Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, osa 3. Tirilän koulu (Päivitetty 13.4.2016)

Tirilän entinen kyläkoulu Mielontieltä kuvattuna

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros jatkui tuulisena ja sateisena marraskuun alun sunnuntaiaamuna (2.11.2014). Sade tuli  ensin lumena ja alijäähtyneenä vetenä sekä lopulta puhtaasti vetenä. Alijäähtynyt vesi  ja raju tuuli saivat isoilla kyläaukeilla tunteen, että joku pisteli nuppineuloilla kasvojani. Tarkoitukseni oli pyöräillä Tirilän koululta Puralan ja Hytin kautta Sipariin, mutta kastuttuani läpimäräksi Puralantien aukeilla käännyin Vaalimaantietä ajamaan kotiini. Perillä olinkin jo paitsi läpimärkä, myös melkoisessa kohmeessa.
 

Tirilän kyläkoulu toimii nyt asuntona

Mutta nyt asiaan. Tämäkertainen kohteeni oli Saimaan kanavan ja vanhan Viipurintien väliin jäävä Tirilän koulu. Koulu sijaitsee Mielontien varressa halliten mäennyppylän päältä näkymiä Mielon kylässä. Koulua varten muodostettiin vuonna 1922 oma koulupiiri. Taustalla oli vuonna 1921 säädetty oppivelvollisuuslaki, joka edellytti kuntien saattavan kouluolot sellaisiksi, että oppivelvollisuus oli myös käytännössä toteutettavissa. Niinpä joulukuussa 1922 Lappeen kunnanvaltuustossa oli käsittelyssä piirijakovaliokunnan esitys uudesta koulupiirijaosta. Koulupiirejä olisi sen jälkeen 31, yhtenä niistä Tirilä. Kaikille uusille kouluille (Tirilän lisäksi Parkkarila, Hanhijärvi, Melkkola, Kauskila, Hartikkala, Tani ja Hurtanmaa) oli katsottu jo rakennuspaikatkin. Vielä 2.6.1922 pitämässään kokouksessa oli Lappeen kunnanvaltuusto äänin 15 - 3 hylännyt Tirilän kylän asukkaiden vaatimuksen koulun aloittamisesta kylässä vuokrahuoneistossa. Tästä päätöksestä tekivät maanviljelijät Jalmari Muukkonen ja Lauri Nevalainen valituksen, jonka Viipurin läänin maaherra hyväksyi. Koulupiirissä oli tuolloin 39 kouluikäistä lasta. Kunta velvoitettiin aloittamaan kansakoulu Tirilän kylässä 1.8.1923.

Näkymä Tirilän entisen kyläkoulun sisäpihalta

Koulutontin lohkomisasiakirja

Tirilän kansakoulu aloitti toimintansa A.Sokuran talossa vuokrahuoneissa vuonna 1923. Koulu toimi näissä ahtaissa tiloissa aina syksyyn 1927 saakka, jolloin varsinainen koulurakennus valmistui. Koulutalon tontti mitattiin vuonna 1928 Uusmielon tilasta. Koulu on komea rakennus. Sen päädyissä ja poikkipäädyssä on puolipyöreät ikkunat, etupuolella aaltopeltikatteiset kuperat katokset ja takana Mielon kylämaisemaan avautuva parveke. Pihassa on lisäksi talousrakennus ja sauna.

Tirilän koulun oppilasmäärä oli ensimmäisenä lukuvuonna  (1923 - 1924) jo 29. Seuraavana vuona oppilaita oli 52. Tämän jälkeen oppilaiden lukumäärä vaihteli 1920-luvulla ja 1930-luvuilla 25:n ja 61:n välillä. Tuo suurin oppilasmäärä on lukuvuodelta 1939 - 1940.  Sotavuosina oppilaita oli joka vuosi yli 60. Sodan jälkeen alkoi esikaupunkiasutusta levittäytyä koulupiirin alueelle ja oppilasmäärä kasvi ripeästi. Se nousi suurimmillaan vuonna 1954 106 oppilaaseen. Koko 1950-luvun lopun koulussa oli vielä joka vuosi muhkeat oppilasjoukut. Tilanne muuttui, kun Lappeen uusi Armilan kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1960. Tirilässä oppilasjoukko putosi 92:sta 38:an. 1960-luvulla kansakoululaisia oli enimmillään 58 (vuonna 1965) ja alimmillaan 30 (vuonna 1969). 1970-luvulla Tirilän kansakoulun oppilasmäärä laski edelleen ollen vuonna 1973 enää 19, eikä seuraavanakaan vuonna kansakoulussa ollut kuin 19 oppilasta.



Tässä yhteenveto Tirilan kansakoulun oppilamääristä vuosina 1923 - 1974

vuosi	1923	1924	1925	1926	1927	1928	1929	1930
oppilasmäärä	29	52	39	52	30	43	25	46
vuosi	1931	1932	1933	1934	1935	1936	1937	1938
oppilasmäärä	27	40	31	46	26	43	25	43
vuosi	1939	1940	1941	1942	1943	1944	1945	1946
oppilasmäärä	61	65	69	66	61	68	72	81
vuosi	1947	1948	1949	1950	1951	1952	1953	1954
oppilasmäärä	80	83	86	80	96	98	105	106
vuosi	1955	1956	1957	1958	1959	1960	1961	1962
oppilasmäärä	98	94	94	101	92	38	38	45
vuosi	1963	1964	1965	1966	1966- 1967	1967	1968	1969
oppilasmäärä	47	52	58	53	52	41	40	30
vuosi	1970	1971	1972	1973	1974
oppilasmäärä	29	27	21	17	19

 














Tirilän koulun toiminta loppui samaan aikaan kuin Hanhijärven koulun, keväällä 2006.
Alla koulun julkisivupiirustus sekä pari valokuvaa koulun loistokkaasta menneisyydestä:

Tirilan kansakoulun piirustukset

Tässä Mielontieltä otetusssa kuvassa vuodelta 1957 koulu kohoaa komeana

Koulun pihalla käy melkoinen vilske

Edellisen valokuvan jälkeen koulu on maalattu vaaleilla väreillä

Ukrainan hajoaminen lopullista sinettiä vailla?

Itä-Ukrainassa pidettiin eilen separatistien hallitsemilla alueilla (osa Donetskin ja Luhanskin lääneistä) "vaalit", jotka sinetöivät Ukrainan hajoamisen. Venäjän tavoitteena on ollut luoda alueelle ns. jäätynyt konflikti ja siinä maa on onnistunut. Venäjällähän on tästä kokemusta Transdnisttriasta, Abhasiasta ja Etelä-Ossetiasta.

Pala palalta Venäjä (joka siis käyttää ns. separtisteja vain savuverhona) on lisäksi koko Minskin "aseleposopimuksen" ajan pyrkinyt valtaamaan Ukrainasta pieni paloja ja joissakin paikoin onnistunutkin. Aikaa on, koska mikään sotilasliitto tai maa ei tule Ukrainan avuksi ainakaan niin pitkään kun Venäjä ei aloita täysimittaista sotaa. Tämän päivän uutiset (lisäksi täällä ja täällä) ja lukemani artikkelit eivät lupaa hyvää jatkolle.

Suomessa ja vähän muuallakin Euroopassa ollaan nykyisin vähemmän kiinnostuneita Ukrainan tapahtumista. Asiaa on jauhettu jo yli puoli vuotta, joten rahvaan kyllästymispiste on saavutettu. Lisäksi sodasta seuranneet boikotit ja vastaboikotit, talouden alamäki ja huoli Venäjän uhasta saavat monet käpertymään turvallisesti sohvalle ja turruttamaan aivojansa esimerkiksi TTK-formaatilla. Sen sijaan yritysjohtajat olisivat valmiita nuolemaan Putinin saappaatkin, kunhan vain kauppa Neuvostol.., anteeksi Venäjälle, jatkuisi entiseen malliin. Poliitikoilla tuntuu myös olevan vaikeaa...

Yksinäinen punakaartilaisen hauta

Jooseppi (Juosi) Muston (1.1.1884-27.4.1918) hauta Lappeenranta - Imatra-radan varressa Pontuksen kaivannon pohjalla

Kierrokseni 1.11.2014 jatkuu...

Pontuksen kaivannon ihailusta siirryin paljon vakavampien asioiden äärelle. Kun kulkee Pontuksen kaivannon muistomerkiltä kaivannon reunaa pitkin kulkevaa polkua noin sata metriä pohjoiseen, eteen nousee ratapenger. Penkereen toisella puolella, aivan sen kupeessa, kaivannon pohjalla, on yksinäinen hauta. Haudassa lepää sisällisodassa, sen loppukahinoissa teloitettu Jooseppi (Juosi) Musto. Hänen kohtalostaan on kirjoittanut kollegani willimies perusteellisesti blogissaan. Samoin tapahtumista löytyy perimätietoon nojaava Katrina Suikki-Hiltusen artikkeli Laihian kylän Pontuksen punavankisurmat 1918 Etelä-Karjalan Museoviestistä vuodelta 2009, eikä walpas wikipediakaan ole häntä unohtanut. Nuo lukemalla saa hyvän kuvan Jooseppi Muston kohtalosta ja sodan mielettömyydestä, joten en mene tarkemmin yksityiskohtiin.

Jooseppi Muston hauta aiheutti vuonna 1931 rataa rakennettaessa pienen mutkan rataan. Näin haluttiin kunnoitta hautarauhaa. Hautaa suojattiin lisäksi kuvassa haudan takana näkyvillä kivipaasilla.

Keväällä 1918 maassamme riehunut raaka sisällisota oli samalla veljessota. Oman sukuni vaiheisiin perehtyessäni on minulle selvinnyt, että kaksi isoisäni veljistä taisteli valkoisten puolella, yksi punaisten riveissä. Onneksi kaikki he selvisivät hengissä. Tosin punaisten puolella sotinut vietti pari vuotta Tammisaaren vankileirissä.

Puntuksen kaivantoon teloitettuja oli alkuaan kaksi. Jooseppi jäi lopullisesti teloituksen jälkeen kaivettuun hautaansa, mutta toinen vainaja siirrettin punaisten joukkohautaan. Syynä Joosepin pysymiseen Pontuksen kaivannon haudassa oli hänen äitinsä näkemä uni. Siinä Jooseppi ilmestyi äidilleen ja sanoi: Miun on täs hyvä olla, koha toimitat vaa papin siunaamaa.

Pontuksen kaivanto (Päivitetty 15.4.2017)

Pontuksen kaivannon muistopaasi

Kierrokseni 1.11.2014 jatkuu...
Soskuan neuvostosotilaiden hautausmaan jälkeen pyöräreittini kulki Soskuan sululle ja Saimaan kanavan itäistä reunaa pitkin edelleen seuraavalle sululle, eli Mustolaan. Vaikka kuvasin Mustolan tienoita tälläkin kertaa, palaan näihin kohteisiin myöhemmin, sillä koko Saimaan kanava, sen miljöö ja sulut ansaitsisivat oman bloginsa.

Välillä on hyvä käydä pohjalla, vaikka Pontuksen kaivannon...

Pontuksen kaivannon muistopaasi on Muukontien varressa kaivannon reunalla

Niinpä nostan seuraavaksi käsittelyyn Mustolan sulun jälkeisen pysähdyspaikkani eli Pontuksen kaivannon, jota kansa kutsuu nimellä Pontuksen kanava. Kanavaa siitä ei tullut - onneksi. Nimittäin, mikäli Salapausselän harjanteen puhkaisuyritys olisi onnistunut, seuraukset olisivat olleet melkoinen katastrofi. Vuoksi ei olisikaan Vuoksi, vaan Saimaan vesistön vedet purkautuisivat Suomenlahteen suoraan "Pontuksenjokea" pitkin. Paikalle syntyneeseen "Pontuksenkoskeen" olisi varmaankin rakennettu maamme suurin voimalaitos. Olisiko se tuonut sitten runsaasti energiaa käyttävän puunjalostusteollisuuden lisäksi esimerkiksi terästehtaan, kuten kävi Imatralle? Ja Imatra olisi jäänyt pahaiseksi kyläpahaseksi Ruokolahden leijonan metsästysmailla?

Näkymä Pontuksen kaivantoon Muukontieltä

Pontuksen kaivanto sijaitsee noin kahden kilometrin päässä nykyisen Saimaan kanavan suulta. Kaivanto on antanut nimensä myös kaupunginosalle, jota kansa kutsuu Pontukseksi. Kaupunginosan virallinen nimi on kuitenkin Laihia, joka juontuu paikallisesta suvusta ja tilannimestä. Tarina ei kerro ovatko laihialaiset yhtä saitoja kuin ne kuuluisat Vaasan kyljessä asuvat.

Kansan Työ 1.10.1957

Saimaan ja Suomenlahden yhdistävästä vesiväylästä haaveiltiin jo 1400 -1500 -luvuilla, kun Viipurin ja Olavinlinnan päällikkönä oli Erik Bjelke, mutta kaivaminen pysähtyi kallioseinämään. Seuraava yritys tapahtui yli sadan vuoden päästä, kun Ruotsin kuningas Kaarle IX määräsi amiraali Pentti Severinpoika Juustenin työhön. Paikalliset talonpojat joutuivat kaivaustyömaalle töihin kuninkaallisen käskykirjeen määräyksestä. Työt aloitettiin Lapveden ja Juustilan välillä vuonna 1607. Juustenin yllättävä kuolema keskeytti työt. Tämä Pontuksen kaivanto näkyy edelleen selkeästi maastossa noin puolen kilometrin pituisena, 10 -16 metriä leveänä ja enimmillään yhdeksän metriä syvänä kaivantona.

Kaivannosta käytetty nimi viittaa kuuluisaan Pontus de la Gardie´n (1520 -1585), joka oli merkittävän sotapäällikön ja sankarin maineessa Karjalassa. Todellisuudessa hänellä ei ole mitään tekemistä kaivannon kanssa. Hänen nimiinsä on liitetty runsaasti muitakin edistyksellisiä asioita Suomessa.

Pontuksen kaivannon muistopaaden laatta

Kaivannon reunalla Muukontien varressa on sille pystytetty neljä metriä korkea muistomerkki. Sen pystytti vuonna 1957 Lappeenrannan Kilta, joka lahjoitti muistopaaden Lauritsalan kauppalalle paljastustilaisuudessa. Tilaisuuden avajaispuheen piti Lappeenrannan killan puheenjohtaja Uuno Ruotzi. Lauritsalan kauppalan kiitospuheenvuoron piti kauppalavaltuuston puheenjohtaja Hugo Pöljö, joka lupasi kauppalan pitävän muistomerkitä hyvää huolta. Muistomerkkihankkeen "isä" oli aktiivinen kansanperinteen kerääjä ja kotiseutumies, maanviljelijä Ferdinand Laihia. Hän kertoili tilaisuudessa jopa vuosisatojen taakse ulottuvaa perimätieto Pontuksen kaivannosta ja sen ympäristöstä. Muistomerkin paljastusjuhlaa vietettiin 29.9.1957. Lahjoituksia muistomerkkiä varten antoivat Lauritsalan kauppala ja maanviljelijä Ferdinand Laihia.
Muistopaaden laatassa on teksti:

Etelä-Saimaa 5.8.1972

Yhdistääkseen Viipurin ja Savonlinnan vesitiellä määräsi kuningas Kaarle IX amiraali Pentti Juustenin kaivattamaan tämän ns. Pontuksen kaivannon. Lappeen miehet aloittivat työn kesällä 1607 ja keskeytyi se syksyllä 1608.

Tämäkään muistomerkki ei kuitenkaan saanut olla rauhassa ilkivallalta, vaikka sen ei luulisi ketään ärsyttävän.  Vain 15 vuotta muistomerkin pystyttämisen jälkeen sen muistolaatta oli revitty irti ja rosvottu. Koska messinkinen laatta on helposti tunnistettavissa, laittoi pakallislehti Etelä-Saimaa siitä etsintäkuulutuksen. Tarina ei kerro löytyikö laatta jostakin, vai jouduttiinko teettämään uusi.

Vanhoja lehtiä lukiessani sattui silmääni myös alla oleva  artikkeli Saimaan Sanomista (no 119/1976), joten kuvasin sen. Artikkeli sisältää myös sosialidemokraattien vaalipropagandaa :) Nimittäin edessä olivat kunnallisvaalit.  Ollos hyvä!

Woodspur, Michigan - Amerikansuomalaisuus poistuu historian hämärään?

Woodspurin evankelisluterilainen kirkko kuvattuna vuosikymmeniä sitten.

Yhdysvalloissa runsaat 600 000 asukasta ilmoittaa etniseksi taustakseen suomalaisuuden. Tuon määrän avulla luulisi myös suomen kielen sekä suomalaisten instituutioiden säilyvän. Näin ei kuitenkaan ole. Valtakulttuurin paine on kuitenkin kova, niin kuin kaikkialla muuallakin. Suomen kieltä osaavien määrä vähenee kiivaaseen tahtiin, samoin suomalaisten aikoinaan luomat instituutiot. Vaikka monet "suomalaisalueiden" asukkaat tiedostavat juurensa, se näkyy useimmilla vain t-paitojen ja lippisten teksteissä.

Woodspurin evankelisluterilaisen kirkon sisäänkäynti kesäkuussa 2010

Yhä useammat suomalaisten suurella vaivalla pystyttämät rakennukset rappeutuvat ja alkavat vähitellen antaa periksi luontoäidille. Kesällä 2010 kiertelin Ylä-Michiganissa sekä arkistoja penkomassa että lomailemassa. Yhtenä pysähdyspaikkana oli Woodspur, joka sijaitsee vahvasti suomalaisella maaseudulla ja maanviljelysalueella Ontonagonin kauntissa, Rocklandin ja Ontonagonin välissä. Monet alueen suomalaisfarmarit kävivät töissä White Pinen kuparikaivoksella. Suomalaisten rakentamasta evankelisluterilaisesta kirkosta ottamani kuvat kertovat, että luontoäiti on vienyt voiton. Vielä vuonna 1967 kirjoitti Armas K. Holmio kirjassaan Michiganin suomalaisten historia: Suomalaisilla on siellä (Woodspurissa) oma pieni viehättävä kirkkonsa.
Tähän teemaan liittyviä uusia postauksia on luvassa lisää.

Woodspurin evankelisluterilainen kirkko on jäämässä lehtimetsän valtaamaksi

Woodspurin evankelisluterilaisen kirkon sisätilat kesäkuussa 2010

Puna-armeijan sotilaiden hautamuistomerkki Soskualla

Neuvostosotilaiden hautamuistomerkki Soskualla

Kierrokseni 1.11.2014 jatkuu...

Soskuan neuvostosotilaiden hautausmaan portti

Kuvattuani Lempiälän lakkautetun koulun jatkoin matkaa Lempiäläntietä (aikaisempi kansan antama nimi oli kuulemma Miljoonatie) joitakin satoja metrejä eteenpäin, kunnes saavuin Lempiäläntien ja Laivatien (alkuaan Tuomojantie) risteykseen. Sieltä häämöttääkin seuraava pysähdyspaikkani eli Soskuan neuvostosotilaiden hautausmaa. Se sijaitsee tien vieressä, joten sinne löytää huomattavasti helpommin kuin Laukkaradalla sijaitseville hautausmaille.

Paikallisten kertoman mukaan paikalla sijaitsi sotavuosina neuvostosotilaiden vankileiri. Vangit asuivat yhdessä parakissa piikkilanka-aidan takana. Kylän asukkaat tunsivat sääliä heitä kohtaan ja toivat ruokaa nälkäisille vangeille.

Alkuaan hautausmaalle haudattiin 39 vankia. Heistä ilmeisesti suurin osa kuoli Konnunsuon vankilassa olleella vankileirillä. Myöhemmin  (tämän lähteen mukaan vuonna 1950) sinne siirrettiin seitsemän Simolan pommituksessa kuollutta sotavankia. Hautausmaasta muodostui pitkäksi aikaa 48:n neuvostovangin viimeinen leposija.  Vuonna 2011 löytyi Joutsenon Anolasta kuuden neuvostosotilaan hauta. Heidät oli ammuttu pakoyrityksen yhteydessä välittömästi kiinnisaannin jälkeen ja haudattu samalla. Näiden sotilaiden hautarauhaa uhkasi soranotto. Niinpä heidän ruumiinsa kaivettiin ylös ja siirrettin Soskuan hautausmaalle. Näiden vankien uudelleenhautaus suoritettiin marraskuun lopulla 2011. Niinpä muistopaadessa kerrotaankin vainajien nykyiseksi lukumääräksi 54.

Tässä kuva uudelleenhaudattujen neuvostosotilaiden kuudesta arkuista Soskuan hautausmaalla.

Yleisnäkymä Soskuan hautausmaalle

Neuvostosotilaiden hautausmaat Suomessa

Kaakkois-Suomessa liikkuessa törmää aika-ajoin aidattuihin erityishautausmaihin perinteisten hautausmaiden ulkopuolella. Niiden keskellä on muistomerkkipaasi, jota koristaa punatähti. Punatähti viestii siitä, että kyseessä on neuvostoliittolaisten sotilaiden hautausmaa. Näitä hautasmaita löytyy lähes koko Suomen alueella, mutta silmiinpistävän paljon niitä on Lappeenrannan seudulla. Nuo hautausmaat ovat suhteellisen hyvässä kunnossa, koska Suomen valtio on sitoutunut huolehtimaan niiden säilyttämisestä ja ylläpidosta.

Tämä perustuu nykyisin Suomen valtion ja Venäjän federaation vuonna 1992 solmimaan sopimukseen. Siinä todetaan seuraavasti (§ 1):

Suomen tasavallan hallitus ja Venäjän federaation hallitus vaihtavat asianomaisten toimielinten välityksellä tietoja Suomen alueella olevista venäläisten (neuvostoliittolaisten) sotilaiden hautapaikoista ja Venäjän alueella olevista suomalaisten sotilaiden hautapaikoista sekä niiden sijainnista. Tutkittuaan ja tarkennettuaan näitä kysymyksiä koskevat molemminpuoliset tiedot kumpikin sopimuspuoli laatii ja ylläpitää virallista luetteloa omalla alueellaan olevista toisen sopimuspuolen sotilaiden hautapaikoista. Luetteloja täydennetään tarvittaessa uusien hautapaikkalöytöjen johdosta.

Suomen tasavallan hallitus turvaa Suomen alueella olevien venäläisten (neuvostoliittolaisten) sotilaiden hautapaikkojen ja muistomerkkien ja Venäjän federaation hallitus vastaavasti Venäjän alueella olevien suomalaisten sotilaiden hautapaikkojen ja muistomerkkien suojelun ja oikeuden niiden säilyttämiseksi määräämättömäksi ajaksi. Sopimuspuolet ottavat vastatakseen siitä, että kaatuneiden sotilaiden omaisten mahdollisuudet käydä näillä hautapaikoilla turvataan.
Kumpikin sopimuspuoli huolehtii kustannuksellaan alueellaan olevien toisen sopimuspuolen sotilaiden hautausmaiden ja muistomerkkien hoidosta ja ylläpidosta. Toinen sopimuspuoli voi halutessaan myös suorittaa tätä työtä kustannuksellaan.

Sopimuksen toisessa pykälässä tarkennetaan vielä:

Sopimuspuolten sotilaiden hautapaikkojen hoitoon sisältyy hautapaikkojen kunnostaminen, niiden pitäminen asianmukaisessa kunnossa ja säilyttäminen, muistomerkkien ja muistopatsaiden pystyttäminen, muistolaattojen asettaminen ja hautojen istutustyöt.

Ranualaiset sukellusveneseikkailut mutaisessa Simojärvessä

Tämän päivän Kalevassa on laaja juttukokonaisuus kuvien ja videoiden kera 1980-luvun jälkipuoliskolla maatamme (ja muutakin maailmaa) kohauttaneesta älynväläyksestä: Simojärven sukellusvenematkoista. Seurasin aikoinaan idean kehittymistä, toteuttamista ja loppua huuli pyöreänä. Koko ajatus tuntui täydelliseltä hulluudelta. Miksi sitten kiinnostuin hankkeesta tavallista kansalaista enemmän? Satuin tuntemaan nuoruusvuosilta yhden idean keskeisistä toteuttajista. Tunsin hänet jo tuolta ajalta päättäväisyydestä ja sitkeydestä sekä hurjienkin päähänpistojen toteuttamisesta.

Lainaan tähän nyt alun Kalevan artikkelista:
-----

Ranuan sukellusvenekohua seurasi tyrmäävä pettymys 

Ranuan Simojärvelle tuotiin suuren kohun saattelemana matkustajasukellusvene vuonna 1988. Kaikki ei sujunutkaan suunnitelmien mukaan.
”Et kyllä arvaa kuinka hullussa tilaisuudessa äsken olin”, Juha Airas muistelee sanoneensa vaimolleen.
Joulukuun iltana vuonna 1986 Ranualla värvättiin osakkaita sukellusvenefirmaan. Vene kuljettaisi turisteja paikallisen Simojärven salaisuuksia skannaten.
”Jo seuraavana aamuna ilmoitin Jouko Hernetkoskelle, että minä lähden mukaan. Sijoitin 200 000 markkaa.”
”Oli mahdollisuus lähteä tekemään perustavanlaatuista hommaa. Jotain, mitä kukaan ei ollut koskaan tehnyt.”

Ylisuuret odotukset
Tarina alkoi, kun Ranuan kunnan silloinen elinkeinoasiamies Hernetkoski näki syksyllä Lapin Kansassa pienen yhden palstan jutun: Turussa valmistetaan matkustussukellusveneitä. Hän leikkasi sen talteen.
”Mietimme silloin matkailu- ja työllisyysasioita, että mistä saataisiin Ranualle lisää toimintaa”, Hernetkoski muistelee.
Sukellusvene saisi kunnan vielä kuhisemaan matkailijoista.
Parissa kuukaudessa Ranualle perustettiin firma nimeltä Suomen Sukellusvenematkat Oy. Lähes kaikki osakkaat löytyivät omasta kunnasta. Airaksesta tuli firman toimitusjohtaja.
10 miljoonaa markkaa maksanut vene tilattiin tammikuussa 1987 Laivateollisuus Oy:ltä Turusta, ja se valmistui kesäksi 1988.
”Telakanjohtaja kertoi, että he olivat saaneet kolme kiinnostunutta puhelua: yhden USA:sta, yhden Koreasta ja yhden Ranualta.”
Simojärven Kultinsalmen rantaan rakennettiin terminaali kahviloineen ja ravintoloineen. Tie järvelle päällystettiin asvaltilla, ja perille raivattiin kolmen hehtaarin parkkipaikka.
  ----

Kannattaa katsoa myös tämä linkki: Neuvostoupseerit putosivat pohjaan: simojärveläinen mutatanssi

ja tämä: Kaleva 29.5.1988 Simojärven vedenalainen sesonki alkoi

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, osa 2: Lempiälän koulu

Lempiälän entinen koulu kuvattuna Mäenpääntieltä

Aurinkoisen pyhäinpäivän aamuna 1.11.2014 suuntasin pyöräretkeni Kuutostien eteläpuolelle Lasolan, Rasalan, Lempiälän, Soskuan ja Mustolan maastoihin. Viipurinportin ABC:n jälkeen jatkoin Lemminkäisen kivimurskaamolle vievää tietä toivoen siltä pääseväni oikaisemaan Pajarilantielle. Lopulta tuo tie päättyi kuitenkin raivioalueeseen. Niinpä kantelin pyörääni puolisen kilometriä mahdollisimman hankalassa maastossa, koska raivio oli tehty ehkä 10-15 vuotta vanhaan koivikkoon ja raivatut ohuet puunrangat oli jätetty maahan lahoamaan. Saavuin lopulta kynnetyn pellon reunaan. Pelto mahdollisti paikoin pyörällä ajon, koska mullikon pinta oli hieman jäässä. Näin saavutin Pajarilantien, jota pitkin jatkoin komean Rasalan kyläaukean läpi Kuutostielle. Sitä olikin sitten helppo polkea kohti päivän ensimmäistä määränpäätä eli Lempiälän lakkautettua kyläkoulua.

Lempiälän entinen koulu peltoaukean takaa kuvattuna

Lempiälän kyläaukean reunassa kohoaa sen komein rakennus, vuonna 1922 rakennettu koulu. Koulun puuhaaminen seudulle aloitettiin vuonna 1920 ja se toimi ensimmäisen vuotensa Juho Oikkosen talossa Lempiälässä. Koulutyö alkoi 30.8.1920. Täältä löytyy kirjoitus Lempiälän kansakoulun alkuvaiheista vuosilta 1920 - 1925

Rakennus valmistui niin, että siellä voitiin aloittaa opetus syyskuussa 1922. Vihkiäisiä vietettiin lokakuun 22. päivä 1922. Koulurakennus sijaitsee Lempiäläntien ja Mäenpääntien risteyksessä. Koulussa toimi sotavuosina kenttäsairaala / kaatuneitten evakuointikeskus. Tähän kyläkouluun minulla onkin muutaman vuoden tiivis suhde. Kun Lauritsalan koulukeskusta saneerattiin vuosina 2006 - 2009, toimi Lempiälän koulu väistötilana. Minullakin oli ilo pitää historian ja yhteiskuntaopin tunteja tuolloin Lempiälän maalaismaisemassa. Muistona tuolta ajalta lähti mukaani (siirtyessämme takaisin Lauritsalaan) Lempiälän koulun jäämistöstä arkistohylly/-kaappi, joka seisoo ylväänä nykyisen luokkani takaosassa.

Koulun historia omana kouluna päättyi keväällä 2006. Tämän jälkeen osa koulun entisistä oppilaista jatkoi opiskeluaan Räihän koululla Nuijamaalla, osa siirtyi Mustolan koulun oppilaiksi. Koulukiinteistö myytiin vuonna 2010 ja se toimii nykyisin yksityisasuntona.

Kirjailija Annikki Bärman on kuvannut kirjassaan Korvikenuoruus koulua sotavuosina. Kansakouluopettajana ja myöhemmin  kieltenopettajana toimineen Lempiälän koulun entisen oppilaan tuotanto on ollut laajaa.
Täältä löytyy blogi, jossa hieman sivutaan Lempiälän kouluakin, vaikka kirjoitus keskittyy kyseisen blogistin vuosiin Lauritsalan yhteiskoulussa. Ja täältä löytyy tammikuussa 2015 kirjoitettu blogikirjoitus, jossa koulun entinen oppilas muistelee Lempiälän kouluvuosiaan.

Lempiälän entinen koulurakennus kuvattuna Lempiäläntieltä

Kuva samasta kohdasta muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin