Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Valtakunnalliset kansakoulujen suurjuhlat 1950

Etelä-Savon uutisotsikko suurjuhlista 31.5.1950

Toukokuun lopulla vuonna 1950 vietettiin Lappeenrannassa valtakunnallisia kansakoulujen suurjuhlia. Helluntainpyhinä järjestettyyn suurtapahtumaan osallistui yhteensä 30 000 henkeä. Lappeenrannan pääkatuja koristivat lippurivistöt ja juhlakoristelut. Paikalle olivat saapuneet myös markkinamiehet myyntikojuineen. Lappeenrantaan toivat junat, bussit ja laivat noin 4000 kansakoulujen oppilasta ympäri maata aina Lapin perukoita myöten. Kaupungin jatkokoululle oli koottu oppilastöiden näyttely. Ajan tavan mukaan suurjuhlat alkoivat 1. helluntaipäivänä jumalanpalveluksilla Lappeen ja Lappeenrannan evankelisluterilaisissa kirkoissa sekä Lappeenrannan ortodoksisessa kirkossa. Jumalanpalveluksen jälkeen siirryttiin Lappeenrannan sankarihautausmaalle, jossa kouluneuvos Arvo Vartia piti puheen kaatuneille sankarivainajille. Haudoille laskettiin tämän jälkeen suurjuhlien seppele. Kello 13 alkoi Kimpisen urheilukentällä yksi suurjuhlien pääohjelmanumeroista, nimittäin koulujen väliset urheilukilpailut. Näihin osallistui yli 3000 tyttöä ja poikaa. Osallistujien lisäksi paikalla oli yli 2000 katsojaa.

Linnoituksen kesäteatterissa käynnistyi klo 18 kansakouluväen kevätjuhla Uudenmaan Rakuunarykmentin soittokunnan soittaessa Sibeliuksen Finlandian. Tämän jälkeen ohjelmassa oli monia musiikki-, lausunta-, tanssi-  ja kuoroesityksiä. Tässä joitakin poimintoja:
- Lappeenrannan jatkokoulun tytöt esittivät kepeitä kansantanhuja opettaja Irma Niemisen johdolla

- Lappeenrannan opettajayhdistyksen poikajoukkue esitti K.Sirenin joholla reipasta telinevoimistelua.

- Oppilas Eeva Porvali lauloi H.Klemetin ”Kevätlaulun” ja Teppo Jalkasen ”Laulavan tytön”
- Lauritsalan kansakoulun oppilaat esittivät ”Nukketanssin”.
- Kaukaan kansakoulun tytöt esittivät opettaja Helvi Helkala johdolla vannevoimistelua.
-Armilan kansakoulun tytöt esittivät opettaja Sirkka Liiran sommitteleman ja ohjaaman ”Neekeritanssin”. Viimemainittu esitys sai valtavat aplodit ja se toistettiin.
Juhla päättyi opettajakuoron lauluesitykseen, jota johti kansakouluntarkastaja Väinö Knuutinen. Iltajuhlaan oli yleisöä ahtautunut 1500-paikkaiseen teatterin noin 3000 henkeä.

Toisena juhlapäivänä marssivat koululaiset tihkusateessa Kimpisen urheilukentälle, jossa ohjelmassa oli tervehdys- ja juhlapuheiden sekä musiikkiesitysten lisäksi tyttöjen voimisteluesitys, johon osallistui peräti 1400 tyttöä. Tämän jälkeen seurasivat edellisen päivän yleisurheilukilpailujen loppukilpailut. Ohjelma jatkui vielä tyttöjen tanhuesityksillä, kuoroesityksillä ja 1200 pojan yhteisellä voimisteluesityksellä.  Suurjuhlien ohjelmaan kuuluivat myös retket Lappeenrannan lähiympäristöön. Suosituimpia niistä olivat risteilyt Saimaan kanavalle ja vierailut Imatran kuohuville koskille.

Kansakouluväen suurjuhlat onnistuivat erinomaisesti. Armilan kansakoulun tyttöjen esittämä ja opettaja Sirkka Liiran ohjaama ”Neekeritanssi” oli niin suuri menestys, että tytöt vaadittiin uusimaan esityksensä seuraavana kesänä Jyväskylässä pidetyillä suurjuhlilla. Onnistuneet suurjuhlat innostivat Lappeenrannan kouluväen järjestämään jokakeväiset paikalliset kansakouluväen kevätjuhlat Linnoituksen kesäteatterissa. Tämä perinne alkoi vuonna 1952 ja kesti aina vuoteen 1968 saakka.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. "Siiwolohwin" kansakoulu

Kutsu Lappeenrannan esikaupunkien kansakoulun perustamiskokoukseen.
Lappeenrannan Uutiset 10.11.1897

1800-luvun lopulla kaupungin ja varsinkin sen esikaupunkien nopea kasvu toi mukanaan ongelmia lasten kasvatuksen ja koulutuksen järjestämisessä. Lasten vanhemmat kävivät päivisin töissä, eikä pystyneet useinkaan järjestämään lasten hoitoa poissaolonsa ajaksi. Lappeenrannan kaupungin kansakouluun ei otettu Lappeen kunnan puolella esikaupungeissa asuneitten vanhempien lapsia. Taikinamäellä sijainneeseen Lappeen kunnan omistamaan kansakouluun eivät kaikki kouluikäiset lapset mahtuneet tilanahtauden vuoksi. Lisäksi suuri osa perheistä oli edelleen kirjoilla jossakin muussa kunnassa, eikä vieraskuntalaisilla ollut mitään mahdollisuutta päästä Lappeen ylikansoitettuun kansakouluun. Kansakouluun pääsemisen esteeksi nousi monilla lapsilla myös puutteellinen sisälukutaito. Kansakouluunhan pääsivät vain ne, jotka kouluun tullessaan osasivat jo lukea. Niinpä esikaupunkien lapsista todettiin, että vetelehtivät nämä valvomattomina ja hoitamattomina kaduilla ja kujilla monenlaisille kiusauksille ja turmeleville vaikutuksille alttiina. Vuonna 1888 perustetussa Rouvasväenyhdistyksessä huolestuttiin näiden lasten kohtalosta ja yhdistys toivoi viranomaisilta toimenpiteitä tilanteen parantamiseksi.[1]

Kutsu varsinaiseen perustamiskokoukseen.
Itä-Suomen Sanomat 17.12.1897

Hankkeen vauhdittamiseksi kutsuttiin kaupungin kansakoulun juhlasaliin 14.11.1897 yleinen kokous. Esikaupunkikoulun aloittamista perusteltiin kokousta ennen laajalla artikkelilla Lappeenrannan Uutisissa 10.11.1897. Kokoukseen saapui väkeä noin 30 henkeä, mikä oli ilmeinen pettymys järjestäjille. Paikalla oli esikaupunkien asukkaita, rouvasväenyhdistyksen jäseniä ja joitakin kaupunkilaisia. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin maisteri Carl Gustaf Swan, sihteeriksi Itä-Suomen sanomien toimittaja Kaarlo Forsgren. Ensimmäisen puheenvuoron käytti kirkkoherra Gustav Nordström, joka ilmoitti vastustavansa varsinaisen kansakoulun perustamista. Hän vetosi valtiopäivillä valmisteltavana olevaan kansakoulujen piirijakoon sekä esikaupunkiolojen uudelleen järjestämiseen, jotka toteutuessaan muuttaisivat myös kouluoloja. Lisäksi suuri oppilasmäärä edellyttäisi kahden opettajan palkkaamista ja suuren kouluhuoneiston hankkimista. Sen sijaan kirkkoherra ilmoitti kannattavansa jonkin muunlaisen valmistavan koulun perustamista. Kokous valitsi jatkoa suunnittelemaan toimikunnan, johon valitti kirkkoherra Nordström, kanttori Isak Ketonen, puuseppä K.J. Holmberg, rouva Ellinor Ståhle ja neiti J. Carling. Kirkkoherran kokouspuheenvuoroon sisältyi epäily siitä, löytyykö koulua käymättömiä lapsia Ellinor Ståhlen arvioima määrä eli satakunta lasta. Ståhle, jonka vastuulle rouvasväenyhdistyksessä kuuluivat pääosin esikaupunkialueet, selvitti nihkeästä asenteesta voimaantuneena tämän jälkeen koulupaikkaa vailla  olevien määrän kiertämällä mökistä mökkiin. Tämän laskennan tuloksena olikin entistä suurempi määrä eli 140 lasta.[2]

Siivolan koulun alkamiseen liittyviä uutisia.
Itä-Suomen Sanomat 11.1.1898

Esikaupunkikoulu, jota kutsuttiin myös Siivolan tai Siivoloffin kansakouluksi, sai nopeasti lupauksia taloudellisesta avusta. Kauppias Mikko Wolkoff ilmoitti lahjoittavansa koulua varteen 1000 neliösylin (3100 m²) maa-alueen ja myös rahallista tukea luvattiin. Jonkinasteisena varaslähtönä kouluhankkeelle käynnistettiin rouvasväenyhdistyksen toimesta sunnuntaikoulu joulukuun alussa. Kouluun saapui noin 60 oppilasta. Marraskuun 10. päivä valittu toimikunta kutsui 21.12.1897 kokouksen, jossa se aikoi esitellä ehdotustaan. Jostakin syystä kokous pidettiin kuitenkin vasta 10.1.1898. Silloin koulun ylläpitämistä varten perustettiin kannatusyhdistys, jonka jäsenet sitoutuivat tukemaan koulua kolmen vuoden aika kolmella markalla tai 20 markan kertamaksulla. Tehdyn selvityksen mukaan esikaupungeissa asui 98 koulua käymätöntä 6 – 12-vuotiasta lasta. Heistä 59 oli lappeelaisia. Kokous päätti perustaa esikaupunkikoulun, johon oppilaiksi otettaisiin kaikki riippumatta heidän kotikunnistaan. Koulu oli tarkoitus rahoittaa lahjoituksilla ja Lappeenrannan sekä Lappeen anniskeluvoittovaroilla. [3]

Tämän ns. Siivolan kansakoulu käynnisti toimintansa 24.1.1898. Oppilaita ilmoittautui ensimmäisenä päivänä jo 55. Opettajaksi saatiin keväällä Hämeenlinnan kiertokoulunopettajain koulusta valmistunut Hilja Massinen Nastolasta. Helmikuun alussa oppilasmäärä oli jo lähes 80 ja niinpä koululle tarvittiin toinen opettaja. Tehtävään valittiin neiti Selma Husari. Tammikuussa 1898 paikallisen säästöpankin isännistö lahjoitti koulua varten 1500 markkaa. Huoneistokysymyskin ratkesi nopeasti, sillä levyseppä Aleksanteri Kumpulainen tarjosi Pallossa rakentamastaan talosta ilmaiseksi koululle suuren huoneen, jota käytettiin myös lestadiolaisten rukoushuoneena. Tarjous otettiin kiitollisuudella vastaan, mutta toimikunta korosti vielä erikseen oman koulurakennuksen hankkimisen tarpeellisuutta. Ensimmäisenä lukuvuonna 1898 – 1899 koulun menot olivat 1534 markkaa.[4]

Vaikka esikaupunkikoulun tarpeellisuus ymmärrettiin ja se saatiin käynnistettyä erittäin nopeasti, kohtasi koulu pian ylipääsemättömiksi muodostuneita ongelmia. Lappeen kunta, jonka asukkaiden lapsia suurin osa koululaisista oli, ei Itä-Suomen Sanomien mukaan pistänyt ”rikkaa ristiin” koulun hyväksi. Myös yksityisten antamat lahjoitukset eivät olleet riittäviä. Koululaisilta puuttuivat pöydät ja koulutarvikkeista oli huutava pula. Syksyllä 1898 kouluun ilmoittautui noin 70 oppilasta. Siivolan koulun hyväksi pidettiin ainakin yhdet iltamat. Näiden syksyllä 1899 pidettyjen iltamien tuotto jäi kuitenkin varsin vaatimattomaksi.[5]

Vasemmalla peltiseppä Aleksanteri Kumpulaisen talo Pallossa ennen
purkamistaan. Kuva: LKA.

Ilmeisesti varojen puute ja Lappeen kunnan toimettomuus veivät lopulta mahdollisuudet esikaupunkikoulun kehittämiseltä. Sen sijaan Lappeenrannan kaupunki tuki hanketta anniskeluvoittovaroista. Koulun kannattajien kokous pidettiin vielä lokakuussa 1898, muta sen jälkeen paikalliset sanomalehdet vaikenevat niistä. Toiminta jatkui ilmeisesti kirkollisena, paikallaan toimivana kiertokouluna ainakin vuoteen 1902 saakka. Viimeinen uutinen Siivolan koulun alkamisesta löytyy kirkollisista ilmoituksista syyskuussa kyseisenä vuonna. Lopullinen sinetti Siivolan kansakoululle lyötiin lokakuussa 1905, kun kaupunginvaltuusto päätti luovuttaa koulun jäljelle jääneet varat Rouvasväenyhdistykselle sen lastenkodin hyväksi.[6] Vaikka hanke pysyvän esikaupunkikansakoulun saamisesta hiipui, ei huutava pula koulupaikoista poistunut. Syksyllä 1905 oltiin tilanteessa, jossa 150 kouluikäistä ei mahtunut Taikinamäen kouluun.[7]

---

[1] LU 13.11.1897. Vieläkin kansakouluista esikaupunkeihin; Ståhle 1929, 13-14 ; Kansonen 2006, 12-13

[2] LU 10.11.1897. Kansakoulu esikaupunkeihin; 13.11.1897. Vieläkin kansakoulusta esikaupunkeihin; 17.10.1897. Esikaupunkien kansakouluasia; I-SS 16.11.1897. Esikaupunkien kansakouluasia; Ståhle 1929, 13-14 ; Kansonen 2006, 12-13.

[3] LU 24.11.1897. Esikaupunkien kansakouluasia; I-SS 3.12.1897. Sunnuntaikoulu on alkanut Siiwolohwissa

[4] I-SS 25.1.1898. Siivolan kansakoulu alkoi eilen; LU 2.2.1898.  Siivolan pienten lasten koulussa 80 oppilasta; 12.2.1898. Siivolan pientenlasten kouluun; Castrén 1957, 572.

[5] I-SS 18.2.1898. Lappeenrannan kuulumisia. Siivolan kansakoulu; 3.10.1899. Tili Siivolan esikaupungin kansakoulun hyväksi pidetystä iltamasta. Yksittäisistä lahjoituksista ainoa maininta on alkuvaiheen jälkeen kesäkuulta 1899, jolloin eversti von Haartman lahjoitti koululle 200 markkaa. Ks. I-SS 10.6.1899.

[6] LU 15.10.1898. Siivolan kansakoulun kannattajain kokous; I-SS 9.9.1902. Siivolan koulu avataan; 5.10.1905. Siivolan koululta jäänyt säästö; Castrén 1957, 572-573.

[7] I-SS 10.10.1905. Kouluolot Kiviharjussa ja Siiwolohwissa; 19.10.1905. Vieläkin kouluoloista Kiviharjussa ja Siiwolohwissa.

Venäläinen sotavanki surmasi vankilapastorin (Päivitetty 16.5.2016)

Kahlasin viime viikolla läpi paikallisen sanomalehden Etelä-Savon vuoden 1941 ja 1942 numeroita. Kyseinen lehti, nimestään huolimatta, ilmestyi Etelä-Karjalan Lappeenrannassa vuosina 1917 - 1945. Muun materiaalin ohella etsin uutisia Kivijärven kirkkoherran, kansanedustaja Väinö Havaksen kuolemasta Suojärvellä jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana 21.8.1941. Lehdessä oli uutisia korkea-arvosten sotilaiden, kenraalien ja everstien kaatumisesta kesällä ja syksyllä 1941, mutta lehti vaikeni täysin Havaksen kuolemasta rintamalla. Näin siitäkin huolimatta, että Etelä-Savo oli Havaksen puolueen, Kokoomuksen äänenkannattaja. Lisäksi Havas oli sotilaspastorina Lappeenrannassa papiksi vihkimisensä jälkeen vuonna 1921. Ilmeisesti uutista kaatumisesta pidettiin niin suurena kielteisenä uutisena, että asiasta vaiettiin.

Etelä-Savo 10.2.1942

Sen sijaan oli lehdessä helmikuun alussa (10.2.) 1942 toinen Kivijärveen liittyvä kielteinen uutinen. Kivijärveläissyntyinen Turun vankilapastori Johannes Kunila oli menehtynyt neuvostoliittolaisen sotavangin puukottamana 9.2.1942.  Kunila oli toiminut muun muassa vankilasaarnaajana Helsingin ja Turun lääninvankiloissa sekä merimiespastorina Saksassa. Papiksi hänet oli vihitty vuonna 1914 Savonlinnassa. Toimiessaan sisällissodan jälkeen Helsingin lääninvankilan pastorina Kunila laati 1410 nimeä käsittävän luettelon  Helsingin vankileireillä kuolleista punavangeista. Kunila muutti 1920-luvulla Hampuriin, jossa hän työskenteli kymmenen vuoden ajan Merimieskirkon pappina. 1930-luvun lopulta alkaen hän oli Turussa vankilapappina.

Atso Haapasen kirjassa "Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939 - 1944" kerrotaan sivuilla 127 - 129 vankilapastori Kunilan surmanneen desantin vaiheista. Surmaaja ei ollut venäläinen, kuten lehtiuutisessa väitetään, vaan virolainen. Heinäkuun 10.-11. päivien välisenä yönä 1941 käveli 18 desanttia heitä kuljettavaan puna-armeijan koneeseen, joka pudotti miehet itäiselle Uudellemaalle. Heidän joukossaan oli Viron Narvassa 7.8.1917 syntynyt kehruutehtaan työntekijä Meinard Johannes Kirs. Kirs pidätettiin melkein heti eli 12.7.1941 Ruotsinpyhtään Ruotsinkylässä ja sai 17.9.1941 kuolemantuomion. Hänet teloitettiin 14.2.1942. Kirs surmasi pastori Kunilan, 9.2.1942, kun tämä oli valmistamassa desanttia kohtamaan teloitustuomionsa.

Matkailulehdestä poimittua: Kuinka Koli joutui valtion haltuun

Arkistojeni aarteisiin kuuluu vanhoja vuosikertoja Matkailulehdestä. Kyseinen lehti ilmestyi vuosina 1912 - 1921. Lehden vanhimpien vuosikertojen ilmestymisestä on kulunut jo yli sata vuotta, joten mitkään tekijäsuojarajoitteet eivät niitä enää koske. Aikomukseni on julkaista lehdessä olleita Karjalaa koskevia kirjoituksia. Ensimmäisenä on julkaisuvuorossa P.W. Hannikaisen artkkeli Kuinka Koli joutui valtion haltuun, joka oli Matkailulehden elokuussa 1915 ilmestyneessä numerossa. Artikkeli löytyy täältä.
Aihehan on mitä ajankohtaisin. 

Suuren maailman "viettelykset" saavuttavat 1950-luvulla pikkukaupungin koulunuorison

"Amerikkalainen "hapatus" on saapunut Saimaan rannoille. Paikallisen vaatetusliike Ajan Nuorison farkkumainos. Mainostajana muusikko Kai Lind. Väiski-farkuista ja Vaaksa-yhtiöstä löytyy tietoa täältä

Lappeenrannan kouluissa alkoivat 1950-luvun lopulla näkyä lähinnä anglosaksisesta maailmasta saapuvat  muotivirtaukset. Nämä heijastuivat käyttäytymisen lisäksi oppilaiden musiikki- ja elokuvamaussa, pukeutumisessa ja hiusmuodissa.  Huolestuminen nuorisosta keskustelutti kovasti myös Lappeenrannan kansakoulujen johtokuntaa. Johtokunta piti tärkeänä kokoontua yhteiseen eri koulumuotojen neuvotteluun, johon ”kutsuttaisiin vielä mahdollisesti kotien edustajatkin”. Tällöin voitaisiin sopia yhdenmukaisista menettelytavoista varhaisnuorten ohjaamiseksi "terveempiin tapoihin”. Suurimmaksi huoleksi nousivat Linnoituksen kansalaiskoulun oppilaiden hiukset. Koulun johtaja esitti, että koulu maksaisi oppilaiden hiusten ”siistimistyön”. Johtokunta katsoi asian kuitenkin kuuluvan vanhemmille. Sen sijaan käännyttiin Kähertäjäliiton paikallisosaston puoleen ja pyydettiin heidän edustajiaan antamaan ”ohjausta hiusten hoidossa”.  Rouvat Anna-Liisa Pesonen (tytöille) ja Tyyne Kaikkonen (pojille) kävivätkin antamasta tunnin hiustenhoito-ohjausta.

Lähteet:
LKA. KJA. Ca:11, 17.4.1959, § 62; 20.10.1959, § 174; 12.11.1959, § 187.


P.s. Seuraavana vuonna kaupunkia ravisutti uusi huolenaihe; reikäenkeli

Norja olisi laskenut Länsivaltojen joukot Suomeen, jos Ruotsi olisi suostunut läpikulkuun

Ranskalaisten kaatuneiden sotilaiden muistomerkki Narvikin pohjoispuolella, Bjerkvikin taajamassa olevan kirkon vieressä. Kuvasin muistomerkin kesäkuussa 1992, jolloin huomasin tämä laajan sotilashautausmaan. Saksalaiset valtasivat aluksi Bjerkvikin ja Elvegårdsmoenin hyökättyään Norjaan 9.4.1940. Toukokuun 13. päivän vastaisena yönä ampuivat brittiläiset sotalaivat Bjerkvikin tuleen.  Yhteensä 95 taloa paloi ja18 siviiliä kuoli. Myöhemmin samana päivänä hyökkäsivät muukalaislegioonan joukot Bjerkvikiin ja Elvegårdsmoeniin. Hyökkäys oli Liittoutuneiden ensimmäinen maihinnousuoperaatio toisen maailmansodan aikana.

Natsi-Saksan joukot hyökkäsivät 9.4.1940 Tanskaan ja Norjaan tukenaan noin 1 000 lentokonetta. Tanska antautui välittömästi, mutta norjalaiset pitivät sitkeästi puoliaan. Länsiliittoutuneiden joukot osallistuivat Keski- ja Pohjois-Norjassa taisteluihin. Saksalaiset kärsivät liittoutuneiden tukemille norjalaisille tappion Narvikin taistelussa kesäkuun alussa 1940. Saksalaisten nopea läpimurto länsirintamalla Ranskassa, Belgiassa ja Hollannissa muutti tilanteen nopeasti. Norjan taisteluihin sitoutuneita joukkoja ja kalustoa tarvittiin kipeästi Keski-Euroopassa. Liittoutuneiden sodanjohto teki päätöksen joukkojensa evakuoimisesta Norjasta. Norjan Kuningas Haakon  ja hänen hallituksensa lähtivät maanpakoon Isoon-Britanniaan 7. kesäkuuta samaan aikaan, kun viimeiset liittoutuneet evakuoitiin Norjasta. Myös tuhannet norjalaiset sotilaat siirtyivät heidän mukanaan. Kuningas kehotti 9.6.1940 taistelemaan jääneitä norjalaisia antautumaan. Norja olikin tämän jälkeen saksalaisten miehittämä aina toukokuuhun 1945 saakka:

Saksalaiset julkaisivat melko pian Oslon vallattuaan paikallisista ministeriöistä löytämiään asiakirjoja ja kirjeenvaihtoa. Niissä pyrittiin osoittamaan Norjan hallitus ja liittoutuneet kielteisessä valossa. Etelä-Saimaa julkaisi oheisen uutisen 28.4.1940, sodan vielä riehuessa Norjassa. Siinä kerrotaan Norjan hallituksen kannasta Liittoutuneiden joukkojen tuloon Suomen avuksi sotaan Neuvostoliittoa vastaan talvisodan aikana. Avustusjoukot olisi tuotu pääosin Pohjois-Norjan ja Pohjois-Ruotsin kautta. Keskeinen reitti olisi kulkenut Narvikin satamasta Ruotsin malmikenttien kautta Tornioon. Samalla olisi otettu haltuun arvokkaat malmikentät. Suomi solmi rauhan Neuvostoliiton kanssa 13.3.1940, joten Liittoutuneiden avustusretki Suomeen ei toteutunut. Jos se olisi toteutunut, toisen maailmansodan historia oli aivan toisenlainen kuin nyt. Euroopan karttakaan ei olisi luultavasti nykyisenlainen.

Tässä koosteena yhteenvetoa artikkelista:

Saksalaiset löysivät Norjan hallituksen kannasta kertovat asiakirjat Norjan ulkoasiainministeriöstä. Norjan hallituksen istunnossa 2.3.1940 oli käsiteltävänä länsivaltain esitys liittoutuneiden joukkojen marssista Norjan kautta Suomeen. Norja olisi suostunut läpikulkuun ainoastaan siinä tapauksessa, että Ruotsin hallitus puolestaan hyväksyisi tällaisen menettelyn. Pöytäkirjasta selviää lisäksi, ettei Norjan ulkoministeri Koht ollut halukas ryhtymään toimenpiteisiin läpikulun estämiseksi. Norjan olisi tullut Kohtin mielestä tyytyä esittämään muodollinen vastalause. Lisäksi ulkoministerin mielestä Norja ei tulisi omaksua kantaa, joka merkitsi sodan väärälle puolelle asettumista. Näin ollen Norjan hallitus olisi ollut valmis mukautumaan tilanteeseen ja kulkemaan käsi kädessä Englannin kanssa.

Kannaksella tavataan!

Euroopan ylle nousivat yhä uhkaavammat sodan pilvet keväällä 1939. Myös Suomessa tajuttiin, että maamme on varauduttava entistä varmemmalta näyttävään sotaan linnoittamalla ennen kaikkea itärajaamme. Itärajalla painopiste oli Karjalan kannaksella. Vapaaehtoiset linnoitustyöt käynnistyivät 4. kesäkuuta 1939 ja ne jatkuivat aina lokakuuhun asti. Vapaaehtoistöitä tehtiin yhteensä noin 50 000 työviikkoa. Linnoitustöihin osallistui 60 – 70 000 vapaaehtoista miestä ja noin 2500 naista. Talkoojoukot työskentelivät noin 3000 miehen voimin viikon jaksoissa.

Karjalan kannakselle oli rakennettu 1920-luvun alussa ranskalaisten asiantuntijoiden ohjauksessa ensimmäiset puolustuslaitteet. Puolustuslaitteiden rakentamista jatkettiin koko ajan, mutta työ eteni hitaassa tahdissa. Vuoteen 1939 mennessä oli saatu valmiiksi 66 korsua 150 kilometrin matkalla.

Kesällä 1938 oli Akateemisen Karjalaseuran (AKS) keskuudessa syntynyt ajatus linnoittaa Karjalan kannasta lisää. Suojeluskunnat ottivat tehtävän omakseen ja ne organisoivat toiminnan. Puolustusministeri Juho Niukkanen hyväksyi AKS:n tarjouksen. Niukkanen asetti 3. huhtikuuta 1939 toimikunnan laatimaan suunnitelmaa vapaaehtoisen työvoiman käytöstä linnoitustöissä.

Kesän linnoitustöissä palkattu työväki ja armeijan joukko-osastot tekivät erikoistöitä, kuten betonirakennelmia. Vapaaehtoisten päätehtäväksi tuli panssariesteiden rakentaminen. Kannaksen lisäksi töitä tehtiin Laatokan koillispuolella ja rannikkolinnakkeilla. Vapaaehtoisjoukon ruokahuollosta vastasi pääosin Lotta Svärd-järjestö.

Vapaaehtoistyöt päättyivät lokakuussa 1939, mutta töitä jatkoivat ylimääräisiin (kertaus)harjoituksiin (YH) kutsutut reserviläiset. Näin syntynyt, Mannerheim-linjaksi kutsuttu puolustuslinja, koostui mm. 606 konekivääripesäkkeestä ja korsusta, 136 kilometrin pituisesta panssariestelinjasta ja 331 kilometristä piikkilankaesteitä. Puolustuslinjalla oli tärkeä merkitys siinä, että Neuvostoliitto joutui ottamaan Suomen valloitusaikeissaan aikalisän.

Mielenkiintoista oli huomata, että Lappeenranta oli tässäkin asiassa edelläkävijöiden joukossa. Toukokuun alussa, 5.5.1939 ilmestyneessä Etelä-Savo-lehdessä, lappeenrantalaisia kutsuttiin Kannaksen linnoitustöitä käsittelevään kansalaiskokoukseen, joka oli samalla vapaaehtoisten värväystilaisuus otsikolla Parempi kaivaa kuin katua!

Samaisen lehden mukaan (Etelä-Savo 6.5.1939) mukaan maamme ensimmäinen vapaaehtoisten värväystilaisuus. Taoahtuma pidettiin Lönnrotin kansakoululla 5.5.1939. Vapaaehtoisia ilmoittautui toista sataa. Lappeenrantalaiset vapaaehtoiset olivat lisäksi ensimmäisten joukossa 4.6.1939 käynnistämässä Kannaksella linnoitustöitä.

Lappeenrannan piiskauspaalu oli nykyisellä Kino-Aulan tontilla (Päivitetty 26.3.2016)

Edessä näkyvän, vuonna 1938 rakennetun Kino-Aulan tienoilla sijaitsi Lappeenrannan piiskauspaalu. Ainakin vielä vuonna 1887 sen äärelle kokoontuivat ihmisjoukot seuraamaan, kun rikollista piiskattiin raipoilla.

Ainakin vielä syksyllä 1887 tällä paikalla suoritettiin raipparangaistus

Taustaa:
Maassamme oli aina vuoteen 1889 saakka voimassa vanha Ruotsin vuoden 1734 rikoslaki. Siinä yhtenä rangaistusmuotona oli ruumiillinen rangaistus, jonka oli tarkoitettu aikaansaamaan kärsimystä. Tähän rangaistusmuotoon oli yhdistetty joko raipparangaistus tai vesileipävankeus. Raipoilla rankaistiin vain miehiä, naisille annettiin vitsaa. Korkein määrä oli 40 paria raippoja miehille, naisille enimmäismäärä oli 30 paria vitsoja. Raippa- ja vitsarangaistuus oli määrätty ehdottomaksi muutamista rikoksista, mutta niitä käytettiin myös sakkojen sijasta. Vuonna 1807 oikeutettiin hovi- ja ylioikeudet muuttamaan nämä rangaistukset vesileipävankeudeksi. Yhtäjaksoista vesileipävankeutta ei saanut tuomita 28 vuorokautta pidemmäksi. Tämä vaihtoehto tuli myöhemmin yleisempään käytäntöön. Monet rikolliset ottivat mieluummin raipparangaistuksen, koska he sen jälkeen pääsivät heti vapauteen. Molemmat rangaistusmuodot jättivät jälkensä kyllä rikolliseen. Pitkät raipanjäljet miesten selässä todistivat useammastakin rangaistuskerrasta. Henkilöltä, joka oli ollut vesileipävankeudessa, leikattiin vankeudesta päästettäessä oikealta puolelta tukka aivan lyhyeksi, vieläpä erikoisesti haukkomalla. Tämä oli merkkinä vastaantulijoille siitä, mistä mies oli tulossa. Siihen aikaan miehet pitivät pitkää tukkaa, joten merkki oli selvä.

Lappeenrannan piiskauspaikka

Lappeenrannan kaupungin piiskauspaikkana oli silloisen kunnan viljamakasiinin takainen notkelma, eli nykyisen elokuvateatteri Kino-Aulan tienoo. Siinä oli noin parin metrin korkuinen pylväs, jonka yläpäässä oli rautarengas. Seudun piiskurina toimi eräs mustalainen, jota yleisesti kutsuttiin ”piiskuri –Hemmiksi”. Hän oli kookas, jo harmaantunut, kylmäverinen vanhus. Paikallisessa Etelä-Savo lehdessä oli 7.8.1942 nimineuvos K. Hämäläisen muistelua 1800-luvun Lappeenrannasta, jossa hän kuvaili 1800-luvun loppupuolen Lappeenrantaa. Siinä hän kertoili kaupungin piiskauspaalusta seuraavasti:

Muistojensa komeroista Hämäläinen kaivoi myös esiin Lappeenrannan kuulun piiskurimännyn. Se sijaitsi aikanaa nykyisen alkoholiliikkeen myymälärakennuksen vastapäätä, siis silloisen Karhukuopan liepeillä. Siihen sidottiin rangaistavat ja ruoskittiin heitä raipoilla. Erittäin vaarallinen rikollinen saattoi saada 40 pariakin raippoja. Se oli todella ankara rangaistus ja myös kerrassaan häpeällinen saajalle, sillä suuri yleisö useinkin seurasi raipparangaistusten toimeenpanoa piiskurimännyn luona.

Vielä syksyllä 1887 tapahtui piiskausrangaistuksen täytäntöönpano. Etelä-Saimaa-lehdessä vuonna 1949 kirjoitti nimimerkki ”ikki” kuvauksen tuosta tapahtumasta.

Karjavarkaan rangaistus
Käsiraudoista oli mies kinnitetty pylvääseen. Kaikki oli hiljaista. Sanottiin, että mies kuunteli kelloja. Eli oli siis kaiketi ollut joku lehmä- tai hevosvaras, sillä niiden oli kuunneltava, missä päin se varastettu eläin oli. Tämä oli siis jonkinlaista häpeäpaalussa seisomista muun rangaistuksen lisäksi. Lähellä pylvästä oli vesiämpäri ja siinä kauha. Paikalle toikkaroi hieman hiprakassa oleva mies. Hän meni ämpärille, otti kauha ja alkoi juoda ämpäristä. ”Älä helvetissä juo minun saunavettäni, tiuskaisi piiskattava. Juoja säikähti pahanpäiväisesti.

Paikalle saapuivat nyt vallesmanni L[öfving] ja piiskuri. Raipat tarkastettiin, luettiin ja niiden pituus mitattiin. Niiden piti olla oksattomia, neljän korttelin eli 60 sentin pituisia. Toimitus alkoi. Raippanippu oli piiskurin vasemmassa kainalossa ja siitä hän otti niitä kaksi kerrallaan. Tällä parilla lyötiin kaksi kertaa, heitettiin pois ja otettiin uudet. Jo muutaman raippaparin jälkeen alkoi veri tihkua. Lyöntiä jatkettiin säännöllisin väliajoin. Vallesmanni seisoi kello kädessä ja antoi aina piiskurille lyöntimerkin. Kun piiskaus loppui, heitti piiskuri pari kauhallista vettä piiskatun selkään ja siltavouti päästi kädet irti. Rangaistus oli kärsitty ja mies pääsi hoitelemaan haavojaan. Tuttavat tai omaiset ottivat miehen hoiviinsa. Parhaana lääkkeenä tähän tautiin sanottiin olleen viinan sekä ulkonaisesti että sisällisestikin.

Tällä kertaa oli pienempi rangaistus kyseessä. Kerrotaan, että useammin raipat saaneen selkä siksi parkkiintunut, ettei se pahasti rikkoutunut 40 paria raipaniskuja saatuaan. Vasta-alkajalta saattoi nahka roikkua riekaleina vähemmänkin piiskauksen jälkeen.

Jos rangaistavarangaistava menetti tajuntansa, ei piiskausta saanut jatkaa, vaan rikollinen oli virvoiteltava. Muuten koko tuomio oli kärsittävä samalla kertaa.

Mutta kuuluivat ne rikolliset itsekin joskus ”voidelleen” piiskurin. Laki määräsi, että raipat oli lyötäessä pidettävä niin, että peukalo oli niiden päällä. Niitä ei siis saanut pitää peukalohangassa. Tämän huomioiden vallesmanni pian ärjäisi: ”Peukalo päälle”.

Lahjottu piiskuri oli tilaisuudessa antamaan muutenkin hellempiä lyöntejä, Jos vallesmanni huomasi, että lyönnit olivat velttoja ja lyhyitä, saattoi tämä huomauttaa: "Hemmi, korota kättä!" Toiset lyöjät olivat ovelia ja mursivat raippoja hieman peukalolla, jolloin ne hieman lysmähtivät, niin ettei niillä enää ollut täyttä iskuvoimaa.

Artikkelissa oli lisäksi muistelma noin 40 vuoden takaa eli siis 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä:

Mielummin vesileipärangaistus kuin sakot
M. oli tuomittu sakkorangaistukseen tai varojen puutteessa istumaan kahdeksaksi päiväksi. Kun suorituksen aika tuli, meni M. Viipurin lääninvankilan kansliaan ja ilmoitti tulleensa istumaan. Mies riisuttiin vaatteistaan ja tavarat luetteloitiin. Tällöin vankilanjohtaja huomioi, että miehellä on enemmän rahaa kuin mitä sakkomäärä oli.
- Kenen rahoja nämä ovat?
- Minun.
- Otetaan nämä sakkorahat ja saatte mennä.

- Ei oteta. Ne, jotka minun ovat tänne sakolla saattaneet, eivät tunne tyydytystä, ellen todellakaan istu täällä tuomittua aikaa, vastasi M.
Ja niin hän istui kahdeksan vuorokautta.

Matkustusrajoitukset talvisodan kynnyksellä 23.10.1939

Löysin alla olevan uutisen talvisodan alla 23.10.1939 voimaan astuneista matkustusrajoituksista Etelä-Savo-lehdestä (26.10.1939). Artikkelissa on kartta matkustusrajoitusalueista. En muista sitä nähneeni aikaisemmin.

Toinen maailmasota oli alkanut 1.9.1939 Saksan hyökkäyksellä Puolaan, johon Neuvostoliitto liittyi 17.9.1939 hyökkäämällä idästä puolalaisten selustaan. Pian 23. elokuuta allekirjoitetun Molotovin–Ribbentropp-sopimuksen solmimisen jälkeen jo aikaisemmin Neuvostoliiton Suomelta vaatimat alueluovutukset saivat lisävauhtia. Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat neuvottelemaan Moskovaan. ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä” 5. lokakuuta 1939. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa, joista ensimmäinen oli 12.–14. lokakuuta, Maassamme oli käynnistetty ylimääräiset kertausharjoitukset, jotka toteutettiin kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa 9. lokakuuta 1939 perustettiin muun muassa suojajoukot ja joitakin Neuvostoliiton-rajan lähialueiden divisioonia. Toisessa vaiheessa 14.10 alkaen perustettiin ja keskitettiin loput kenttäarmeijasta. Baltian maat olivat alistuneet Neuvostoliiton kiristykseen ja luovuttaneet puna-armeijalle satamia, lentokenttiä ja muita maa-alueita sotilastukikohdiksi. Suomi oli valitsemassa toisen tien. Tien, joka vaati suuria uhrauksia, mutta joka osoittautui viisaaksi ratkaisuksi.

Muhamettilaiset suunnittelevat lapsilleen omauskoista kansakouluopetusta. (Etelä-Savo 1.8.1933)

Maassamme elettiin 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa lapuanliikkeen terrorin aikaa. Kommunisteja tai sellaiseksi kuvilteltuja, sosialidemokraatteja ja jopa maltillisia oikeistolaisia kyydittiin, pahoinpideltiin, uhkailtiin ja pakotettiin eroamaan luottamustoimistaan. Yliopistosta yritettiin tehdä pelkästään suomenkielistä ja  Saksassa valtaa nousseen Adolf Hitlerin ihailu ei sunkaan ollut harvinaista. Niinpä on yllättävää löytää juuri tuolta ajalta oheisenlainen, positiivinen artikkeli Etelä-Savo-lehdestä pienestä uskonnollisesta ja kielellisestä maahanmuuttajavähemmistöstä.

Minulle oli uutta artikkelissa se,
1. että jo noinkin kauan sitten puuhattiin maahamme koulua, jossa uskonnonopetus olisi ollut islaminopetusta. 2. Toinen yllätys oli islaminuskoisten tataarien määrä 1930-luvun alussa  Lappeenrannan seudulla
 

M.m. Lappeenrantaan 2 kk. kestävä haarakoulu. Täällä oppivelvollisia 24. Koko maassa muhamettilaisia 650 henkeä.

Saatuaan kuulla, että Suomessa asuvat muhamettilaiset ovat viime aikoina innokkaasti yrittäneet saada järjestetyksi lapsilleen heidän äidinkielensä ja uskontonsa opetusta omissa kansakoulujamme vastaavissa oppilaitoksissa, kääntyi edustajamme asiassa Suomen muhamettilaisen seurakunnan puheenjohtajan B. Shamaledtinin puoleen pyytäen häneltä yksityiskohtaisia tietoja hankkeesta. Herra Shamaledtin lausui tällöin:

- Suomen muhamettilaiseen seurakuntaan kuuluu nykyisin 650 henkilöä. Olemme tänne saapuneina saaneet nauttia täysiä kansalaisoikeuksia ja harjoittaa omaa uskontoamme. Kuulumme turaanilaiseen kansanheimoon, johon uskontunnustuksemme pääkansakin, turkkilaiset, kuuluu. Sortovuosina oli n.s. kagaaleilla läheinen kosketus tataarilaisiin kansoihin. Suomen itsenäistyttyä herpaantui tuo kosketus. Kuitenkaan ei pidä unohtaa, että Suomella on hyvin lämpimiä ystäviä Turkissa y.m. ja että Suomen ulkomaankaupalle olisi hyvin edullista saada syntymään suhteita myös näiden maiden kanssa. Suomessa toimiva Turan-yhdistys työskentelee mainittujen kansojen lähentämiseksi.

- Muhamettilaisen seurakunnan varoissaan olevat jäsenet ovat koettaneet voimiensa mukaan avustaa heikommassa asemassa olevia seurakuntalaisia sekä taloudellisesti että henkisesti. Uskontomme opetusta on näihin asti annettu seurakunnan puolesta, mutta nyttemmin on pyrkimyksemme saada opetus järjestetyksi entistä tehokkaammalla tavalla. Suomen voimassa oleva uskonnonvapauslaki myöntää vapautuksen uskonnonopetuksesta muihin kuin koulun uskontokuntaan kuuluville lapsille ja lisäksi antaa mahdollisuuden saada omaa uskonnonopetusta, mikäli vähintään 20 samaan uskontokuntaan kuuluvaa sitä pyytää. Kun meillä on maassa n. 150 oppivelvollista lasta, on herätetty kysymys uskontomme opettamisesta eri aineena lapsillemme. Olemme valmiit tekemään asian hyväksi uhrauksia. Tarkoituksemme on aikaansaada kansakouluja, joissa rinnakkain valtakunnan pääkielen kanssa opetetaan turkin kieltä, Turkin historiaa, sen kansallislauluja ja ennen kaikkea uskontoa, jota n. 350 miljoonaa ihmistä maapallolla uskoo ja kunnioittaa. Lisäksi kuuluisivat oppiaineisiin kaikki muut, joita nykyinen oppivelvollisuus edellyttää.

- Mikäli varoja saadaan kokoon, aloittaa ensimmäinen koulu aluksi vain uskonto aineena toimintansa Helsingissä. Ensi vuoden syyskuusta lähtien toimii koulu täydellisenä kansakouluna. Jos valtiovalta suhtautuu piakkoin jätettävään anomukseemme suosiollisesti – olemme jokseenkin kaikki Suomen kansalaisia – perustamme myöhemmin kouluja Helsingin ohella Tampereelle ja Turkuun, joissa annetaan suunnitelman mukaan opetusta 6 ½ kuukautta sekä ns. haarakouluja Lappeenrantaan, Terijoelle ja Hyvinkäälle, joiden kurssiaika olisi vuosittain 2 kuukautta. Helsingin koulun oppilasmäärä olisi 27, Tampereen 30, Turun 22, Lappeenrannan 24, Terijoen 22 ja Hyvinkään 21.