Suomenniemi 15.11.2015: "Maitotie" ja Irja Hannosen polku

Irja Hannosen polun infotaulu

Marraskuisena viikonloppuna (15.11.2015) suuntasin matkani Suomenniemelle. Yön aikana oli satanut räntää, jota tuli vielä hieman aamullakin, mutta päivän aikana sade muuttui vähitellen pelkäksi vedeksi. Kohteina olivat ”Maitotie” sekä Irja Hannosen luontopolku.

Tikan talon pihapiiri nykyasussaan. Sähkötkin talossa näkyy jo olevan.

”Maitotie” on vanha suomenniemeläinen kulkuväylä, Etelä-Karjalan kauneimmaksi valittu, viralliselta nimeltään Karkauksentie. Tie (numero 14696) kääntyy valtie 13:lta Kauriansalmelta  ja seurailee Halisen kautta kymmenkunta kilometriä Kuolimon rantaa päättyen Karkauksen kylään. Se on erittäin mutkainen, mäkinen ja kaunis, todella ”wanhan hywän ajan” kylätie. Marraskuussa maisemat eivät tosin päässeet oikeuksiinsa. Etelä-Karjalan kauneimmaksi valittu Karkauksen maitotie lähtee Kauriansalmelta ja kulkee Halisen kautta Karkauksen kylään. Maitotie yhdistää valtatiet 13 ja 15 toisiinsa.

Teija Sopasen kokoama tietopaketti Irja Hannosesta

Irja Hannosen polku lähtee Karkauksenlahden pohjukasta, jonka etelärannalle on rakennettu parkkipaikka ja polusta kertovat informaatiotaulut. Polku on vajaat neljä kilometriä pitkä luontopolku, ja kulkee lähes koko matkan Kuituranniemen luonnonsuojelualueella (37 hehtaaria), jonka Irja Hannonen testamenttasi Suomenniemen kunnalle. Alueen puustossa ei ole tehty metsänhoitotoimenpiteitä yli 40 vuoteen. Maasto on paikoin vaativaa, mutta koska kulkua on helpotettu pitkospuilla, luokittelisin reitin helpoksi. Reitti on oiva esimerkki Suomenniemen luonnosta. Siihen kuuluvat vanha Tikan tilan pihapiiri ympärillä olevine metsittyvine peltoineen ja niittyineen, sekä vastakohtana karun kaunis Kuolimo louhikkoisine rantoineen ja Kuituran vähitellen pystyyn lahoavat metsät.  Reitillä on Kuituran taukopaikka laavuineen ja tulentekopaikkoineen.

Reitin opastusta

Irja Hannosen luontopolku avattiin Suomenniemi-päivien yhteydessä 2.7.2005. Luontopolun avasi Savitaipaleella asuva tunnettu kasvitieteilijä ja toimittaja Seppo Vuokko. Irja Hannosen luontopolun syntymisen mahdollisti Hannosen tekemä testamentti. Hän lahjoitti mittavan omaisuutensa, lähes 1,5 miljoonaa euroa, Suomenniemen kunnalle. Yhtenä ehtona oli, että kunta huolehtii suvun haudoista. Toisena toiveena oli, että Suomenniemen kunta säilyisi itsenäisenä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kunta liitettiin Mikkelin kaupunkiin vuoden 2013 alussa. Samalla vaihtui maakunta. Suomenniemi oli satoja vuosia kuulunut Karjalaan. Kuntamuutoksen jälkeen suomenniemeläiset siirtyivät savolaisiksi. Suomenniemen kunnan lopettaminen päätti myös miljoonalahjoittajan suvun haudan hoitamisen. Irja Hannonen samoin kuin hänen Eino.veljensä, olivat hyvin erikoisia ihmisiä. Oheinen Teija Sopasen laatima kooste kertoo Irjasta ja Hannosen perheestä. Lisäksi täältä löytyy Irja Hannosen tunteneen kirjoittajan kuvaus Hannosen sisaruksista.

Marraskuinen suolampi on upea!

Vaikka marraskuinen päivä ei näyttänyt parhaita puoliaan matalilla riippuvine pilvineen ja ajoittaisine sadekuuroineen, ei tuloni polulle kaduttanut yhtään. Myös loppusyksyn luonto voi olla kaunis. Reitille rakennetut pitkospuut, joita oli runsaasti, olivat erittäin liukkaita. Ainoa turvallinen tapa liikkua niitä pitkin oli ”hiihtäminen”. Vaelluskengät luistivat erittäin hyvin märillä, osittain lehtien peittämillä pitkospuilla. Kävin Hannosen polun jälkeen useassa muussakin kohteessa Suomennimellä, mutta kerron niistä toisessa yhteydessä. Päätin kuitenkin palata uudestaan ensi kesänä. Aikomukseni on silloin ajaa ”Maitotie” polkupyörällä ja patikoida sekä Irja Hannosen polku, että lähellä sijaitseva Saarajärven polku ja käydä lisäksi tutustumassa läheiseen Ripatin/Karkauksen myllyyn.

Kuituran taukopaikka

Pitkospuita louhikossa

Näkymä Kuolimon rannalta

Marraskuisen kauniita Kuolimon rantoja

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Koulujen kasvitarhatoiminta (Päivitetty 17.11.2015)

Helsingin kansakoululaisten ensimmäinen kasvitarha (Ärtin puutarha) Eläintarhassa.
Kuva (Laaksoharju 2012, sivu 64) on otettu ilmeisesti vuonna 1919.

Maamme kansakouluissa yleistyi 1920-luvun alkuvuosina uusi toimintamuoto eli kasvitarhan hoito. Kouluhallitus kehotti kaupungeissa ja taajamissa järjestämään kansakoulujen oppilaille mielekästä kesätyötä. Maassamme oli 1910-luvulla koettu sotien ja yhteiskunnallisten levottomuuksien takia vakavaa elintarvikepulaa. Niinpä valtiovallan tavoitteena oli nostaa selkeästi elintarviketuotannossa omavaraisuutta. Myös lapset ja nuoret haluttiin opettaa varautumaan omatoimisesti mahdollisiin uusiin niukkoihin aikoihin. Tähän niveltyi myös maatalouden ja kasvitarhanhoidon opetuksen ottaminen oppivelvollisuuslakiin. Lakiin liittyvässä kustannuslaissa ja täytäntöönpanoasetuksessa mainittiin nimenomaan kasvitarhatyö. Opettajien ohjaamassa kasvitarhatoiminnassa tavoitteena oli se, että lapset oppivat viljelemään kasviksia. Iskulauseena oli ”kasviksia kaikille”. Kesätyö kasvitarkassa oli käytännössä veden kantamista, rikkaruohojen kitkentää ja harventamista. Oppilas sai syksyllä ahkeruutensa palkaksi kotiinsa juurekset, jotka olivat merkittävä lisä kaupunkilaisperheen ruokataloudessa.

Lappeenrannan esikaupunkialueella kasvitarhatoimintaa oli jo aikaisemmin organisoinut Ensiapuyhdistys. Tämä oli alkuaan perustettu vuonna 1888 nimellä Lappeenrannan Rouvasväenyhdistys. Se auttoi koyhiä perheitä toimeentulon hankinnassa. Yhdistys sai varansa keräyksillä, kaupungilta saaduista avustuksista sekä anniskeluyhtiön voittovaroista. Ensiapuyhdistys organisoi myös ruoka-apua, järjesti ilmaista lääkärinhoitoa ja lääkkeitä. Lisäksi vuonna 1905 aloitti yhdistyksen lastentarha, joka sai valtionapua vuodesta 1912 lähtien. Ensiapuyhdistyksen järjestämässä "kasvitarhakoulussa" ohjelmaan kuuluivat myös marjastus- ja uintiretket sekä päivittäinen ruokailu. Jokaisella lapsella oli oma kasvipalstansa, jonka sadon he saivat itselleen.

Etelä-Savo 18.9.1919

Lappeenrannan kaupunginvaltuusto luovutti kansakoulun ensimmäiseksi kasvimaaksi "rakuunarykmentin ja Aleksanterinkadun (nykyinen Valtakatu) välillä sijaitsevat tontit varuskuntasairaalan alapuolelta" keväällä 1921. Samalla varattiin määräraha alueen perustöiden tekemiseen. Talonomistaja Lauri Oinonen kynti ja muokkasi sekä lannoitti peltomaan. Toukokuussa kouluhallitus piti viikon mittaiset kasvitarhakurssit kansakoululla. Ylimpien luokkien oppilaat, joille annettiin kasvipenkkejä, saivat kolmen päivän ajan kunnostaa omaa aluettaan lukukauden lopussa opettaja Niilo Visakannon johdolla. Johtokunta maksoi erillisen lisäkorvauksen niille opettajille, jotka huolehtivat kesän aikana oppilaiden työstä kasvitarhalla. Opettaja Anton Kolhoselle annettiin matkastipendi Tampereen kasvitarhakursseille osallistumista varten keväällä 1924. Kouluhallitus esitti, että kunkin oppilaan kasvipenkin hoito pitää arvostella ja numero tuli merkitä todistukseen. Alkuvuosina näin ei kuitenkaan vielä tapahtunut, mutta 1930-luvulta alkaen hyötykasvien viljely luettiin osaksi oppivelvollisuuden suorittamista. Koulujen kasvimaat kuuluivat vuosikymmeniä kesäiseen kuvaan Lappeenrannassa ja Lauritsalassa. Varuskunnan vierestä kasvitarha siirrettiin myöhemmin Harapaisen mäkeen nykyisen vesitornin läheisyyteen. 

Kansakoulujen toimintakertomuksessa lukuvuodelta 1938 – 1939 mainitaan kasvitarhatoiminnan olleen entiseen tapaan viidennen luokan oppilaiden harteilla. Kansakoululasten kasvitarhatoiminta nousi sotavuosina erittäin mittavaksi. Esimerkiksi kesällä 1942 kasvipalstoja pitivät perinteiseen viiden luokan oppilaiden lisäksi kuudennen luokan, jatkokoulun ja osa neljännen luokan oppilaista. Kova pula elintarvikkeista oli laittanut lapsiinkin ”maahenkeä”. Kahtena sotakesänä, 1941 ja 1944, siviiliväestö evakuoitiin Lappeenrannasta. Tämä merkitsi keväällä kylvettyjen kasvitarhojen jäämistä rikkaruohojen valtaan, eikä noina kesinä käytännössä saatu minkäänlaista satoa. Kesällä 1945 yritettiin paremmalla onnella uudestaan. Silloin peräti 260 oppilasta kolmannelta, neljänneltä ja viidenneltä luokalta kylvi omalle palstallensa porkkanaa ja punajuurta. Kunkin oppilaan palsta oli  5 – 10 neliömetrin suuruinen. Satoa korjattiin syksyllä keskimäärin 25 kiloa oppilasta kohden. Yhteismaalla kasvatettiin raparperia, marjapensaita, omenapuita sekä kukkia. Kun elintarviketilanne maassamme helpottui, alkoi myös kasvitarhainnostus laimeta. Kesällä 1952 otti oman kasvitarhan Harapaisentien varrella sijainneesta pellosta enää 32 oppilasta ja seuraavana vuonna 37. Tämän jälkeen vuosikertomukset vaikenevat kasvitarhatoiminnasta.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Oppivelvollisuuslaki astuu voimaan ja jatkokoulu käynnistyy

Kaksi Lappeenrannan kaupungin keskeistä koulurakennusta "huokausten sillan" takaa nähtynä vuonna 1910. Vasemmalla yhteiskoulu ja oikealla Lappeenrannan kansakoulu. Kansakoulun tiloissa annettiin myös jatkokoulun teoriaopetusta. Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Yleisen oppivelvollisuuden ja pohjakoulutuksen toteuttaminen jäi 1910-luvulla suurten kansallisten ja kansainvälisten myllerrysten jalkoihin.  Sortovuodet, maailmansota, maamme itsenäistyminen ja sitä seurannut sisällissota viivyttivät uudistuksiin tarvittavan lainsäädännön luomista. Noin puolet kouluikäisistä lapsista jäi vielä kansakoulujen ulkopuolelle ja heidän lisäkseen merkittävä osa keskeytti koulunsa.  Lopulta eduskunta hyväksyi oppivelvollisuuslain 23.11.1920. Lain mukaan jokaisessa koulupiirissä tuli olla nelivuotinen yläkansakoulu, kaksivuotinen alakansakoulu sekä jatkokoulu.

Jatkokoulun oppilaat kokosivat koulun vaiheista oheisen
vihkosen vuonna 1957.

Oppivelvollisuuden toteuttamiseksi annettiin maalaiskunnille siirtymäaikaa 16 vuotta, kaupungeille viisi vuotta. Kuntien oli kahden vuoden kuluessa lähetettävä suunnitelma lain täytäntöönpanosta. Maahamme perustettiinkin runsaasti uusia kansakouluja oppivelvollisuuslain astuttua voimaan, 1920-luvulla keskimäärin 150 koulua vuodessa. Silti oltiin vielä vuonna 1937 tilanteessa, jossa 267 koulupiiriä oli ilman kansakoulua. Peräti 12.6% kouluikäisistä lapsista jäi ilman opetusta. 

Jatkokoulun käytännon tunteja pidettiin noin kymmenen
vuoden ajan ns. pyöreässä saunassa. Oppilaiden kokoaman
vihkosen kuvitusta.

Kun oppivelvollisuuslakia ryhdyttiin toteuttamaan, nousivat kustannukset maalaiskunnissa kohtuuttoman suuriksi. Tilanteen helpottamiseksi säädettiin uusi kansakoulun kustannuslaki vuonna 1926. Kunnan tehtävänä oli edelleen vastata kansakoulujen menoista, mutta se sai aikaisempaa enemmän valtionapua. Kansakouluopetus oli edelleen maksutonta. Kunnan tehtävänä oli hankkia kouluhuoneisto. Omien koulurakennuksien hankkimisessa kunta oli oikeutettu 20 – 40 %:n avustukseen sekä 40 – 60 %:n kuoletuslainaan. Valtio suoritti opettajien rahapalkan ja palkkiot sekä 2/3 koulukaluston, opetusvälineiden, ilmaisten oppikirjojen ja koulutarvikkeiden sekä kouluterveydenhoidon aiheuttamista kuluista. Kaupungeissa oppivelvollisuuslain voimaantulo ei aiheuttanut yhtä raskasta akuuttia kustannuspainetta kuin maalaiskunnissa. Kansakoulujen ylläpitoon kaupungit saivat valtiolta avustusta noin 25 % todellisista menoista. Oppivelvollisuuden aiheuttamaksi menojen lisäykseksi laskettiin pelkästään vuonna 1922 40,3 %. Kansakoulumenot muodostivatkin jo noin 57 % maksetuista veroista. Valtion kansakoulumenot kasvoivat myös räjähdysmäisesti, liki kolminkertaisiksi vuosien 1922 – 1929 välisenä aikana.

Työt käynnissä jatkokoulun maalaustunnilla.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Oppilaat työn touhussa.
Kuva: Lappeenrannan kaupungiarkisto

Lappeenrannan kaupungissa ei uusi lainsäädäntö ei tuonut suuria ongelmia. Kaupunki oli muodostanut kokonaisuudessaan yhden koulupiirin, jolta tosin puuttui jatkokoulu. Tosin kansakoulussa oli annettu iltaopetusta jo vuodesta 1892 alkaen. Kansakoulun johtokunta ryhtyi ripeästi toteuttamaan oppivelvollisuuslakia lukuvuoden 1921 - 1922 alusta.  Johtokunta pyrki myös selvittämään oppivelvollisuuden laiminlyöjät. Kukin koulun johtokunnan jäsen sai jonkin kaupunginosan selvitettäväkseen. Tämän ”haravoinnin” tuloksena saatiin muutama oppivelvollisuutta laistanut lapsi koulun penkille. Myöhemmin asetettiin oppivelvollisuuden valvoja, jonka piti vuosittain raportoida johtokunnalle lain toteutumisesta Lappeenrannassa. Sivutoimena tätä tehtävää hoitivat opettajat Viljo Vanhanen ja Eino Julkunen. Paljon näitä kansakoulun laiminlyöneitä ei näytä Lappeenrannassa olleen, sillä oppivelvollisuuden voimaantultua kaupungin kansakoulujen oppilasmäärä ei suinkaan noussut vaan laski joidenkin vuosien ajan.

Oppilaista n. 10 % oli 1920-luvun alussa virkamies- ja liikemiesperheistä, lähes puolet työläsperheistä ja loput pikkuliikkeiden harjoittajien ja palvelualalla toimivien perheistä Kymmenen vuotta myöhemmin työläiskotien lasten osuus oli pudonnut 33 %:in, virkamies- ja liikemies-perheiden noussut 15 %:in ja pikkuliikkeidenharjoittajien ja palvelualalla toimivien noussut 52 %:in. Suomenkielistä koulua kävi myös joitakin ruotsinkielisiä oppilaita. Heidän määränsä vaihteli 3 – 6 välillä. Lisäksi koulussa oli vuosittain 4 – 12 muunkielistä oppilasta, joiden äidinkieltä ei tilastoitu tarkemmin. Suurimmalla osalla heistä lienee äidinkielenä ollut venäjä. Koulutilastot kertovat myös merkittävän osan oppilaista olleen kirjoilla Lappeenrannan ulkopuolella. Lukuvuonna 1930 – 1931 he (33 oppilasta) muodostivat 10 % oppilaskunnasta (331).  Kaupungin koulua varten saama valtionapu laski 1920-luvun taitteessa 10 prosenttiin, mutta vuonna 1922 se palautui aikaisempaan määräänsä eli noin 23—25 prosenttiin koululaitoksen menoista. Ainoa merkittävä suurempi kustannus 1920-luvulla oli vuonna 1924 kansakoulurakennuksessa tehdyt korjaus- ja muutostyöt. 

Jatkokoulun oppilaiden tekemästä vihkosesta löytyy taiteilijan
signeerauskin.

Lappeenrannassa jatkokouluopetus ratkaistiin perustamalla tytöille että pojille omat koulut. Vuosina 1921 — 1925 tytöille annettiin opetusta iltaisin kahtena viikonpäivänä eli maanantaisin ja torstaisin klo 18—20. Ensimmäisenä lukuvuonna 1921 – 1922 iltakoulussa oli vain seitsemän oppilasta. Seuraavana vuonna jatkokoulussa oli jo 13 poikaa ja 16 tyttöä. Tämän jälkeen kiinnostus jatkokouluun kuitenkin hiipui ja oppilasmäärä jäi alle kymmenen. Täydellinen oppivelvollisuuslain mukainen jatkokoulu tytöille aloitti syyslukukaudella 1925. Oppilaita oli koulussa kuitenkin vain kahdeksan. Oppilasmäärä ei 1930-luvulle tullessakaan noussut korkeaksi. Esimerkiksi lukuvuonna 1930 – 1931 jatkokoulussa oli vain 11 oppilasta. Tämä vuosi jäikin tyttöjen päiväjatkokoulun osalta viimeiseksi oppilaiden vähyyden vuoksi. Päivittäin jatkokoulussa opiskeltiin sekä teoriaa että käytäntöä 5 — 6 tuntia. Tyttöjen jatkokoulun lukusuunnitelmassa olivat seuraavat oppiaineet ja tuntimäärät viikossa: uskonto (2), kirjallisuus (2), kirjoitus (1), yhteiskuntaoppi ja kansalaistieto (1), terveysoppi (2), lastenhoito (1), laskento (2), kotitalousoppi (15), käsityöt (4) ja voimistelu (2). Tyttöjen jatko-opetus tähtäsi kodinhoidon ja perheenäidin tehtävien oppimiseen. Opetuskeittiössä valmistettiin tavallisimpia kodeissa tehtyjä ruokia. Ruokatarvikkeet hankittiin aamuisilla ostosmatkoilla kaupungin torille. Käsitöissä opetettiin vaatteiden ompelemista, paikkaamista ja parsimista sekä kudontaa ja virkkaamista.

Vihkosen viimeisillä sivuilla on humoristinen
piirrossarja koulun päiväjärjestyksestä

Myös pojille pidettiin iltajatkokursseja 1920-luvun alussa. Vuonna 1923 Lappeen kunta ja Lappeenrannan kaupunki perustivat yhteisen poikien jatkokoulun. Sen tietopuolinen opetus annettiin Lappeenrannan kansakoulun tiloissa. Työopetus ja harjoitukset järjestettiin Lappeen kunnan puolella sijainneessa ns.  Pyöreän saunan yläkerrassa ja pajarakennuksessa. Tilat vuokrattiin pitkäaikaisella sopimuksella ja kunnostettiin tarkoitukseensa. Opetustiloihin hankittiin tarvittavat metalli- ja puutyöopetuksen koneet ja laitteet. Tietopuolinen opetus oli jatkokoulussa tytöille ja pojille samansisältöinen. Sen sijaan iso ero sukupuolten välillä ilmeni käytännön opetuksessa. Poikia valmennettiin työelämään ja ammattiin, mutta tytöille annettu käytännön opetus valmisti heitä lähinnä perheenäideiksi. Pojille annetun opetuksen sisällöstä kertokoon esimerkkinä jatkokoulun ensimmäisen luokan tuntijako (viikkotuntimäärä suluissa oppiaineen perässä) lukuvuodelta 1934 – 1935: uskonto (2), kirjallisuus (2), laskento ja mittausoppi (4), kirjanpito (1), oikeinkirjoitus (1), ainekirjoitus (1), asioimiskirjoitus (1), piirustus (3,5), työoppi (2), yhteiskuntaoppi (2), voimistelu ja urheilu (1), käsityö (13), eli yhteensä 33,5 viikkotuntia. Jatkokoulussa oli esimerkiksi lukuvuonna 1929 - 1930 Lappeenrannasta 44 ja Lappeelta 47 oppilasta. Lappeenranta ja Lauritsala muodostivat yhteisen koulupiirin poikien jatkokoulua varten vuosina 1932 — 1934. Lukuvuonna 1932 – 1933 koulun 63 oppilaasta oli 20 Lauritsalan kauppalan alueelta. Hallinnollisesti jatkokoulu oli Lappeenrannan kansakoulujen johtokunnan alainen. Sopimuksen mukaan kaupunki vastasi kustannuksista 2/3 ja kauppala osuus oli loput 1/3. 

 

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Lappeenrannan suomalaisen yhteiskoulun syntyvaiheet

Marraskuinen näkymä entisen reali- ja porvarikoulun rakennukseen, joka pitää nykyisin sisällään Lappeenrannan lyseon lukion

Aleksanteri II:n hallituskaudella 1860-luvulla puhalsivat maassamme aikaisempaa vapaamielisemmät virtaukset, jotka johtivat moniin uudistuksiin. Valtiopäivätoiminta käynnistyi vuonna 1863, lehdistössä käynnistyi kieli- ja kulttuuripoliittinen keskustelu ja elinkeinoelämän vapautuminen alkoi. Ilmapiiri mahdollisti myös koululaitoksen uudistamisen. Koulutoimi erotettiin kirkon valvonnasta vuonna 1869 ja sille perustettiin oma ylihallitus. Oppikoululaitoksen toiminnan järjestämiseksi säädettiin 8.8.1872 koulujärjestys, jonka mukaan oppikouluja olivat 4- ja 7-luokkaiset lyseot, 2- tai 4-luokkaiset reaalikoulut sekä 4-luokkaiset tyttökoulut. Seurasi kiihkeä väittely uusien oppikoulujen linjavalinnoista. Suomenmieliset kannattivat klassista opetussuunnitelmaa, ruotsinmieliset reaalilinjaista. Lopulta senaatti antoi 23.8.1883 asetuksen, joka sisälsi erinäisiä muutetuita määräyksiä alkeis-oppilaitoksista Suomessa. Varsinaiseksi oppikouluksi määriteltiin 8-luokkainen lyseo, jonka pääasiallisimpana tarkoituksena on tieteellisen sivistyksen perustaminen, jota Yliopistossa enemmän kartutetaan. Lyseoita oli kahta tyyppiä, klassisia lyseoita ja reaalilyseoita. Lyseoiden rinnalle voitiin perustaa 2- tai 4-luokkaisia alkeiskouluja. Niiden tarkoituksena oli vastata lyseoiden alimpia luokkia tai valmistaa oppilaita ammattikouluihin.

Ilmoitus yksityislyseon lukuvuoden alkamisesta.
Lappeenrannan Uutiset 14.8.1885

Lappeenrannassa oli poikien ala-alkeiskoulu lakkautettu 1874 toivossa, että paikkakunnalle saataisiin uuden koulujärjestyksen mukainen suomenkielinen oppikoulu. Siksi täällä myös ripeästi järjestettiin poikien alkeisopetus perustamalla poikakansakoulu samana vuonna. Valtiovallan toimenpiteiden viipyessä kaupungin johtomiehet ryhtyivät omatoimisesti puuhaamaan oppikoulua. Maaliskuussa 1878 pormestari Robert Albert Schogsterin johtama "koulukomitea", johon kuuluivat hänen lisäkseen rovasti Johan Matias Hackzell, kihlakunnantuomari J. S. Holmberg, kruununvouti Johan Holm sekä tohtorit Hjalmar Ilmoni ja Johan Isak Björkstèn, jätti kaupunginvaltuustolle esityksensä oppikoulusta. Valtuustoa pyydettiin anomaan senaatilta 4-luokkaista reaalikoulua tai täydellistä 7-luokkaista poikalyseota sekä perustettavalle koululle luokkakohtaista valtionapua. Lisärahoitukseksi kaupungin Anniskeluyhtiö lupasi vuosittain 7000 markkaa. Kaupungilta toivottiin 1500 markan vuotuisavustusta ja kouluhuoneistoa lämpöineen sekä vahtimestarin palkkaamista. Valtuusto hyväksyikin ehdotuksen kokouksessaan 8.3.1878. Samoihin aikoihin kaupunkiin puuhattiin myös ”ylempää tyttökoulua”. Joukko Lappeenrannan ja Lappeen asukkaita anoi vuonna 1877 kaupunginvaltuustolta sen perustamista. Valtuusto lähettikin opettaja Juho Pelkosen ja kapteeni L.F. Cederhvarfin kaupungin edustajina Viipurin suomalaisen kirjallisuuden seuran kokoukseen anomaan Wilken testamenttivarojen käyttämistä kyseiseen tarkoitukseen. Tavoitteena oli Wilken koulun muuttaminen tyttökouluksi ja sen siirtäminen Lappeenrantaan. He eivät kuitenkaan onnistuneen yrityksessään. Kokouksen kielteisen päätöksen syynä kerrottiin olleen haluttomuus siirtää suomenkielistä koulua pois Viipurista.

Ilmoitus alkeiskoulun lukuvuoden alkamisesta:
Lappeenrannan Uutiset 27.8.1886

Senaatti suostui yksityisen suomenkielisen neliluokkaisen poikalyseon perustamiseen. Koulun toiminnan oli määrä alkaa yhdellä luokalla syyskuun alussa 1879. Ensimmäiseksi opettajaksi valittiin kahdesta hakijasta maisteri Paavo Salonius. Palkkaa hän sai vuodessa 3000 markkaa ja lisäksi 500 markkaa vuokrarahaa. Oppikoulu sijoitettiin Raatihuoneenkadun varrella olevaan rouva Elise Fontellin taloon, joka myöhemmin ostettiin valtiolle keisarintaloksi. Koulun aloittaessa 2.9. siihen ilmoittautui 15 oppilasta. Heistä kymmenen oli Lappeenrannasta, kaksi Lappeelta ja Joutsenosta ja yksi Taipalsaarelta sekä Lemiltä. Lukukauden kuluessa kouluun tuli vielä neljä oppilasta lisää. Oppilaiden vuosimaksuksi oli asetettu 40 markkaa. Koulun oppilasmäärä oli toisena kouluvuonna 22, kolmantena 28, neljäntenä 43 ja viidentenä jo 60. Koulun ensimmäiseen johtokuntaan valittiin J.S.Holmberg, kehruuhuoneenjohtaja Oskar Leistén, tuomari A.E. Adler. Kouluun palkattiin toinen opettaja toisena lukuvuonna ja kolmas opettaja vuonna 1882. Koulun rehtorina toimi matematiikan ja luonnonhistorian opettaja Gustaf Adolf Wangel vuosina 1881-1887. Maisteri Salonius erosi koulusta vuonna 1883 ja hänen tilalleen valittiin maisteri F.O. Manninen. Syksyllä 1884 opettajaksi tuli maisteri Carl Gustaf Swahn, jolla tuli olemaan merkittävä rooli opettajan työn ohella sanomalehtimiehenä ja kunnallisena sekä valtiollisena vaikuttajana. Kun koulu oli muuttumassa vuonna 1883 neliluokkaiseksi, anoi kaupunki valtionapua 1500 markkaa luokkaa kohden. Lisäksi kaupungin ja sen anniskeluyhtiön antamien avustussummien määräksi arvioitiin 8000 markkaa. Koululle hankittiin lisävaroja mm. iltamilla, joilla olikin hyvä menestys kaupunkilaisten keskuudessa. Valtionapuanomuksessa koululla oli kuitenkin huono onni ja kaupunki joutui yksin jatkamaan koulun kustantamista. Osa kaupungin ja sen anniskeluyhtiön johdosta katsoi, ettei koulu voi toimia ilman valtiovallan tukea. Keväällä 1886 käytiin vilkasta keskustelua koulun kohtalosta. Koulun johtokunnan puheenjohtajan rovasti Nordströmin sekä 23 kaupunkilaisen vetoomukset käänsivät vielä päättäjien mielipiteet ja koulu sai vuoden lisäaikaa. Myös lehtien palstoilla velloi keskustelu koulun kohtalosta vilkkaana. Niissä väitettiin ilmeisen tarkoitushakuisesti koulun kustannukset oppilasta kohden huomattavasti todellisia suuremmiksi. Yksityislyseon toiminta lopetettiin keväällä 1887, jolloin toiminnassa oli varojen puutteen vuoksi enää III luokka, ja kaikki neljä oppilasta saivat päästötodistuksen.

Uutinen opettaja Kalle Oittisen koulurakennussuunnitelmista
Lappeenrannan Uutiset 27.11.1885

Uudessa senaatin antamassa asetuksessa vuodelta 1883 luvattiin, että Lappeenrantaan perustetaan 2-luokkainen valtion alkeiskoulu 1884. Kaupunginvaltuusto tahtoi aloittaa koulun toiminnan heti molemmilla luokilla, mutta siihen viranomaiset eivät suostuneet. Valtion ylläpitämän koulun ensimmäinen luokka aloitti siis vuonna 1884. Koulun opettajaksi valittiin maisteri K.R. Weijola, joka vuonna 1885 määrättiin koulun rehtoriksi. Ensimmäisellä luokalla pojille annettiin opetusta uskonnossa, suomen ja ruotsin kielessä, maantiedossa, historiassa ja matematiikassa sekä harjoitettiin kaunokirjoitusta, laulua ja voimistelua. Toisella luokalla tulivat edellisten oppiaineiden lisäksi kasvi- ja eläinoppi sekä vieraina kielinä venäjä ja saksa. Lappeenrantalaiset eivät olleet tyytyväisiä alkeiskouluunsa, jota pidettiin liian pintapuolisena oppilaitoksena, joka ei ollut varsinainen oppikoulu eikä kansakoulukaan. Koulusta puuttui kokonaan tärkeäksi nähty latinan opetus, joka sai useat oppilaat siirtymään ensimmäisen kouluvuoden jälkeen jatkamaan opintojaan esimerkiksi Viipuriin. Lisäksi koulu ”on ollut pakoitettu ottamaan sisään niin huonosti valmistetuita oppilaita”. Niinpä ensimmäisenä kaksivuotisen koulun läpäisi keväällä 1886 vain kolme oppilasta. Oppilasmääräkään ei kohonnut suureksi yksityislyseon lakkauttamisesta huolimatta. Lukuvuonna 1886 - 1887 oppilaita oli 18, joista 12 ensimmäisellä ja kuusi toisella luokalla. Seuraavana vuonna oppilaita oli yksi vähemmän, kymmenen oppilasta ensimmäisellä ja seitsemän toisella luokalla. Lukuvuonna 1889 – 1890 oppilaita oli enää 13. Vuonna 1886 valtio vuokrasi opettaja Kalle Oittisen rakennuttaman koulutalon, jossa opiskelivat aluksi sekä yksityislyseon että alkeiskoulun pojat ja myöhemmin 1890-luvulla Reaali- ja porvarikoulun oppilaat. Talo sijaitsi Kutojan- ja Kyllikinkadun kulmatontilla. Viimeisenä lukuvuonna 1891 – 1892 koulussa oli enää kymmenen oppilasta. Näistä pääosa siirtyikin jatkamaan seuraavana vuonna aloittaneessa porvarikoulussa. Alkeiskoulu jäi lopulta lyhyeksi välivaiheeksi yksityislyseon ja porvarikoulun välissä. 

Opettaja Kalle Oittisen rakennuttama koulutalo, jossa opiskelivat noin
kymmenkunta vuotta aluksi sekä yksityislyseon että alkeiskoulun pojat
ja myöhemmin 1890-luvulla Reaali- ja porvarikoulun oppilaat.
Kuva: Lappeenrannana kaupunginarkisto

Oppikoulukysymys oli jatkuvasti kaupunkilaisten pohdittavana 1880-luvun viimeisinä vuosina. Lappeenrannan Uutiset aloitti vuoden 1885 lopulla keskustelun tyttöjen saamisesta mukaan vähäisestä oppilasmäärästä kärsivään yksityislyseoon. Kun Senaatti oli myöntänyt Maarianhaminan alkeiskoululle luvan ottaa kouluun myös tyttöoppilaita, nosti Lappeenrannan Uutiset artikkelillaan 2.11.1886 jälleen esille tyttöoppilaiden mukaan saamisen sekä alkeiskouluun että yksityislukioon. Helmikuun 5. päivä 1887 pidettiin kokous, jossa pohdittiin tyttöjen pääsyä alkeiskouluun. Näin saataisiin luokkien oppilasmäärä suuremmaksi. Kokouksessa ilmeni syvä epäluulo kaupunginvaltuustoa kohtaan. Epäiltiin, että asiasta ei tulisi mitään, jos valtuusmiehet, jotka ovat osoittaneet erinomaisen kyvyn kouluasioiden hävittämisessä, saisivat asian käsiinsä. Asia otettiin kuitenkin myös valtuuston käsittelyyn, joka teki samana vuonna senaatille samansuuntaisen anomuksen ja pyysi lisäksi koulun laajentamista kahdella luokalla. Senaatin vastaus viipyi koulun aktiivisten puuhaajien mielestä luvattoman kauan ja se saatiin vasta 15.5.1889.  Siinä ehdotettiin ns. uusmallisen porvarikoulun perustamista alkeiskoulun tilalle. Päätöksessä edellytettiin, että kouluylihallitus kysyy valtuuston mielipidettä koulun muuttamisesta neliluokkaiseksi. Paikallinen sanomalehti Lappeenrannan Uutiset liputti voimakkaasti ehdotuksen hyväksymisen puolesta. Asiaa valmisteli syksyn 1889 aikana parikin toimikuntaa, johon kuuluivat rehtori Weijola, maisteri Gustaf Magnus Cederhvarf, insinööri W. Grönlund, tehtailija Matti Rynén, vankilajohtaja Gustaf Adolf Wahlström ja kamreeri H. Studd. Toimikunta puolsi neliluokkaista yhteiskoulua, missä opetettaisiin ruotsia, saksaa, venäjää, kirjanpitoa ja käsitöitä. Käsitöissä ja voimistelussa tyttöjä ja poikia opetettaisiin erikseen. Porvarikoulun pohjakouluksi esitettiin kansakoulua. Osa kaupungin johtomiehistä vastusti voimakkaasti koulun perustamista. Lappeenrannan Uutiset kuvasi vastustajien perusteluja seuraavasti:

”Syy, miksi koulua vastustettiin [oli] selvä vaikka se tosin oli kiedottu viattomuuden säästäväisellä hunnulla, Sen voisi lyhyesti tulkita neljätuntisesta keskustelusta seuraavalla tavalla, Porvareille ja talonpojille ei muuta koulua ole tarvis kuin kansakoulu. Siitä menkööt he suutariksi ja räätäliksi, sepiksi ja korsteenin puhastajiksi, muuta oppia he eivät tarvitse”.

Uutinen neliluokkaisen porvarikoulun perustamisesta
Lappeenrantaan. Lappeenrannan Uutiset 25.6.1892

Kaupunginvaltuusto päätti lopulta kiivaassa nelituntisessa kokouksessaan 3.12.1889, "että sellainen 4-luokkainen koulu kaupungissa on tarpeen, sitä varten myös uhrata korkeintaan 1500 markkaa vuodessa kahdeksana vuonna, vaan pyytää valtiolta yhtä pitkäksi ajaksi kannatusta 3000 mk luokkaa kohti eli yhteensä 12000 mk vuodessa ja tarpeellinen kalusto ilmaiseksi". Senaatti teki 22. kesäkuuta 1892 päätöksen Lappeenrannan alkeiskoulun muuttamisesta Reaali- ja porvarikouluksi, jolle taattiin valtionapu kymmeneksi vuodeksi. Valtuusto valitsi elokuun 22. päivänä 1892 "kuusi miehisen valiokunnan koulun alkuunpanemista järjestämään ja kaupungin puolesta ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin tässä suhteessa kuin asianhaarat voivat aihetta antaa. Tämän komitean puheenjohtajaksi valittiin Maisteri C.G. Swan ja jäseniksi M. Rynen, J. Pelkonen, K.R. Weijola, K. Oittinen ja J.L. Bruun". Kolmessa päivässä suoritettiin tärkeimmät ratkaisut, jotka valtuusto siunasi kokouksessaan 25.8.1892. Uusi koulu aloitti toimintansa 9.9.1892.  Opettajiksi palkattiin alkeiskoulun opettajat K.R. Weijola rehtoriksi ja C.G. Swan kollegaksi (lehtori). Tyttöjen voimistelua, käsitöitä ja saksaa opetti neiti Elli Swan, poikien voimistelun opettamisesta vastasi kansakoulunopettaja Juho Markkula ja laulunopetuksesta kansakoulunopettaja Anni Nevalainen. Vahtimestariksi valittiin 11 hakijasta matami Härkönen. Koulun oppilaat maksoivat sisäänkirjoitusrahaa 10 ja lukukausimaksua 20 markkaa. Vähävaraisten perheiden lapset saivat maksuista vapautuksen. Oppilaita kouluun ilmoittautui odotettua enemmän, yhteensä 35. Heistä 22 (13 poikaa ja 9 tyttöä) aloitti ensimmäisen ja 13 oppilasta (8 poikaa ja 5 tyttöä) toisen luokan.

Porvarikouluun ilmoittautui syksyllä 1892 yhteensä
35 oppilasta. Lappeenrannan Uutiset 3.9.1892

Lappeenrannan Reaali- ja porvarikoulu jakoi ensimmäiset päästötodistukset oppilaille keväällä 1896.  Jo koulun alkuvaiheessa havaittiin, ettei koulun pääsyvaatimuksena voinut vielä olla kansakoulun oppimäärän suorittaminen. Koska kansakoulun käyminen oli vielä seudulla vähäistä, otettiin oppilaita ensimmäiselle luokalle entisen alkeiskoulun pääsyvaatimusten perusteella. Kaupunginvaltuusto anoi 4.4.1893 kouluun viidettä luokkaa ja sille valtionapua. Senaatilta lupa saatiin ja 3000 markan vuotuinen avustus syyskuussa 1893. Tavoitteena oli kehittää koulu vastaamaan reaalilyseoiden keskikoulua, jonka lukusuunnitelmassa oppikurssit päättyivät viidenteen luokkaan. Lappeenrannan kaupunginvaltuuston esityksen uudeksi ohjesäännöksi senaatti hyväksyi 29. elokuuta 1894. Näin Reaali- ja porvarikoulusta tuli 5-luokkainen, päästötodistuksia jakava oppikoulu. Samalla tutkinnon suorittaneille nuorille avautuivat jatko-opiskelu-mahdollisuudet ylioppilastutkinnon suorittamiseksi. Tuossa vaiheessa lähin jatko-oppilaitos oli Viipurin suomalainen reaalilyseo. 

Ilmoitus reaali- ja porvarikoulun
urakkahuutokaupasta.
Lappeenrannan Uutiset 5.6.1895

Kaupunginvaltuusto käsitteli oman koulutalon hankkimista uudelle koululle jo vuonna 1894. Silloisen koulutalon uusi omistaja kauppias Christian Haikala oli valmis laajentamaan taloa ehdolla, että koulutilat vuokrataan kymmeneksi vuodeksi 2500 markan vuosivuokralla. Valtuusto päätti kuitenkin 1.4.1895, että kaupunki rakentaa koululle kaksikerroksisen kivitalon viidennen kaupunginosan tontille numero kaksi. Rakennuspiirustukset teki rehtori Weijolan lanko, kuuluisa arkkitehti Onni Törnqvist (myöh. Tarjanne, 1864 – 1946). Pyydetyt urakkatarjoukset ylittivät kustannusarvion (60 000 markkaa) reilusti. Lainaa koulua varten otettiin 100 000 markkaa. Kesäkuussa 1895 urakkatyö oli annettu viipurilaiselle rakennusmestari L. Kronholmille. Koulun piti valmistua jo vuoden 1896 syksyyn mennessä, mutta sen vastaanottotarkastus tapahtui vasta 29.7.1897.  Koulun vihkiäisiä vietettiin 19.9.1897. Jo ennen uuden koulutalon valmistumista valmistuivat porvarikoulun ensimmäiset oppilaat. Viidennen luokan päästötodistuksen saivat keväällä 1896 Maria Backman, Ihanelma Swan, Rauha Oittinen, A.E. Marttinen, Pekka Haikala, Arvid Uljas ja Väinö Bruun. 

Koulun oppilasmäärä oli koko ajan voimakkaassa kasvussa, mutta vain harva lappeenrantalaisnuori sai mahdollisuuden jatko-opintoihin toisella paikkakunnalla. Tämän epäkohdan poistamiseksi ryhdyttiin toimiin koulun laajentamiseksi yliopistoon johtavaksi oppilaitokseksi. Koulun lukusuunnitelma vastasi reaalilyseoiden ja yksityiskoulujen vastaavien luokkien oppimääriä, mutta koulun nimi poikkesi niistä. Senaatti vahvisti johtokunnan anomuksen nimen muutoksesta 8.11.1899. Näin Lappeenrannan reaali- ja porvarikoulusta tuli uudessa ohjesäännössä Lappeenrannan yhteiskoulu. Vuoden 1900 huhtikuussa koulun johtokunta esitti kaupunginvaltuustolle 5-luokkaisen yhteiskoulun laajentamista 8-luokkaiseksi, yliopistoon johtavaksi oppikouluksi. Ehdotuksen perusteluissa johtokunta totesi:

"Vaatimukset tietopuolisen sivistyksen suhteen ovat siinä määrin yhteiskunnassa kasvaneet, että tällaisesta oppilaitoksesta päästötodistuksella varustetun oppilaan on peräti vaikea löytää itselleen toiminta-alaa, jatkamatta opintojaan joko täysiluokkaisessa reaalilyseossa tai jossain ammattikoulussa. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista useammalle, tämän koulun köyhästä kodista lähteneelle oppilaalle, ja niissäkin, joilla on varoja ja tilaisuutta, vaikuttaa siirtyminen oppilaitoksesta toiseen haitallisesti opintojen tasaiseen ja yksijaksoiseen edistymiseen".

Lappeenranna Reaali- ja porvarikoulun julkisivu valmistuomen jälkeen:
Rakennus oli tuolloin siis vielä kaksikerroksinen.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Syyslukukauden alussa vuonna 1900 otettiin jo oppilaat kuudennelle luokalle, vaikka senaatilta saatiin virallinen lupa vasta 12.9.1900.  Seuraava huolenaihe lappeenrantalaisilla oli valtionavun saaminen laajentuvalle oppikoululleen. Kaupungin taloudellinen panostus koulun hyväksi oli merkittävä. Esimerkiksi vuonna 1906 koulun menoarvio oli 42 000 markkaa, josta valtionapua oli 20 000 markkaa. Kaupungin osuutta voidaan pitää jopa kohtuuttomana, kun vertaa sitä koko Lappeenrannan taksoitukseen, joka oli yhteensä vain 46 000 markkaa. Kouluhallitus myönsi joulukuussa 1902 yhteiskoululle luvan "päästää täydellisen oppimäärän suorittaneet oppilaansa Keisarilliseen Aleksanterin Yliopistoon". Ensimmäisiin ylioppilaskirjoituksiin osallistui keväällä 1903 Lappeenrannan yhteiskoulun kahdeksan kokelasta. Heistä kaksi hylättiin, mutta toinen heistä suoritti tutkinnon seuraavana syksynä. Parhaiten kokelaista menestyi Ida Maria Kotilainen. Hän sai päästötodistukseensa kiitettävät arvosanat. Muut ylioppilaat olivat A.W. Bruun, U.W. Bruun, W.Rynén, Aleksandra Torvinen ja Sievä Wohlonen.

Lumipallosota kansakoulun pihalla johti kuolemaan

Penkoessani Lappeenrannan koululaitoksen vaiheita sattui oheinen artikkeli Lappeen Juvakan kansakoulun pihalla käydyn lumipallosodan seurauksista haaviini.  Turhaan eivät siis kukkahattutätiopettajat meitä pojanviikareita aikoinaan varoittaneet lumipallosotien vaaroista.  Olin toki aikaisemmin kuullut vioittuneista silmistä, isoista avohaavoista ja jopa murtuneista poskiluista lumipallonheiton seurauksena, mutta en kuolemantapauksista.

Jos tämä surullinen onnettomuus olisi tapahtunut 2010-luvulla, se olisi ylittänyt reilusti valtakunnallisen uutiskynnyksen. Keltainen lehdistö oli repinyt tapauksesta valtavia otsikoita. Vuonna 1912 uutinen tapauksesta oli lehden sisäsivuilla huomaamattoman pienenä muiden paikallisuutisten joukossa. Nykyisin ei uhrin nimeä, eikä myöskään pallon heittäjän nimeä, mainittaisi. Sen sijaan sosiaalisessa mediassa keskustelua olisi käyty kiivaasti nimet paljastaen. Heittäjää ja hänen perhettään olisi luultavasti uhkailtu, samoin koulun johdon ja opettajien "päät olisi vaadittu vadille". Tänä päivänä olisi asiasta tehty myös tarkka rikostutkinta, joka - ilmeisesti - olisi merkinnyt sekä koulun johdolle että pihalla valvoneelle opettajalle sakko- tai jopa vankeusrangaistuksia.

Vaikka virallisesti yksityisyyden suoja on tänä päivänä huomattavasti parempi kuin sata vuotta sitten, julkisen ryöpytyksen kohteeksi joutuminen on nykyisin käytännössä pahempaa kuin ennen muinoin.

Surullinen onnettomuudentapaus

(Lappeenranta no 140, 7.12.1912)

Kansakoulun oppilas kuollut lumisotasilla ollessa päähänsä saamastaan tärähdyksestä.

Maanantain sattui Juvakan koululla kovin ikävä tapahtuma. Kansakoulupoikien ollessa koulun pihamaalla lumisotasilla, panivat muutamat pojat lumipallojen sisään kiviä. Yksi sellainen pallo sattui 12-vuotiasta kansakoulunoppilasta Väinö Repoa, Armilasta, päähän niin pahoin, että hänet jonkun ajan kuluttua täytyi tuoda Lappeenrantaan sairashuoneelle, jossa hän seuraavana yönä noin klo 10 ajoissa kuoli. Pallo ei tehnyt päähän mitään haavaa, vaan on kuolema aiheutunut tärähdyksestä.

Mikäli kerrotaan, oli turmiollisen pallon heittäjä eräs Robert Hedman-niminen oppilas. Varmuudella emme sitä kuitenkaan tiedä. Poliisitutkinto tapahtuman johdosta on pidetty.

Vilunkia Taavetin asemalla (Lappeenranta-lehti 7.12.1912) [Päivitetty 11.11.2015]

Tein elokuun alussa 2015 pyöräretken Luumäellä, jossa yhtenä pysähdyskohteena oli Helsinki-Pietari-radan varressa olevat asemarakennukset. Bloggasin sen jälkeen koosteen Taavetin aseman vaiheista. Myöhemmin syksyllä käydessäni läpi vanhoja Lappeenranta-lehden vuosikertoja törmäsin oheiseen artikkeliin. Tarina on kyseiselle ajalla (1910-luku) tyypillinen. Tuon ajan sanomalehtiä lukiessani olen hämmästellyt sitä, miten yleisiä artikkelissa kuvatun tapaiset kavallukset ja petokset olivat rehellisten suomalaisten keskuudessa. Tuon tuostakin lehdissä oli uutisia kavalluksista, petoksista ja kirjanpitorikoksista rautateiden, pankkien, kauppaliikkeiden, vakuutusyhtiöiden, kaupunki- ja maalaiskuntien rahaliikenteessä. Esimerkiksi Taipalsaaren ja Savitaipaleen kunnan varoja käyttivät 1910- ja 1920-luvuilla kunnan rahakirstunvartijat omiin liiketoimiinsa. Edellisessä tapauksessa syyllinen joutui kolmeksi vuodeksi "tiilenpäitä lukemaan", jälkimmäisessa tapauksessa, aikansa "julkkis" ja kansallissankari, pakeni uudelle mantereelle.....
Ja tarina jatkuu... Nimittäin edetessäni Lappeenranta-lehden vuosikertaan 1913, löytyi Taavetin asemalta lehtiuutisen mukaan toinenkin varoja omaan taskuunsa kavaltanut virkamies. Tässä tapauksessa epäilty oli aseman sähköttäjä Toivo Muttonen. Valokuva lehtiuutisesta löytyy oheisen artikkelin jälkeen.

Alla lupaamani artikkeli:

Lappeenranta-lehti 7.12.1912

Vaillinki Taavetin asemalla

Kuten viime numerossamme mainitsimme, vangittiin Taavetin v. t. asemapäällikkö O. Hacklin (Otto Fredrik Hacklin, 1873 - 1926)  tiistaina postikassassa tavatun vaillingin takia.

Lisäselvitykseksi voimme mainita, että jo viiime kuun 17 päivänä kävi Viipurin postikonttorista eräs postivirkamies tarkastamassa Taavetin aseman postitilejä y.m. ja huomasi heti laskiessaan postikassaa varoja kavalletun lähes 1000 markkaa. Vähän myöhemmin tunnusti v.t. asemapäällikkö Hacklin, että on vielä viemättä kirjoihin Miehikkälästä tulleita postirahoja noin 1000 markkaa, joten vajaus nousi lähes 2400 markkaan. Nyt annettiin Hacklinille aikaa joku päivä täyttää tämä vaillinki, mutta ei Hacklin ole tuonut rahoja. Liikennetarkastaja määräsi ensin virkaa tekeväksi asemapäälliköksi linjakirjuri E. Pinomaan.

Että kassanvajaus on tullut, ei ole mikään ihme, sillä koko kesän on Hacklin juopotellut ja matkustellut. Jo useita viikkoja sitten tiedettiin, että asemalla oli vajaus noin 800 markkaa, mutta peitettiin se lainvaroilla.. Taavetin asemalla on ollut epäsäännöllisyyksiä jo pitkin kesää, postiosotuksia on pidätetty eikä ole lähetetty eteenpäin menemään, saattaen täten useille vahinkoa vekseleitä maksaessaan y.m. muita maksuja. Useita postiosotuksia on täten pidätetty Taavetin asemalla parikin viikkoa.

134-vuotias kuollut

Niinkuin hyvin tiedämme, kaikki oli ennen paremmin. Jopa vanhukset elivät vanhemmiksi kuin nykyisin. Tapsa Rautavaaraa ja Repe Helismaata mukaillen Ennen oli miehet rautaa, laivat oli puuta, hii-o hoi! Vuoden 1912 Lappeenranta-lehdessä oli oheinen uutinen 134-vuotiaana kuolleesta vanhuksesta. Suomessa eliniän odote miehillä on nykyisin 77,5 vuotta, naisilla 83.5 vuotta, joten nykyisin ei päästä lähellekään 134 ikävuoden merkkipaalua.

Lappeenranta-lehti 2.11.1912

134-vuotias kuollut

Viime kuun 25 päivänä kuoli kreivi Gsyharemetjeffin hoitolassa Pietarissa sen vanhin hoidokki Tatjana Petrovna Kruglova 134 vuoden ikäisenä. Vainaja oli erään Lappeenrannassa asuneen kauppiaan tytär ja oli oleskellut hoitolassa 63 vuotta. Hänen muistinsa oli säilynyt loppuun asti

-----
Ps. On sitten eri asia minkälaisia laskutoimituksia ja millaisia asiapareita on käytetty, jotta rouva? Kruglovan kohdalla on päädytty 134 vuoden ikään.

Pannajulistus Terijoella

Lappeenranta 100/3.9.1912

Sattuipa jälleen vanhoissa lehdissä eteeni artikkeli, joka antaa näkökulmaa ajankohtaisiin keskusteluihin nyky-Suomessa.

Pannajulistus Terijoella

”Wetsh. Wremja” kertoo, että Terijoella oikeauskoisen kirkon seinälle on viime sunnuntaina naulattu seuraava ilmoitus:
Suomen arkkipiispan siunauksella ilmoitetaan: Katsoen siihen, että väliaikaisesti Terijoella asuvat porvarit Josep Masurow ja hänen vaimonsa Ewdokia ovat itsepäisesti päättäneet pysyä aikomuksessaan luopua ainoasta oikeasta oikeauskoisesta Kristuksen opista ja ovat siirtyneet evankelilaisten kristittyjen (lutherilaisten) lahkoo, tämän johdosta ja varoitukseksi muille, mainitut henkilöt julistetaan kirouksen alaisiksi (Gal. 1:8 – 9) Herramme Jeesuksen Kristuksen, apostoleille sekä heidän laillisille seuraajilleen ja piispoille (”minkä te sidotte täällä maan päällä, se olkoon sidottu taivaissa”, Math. 18:16 – 19, Johanneksen 20:23 ja ”ken ei tottele kirkkoa olkoon pakana ja maankulkia, Math 18:17) antaman vallan nojalla ja erotetaan he Herramme Jesuksen Kristuksen yhteydestä sekä ikuisesta pelastuksesta, siksi kunnes he korjautuvat ja palaavat oikeauskoisuuteen. Amen.
Kirkon rovasti Petr Potashev.

-----

Jehovan todistajien eli kansainvälisen
raamatuntutkijain seuran keskeinen
toimihenkilö oli 1910-luvulla insinööri
Kaarlo Harteva (von Haartman), joka
oli ulottanut kolportööritoimintansa vuonna
1912 myös Lappeenrantaan. Tätä uskon-
suuntaa kutsuttiin maassamme pitkään myös
hartevalaisuudeksi.
Lappeenranta-lehti 19.11.1912

Tämä uutinen julkisesta häpeästä ja tuomiosta uskontokunnan vaihtamisen takia saattaa kuulostaa nykypäivän ihmisestä varsin uskomattomalta. Kuitenkin esimerkiksi Jehovan todistajat käyttävät tänäänkin aika pitkälle samoja metodeja kuin ortodoksinen kirkko 1900-luvun alussa. Jehovan todistajien keskuudesta lähteneen tilannetta pahentaa vielä täydellinen eristäminen entisen uskonyhteisön jäsenistä ja jopa omasta perheestä. Muutama päivä sitten (4.11.2015) Turun Sanomissa oli artikkeli otsikolla Turvapaikanhakijoita kääntyy kristityksi.
Uskontokunnan vaihtaminen saattaa artikkelin mukaan olla uhka fyysiselle terveydelle ja jopa hengelle. Niinpä käännynnäisiä vastaanottava tahokin tuntuu olevan lausunnon perusteella, jos ei nyt aivan peloissaan, niin ainakin tosi, tosi varovainen.

Tässä lainaus artikkelista:

Kääntymistä harkitsevat ovat pääosin irakilaisia, mutta joukossa on myös pari syyrialaista. Sama ilmiö on jo aiemmin havaittu Saksassa. Kirkko on ohjeistanut seurakuntia suhtautumaan asiaan hyvin varoen.
–  Me emme halua antaa mielikuvaa, että käytämme hädänalaisia ihmisiä hyväksi, perustelee Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän diakoniajohtaja Teemu Hälli.
– Yhteiskuntarauhan ja uskonnonvapauden takia me emme myöskään halua näyttäytyä muslimeille tahona, joka aktiivisesti yrittää käännyttää heitä, hän kertoo.
Islamin jyrkin tulkinta pitää uskosta luopumista kuolemalla rangaistavana rikoksena.– Kyllä tällainenkin tulkinta on olemassa, vahvistaa Siirtolaisuusinstituuttia johtava uskontotieteilijä Tuomas Martikainen.
– Yleensä seurauksena on sulkeminen yhteisön ulkopuolelle, kertoo asiaan itse arkielämässään perehtynyt turkulaismies, kuvaavaa kyllä nimettömänä.
Hän tuntee henkilökohtaisestikin ihmisiä, jotka eivät uskalla kääntymyksensä vuoksi edes käydä entisessä kotimaassaan. Osalla suhteet perheeseen ovat katkenneet.
Turussa kääntymistä harkitsevien kerrotaan olevan yhteisönsä reaktioista erittäin peloissaan.

Outokumpu, Keretin kaivostorni

Keretin kaivostorni golf-kentän nurmiolta kuvattuna

"Sumpin" paikalle tehty golf-kenttä oli aamulla huurteessa

Tein Outokummun vierailullani 5.11.2015 aamuisen kävelyretken Keretin kaivostornille. Keretin kaivostorni on kauas näkyvä muistomerkki edesmenneistä Outokummun kuparikaivoksista. Tässä hieman taustaa tarinalleni:

Outokummun kuparikaivos sai alkunsa Rääkkylän pitäjästä vuonna 1908. Tällöin siellä ruopattiin Kivisalmen laivaväylää, jolloin ruoppaustöiden yhteydessä löydettiin suuri kellertävä kivi. Kivestä lähettiin näyte Helsinkiin Geologiselle toimistolle, joka totesi sen sisältävän runsaasti kuparia. Alkoi tutkimustyö vuori-insinööri Otto Trüstedtin johdolla. Hän päätteli Kivisalmen lohkareen olevan jääkauden irrottama siirtolohkare. Malmiota etsittiin aluksi Rääkkylän ympäristöstä, kunnes tutkimukset johtivat Outokummun alueelle. Lopulta 17. maaliskuuta 1910 osui timanttikairan terä kuparimalmion suoneen. Tästä alkoi kaivostoiminnan alkuvaiheissa hyvinkin ohdakkeinen tie. Louhintaa suoritettiin aluksi kolmesta paikasta, joiden nimet olivat Kumpu A, Kumpu B ja Kumpu C (Kaasilan kaivos). Ns. Vanhan kaivoksen valmistuminen syrjäytti nämä pienet alkuaikojen kaivokset. Tämän yhteensä noin neljä kilometriä pitkän, 400 metriä leveän ja 40 metriä korkean kuparimalmiesiintymän ympärille syntyi Outokumpu Oy. Kaivos oli aikoinaan  Euroopan toiseksi suurin kuparikaivos. Kuparimalmioon kaivauduttiin Outokummun kohdalta vuonna 1913, Mökkivaarasta (1939) ja Keretistä 1950-luvulla.  Täältä löytyy oivallinen kooste Outokummun kaivosten historiasta.

Portit olivat suljetut, muttei se menoa haitannut

Aurinkoisena pakkasaamuna kävelin ensin Kuusjärvelle vievää tietä Outokummun taajama-alueen reunaan, jonka jälkeen suunnistin lähes viivasuoraan metsän poikki kohti kaukana siintävää kaivostornia. Saavuinkin pian sumpiksi kutsutun alueen reunaan. Sumppi oli nimitys, jota käytettiin Outokummun Keretin kaivoksen rikastushiekka-altaista. Aikoinaan paikalla sijanneen puhdasvetisen Outolammen alueelle perustettiin varastointipaikka kaivostoiminnan jätteelle. Malmien erotteluprosessissa jäi sivutuotteeksi rikastushiekkaa, joka dumpattiin viereiseen lampeen. Lampeen ja sen lähialueelle vietiin 4,3 miljoonaa tonnia kaivosjätteitä vuosina 1928-1954. Prosessien kehittyessä alettiin rikastushiekkaakin uushyödyntää. Niinpä rikastushiekkaa kärrättiin uusiokäyttöön 1960-1980 -luvuilla 3,6 miljoonaa tonnia. Tämä uudelleen rikastettu jätehiekka siirrettiin taas muutaman kilometrin päähän toiselle rikastushiekka-alueelle. Näin syntyi Keretin kaivoksen ja Outokummun väliselle alueelle laaja, rikinkatkuinen pölyävä kenttä, joka muuten valittiin vuonna 2014 Yle Tieteen äänestyksessä Suomen toiseksi karmeimmaksi paikaksi. Nyt tuon karmeuden peittää männikkö ja koivikko sekä osittain paikallinen golf-kenttä.

Keretin kaivos

Kaivostorni on 96 metriä korkea

Keretin kaivos syntyi kun jäljellä olevan Outokummun malmion järkevä kaivaminen vaati uuden nostokuilun. Sen rakentamisesta päätettiin vuonna 1950 ja kuilun paikaksi valittiin tasainen Keretiksi kutsuttu hietakangas. Keretin kuilu louhittiin vuosina 1951–1954 ja avattiin vuonna 1954. Tällöin se oli Euroopan toiseksi suurin kuparikaivos.^. Sen hissikuilun kokonaispituus oli 407 metriä maanpinnasta. Keretin kaivoksessa oli laaja, yhteensä noin 500 kilometrin mittainen kaivoskäytäväverkosto. Rautatieverkoston pituuskin oli useita kymmeniä kilometrejä. Maan alla liikennöitiin veturikalustolla aina vuoteen 1984 saakka. Kaivostoiminta Keretin kaivoksessa päättyi viimeisen työvuoron poistuessa Keretistä 25. toukokuuta 1989. Syksyllä 1989 alkoi kaivoksen koneiden ja laitteiden purku. Vuonna 1995 Keretistä purettiin tuotantolaitokset tornia lukuunottamatta. Torni on 96 metriä korkea, se on Pohjois-Karjalan korkein rakennus ja Suomen korkein ja Euroopan toiseksi korkein kaivostorni. Tornin lisäksi kaivoksen rakennuksista ovat säilyneet tornimurskaamo ja lohkaresiilo. Rakennus sai suojelupäätöksen vuonna 1998.

Harppoessani golfkentän poikki kohti kaivostornia heräsivät korpit raakkumaan kolkkoja tervehdyksiään yksinäiselle kulkijalle. Niitä lentelikin tornin ympärillä varsin runsaasti. Kaivostornin ympärillä vallitsi kolkko hiljaisuus. Poissa olivat työmiesten huudot, junien kolke ja koneiden jyske. Hiljainen tuuli vinkui kierrellen tornien seinämissä ja korppien klonklatus ja siipien kahina kertoivat alueen nykyisten isäntien tarkkailevan Outolammen suunnasta lähestyvää outoa tulijaa. Kiertelin rakennusta, otin siitä kuvia joka kantilta, mutta en kuitenkaan mennyt torniin sisälle kiipeämään sen 338 askelta. Jatkoin matkaa Vanhan kaivoksen suuntaan, joka on sitten oma tarinansa.

Kaivostorni on Pohjois-Karjalan korkein rakennus

Ps. Alueelle on viime vuosina ollut uusia kaivossuunnitelmia

Tässä lisää ottamiani kuvia: