Finmarkin sivistysoloja. Etelä-Saimaa 12.4.1921. Eliel Lagercrantz

Kuvassa keskellä näkyvä Skibotnin rukoushuone Lyngen-vuonon pohjukassa oli Norjan lestadiolaisten keskeisiä kokoontumispaikkoja  1800-luvulla. Kuva on vuodelta 1917.

Sanomalehti Etelä-Saimaassa oli vuosina 1920 - 1921 useita, laajoja, moniosaisia artikkelisarjoja Pohjois-Norjasta, Pohjois-Ruotsista ja myös Suomen Lapista. Ne kirjoitti muolaalaissyntyinen saamenkielen tutkija ja psykologi  Eliel Lagercrantz (1894 - 1973). Hän teki useita matkoja kyseiselle alueelle 1910-luvun lopulla ja 1920-luvulla. Näissä kirjoituksissaan hän kuvaa myös alueella vahvasti tuolloin vaikuttanutta lestadiolaisuutta. Lagercrantzin artikkelisarjan ilmestyminen Etelä-Saimaassa selittynee hänen asumisellaan Etelä-Karjalassa Taipalsaarella. 

Aikaisemmissa blogikirjoituksissani olen koonnut Lagercrantzin kuvauksen saarnaaja August Lundbergista artikkelissa Lapin saarnamies sekä hänen kirjoituksensa Gratangsbotnista ja Tysfjordista.
Oheisessa, Finmarkin sivistysoloja käsittelevässä artikkelissa hän kuvaa ehtoollisenviettoa, liikutuksia, lestadiolaisen herätykseen saapumista lappalaiskylään, kahtiajakautuneen herätysliikkeen molempien haarojen, länsi- ja itälestadiolaisuuden eroja ja ominaispiirteitä.

 

Finmarkin sivistysoloja. Etelä-Saimaa 12.4.1921. Eliel Lagercrantz

...Kuten muillakin luonnonkansoilla, on lappalaisillakin ekstaattinen (mieletön) haltioituminen kuvaavana piirteenä sen uskonnolliselle elämälle, kuten jo olemme sen esittäneetkin heidän yksityistä hartaushetkistään. Ne tapahtuvat usein myös kirkossa.

Haltioituminen valtaa etupäässä naisia. Kun ehtoollispöydällä leipä ja viini on jaettu, alkavat heidän kyyneleensä hiljaa vuotamaan ja näkyy hermostuneita värähdyksiä kasvoissa. Asianomaiset yrittävät hillitä itseään. Mutta tultuansa alas kirkonpenkkiin muuttuu heidän sieluntilansa purkautuakseen huokauksiin, ja huutoihin, jotka enenevät voimassa sen mukaan kuin kirkonmenot lähenevät loppuansa. Kirkonportin ulkopuolelle kokoontuvat nämä heränneet ryhmäksi ja heidän mielenylennyksensä alkaa nyt ilmetä hyppäämisessä, rytmillisissä (yhdenlaisinä toistuvissa) ruumiinliikkeissä sekä puheessa, joka selitti, että he tunsivat itsensä mielettömän (ekstaattisen) onnellisiksi.

Joskus haltioituminen saapi isommat muodot ja kestää koko jumalanpalveluksen ajan. Rippipuheen kestäessä muutama nainen eteen kumartuneena istuen päästää eräänlaista u-ääntä, jota voidaan pitää laulun, huudon ja itkun sekotuksena. ääni on kaunis, sävel kantava ja keskeytyvä vain hengittäessä, joka ei tapahdu usein. Kun rippipuhe loppuu, mykistyy ääni, eikä taas kuulu, ennenkuin alkaa ehtoollispöytään käyminen. Mutta nyt se ei ole yksin surumielinen, valittavainen huuto. Koko hänen ruumiinsa vapisee. Hän heittäytyy eteen ja taakse alttarikehyksen ääressä. Pääliinansa hän riuhtaisee päästään ja heiluttaa sitä ilmassa. Niitä kahta, jotka ovat polvistuneet hänen viereensä, lankeaa hän kaulaan. Hän lukee raamatunlauseita ääneensä, joka kuuluu kautta kirkon. Ja kun hänen on otettava leipä ja viini, on papin laskettava kätensä hänen päähänsä saadakseen hänet rauhoittumaan. Miltei koko tämä pöytäkunta saapi liikutuksen. _ Ja kun nyt ehtoollisvieraat palaavat penkkeihinsä, ovat he kuin lauma juopuneita. Muutama hyppii ja tanssii. Toiset saarnailee. Ja melu on semmoinen, että se huonosti sopii Herra pöydän ääressä. Vaan tuntematta itseään häirityksi, tuntevat muut läsnäolijat mielensä ylennetyksi: henki on läsnä. Ei yksikään käänny katsomaan. Jumala on niin likellä. – Toisessa tilaisuudessa, kun oli nuorten ensimmäinen ripilläkäynti, kävi kaikki rauhallisesti, kunnes uskonkysymykset esitettiin. Silloin alkoi liikutus ripilläkävijöiden kesken. Ja kun toimitus oli ohi, saavutti se semmoisen voiman, että koko kirkko kaikui nyyhkytyksistä, itkusta ja huudosta. Tytöt lankesivat toistensa kaulaan, keinuivat eteen ja taaksepäin ja näyttivät aivan toivottomilta. Kaikki lestaatiolaiset kävivät nyt heidän luonansa vakuuttaen, että synnit olivat anteeksi annetut. Silloin valitushuudot muuttuivat ilohuudoiksi. Tätä kesti kaksi tuntia. Ja kun se vihdoin päättyi, näytti ripilläkävijäin ulkomuoto, että he olivat menettäneet voimansa perinpohjin.

Vanha lestadiolaisten rukoushuone Fjelldalissa Ofot-vuonon rannalla

Olemme jo ennen esittäneet, kuinka tämä kuvaamamme mielenliikutus täyttää luonnollista tunteen (emotionaalista) liikutustarvetta. Lappalaisen sielunelämässä on alitajunta paljon tärkeämpänä tekijänä kuin meillä. Siihen kasaantunut kuollut potentiaalinen liikuntavoima tarvitsee tilaisuutta purkautuakseen. Sivistynyt hakee mielenvirkistyksensä taiteesta. Moni ns. raamatunkristitty löytää sen yksinäisissä rukouksissaan tai keskusteluissa. Lestaadiolaisuus hylkää rukouksen ja raamatunviljely on heillä vähäistä. Sen vuoksi mielenpurkautuminen tapahtuukin niin ylivoimaisena kerran lauetessaan.

Epäilemättä tämä kertakaikkisen mielenpuhdistuksen suosiminen lappalaisten oloissa on biologisesti edullisempi kuin hiljainen vähitellen tapahtuva. Se nojaa varmasti vanhaan luonnonvaistoon, joka lestatiolaisuudessa on saanut kristillis-uskonnolliset puitteet. Se siveellinen nousu, joka on mielen puhdistuksen luonnollisena, terveenä seurauksena on varmasti myös pakana-asteella olevissa lappalaisten esi-isissä ilmennyt elämän ja sen toimintojen kiinteämmässä otteessa ja virkistyksessä. Uskon varmaan voitavan tieteellisesti todistaa, että henkilö, joka on saanut läpikäydä hänen henkistä rakennustaan vastaavan mielenpurkauksen  sen jälkeen on kykeneväisempi säännölliseen työhönsä. Paitsi että työteho  kasvaa, varttuu hänen niin ruumiillinen kuin nimenomaan henkisenkin hyvinvointinsa. Henkisen hyvinvoinnin enenmisenä voimme pitää siveellisyyden varttumista. Lestadiolaisuuden historiassa näemme selviä todisteita siitä, kuinka uskonnollinen heräys s.o. määrättyyn elämässä esiintyneeseen epäkohtaan kohdistuva  mielenliikutus ja sen purkautuminen on suorastaan saanut aikaan siveyslakien kehityksen. Tahdomme mainita tästä seuraavan elävän todistuksen, jonka kirkkoherra Ekqvist kertoi Ruotsin lappalaisten keskuudesta.

Lappalaiset, kuten olemme kertoneet, ovat mieleensä juurruttaneet – tiesi Luoja minkä ammoin tapahtuneen heräyksen ja sen kehitysvoiman avulla – lujan vakaumuksen omistusoikeuden paikkansapitäväisyydestä kuolleeseen esineeseen nähden (mikäli toinen lappalainen sen omistaa). Poro on puolivilli eläin. Ennen se on ollut aivan villi ja sitä on vapaasti pyydystetty. Omistuskäsite ei siis ole päässyt juurtumaan poroon, joka vapaasti paimentamatta kulkee kiveliöitä. Tämä on varsin selvä miehille, jotka ovat metsällä kulkeneet; naiselle, joka kodalla olleessaan näkee ympärillään kuolleen omaisuuden, johon omistusoikeuskäsite on ehdoton – hän on itsessään kehittänyt voimakkaamman omistusvaiston. – Kuitenkin porovarkaudet ovat poronhoidon sangen rasittavana epäkohtana: siitä aiheutuvat haitat, tavaran haaskauksen ja epävarmuuden ovat yksin miehetkin oivaltaneet, naiset ovat nähneet siitä etupäässä tämän toisen puolen: riidat ja uhkaukset.

Kirkkoherra Hedqvist kertoo nyt tämmöisessä Lapinkylässä tapahtuneesta heräyksestä. Lapinkylässä joka aikaisemmin oli vajonnut porovarkauteen ja muihin paheisiin puhkesi lestadiolainen heräys. Se alkoi naisita. Seurauksena oli ensin katkera taistelu paheitten keskuudessa ja taistelu koski erikoisesti porovarkauksia, joita miehet tekivät, vaan joita naiset eivät tahtoneet sallia. he tarkastivat miesten harmiksi kaiken kodalle tuodun lihan ja kieltäytyivät koskemasta varastettuun. Naisia tästä kuritettiin, mutta he rukoilivat, itkivät ja kestivät ja kolmen vuoden jälkeen jää suli. Ensimmäinen mies teki käännöksen. Mutta sanoi vanha lestadiolainen, tämä mies oli ensin vain puolikristitty, sillä jos kohta lakkasi varastamasta ja juomasta, niin hän ei puhdistanut omaatuntoaan entisten porovarkauksien suhteen. Ei kuitenkaan kestänyt pitkää aikaa, ennenkuin hän teki julkisen tunnustuksen, ja todellisen mielenmuutoksen. Heti tämän jälkeen seurasivat muutkin miehet esimerkkiä. Kerrotaan Jumalan hengen käyneen voittoisasti sydämestä sydämeen ja suuren sisäisen taistelun jälkeen he tunnustivat syntinsä ja hyvittivät pahat työnsä.

Laxån vanha rukoushuone Evenesissä, Ofot-vuonon rannalla

Tässä näemme siis valaisevan esimerkin lestadiolaisuuden biologisesta (määrättyyn tarkoitukseen kohdistuvasta) hyödystä. Entistä oikeuskäsitettä, joka ei soveltunut muuttuneisiin omistussuhteisiin, on mielenliikutuksen avulla korvattu uudella. Emme voi sanoa että edellinenkään alkuperäisissä olosuhteissa olisi ollut väärä; mutta uusi on ollut muuttuneessa olissa tarpeellinen – on siis tapahtunut kehitystä.

Lestatiolaisen uskonliikkeen vaiheet ovat pian kerrotut. Liikkeen alkuunpanijana oli vuonan syntynyt Lars Levi Laestadius. Hän läpikävi ilottoman nuoruuden. Tuli sitten papiksi Kaaresuvantoon, jossa alkoi saarnata lappalaisten paheita vastaan. Puhe oli karkeata ja karvasta, mutta tuloksia alkoi ennen pitkää näkyä elämäntapojen paranemisessa. Tiedottomasti Laestadius saarnasi pietismin oppeja. Hänen kuoltua 1861 ovat taitavat seuraajat, suureksi osaksi suomalaissyntyiset saarnamiehet jatkaneet hänen työtänsä sillä tuloksella, että lestadiolaisuus nykyisin on levinnyt koko Norjan, Ruotsin ja Suomen lappalaisalueelle, nimenomaan tämän alueen suomalaisen ja lappalaisen väestön keskuuteen. Suomalaiset ovat etenkin toimineet sen opin muovailemiseksi.

Nykyisin liike on hajonnut kahteen lahkokuntaan, nimittäin noihin tavallisiin: ortodoksiseen (ahdasoppiseen) pelkkää lakia saarnaavaan ja evankeelis-oikeaoppiseen, joka lisäksi painostaa (pitäisi olla painottaa) armon merkitystä. Jälkimmäistä sanotaan itälestatiolaisuudeksi. Sen puitteissa saapi persoonallinen henki usein vapaata kehitysmahdollisuutta. Sen tunnustajissa kohtaamme usein henkilöitä, joissa toiselta puolen vakaumus ja omaksutun totuuden kiinnipitäminen, toiselta puolen taas suvaitsevaisuus ja sovinnollisuus ovat luoneet kehityskykyisen persoonallisuuden, joka hyvin saattaa mukautua aikamme sivistyksellisiin rientoihin.

Toinen lahkokunta, ahdas, lakioppinen länsilestatiolaisuus ei pysty luomaan tuollaisia tuloksia. Voimme sitä ymmärtää vain sen nojalla, kun tiedämme, että se vaikuttaa siellä, missä tavat alunpitäen ovat olleet enimmän pilautuneita. Juuri tätä kirjoittaessani olen vuonossa, missä vielä muutama kymmentä vuotta sitten yksinäisiä kauppamatkustajia on surmattu, toisia ryöstetty, juoppous ja salaiset paheet rehottaneet. Nyt on kaikki länsilestatiolaisuuden kautta muuttunut, tapojen puhtaus on ankarampi kuin monella itälestadiolaisuuden kulmalla. Tuntuu siltä, kuin vuonon väki tämän voimanponnistuksen jälkeen olisi henkisesti levähdystilassa. Kun tuo ensimmäisen heräyksen tehnyt ihmispolvi on kadonnut, ovat varmaan vapaammat tuulet täälläkin puhaltaneet – ellei muualta tuleva työläisvirta jälleen sekoita kehitystä.