Paavo Rintala: Rikas ja köyhä

Tutkimusaiheeni lestadiolaisuus on ollut aika ajoin kiitettävästi esillä myös kaunokirjallisuudessa. Vaikka liikettä on pääosin käsitelty kirjoissa arvostavasti, monet lestadiolaiset eivät ole teoksista pitäneet. Tässä aikalaisdokumentti otsikolla KIRJALLISUUSARVOSTELUSTA vuodelta 1956. Kyseessä on vanhoillislestadiolaisten äänenkannattajan Päivämiehen pääkirjoitus. Se on kytköksissä kirjailija Paavo Rintalan vuonna 1955 ilmestyneeseen läpimurtoromaaniin RIKAS JA KÖYHÄ. Romaanissa Rintala kuvaa nuoren miehen vaiheita Helsingissä ja Oulussa 1950-luvun alussa. Lisäksi se on kuvaus lestadiolaisuudesta Oulussa. Kuvaukset ovat - nykylukijan silmin - asiallisia.

Kirjailija Paavo Rintalan elämäntyöstä löytyvät mahtavat sivustot täältä

Paavo Rintala joutui kosketuksiin vanhoillislestadiolaisuuden kanssa Oulussa. Hän kävi aktiivisesti seuroissa Oulun Rauhanyhdistyksellä, mutta irtautui liikkeestä ennen ylioppilaaksi kirjoittamistaan. Uudelleen kosketuksiin hän tuli lestadiolaisuuden kanssa 1990-luvulla. Sen seurauksena hän siirtyi ajan rajan tuolle puolelle vuonna 1999 siinä uskonkäsityksessä, johon hän oli luottanut nuoruusvuosinaan. Tässä ote hänen muistokirjoituksestaan Päivämies-lehdessä:

-----------------------------------------------------------------------
Holma Marja ja Toivo, Hyry Maija ja Antti: Paavo Rintalan muistolle Päivämies n:o 50-51/15.12.1999.
Kirjailija Paavo Rintala nukkui vanhurskasten lepoon 8.8.1999 Kirkkonummella. Hän oli syntynyt Viipurissa 20.9.1930…Hänen vanhempansa olivat maatalousteknikko Otto Adiel Rintala ja sairaanhoitaja Aino Amalia Nikula. Paavo Rintalan lapsuudenkoti oli Karjalassa Antreassa . Kun talvisota alkoi, hän joutui lähtemään äitinsä kanssa evakkoon. Isä ja eno kaatuivat rintamalla aivan talvisodan viimeisissä taisteluissa. Näistä tapahtumista hän on kirjoittanut teoksessaan Nahkapeitturien linjalla 1976…
------------------------------------------------------------------------------------

Ja tässä lupaamani pääkirjoitus, jossa Rintalan teos, jota tosin ei mainita nimeltä, ei saa muuta kuin haukut:

Oulu 19.1.1956

Proosakirjallisuutemme on voinut viime vuosina merkitä tililleen eräitä suuren maailmankin taholla tunnustettuja voittoja. On todella tapahtunut jotakin, kun viimeisellä viisivuotiskaudella ainakin kolme suomalaista proosa-tuotetta on noussut best seller-luetteloon maailman kirjallisuusmarkkinoilla.

Mutta tämä kertomakirjallisuuden yksityisten tuotteiden voittama menekki ei sinänsä vielä sana mitään kaunokirjallisuutemme yleistasosta nykyään. Ja aivan ilmeinen erehdys tapahtuu, jos noiden muutamien menekkikirjojen ja yleisen kirjallisuusarvostelun pohjalla yritetään luoda käsitystä kaunokirjallisuutemme yleisestä tasosta. On näet jo aivan julkinen salaisuus se, että sanomalehdistömme kirjallisuusarvostelijat ovat viime aikoina langenneet kehumaan ja suosittelemaan suoranaista roskaa.

Eräät viime joulumarkkinoille ehätetyt kotimaiset romaanit, joista muudan kiinnosti m.m. siksi, että se oli nuoren kirjailijan järjestyksessä toinen proosatuote, saivat kustannusyhtiöitten näkyvissä mainoksissa samoin kuin lehdistön kirjallisuusarvosteluissa niin valtavan suosion rummutuksen, että ostava yleisö suorastaan johdettiin tarttumaan noihin tekeleisiin. Annettiin ymmärtää, että noissakin tuotteissa kaunokirjallisuutemme elää nousukauttaan, sitä samaa, jota eräät sodanjälkeiset kertojamme ovat edustaneet.

Totuus on kuitenkin osoittautunut täysin toiseksi. Lukijakuntaa on aivan selvästi huiputettu, sillä perin useat m.m. edellä viitatun tekeleen lukijat ovat, tuntien siveellistä suuttumusta kirjan edustaman alhaisen eetillisen tason ja sensaatiota tavoittelevan valheellisuuden vuoksi, laskeneet inhoten sen kädestään ihmetellen kustantajaa, joka on moisen roskan julkaisemisella rohjennut liata nimeään. Olemme varta vasten tiedustelleet eräiltä huomatuilta esteetikoilta, näkevätkö he jotain arvokasta tai edes julkaisemisen arvoista tuollaisessa romaanissa. Heidän vastauksensa on ollut masentunut pään pudistus. Eräs totesi tekeleen "paljastuksiin pyrkiväksi rikosromaaniksi kaunokir- jallisissa pukimissa, missä kirjailija paljastaa henkensä köyhyyden innoittavalla tavalla."

Asiasta voitaisiin sanoa paljonkin, mutta se ei ole tässä yhteydessä tarpeen. Toteamme vain sen, että huomattavakin kustannusyhtiö, jonka tulisi ja jolla: olisivat mahdollisuudet estää kirjallisen kulttuurimme yleisen tason aleneminen, voi langeta mammonan saalistukseen halvimman tyypin sensaatiota, valheparjausta hyväkseen käyttäen. Mutta ovatko lehdistön kirjallisuusarvostelijat, joiden tulisi olla lukevan yleisömme palvelevia oppaita nimenomaan halvan seulonnassa erilleen todella arvokkaasta, hoitaneet tehtävänsä oikealla tavalla, elleivät ole rohkeasti paljastaneet tuota puijausta?

Mammonismi voi olla esim. opiskelurahoja kipeästi kaipaavalle nuorelle kirjailijalle väkevä ja langettava houkutus. Sensaatioillahan nykyisin lyödään mynttiä. Mutta kirjallisuusarvostelijan ei sovi ryhtyä tällaisen yrityksen yhtiökumppaniksi, sillä niin menetellenkin on enemmän kuin itse tuo kirjailija syyllinen taidekirjallisuutta tuolla tiellä varmasti kohtaavaan vararikkoon. Vai ovatko kirjallisuutemme apurahat maassamme jo niin riittoisia, ettei, kirjailijan tarvitsekaan enää tuntea vastuuta työnsä sisällöllisestä eikä sanonnallisesta tasosta!

Kirjallisuus luo kulttuuria samalla kun se itsekin siitä elää. Siksi on sen arvosteleminen vaativaa ja vastuunalaista työtä