Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa syyskuinen näkymä Saimaan kanavan varrelta.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Taipalsaaren Pulkkaniemi 29.4.1918

Pulkkaniemi heinäkuussa 2017
Saimaan partaalle, jossa vesi liplattaa hiekkarantaan, on vain muutama metri. Kyseisestä Hietalahden rannasta avautuu idyllinen näkymä suomalaiseen suveen, ja järven pintaa pitkin kuuluu lintujen laulun lisäksi yksinäisen moottorisahan ääni. Joku lahden rannalla mökin omistavista tekee ilmeisesti polttopuita. On suomalainen kesäidylli parhaimmillaan. Olen saapunut määränpäähäni. Käännän selkäni siniselle Saimaalle ja näen edessäni…. tumman, kivisen paaden, jota kiertää betonitolpasta toiseen johtava rautaketju. Kulkuni tänne Pulkkaniemeen johdatti lukuisille mökkitonteille vievä hiekkatie.

.......

Nimittäin heinäkuun 9. Päivä 2017 valitsin kotiseutupyöräilyni kohteeksi Taipalsaaren Merenlahden. Kyseinen kylä ei kuitenkaan ole meren lahdella vaan Saimaan rannalla. Sen erottaa muusta Taipalsaaresta Pien-Saimaan vesistö, joten merenlahtelaiset joutuvat kiertämään pitkän lenkin Lappeenrannan kautta asioidakseen Taipalsaaren kunnan virastoissa. Tavoitteenani oli tällä matkalla vierailla ainakin kahdessa paikassa. Toinen niistä oli Merenlahden entinen kansakoulu ja toinen Pulkkanniemi. Edellisestä kerron jossakin vaiheessa myöhemmin lisää, mutta tämän kirjoituksen aiheena on surulliset tapahtumat Pulkkanniemessä keväällä 1918. Lähteenäni on ollut vuonna 2006 ilmestynyt kirja Taipalsaari 1918. Sen on koonnut työryhmä, jonka jäseninä ovat olleet Heikki Kannela, Elma mikkola, Esko Pyysalo, Tauno Pyysalo, Simo Rikkilä, Pentti Salmi ja Timo Vitikainen

Taipalsaari oli pitkään punaisten hallussa vapaussodan aikana. Valkoiset saapuivat Taipalsaaren kirkolle 25.4.1918 puolen päivän tienoilla. Samalla alkoi pitäjän puhdistaminen punaisista. Lappeenrannan valtauksen jälkeen 26.4.1918 pidettiin hotelli Patriassa kokous puhdistusten organisoinnista. Paikalla oli myös Taipalsaaren edustaja.  Kaikkiin ympäristökuntiin muodostettiin suojeluskuntien johtohenkilöistä paikallinen tutkijalautakunta. Jokaisesta pitäjästä nimettiin lisäksi erillinen puhdistusryhmä keräämään ja kuulustelemaan vangittuja. Näiden tehtäväksi määrättiin punaisten jakaminen kolmeen luokkaan. Ensimmäiseen luokitellut saisivat nopean kuolemantuomion, muille tarjottaisiin tutkinta ja sotaoikeuden antama tuomio.

Taipalsaaren puhdistusryhmään kuuluivat maanviljelijä Anton Kilpiä tunnistajana sekä opettajat Aspinen ja Otto Juvonen kuulustelijoina. He poimivat taipalsaarelaisia punaisia Lappeenrannan ja Viipurin vankileireiltä. Taipalsaaren tutkijalautakunnan muodostivat nimismies Robert Markku, maanviljelijä Anton Kilpiä ja opettaja Otto Juvonen. Tutkijalautakunta muodosti käytännössä Taipalsaaren kenttäoikeuden.

Vangittuja punaisia säilytettiin aluksi Vilkolan tuvassa ja kuulusteltiin pastorin asunnossa. Myöhemmin vangit siirrettiin Kauliolle Tukiaisen taloon. Kenttäoikeus istui Röytyn majatalossa, jonne punaiset kuljetettiin säilytyspaikastaan kuulemaan lopullisen tuomionsa. Oikeudenpäätös kirjattiin pöytäkirjaan vain, jos se oli vapauttava. Kuolematuomio kirjattiin vain puumerkillä V.  Ratkaisevinta oli, oliko kuultava osallistunut ryöstöretkiin, toiminut punaisten siviilihallinnossa tai osallistunut ase kädessä kapinaa. Henkiin jäämisen ratkaisi edellä mainittujen perusteiden lisäksi entiset ystävyyssuhteet ja kaunat.
Lyyli Manninen muisteli tätä vaihetta näin: Henkiin jäämisen ratkaisi se, kellä oli joku arvovaltainen puoltaja, ja toisen hengen vei se, kun oli arvovaltainen painostaja, Niin, muuta ei ollut. Siinä sai kostaa sellaiset henkilökohtaiset pikkuvihat ja riidat, naapurien väliset, kun meni vaan ja sano, että se on ollu sellainen ja sellainen punikki.”

Tämä näkyi esimerkiksi Juho Lindin kohdalla. Hän oli ollut opettaja Otto Juvosen ystävä erilaisesta poliittisesta näkemyksestä huolimatta. Juvonen otti Lindin pois vangittujen joukosta ja piti häntä omalla vastuullaan puutarhatöissään. Myöhemmin Juvonen toimitti ystävänsä Savitaipaleelle pois kotipitäjän ”kuumasta” ilmapiiristä.  Tuomitun saattoi joskus pelastaa myös hyvä ammattitaito: ”Hyvä suutari, jos se ammutaan, niin kuka korjaa jalkineet”. Kun päätös oli Röytyn kamarissa tehty, tuomittu vietiin ulos, ja vartiomies ilmoitti: ”Ammutaan, ei asiointia”. Taipalsaarella tuomiot pantiin nopeasti täytäntöön. Teloittajat valittiin sodassa mukana olleiden joukosta. Moni kieltäytyi, mutta lähtijöitäkin löytyi.

Ensimmäisiä kuolemaantuomittuja lähdettiin kirkkorannan laiturista Hurma-hinaajalla Merenlahden Pulkkanniemeen 29.4.1918. Mikko Kilpiän omistama Hurma oli voimakas ja kykeni kulkemaan jäissä. Pien-Saimaa oli tuolloin vielä kevätjäiden peitossa. Kirkkorannassa suojeluskunnan esikuntapäällikkö Mikko Kilpiä piti puheen, jossa totesi:

Kun te nyt menette suorittamaan tätä tärkeää tehtävää, niin muistakaa, että minkä teette, tehkää se kylmäverisesti. Nämä tuomitut ovat nousseet Jumalaa ja esivaltaa vastaan, ja heidän palkkansa on kuolema.

Muispaadessa on vain seitsemän teloitetun nimet

Hurma suuntasi Kirkkorannasta mukanaan 21 vankia koti pulkanniemeä. Se, miksi Pulkkanniemi oli valittu teloituspaikaksi, on epäselvää. Kohdistuiko valinta siihen syrjäisen sijaintinsa vuoksi? Suojeluskunnan 10-vuotisraportissa vuodelta 1928 annetaan tapahtumista toisenlainen kuva. Sen mukaan ennen kuin vankien suhteen varsinaisia tutkimuksia oli ehditty suorittaa, saapui Lappeenrannasta liikemies Karhunen, joka otti mukaansa esittämiensä valtuuksien nojalla 24 vangeista ja vei ne rannassa odottavaan Hurme-laivaan. Laiva poikkesi matkalla Lappeenrantaan Pulkkaniemeen, missä vangitut saivat tuomionsa. Raportti vierittää siis syyn surullisista tapahtumista lappeenrantalaisten vastuulle.

Ennen teloitusta Pulkkaniemessä haettiin lapiot läheisestä Anttilan talosta. Tuomitut kaivoivat itselleen haudan, jonka partaalle heidät ammuttiin. Teloituspaikasta noin 500 metrin päässä olevassa Nikkisen talossa asunut Hilpi Ijäs on kertonut:

Ammuntaa kuultiin, mutta ei tiedetty mistä oli kysymys, ei edes isä tiennyt. Vasta seuraavana aamuna Anttilan pappa kulki ohi ja kertoi meidän papalle, mitä siellä oli tapahtunut. Me lapset ja isä kuultiin, mitä papat puhuivat. Joku Forsmanni rukoili polvillaan, että hänet armahdettaisiin. Hauta oli hyvin matala, naapurin hevoset kaapivat kesällä ruumiit välillä näkyviin. Korkan veden aikana hauta jäi veden alle. Alkuun paikalla oli puuristi, sitten pystytettiin kivi. Ei siinä ollut kaikkia nimiä. Lapset ei uskaltanu mennä lähelle, ja tietä paikan ohi kulkiessa piti aina juosta.


Hautamuistomerkkiä kunnostettiin useasti 1970-
luvulla. Tässä uutinen kunnostustöistä vuonna 1970.
(Saimaan Sanomat 28.5.1970). Nyt hautamuistomerkki
näyttää viettävän "ruususen unta".


Olga Kääpä on kertonut kuulleensa tapahtumien kulun edellä mainitulta Armas Forsmanilta. Tämä oli muistellut hautojen olleen jo valmiiksi kaivettuna. Teloitettavat otettiin laivsta kolme miestä kerrallaan. Forsmanin lisäksi hänen kanssaan vietiin teloitettavaksi Väkevä-niminen mies ja joku kolmas. Forsman heittäytyi hulluksi repien tukkaansa ja vaatteitansa. Eräs ampujista, joka tunsi Forsmanin, pelasti hänet. Forsman vietiin laivan hyttiin ja lukittiin sinne. Kun kaikki oli ammuttu, haettiin Forsman hytistä ja vietiin haudan reunalle ja sanottiin: Katso nyt veljeshautaa. Forsmanin mukaan kaikki eivät olleet vielä kuolleet, mutta silti heidän päälleen luotiin multaa.

Vankien joukossa oli myös entinen kunnallislautakunnan esimies (vuosina 1907 – 1911), venäläisen sotaväen alikersantti Antti Pyymäki, jonka tehtävänä oli johtaa ammuttavat haudan partaalle. Hän joutui marsittamaan teloitettavat haudan partaalle kolmen miehen ryhmissä, kunnes tuli oma vuoro.  Pyymäki oli menettänyt rahavaikeuksien takia luottamustoimensa ja talonsa. Ehkä hän näki työväenaatteessa uuden mahdollisuuden. Pyymäki haettiin aamulla kotoansa klo seitsemän aikoihin ja ammuttiin jo saman päivän iltana Pulkkaniemessä. Häntä tuomittaessa joku esitti, että kunnalle tulee halvemmaksi jättää 11-lapsisen perheen isä henkiin. Tämä ei auttanut, vaan kuolematuomio annettiin. Pyymäki oli rukoillut vielä haudan partaalla vedoten suureen perheeseensä ja veisasi virttä, mutta turhaan. Sen sijaan Pyymäen kaksi kapinaan osallistunut poikaa säästi henkensä, mutta joutuivat Tammisaaren vankileirille.  

Hilpi Ijäksen muistelun mukaan teloitetut siunattiin joukkohautaan loppukesällä, mahdollisesti jo vuonna 1918. Paikalla oli runsaasti väkeä, etupäässä teloitettujen omaisia lapsineen. Myöhemmin kansanedustaja Jere Juutilainen osti hautapaikka-alueen ja paikalle pystytettiin muistokivi. Taipalsaaren seurakunnan kuolleiden kirjan mukaan Pulkkanimessä surmattiin 29.4.1918 yhteensä 20 henkilöä. Muistokivessä on vain seitsemän nimeä.

Taipalsaaren kenttäoikeus jatkoi Röytyn majatalossa monille kohtalokasta työtään. Pulkkaniemen jälkeen teloituspaikkana käytettiin Heikkolankangasta. Teloitettujen koteihin levisi tieto ammutuista hitaasti. Epätietoisuuden jäytäessä muutamat lesket kävivät Pulkkaniemessä varmistamassa miehensä kuoleman. Haudan kaivaminen lopetettiin, kun mullan seasta nousi esiin tutut saappaat tai housut.

Taipalsaari 1918-kirjan lopussa on luettelo Pulkkaniemessä teloitetuista taipalsaarelaisista. Tämä voittaneiden kostonvimmasta kertova luettelo on kokonaisuudessaan seuraava:
nimi
Ammatti/
yhteiskunnallinen asema
kotikylä
Matti Puustinen
läksiäinen
Kattelussaari
Antti Rautio
mäkitupalainen
Johannes Heikkonen
koneenhoitaja
Kurenlahti
Evert Saikko
työmies
Pakkala
Anton Innanen
Kurenlahti
Mikko Nisonen
mäkitupalainen
Peltoi
Evert Pönniäinen
räätäli
Kirkonkylä
Toivo Kirvesniemi
koneenkäyttäjä
Kattelussaari
Antti Pyymäki
läksiäinen
Kurenniemi
Arvid Levänen
mäkitupalainen
Haikola
Iivari Kivistö
Talollisen poika
Levänen
Taavetti Kivistö
Karl Heino
mäkitupalainen
Peltoi
Vilho Hiltunen
läksiäinen
Haikola
Robert Lehtonen
talollisen poika
Kurenlahti
Antti Kutilainen
torpparin poika
Taipale
Väinö Väkevä
läksiäinen
Pakkala
Joonas Eteläpää
mäkitupalainen
Kurhila
Antti Kuhanen
Talollisen poika
Saikkola
Kalle Törrönen
läksiäinen
Kyläniemi

Seisoessani aurinkoisena kesäpäivänä Pulkkaniemen joukkohaudalla mietin sitä suurta kärsimysten vyöryä, tuskaa ja kauhua, joka kohtasi Taipalsaarta keväällä 1918. Sotasurmat-sivuston mukaan 111 taipalsaarelaista menehtyi sisällissodan seurauksena. Se on valtava määrä pienessä maaseutukunnassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti