin teollisuustaajamien kansakouluissa. Vähän ennen sodan alkua myönsi Luukkaan kansakoulun johtokunta paikalliselle sosialidemokraattiselle nuoriso-osastolle luvan ”ohjelmallisten viikkokokousten järjestämiseen”. Lappeenranta sekä Lappee olivat sodan alkuvaiheesta lähtien kokonaan punaisten hallitseman alueen sisällä. Niinpä Kansanvaltuuskunnan perustaman Suomen Kouluneuvoston kiertokirjeet ja päätökset saapuivat koulujen johtokunnille. Luukkaan koulun johtokunnassa kirjeet luettiin ja siirrettiin koulun arkistoon. Pöytäkirjoissa ei ole minkäänlaista mainintaa kirjeiden mahdollisesti aiheuttamista toimenpiteistä. Huhtikuun alussa päätettiin kaikilla luokilla lyhentää koulupäivä nelituntiseksi, sillä Luukkaan koulun opettajat kävivät antamassa opetusta myös Lauritsalan kansakoulussa. Koulun toiminta oli keskeytyksissä 15. – 16.2.1918, kun punakaarti majaili rakennuksessa. Koulutyö seisahtui uudestaan sisällissodan loppuvaiheessa 22.- 30.4. Sotatilanteen nopea muutos ja ”siitä johtuvat muutokset, kuten lasten pakoileminen vanhempiansa seurassa pois paikkakunnalta” estivät koulun pitämisen. Luukkaan koululla toimi kunnallinen keittola ja etupäässä sen toiminnasta seuranneiden vaikeuksien vuoksi koulun johtokunta päätti lopettaa kevätlukukauden jo 11.5. Sisällissodan jälkiselvittelyssä Luukkaan kansakoulun johtokunnan puheenjohtaja Emil Salmi joutui eroamaan tehtävästään. Hänen katsottiin olevan sopimaton luottamustoimeensa ”kapinaliikkeeseen osanoton takia”. Koulun johtajaopettajana vuodesta 1913 toiminut Jalmari Saarinen oli valittu sosialidemokraattien tuella syksyllä 1917 Lappeen kunnanvaltuustoon. Sodan jälkeen 3.6.1918 pidetyssä kuntakokouksessa valittiin ”äsken kukistuneeseen kapinaan tavalla tai toisella osaa ottaneiden jäsenten tilalle” yhdeksän uutta jäsentä. Yksi valtuustopaikkansa menettäneistä oli opettaja Saarinen. Hän katsoi tässä tilanteessa parhaimmaksi siirtyä pois paikkakunnalta. Anoessaan toukokuussa 1918 todistusta viranhakua varten hän sai johtokunnalta kiitettävät arviot, mikä todistanee, ettei Saarinen syyllistynyt sisällissodan aikana mihinkään laittomiin toimiin.[4]

Lauritsalan kansakoulun johtokunnassa oli työväenliikkeen kannattajilla selkeä enemmistö. Kun Lauritsalan kansakoulussa avautuivat syksyllä 1917 apuopettajattaren ja alakansakoulun opettajattaren virat, niistä ilmoitettiin vain vasemmistolaisissa Kansan Ääni ja Työmies-lehdissä[5] Lauritsalan tienoon ollessa punaisten hallussa kokoontui kansakoulun johtokunta vain kerran. Kokouksessa päätettiin kääntyä Kouluneuvoston puoleen opettaja Hannes Pulkkisen palkka-asiassa. Sodan päättymisen jälkeen vaihdettiin koko koulun johtokunta puheenjohtajaa lukuunottamatta 9.6.1918 pidetyssä piirikokouksessa. Koulun taloudenhoitaja David Thure oli kadonnut sodan loppuselvittelyissä koulun rahavarojen kanssa. Thuren mukanaan viemä summa nousi lähes 2800 markkaan. Thuren piileskellessä seudun metsissä, hänen jälkeensä jättämä omaisuus määrättiin takavarikkoon. Thure jäi lopulta kiinni syyskuun 8. päivä 1919 Kiteellä ja häneltä löytyi koulun varoja 2208 markkaa, jotka tilitettiin koululle lokakuussa.[6] Lauritsalan työväenyhdistyksen puheenjohtajana ja rahastonhoitajanakin toiminut Thure oli myös Lappeen kunnanvaltuutettu. Hänestä tuli Lappeella punaisen hallinnon keskeisiä toimihenkilöitä. Thure valittiin pitäjän järjestysasioista vastaavaksi komissaariksi ja hän oli lisäksi vallankumousoikeuden jäsen. Lauritsalan Työväenyhdistyksen historiikin mukaan hän menehtyi tammikuussa 1921 kansalaissodassa saamansa vamman seurauksena.[7]

Tammikuussa 1919 nousi johtokunnassa keskustelunaiheeksi koulun opettajien Sofia Kalanderin ja Hannes Pulkkisen toiminta. Opettaja Pulkkinen oli kuulunut Lappeen kunnanvaltuustoon vuodesta 1915 alkaen ja näyttää olleen aktiivinen valtuutettu. Pulkkinen oli erotettu Luukkaan koulun johtajan Jalmari Saarisen tavoin valtuuston jäsenyydestä kesäkuun alussa 1918 kapinaan osallistuneena. Kansakouluntarkastaja oli kehottanut seuraamaan Pulkkisen ja Kalanderin opetustunteja sekä heidän toimintaansa koulun ulkopuolella. Lauritsalan Sosialidemokraattinen Työväenyhdistys oli käynnistänyt sisällissodan jälkeen uudestaan toimintansa joulukuussa 1918. Yhdistykselle valittiin uusi johtokunta 21.12. pidetyssä kokouksessa. Johtokuntaan valittiin myös Lauritsalan kansakoulun johtajaopettaja Hannes Pulkkinen. Tämä poliittinen aktiivisuus sai työväenliikkeen edustajista puhdistetun johtokunnan ärsyyntymään. Johtokunnan jäsen D. Laakso ilmoitti ”laajoissa piireissä olevan sellaisen käsityksen, ettei opettaja Pulkkinen ole sovelias lasten opetukseen, koska hän toimii puoluemiehenä sosialidemokraattisessa puolueessa ja on taas lähtenyt työväen järjestöjä johtamaan”. Laakso totesi lisäksi, että Pulkkisen toiminnan johdosta oli pidetty kokouksia ja kirjoitettu kirjelmä. Kyseinen kokous ei kuitenkaan tehnyt asiassa mitään päätöksiä. Kaksi viikkoa myöhemmin syytökset opettaja Pulkkista vastaan uudistettiin ja yksilöitiin neljän oppilaan kurinpitoasian käsittelyn yhteydessä. Kokouksessa olivat johtokunnan jäsenten lisäksi ”omalla oikeudellaan Lauritsalan sahan konttoristi G.A. Wittenberg ja poliisi Vartiainen.” Väitteiden mukaan opettaja Pulkkinen oli antanut oppilaiden leikkiä välitunnilla punakaartilaista ja kutsua toisiaan bolsevikeiksi. Lisäksi opettaja oli kieltänyt lapsia kuulumasta suojeluskuntaan.[8]

Opettajien ja joidenkin oppilaiden välit olivat lisäksi pahoin tulehtuneet. Neljä oppilasta erotettiin 2.2.1919 pidetyssä johtokunnan kokouksessa, johon oli saapunut myös piiritarkastaja Emmanuel Suhonen.  Oppilaiden kuulustelussa nämä myönsivät haukkuneensa opettaja Pulkkista punikiksi, uhkailleet häntä pistinmiehillä ja sanoneet tämän joutuvan vielä tekemisiin kiväärin kanssa. Lisäksi he olivat tuoneet koululle ammuksia ja lyöneet opettaja Sofia Kalanderia. Oppilaat selvisivät yllättävän vähillä rangaistuksia kyseisistä vakavista rikoksista. Yksi heistä erotettiin koulusta kahdeksi viikoksi, toinen viikoksi ja kaksi selvisi ”ankaralla” varoituksella. Lievät rangaistukset  selittänee johtokunnan antipatiat molempia opettajia kohtaan. Sen sijaan piiritarkastaja Suhonen katsoi, ettei hän voi ryhtyä toimenpiteisiin opettaja Pulkkista vastaan kuultuaan johtokunnan jäsenten esittämät syytökset. Piiritarkastajan poistuttua johtokunta päätti kuitenkin toimia. Se kutsui Pulkkisen puhutteluun ja kehotti häntä eroamaan virastaan. Lisäksi opettaja Pulkkista varoitettiin toimimasta ”rikollisissa poliittisissa kokouksissa”. Hannes Pulkkinen pyysikin johtokunnan seuraavassa kokouksessa virkatodistusta viranhakua varten. Seuraavalla viikolla hän anoi virkavapautta lukuvuoden loppuun. Se myös hänelle myönnettiin. Erotodistuksen opettaja Pulkkinen sai pyynnöstä syyskuussa 1919. Myös opettajat Sofia Kalander sekä Elma Räsänen pyysivät niin’ikään virkatodistusta siirtyäkseen pois paikkakunnalta.[9]

Kaikkein kohtalokkain näyttää sisällissota olleen myös koululaitoksen näkökulmasta Rovon (Rutolan) sahalla olevalle kansakoululle.  Lukuisa määrä koulun oppilaita jäi sodan ja sen jälkiselvittelyiden seurauksena orvoiksi tai puoliorvoiksi. Koulun johtokunnan pöytäkirjoista ei löydy merkintöjä sota-ajalta. Vuosikertomuksessa sen sijaan mainitaan, että koulu oli suljettuna kymmenen viikon ajan. Kolmen päivän ajan oli opetusta antanut punaisten opettajaksi asettama työmiehen vaimo Lyydia Sipinen. Valkoiset valtasivat Lappeenrannan 26. huhtikuuta 1918. Tämän jälkeen sortavalalaisen seminaarilaisen Armas Kokon johtama ”Lentävä osasto”[10] saapui Rutolaan ja ryhtyi etsimään punaisia talo talolta. Punakaartilaisten etsinnässä oli mukana sodan alkuvaiheessa valkoisten puolelle Joutsenoon paenneen kansakoulunopettaja Onni Makkosen vaimo Aino Makkonen, joka oli ollut sotatalven ajan Rutolassa. Todennäköisesti hän ei aavistanut, mitä hänen nimeämilleen miehille myöhemmin tapahtuisi. Muutama Rutolan punakaartilaisista oli paennut Viipuriin, mutta valkoiset ottivat kylästä kiinni 47 miestä. Iitiän (Kären) koululla istunut kenttäoikeus, johon kuului Kären koulun opettaja Brynolf Hako, kuulusteli miehet 27.4. ja lähetti heidät vangittuina Lappeenrantaan vankileirille. Siellä istui varatuomari Toivo Tapanaisen johtama sotaoikeus, joka jakoi pikaisesti lähes ainoastaan kuolematuomioita. Syyksi riitti työväenyhdistyksen tai punakaartin jäsenyys. Kolmen päivän aikana 30.4. - 2.5.1918 teloitettiin Lappeenrannan Linnoituksessa ainakin 45 Rutolan miestä. Heidät haudattiin muiden teloitettujen mukana joukkohautaan, joka sijaitsi rinteessä nykyisen Etelä-Karjalan museon takana.[11]

Koulun johtokunta kokoontui tammikuun alun jälkeen seuraavan kerran 14.7.1918. Kokouksen ensimmäisessä pykälässä todettiin: Koska viime talven aikana olleen kapina johdosta oli koululta hävinnyt johtokunta, tänään pidetyssä piirikokouksessa valittiin tilalle uusi johtokunta. Pöytäkirja jätti häveliäästi kertomatta, mitä edelliselle johtokunnalle oli tapahtunut. Johtokunnan esimies, työmies August Laurikainen kuoli 5.7.1918 vankileirillä Viipurissa, koulun taloudenhoitaja ja Lappeen kunnanvaltuuston jäsen, sahatyömies Rickard Kukkonen menehtyi 13.7. Käkisalmen vankileirillä ja johtokunnan jäsen, työmies Oskar Sipinen mestattiin 5.5. Lappeenrannassa. Johtokuntaan lisäksi kuuluneiden Rutolan Työväen Osuuskaupan hoitajan Antti Päivärinnan ja Lyydia Ronkaisen kohtalo jää epäselväksi. Molemmat ilmeisesti säilyttivät henkensä, mutta heidät todettiin erotetuiksi kapinaan osaa ottaneina.[12] Kaukaan kansakoulun toiminta pysähtyi marraskuussa viikon ajaksi lakon vuoksi. Koulun toiminta seisahtui uudestaan helmikuun 24 päivästä aina lukukauden loppuun saakka sodan ja sen jälkiselvittelyjen seurauksena. Vuosikertomuksessa todetaan koulun kaikkien opettajien astuneen vapaaehtoisesti suojeluskunnan palvelukseen valkoisten puolella. Opettaja August Kärävä oli sen lisäksi keskeinen henkilö paikallisille punaisille kohtalokkaissa toimissa. Valkoisten vallattua Kaukaan kuulusteli Kärävä tehtaan ruokalaan koottuja punaisia Lappeenrannan sotilaskomendantin sijaisen Uno Sereniuksen kanssa. Osa heistä koottiin erilleen ja Serenius, yliluutnantti Inge Pipping sekä Kärävä määräsivät miehistä 21 ammuttaviksi. Nämä kuljetettiin Lappeenrannan linnoitukseen, josta heidät vietiin iltayöstä kohti Korkkitehtaan rantaa, määrättiin kahteen riviin kuopan reunalle ja ammuttiin. Kärävä oli toinen teloitusosaston johtajista ja tapatti näin joukon entisiä oppilaitaan.[13]

Sisällissodan tapahtumat lienevät heijastuneet vahvasti myös Lappeenrannan esikaupunkiasutuksen liepeillä sijainneessa Juvakan kansakoulussa. Kansakoulun arkisto paloi 19.11.1918 kokonaan. Tällöin tuhoutuvat sekä pöytäkirjat että vuosikertomukset. Myöhemmissä pöytäkirjoista ei löydy mitään mainintoja kevään 1918 tapahtumista.[14] Mustolan kansakoulun pöytäkirjoissa on vain niukkoja merkintöjä vuoden 1917 – 1918 levottomuuksista. Työmiehet Soppi ja Loiri kävivät koululla 15.11.1917 ja ilmoittivat työmiesten lakkokomitean määränneen koulun suljettavaksi. Lakkovaatimus liittyi sosialidemokraattien julistamaan yleislakkoon (14.11. – 20.11.1917).  Johtokunta päätti, että koulu avataan samaan aikaan, kun koulut avautuvat Lappeenrannassa. Tämän jälkeen koulun toiminta jatkui ilmeisesti keskeytymättä lähes sodan loppuun saakka, sillä toimintakertomuksen mukaan koulu oli keväällä 1918 suljettuna toista viikkoa sodan takia.[15] Vainikkalan kansakoulussa koulun toiminta jatkui sisällissodasta huolimatta huhtikuun lopulle saakka. Koulun johtokunta teki seuraavan päätöksen: Koska vallassa olevan punakaartin taholta ei vaatimuksia ole esitetty, koulun toiminta jatkuu niin kauan kuin saadaan rauhassa olla.  Punakaarti ei puuttunutkaan millään tavalla koulun toimintaan. Lappeen pitäjän eteläosat joutuivat huhtikuun lopulla sotatoimien piiriin ja koulun toiminta oli keskeytyksissä 26.4. – 7.5.1918. Kevätlukukausi päätettiin lopettaa 18.5. epävarman tilanteen takia.[16]

---

[1] Tikka 2006, 28 – 29; Tikka 2011, 170-171.

[2] LKA. JuvKA. Toimintakertomus 1918 – 1919.

[3] Halila 1949, 384 – 385; Rinta-Tassi 1986, 198 – 201. Sodan alettua vaativat punakaartit paikoin koulun (mm. Kären kansakoulu) keskeytettäväksi. Ks. Arponen & Tikka 1999, 165.

[4] LKA. LapKA. Ca:11. 29.7.1917, § 3; 3.6.1918, § 1; LuuKA. Ca:2. 6.1.1918, § 3; 14.3.1918, § 1; 1.4.1918, § 1; 9.5.1918, § 3; 13.5.1918, § 1; 18.6.1918, § 3.

[5] LKA. LauKA. Ca:2. 15.10.1917, § 2

[6] LKA. LauKA. Ca:2. 3.3.1918, § 4; 29.9.1918, § 2; 1.12.1918, § 1-2, 9; 14.9.1919, § 2.; 8.10.1919, § 2; Lauritsalan Sos-Dem. Työväenyhdistys 1902 – 1952, 26; Riska 1996, 113; Arponen & Tikka 1999, 295; Thuren hallussa ollut rahasumma ei ollut vähäinen, sillä Lauritsalan koulun tulo- ja menoarvion loppusumma vuodelle 1919 oli 9400 markkaa.

[7] Tikka 2011, 163.

[8] LKA. LapKA. Ca:11. 3.6.1918, § 1; Cb:3 – Cb:4; LauKA. Ca:2. 13.1.1918, § 8; 28.1.1919, § 2; 6.2.1919, § 3; 9.2.1918, § 1; Lauritsalan Sos-Dem. Työväenyhdistys 1902 – 1952, 22 – 23.

[9] LKA. LauKA. Ca:2. 2.2.1919, § 1-5; 14.5.1919, § 2; 28.9.1919, § 2.

[10] Lentävät osastot oli muodostettu pääosin koulupojista. Etelä-Savon rintamalla nuorimmat heistä olivat 12 – 13-vuotiaita. Ks. Tikka, 29

[11] Arponen & Tikka 1999, 164, 225 – 226.

[12] LKA. LapKA. Ca:11. 30.11.1916, § 11; RutKA, Ca:1. 14.7.1918, § 1; 18.8.1918, § 1-2. Vuosikertomus 1917 – 1918; Päivärinnan tapauksessa hengissä säilyminen on suoranainen ihme, sillä hän oli ollut Lappeen vallankumouksellisen kunnallisneuvoston jäsen sekä Rutolan punakaartin esikuntapäällikkö. Ks.  Arponen & Tikka 1999, 111, 164; Tikka 2011, 163.

[13] LKA. KauKA. Toimintakertomus 1917 – 1918; Arponen & Tikka 1999, 51 – 52, 205 – 206.

[14] LKA. JuvKA. Ca:1. 24.11.1918, § 1.

[15] LKA. MusKA. Ca:3. 17.11.1917, § 2; Toimintakertomus 1917 – 1918.

[16] Keskisaari 2006, 10.

-------

Monien kansakoulujen lähes häiriötön toimiminen punaisten hallussa olleilla alueilla aiheutti epäluuloja sekä opettajia että koulujen johtokunnan jäseniä kohtaan. Epäluulojen ja syytösten torjumisesta esimerkkinä oheinen Mustolan koulun johtokunnan lausunto puheenjohtajansa toimista punaisten pitäessä seudulla valtaa.

Annettiin seuraava lausunto koulun puheenjohtajan D.A. Larickin suhtautumisesta punaiseen hallitukseen. Me allekirjoittaneet Mustolan kansakoulun johtokunnan jäsenet ja opettajat todistamme täten, että Mustolan kansakoulun johtokunnan puheenjohtaja , rakennusmestari D. Larick, on ollessansa Lappeen Mustolan kansakoulun johtokunnassa kokonaan toiminut maan laillisen hallituksen kannattajana sekä vastustanut punaisen hallituksen kansakoulualalla esittämiä uudistuksia ja muutoksia.

LKA. MusKA. Ca:3. 22.9.1918, § 2.

---

Taipalsaaren ensimmäisen kansakoulun perustaminen

Taipalsaaren kirkonkylän kansakoulurakennus toukokuussa 2015

Taipalsaarella ei kansakoulun perustaminen sujunut, kuten ei monessa muussakaan Etelä-Karjalan maalaiskunnassa, ilman pitkää ja sitkeää taistelua. Tässä saaristokunnassa taistelu kesti peräti noin 16 vuotta. Varsinkin Taipalsaaren kirkkoherra Nils Gabriel Arppe (1823 – 1896) teki uutterasti ja vastoinkäymisistä lannistumatta työtä kansakoulun puolesta. Hän ehti vähän ennen kuolemaansa nähdä koulun myös toiminnassa. Täältä löytyy uutinen koulun vihkiäisistä, mutta niihin oli ollut pitkä ja mutkikas tie:

Tammikuun 26. päivänä suomalaisen sivistyneistön edustajat, joukossa mm. Fredrik Cygnaeus, lähettäneet kunnille kaksi kirjelmää, joissa ehdotettiin Aleksanteri II 25-vuotisen hallitsijakauden kunniaksi 2.3.1880 pidettävän riemujuhlan järjestelyjä. Kirjeessä todettiin mm. ”Etenkin tämänlaatuisessa tilaisuudessa näyttää soveliaalta kerätä varoja yleishyödyllisiä tarkoituksia varten ja useissa kohden lienee apurahastojen perustaminen koulujen oppilaita varten katsottava semmoiseksi toimeksi, joka vastaa juhlan arvoa. Se keräys joka sinä juhlapäivänä tapahtuisi, tulisi perusrahastoksi, jota ajan kanssa lisättäisiin, kunnes korko voisi auttaa jonkun pojan tai tytön koulun koulunkäyntiä. Ja josko sitten rahasto perustetaan oman kunnan koulua varten tai jollekin muulle oppilaitokselle, jonka menestystä kuntalaiset harrastavat, olisi se aina muistona hyvästä hallitsijasta.”

Päiväkotina näyttää koulurakennusvanhus toimivan nykyisin

Asia esiteltiin kuntakokoukselle 15.2.1880. Tllöin tehtiin kaksi kilpailevaa ehdotusta. Kirkkoherra Nils Gabriel Arppe esitti, että mainittu lahja määrättäisiin kansakoulukassaan tai perustettaisiin kansakoulu. V.t. kappalainen Lind ehdotti sen määrättäväksi vähävaraisille papinkoulun oppilaille. Kunta antoi pohjarahastoksi 300 markkaa, jälkimmäiselle ehdotukselle. Kirkkoherra Arppe ei lannistunut tappiostaan. Kuntakokouksessa 21.5.1882 hän esitti kunnan saamien viinaverorahojen käyttämistä kansakoulun perustamiseen. Jälleen Arppe kärsi tappion, äänin 42 - 6. Vastaesityksessä päätettiin jakaa viinaverorahat kuntalaisten kesken miesluvun mukaan. Kesäkuussa 1882 kuvernööri kumosi kuntakokouksen päätöksen, sillä viinaverorahat tuli käyttää yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Koulua ei kuitenkaan viinaverorahoilla perustettu, vaan ne käytettiin mm. lainakirjaston perustamiseen.

Elokuussa 1883 keskusteltiin kunnassa jälleen kansakoulun perustamisesta Viipurin läänin kuvernöörin kehotuksesta. Jälleen koulun vastustajat voittivat.  Helmikuun kuudes päivä 1888 oli kansakoulun perustaminen jälleen esillä Viipurin läänin kuvernööri ja useat kuntalaiset ajoivat koulun perustamista. Tällä kertaa vastustajat voittivat äänin 109 – 25. Kirkkoherra Arppe ei tästäkään tappiosta lannistunut, vaan 24.9.1888 hän jätti kunnan esimiehelle Viipurin säästöpankin kuittikirja, jossa kerrottiin kansakoulua varten olevan säästöjä 1149, 22 markkaa. Arppe oli kerännyt varata siirtämällä papinkirjoista ym. todistuksista saamansa maksut kyseiseen rahastoon. Nyt kuntakokouskin heltyi ja myönsi kahden vuoden viinaverorahat kyseisen kassan kartuttamiseksi. Tammikuun alussa 1890 varoja oli 2157 markkaa.

13.6.1889 pidettiin kuntakokous, johon oli saapunut myös kansakouluntarkastaja Aksel Berner. Siinä esitettiin, että korot viinaverorahoista ja viljamakasiinin korkorahat käytettäisiin perustettavan kansakoulun hyväksi ja kunta antaisi koululle polttopuut. Kiivaan keskustelun jälkeen esitys hylättiin äänin 104 – 23.

Komea on koulurakennus

Seuraavan kerran koulun perustaminen oli kuntakokouksen aiheena. Jälleen kerran koulun perustaminen herätti voimakasta vastustusta. Kirkkoherra Arppe esitti tällä kertaa, ettei koulua perusteta heti, mutta päätetään se rakennettavaksi myöhemmin. Tällä kertaa äänestyksessä oli  käytössä äyrimäärään perustuva äänestys. Koulun kannattajat voittivat äänestyksen luvuin 360 äyriä vastaa 253,75 äyriä.. Samalla päätettiin, että koulu aloittaa toimintansa 1.9.1895. Koulun johtokunta valittiin 30.6.1894 ja siihen kuuluivat kirkkoherra Huhtinen, rouva Huhtinen, kiertokoulunopettaja Tuomas Pönniäinen, maanviljelijä H.A. Vahala, kauppias M. Heikkonen ja emäntä Savolainen. Samassa kokouksessa päätettiin, että koulu rakennetaan kirkon lähelle.

Kuntakokouksessa 15.9.1894 päätettiin ostaa koulutaloksi Nikin tila 8000 markalla. Kauppaa tekemään valittu toimikunta viivytteli kaupanteossa kuitenkin niin kauan, että tila myytiin lopulta yksityisille.  29.12.1894 tehtiin uusi päätös, nyt koulun rakentamisesta Mikko Kureniemen pellolle, jonne se sitten pystytettiinkin. Koulun piirustukset laati rakennusmestari Adolf Savolainen Lappeenrannasta. Rakennustyön suoritti Lemiltä Taipalsaarelle muuttanut rakennusmestari Albin Kajansinkko. Opetustyö valmiissa koulussa käynnistyi 15.1.1896.