"Mummoni loilotuksia ei kylällä ymmärretty." Larin Paraske lapsenlapsensa kuvaamana

Larin Paraske

Vanhoja sanomalehtiä selailemalla löytää historiasta ja kulttuurista kiinnostunut silloin tällöin todellisia helmiä. Tässä yhtenä esimerkkinä kaksi Etelä-Saimaa-lehdessä 1970-luvulla ilmestynyttä  inkeriläissyntyisen runonlaulaja Larin Parasken lapsenlapsen Maria Litmasen haastattelua. Haastateltava oli syntynyt Metsäpirtin Lapanaisten kylässä vuonna 1899, avioitunut ja muuttanut Viipuriin, josta siirtyi vuonna 1944 Lauritsalaan. Poimin molemmista haastatteluista joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Maria Litmanen

Toisen, 2.11.1974 ilmestyneen, on kirjoittanut toimittaja Jaakko Mäntylä. Siinä hän toteaa haastateltavasta:
Keskustelutoveriltani, jonka piirteissä on hyvin paljon Larin Paraskea, suoltuu pehmeästi karjalainen haasti liikoja kyselemättä.

Maria Litmanen, joka oli vain viisivuotias mummonsa kuollessa vuonna 1904, muisti vielä hyvin mummonsa kotimökin:

Mummon mökin toisessa päässä oli aitta ja toisessa vaatimaton asuinhuone. Sen yhdessä nurkassa oli suuri leivinuuni, jonka jatkona oli sänky. Yhdellä seinällä oli pitkä pöytä puupenkkien ympäröimänä. Tupaan ja aittaan johti harva, laudoista tehty eteinen.

Larin Paraske on haudattu Raudun Palkealan kreikkalaiskatoliseen hautausmaahan. Hänen haudalleen pystyttivät sikäläiset järjestöt muistokiven. Larin Paraskella on muistopatsas myös Helsingissä. Hän muistetaan ja kunnioitetaan, mutta silloin kun hän olisi tarvinnut apua, hänelle käännettiin selkä, toteaa Maria Litmanen

Haastateltava muistelee, miten hän joitakin vuosia aikaisemmin oli vierailemassa lastensa luona Helsingissä.

Silloin oli arvokkaan näköinen ryhmä laskemassa seppeleitä, pitämässä puheita ja laulamassa Larin Parasken muistopatsaalla. Minäkin ostin kukkakimpun ja menin joukon jatkoksi. Kun viralliset kukkalaitteet oli laskettu, sanat sanottu ja laulut laulettu, huomautti muuan silinterihattu vähättelevässä sävyssä: Viekäähän nyt tekin ne kukkanne ja lähdetään pois. Kävelin kadun reunasta patsaalle ja sanoin: Mummoni muistoa kunnioittaen. Ja ettepäs usko poikaseni, miten ilmeet muuttuivat ja sanat notkistuivat. Minulle kumarrettiin kuin keisarinnalle ja vietiin hienoista hienoimpaan ravintolaan.

Toinen Maria Litmasen haastattelu löytyi päivämäärällä 18.10.1979 otsikolla

Mummoni loilotuksia ei kylällä ymmärretty

Edes Larin Parasken omat lapset eivät ymmärtäneet äitinsä lahjoja: Mammani ei yhtään huolinut mummoni lauluista. Jos me lapset niitä joskus tapailtiin, mamma sanoi, että suu kiinni, ottakaa virsikirja ja laulakaa siitä.

Metsäpirtin Vaskelan kylässä eivät muutkaan aikalaiset osanneet arvostaa Larin Parasken taitajan lahjoja. Kyläläiset pitivät mummoa pilkkanaan. Kuka näitä Larin Parasken loilotuksia kuuntelee, nämä sanoivat. He pitivät näitä lauluja jotenkin ala-arvoisina.

Mummo asui vanhuuden päivinään kilometrin päässä Maria Litmasen lapsuudenkodista naimattoman Nadesta-tyttärensä kanssa yhden huoneen mökissä. Larin Paraske hankki Litmasen muistin mukaan elantonsa kehräämällä ja neulomalla kyläläisille. Maria ja muut perheen lapset vierailivat mummon pienessä mökissä kerran viikossa. Lastenlastensa kuullen Larin Paraske lauleli lastenlauluja, sillä muita laulujahan ei silloin arvostettu.

Aikuisuuden kynnyksellä mummon lahjat valkenivat Maria Litmaselle, kun hän sai käsiinsä Larin Parasken kootut runot ja elämäkerran. Silloin tuli mieleen, että voi, voi, mitä se mummo olisikaan opettanut, jos olisi saanut elää.

80-vuotispäivähaastattelussa tuli Marialle ensimmäisenä mieleen mummonsa laulamista säkeistä tämä:

Mie kun laululle lassein,
virren työlle työskentelen,
mie laulan yheksän yötä,
päivät laulan pääksytysten.

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros. Ruokolahden Laamalan koulun vaiheet, osa 2.

Laamalan entiselle koululle siintää nykyisin näin idyllinen näkymä.

Tässä jatkoa kirjoitukseeni Laamalan koulun alkuvaiheista:

Laamalan kansakoulun vihkiäiset pidettiin
12.10.1930. Etelä-Saimaa 16.10.1930

Koulurakennuksen valmistuttua vuonna 1930 alkoi sen tonttimaan muokkaaminen viljelyskuntoon. Opettajan palkkaukseenhan kuului tuolloin luontaisetuna kasvimaa ja laidunmaa lehmälle. Yläkoulun opettajalle piti raivata kolme aaria kasvimaatta, alakoulunopettajalle kaksi. Tellanmäen kiviselle ja kallioiselle mäelle sen aikaansaaminen oli haasteellista. Lähes mikä muu paikka tahansa olisi ollut parempi. Seuraavana kesänä äestettiin ja kivettiin nämä pellot. Tähän palkattiin mies hevosineen viiden markan tuntipalkalla valvojanaan Tuomas Tella 2 ½ markan tuntipalkalla ja työhön osallistumisvelvollisuudella. Tammikuussa 1933 pidettiin talkoot viljelysmaan kunnostamiseksi. Talkoissa tarjottiin pullakahvit talkoolaisille ja heinät hevosille. Kasvimaille vedettiin mutaa ja keväällä kynnettiin ja harattiin maa sekä suoritettiin peruslannoitus. Opettaja Hilja Mononen saikin koulun puutarhan kukoistamaan sitkeällä työllä ja uupumattomalla veden kantamisella – sankoilla – Tellanmäen alta Kivisillanjoesta. Koulupaikka aiheutti ongelmia myös kunnollisen kaivon löytymiselle ja niinpä koulun kaivosta saattoi vedentulo loppua kuivina vuosina kuukausiksi.

Syyskuussa vuonna 1932 päätettiin aloittaa koulukeittolan toiminta Laamalassa lokakuun alussa viitenä päivänä viikossa. Tuolloin koulua käytiin lauantaisinkin. Kouluruoan saivat varattomat oppilaat ilmaiseksi ja varakkaampien perheiden lapsilta perittiin 75 penniä täysannoksesta ja 40 penniä puoliannoksesta. Tämä keittolatoiminta jatkui vain yhden lukuvuoden, sillä seuraavana vuonna päätettiin, ettei sitä jatketa. Lukuvuonna 1934 – 1935 varattomien perheiden lapsille jaettiin maitoa ja voileipä. Lukuvuonna 1935 – 1936 koulukeittolan toiminta käynnistettiin uudelleen. Ruokaa valmistettiin neljänä päivänä viikossa. Varakkaiden perheiden lapsilta perittiin nyt markka annokselta tai 50 penniä puoliannokselta. Vanhemmat saattoivat maksaa lapsiensa kouluruokailun erilaisilla kasvattamillaan tuotteilla.

Sotavuodet heijastuivat myös Laamalan koulun toimintaa. Koulun johtokunta päätti 12.10.1939, että opettajat saavat harkintansa mukaan keskeyttää koulutyön. Opettaja Väinö Soveri kuuli Ruotsin radiosta talvisodan syttyneen. Saman tien lapset lähetettiin kotiin, opettaja pakkasi tavaransa vesikelkkaan ja suuntasi Virmujoelle ja edelleen turvallisemmiksi kokemilleen seuduille. Rauhan tultua maaliskuussa 1940 koulutyötä ei aloitettu Laamalassa kevään aikana, sillä koulua käytettiin majoitustilana. Syksyllä 1940 koulutyö käynnistyi ja oppilaina oli muutamia evakkoperheiden lapsia.

Laamalan komea ja korkea koulutalo nykysasussaan

Ilmajärveläisten hanke oman koulupiirin saamiseksi eteni kesällä 1939. Silloin Ilmajärven koulupiiri muodostettiin erottamalla siihen alueita Laamalan ja Pohja-Lankilan piireistä. Sotavuodet pysäyttivät koulun rakentamishankkeen, joka toteutui vuonna 1945.

Laamalan alakansakoulu toimi pitkään 18-viikkoisena. Opettaja, joka asui Laamalassa oli yhteinen Utulan koulupiirin kanssa. Tilanne muuttui vuonna 1953. Ruokolahden kunnanvaltuusto päätti 21.3.1953 muuttaa piirin alakansakoulun 36-viikkoiseksi. Laamalan koulu oppilasmäärä oli 1930-luvulla noin 50 - 60. Enimmillään heitä oli 64.  Ilmajärven koulupiirin muodostuminen ja Poitsilanmaan siirtäminen Sutelan koulupiiriin tiputti oppilasmääriä ja esimerkiksi vuonna 1948 Laamalan koulussa opiskeli enää 37 lasta.

Peruskouluun siirryttiin Laamalassa, kuten muuallakin Ruokolahdella jo 1.8.1972.  Koulun oppilasmäärän väheneminen alkoi huolestuttaa 1970-luvun puolivälissä. Oppilasmäärä laski alle valtionapuedellytysten. Koulun lakkauttamista oli mahdollisuus viivyttää kolmella ns. armovuodella ja ne myös käytettiin. Kouluneuvosto esitti 4.1.1985 koulun lakkauttamista ja Laamalan piirin jakamista Pohja-Lankilan ja Virmutjoen piirien kesken huoltajien tekemien esitysten pohjalta.  Koulun toiminta lakkasi 1.8.1985. Viimeisenä kouluvuonna Laamalassa opiskeli 11 lasta. Koulun viimeiset opettajat Terttu Ruuskanen (Puusniekka) ja Risto Nevalainen siirtyivät opettajiksi Puntalan kouluun. Terttu Ruuskasen (17 vuotta) ohella pitkäaikaisina opettajina Laamalassa toimivat ensimmäinen opettaja Linda Katri Gummerus (Tella) 27 vuotta, Hilja Mononen 16 vuotta,  Väinö Soveri yhdeksän vuotta, Lauri Sarasmaa n. 10 vuotta, Risto Nevalainen kahdeksan vuotta ja Tyyne Vento noin viisi vuotta.

Talon nykyinen omistaja kertoi, että rakennus oli koulutoiminnan päätyttyä joitakin vuosia kyläläisten kokoontumispaikkana. Sen jälkeen se myytiin yksityisomistukseen. Ostajalla oli tarkoituksena avata koulukiinteistössä majoituspalveluja tarjoava yritys. Hanke kuitenkin kaatui ja rakennus ja sitä ympäröivä tontti muuttui kiinteistökaupan jälkeen hevostilaksi. Hevostilan pitäjä möi kiinteistön sen nykyisille omistajille, jotka ovat kunnostaneet rakennuksen erinomaiseen kuntoon.  Sisustuksessa on käytetty mielenkiintoisella tavalla hyödyksi koulukiinteistön viimeistä edellistä vaihetta. Sisäseinien pintamateriaalina ovat nimittäin pinkopahvien alta kaivettujen seinähirsien lisäksi hevosten laitumilla kaluamat aitapuut ja tolpat. Remonttia tehdessä on omistajaille paljastunut, että koulun rakentajat ovat olleet aikoinaan todellisia ammattimiehiä.

Lopuksi poiminta kouluarjesta 1930-luvulta:

Opettaja oli jättänyt koululle poikaoppilaan tekemään laiskanläksyjä. Poika karkasi ulos, kiipesi korkean koulun katolle ja edelleen savupiipun päälle. Tyttöoppilaat riensivät kertomaan pojan tempauksesta opettajalle. Opettaja säikähti, ryntäsi ulos ja vannotti poikaa laskeutumaan heti alas. Poika huusi piipun päältä opettajalle tulevansa alas, "jos lupaat, ettei enää laiskalle".  Opettaja ei luvannut. Silloin poika nousi piipun päältä, kulki pitkin peltikaton harjaa rakennuksen päätyyn, pysähtyi siihen, levitti kätensä kuin lentoon lähtevä ja huikkasi alhaalla sydän kylmänä kauhusta katseleville: "Tästä ois hyvä hypätä!" Nyt oli opettajankin taivuttava ja huimapäinen poika sai laiskanläksynsä anteeksi.
Lähteet:
Lauri Sarasmaa. Koulunkäyntiä Tellanmäellä. Kuusi vuosikymmentä kansanopetusta Ruokolahden Laamalassa 1925 - 1985. 1997.
Lainajyvästöstä euroaikaan. Ruokolahden kylät ja koulupiirit. 2009.

Saksalaisten sotilaiden muistomerkki Helsingin pitäjän kirkkomaalla

Saksalaisten sotilaiden muistomerkki Helsingin pitäjän hautausmaalla

Hautamuistomerkki on äskettäin kunnostettu

Uskollinen Helkamani johdatteli minut eilen Helsingin pitäjän (Helsinge socken) keskiaikaiselle kirkolle ja kirkkomaalle. Sieltä löytyi yllätyksekseni myös saksalaisten sotilaiden hautamuistomerkki. Huomasin jälleen sen, että puhelias, utelias ja kyselevä kulkija löytää paljon 😊 Ystävällinen hautausmaan henkilökunta johdatteli allekirjoittaneen tämän ja monen muun mielenkiintoisen muistomerkin äärelle. Keväällä 1918 Suomessa kaatuneiden sotilaiden muistomerkki on erittäin hyvässä kunnossa. Se on äskettäin kunnostettu. Henkilökunnan mukaan muistomerkille käydään kerran vuodessa tuomassa kukkia/seppeleitä Saksan suurlähetystön toimesta.

Kevään 1918 taisteluihin osallistui suomalaisten suojeluskuntajoukkojen ja punakaartien ohella tuhansia venäläisiä sotilaita, ruotsalaisia vapaaehtoisjoukkoja sekä Saksan armeijan joukko-osastoja. Saksalaisten maihinnousu etelärannikollemme lyhensi sisällissodan loppuvaihetta merkittävästi. Punaiset olivat tuossa vaiheessa jo häviämässä sodan, mutta ilman saksalaisten saapumista lopputaisteluista olisi tullut pidempiä ja verisempiä.

Helsingin pitäjän kirkkomalle
on haudattu seitsemän
saksalaista sotilasta

Saksa osallistui poliittisen tuen ohella siis vahvasti ja monella tavalla myös aseellisesti Suomen vapaus/ sisällissotaan 1918. Tässä yhteenvetoa:

1.     Saksa koulutti suomalaisista vapaaehtoisista Jääkäripataljoona 27:n. Se oli erittäin merkittävä apu valkoiselle Suomelle tulevassa vapaus/sisällissodassa. Näistä jääkäreistä valkoiset saivat hyviä kouluttajia ja johtajia armeijaansa.

2.      Saksa lähetti lisäksi merkittävän määrän aseita (lähinnä venäläisiä sotasaalisaseita) valkoisille sodan alkuvaiheessa.  

3.       Saksa ryhtyi sotatoimiin Itämerellä ja aloitti 5.3.1918 Ahvenanmaan tukikohdan perustamisen.

4.       Saksan Itämeren-divisioona (Die Ostsee-Division) noin 10 000 sotilaan vahvuinen yksikkö nousi maihin kenraalimajuri kreivi Rüdiger von der Goltzin komentamana Hangossa 3. huhtikuuta 1918 alkaen ja eteni kohti Helsinkiä vallaten sen.

5.       Toinen, vapaaherra ja eversti Otto von Brandensteinin komentama saksalaisyksikkö, Osasto Brandenstein, nousi 3000 miehen voimin maihin Loviisan Valkossa 7. huhtikuuta 1918 alkaen ja valtasi Lahden. Yhdessä tämän maihinnousuosaston kanssa Itämeren-divisioonan miesvahvuus nousi noin 13 000 mieheen.

6.       Lisäksi Tammisaareen laivattiin 14. vahvennettu Jääkäripataljoona vahvuudeltaan n 1000 miestä.

7.       Helsingin valtaukseen osallistui Saksan laivaston taisteluosasto n. 400 miehen voimin.

Saksalaisten osallistuminen ei tullut ilman merkittäviä tappioita. Sotasurmasivuston mukaan Suomen vapaus/sisällissotaan osallistuneista noin 14 000 sotilaasta kuoli 507. Osa heistä on siis haudattu Helsingin pitäjän kirkkomaahan.

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros. Ruokolahden Laamalan kansakoulun alkuvaiheet

Laamalan vuonna 1930 valmistunut entinen kansakoulu on korjattu viime vuosina erinomaiseen kuntoon

Lakkautettujen kyläkoulujen "metsästysretkellä " pysähdyin sunnuntaina 13.8. ensimmäiseksi Ruokolahden kunnan keskiosassa sijaitsevalle Tellanmäelle. Tämän korkean mäen päällä seisoo entinen Laamalan koulu, jonka perustamisvaiheet ajoittuvat vuosiin 1923 - 1925. Toukokuun 6. päivä 1923 Laamalan kylässä pidettiin kansakoulun perustamista käsittelevä kokous. Kokous päätti esittää kunnanvaltuustolle, että Laamalaan perustettaisiin jo syksyllä 1924 aloittava kansakoulu. Koulun toiminta oli tarkoitus käynnistää vuokratiloissa. Myöhemmin rakennettavaksi tulevan koulun paikasta keskusteltiin. Koulun paikaksi ehdotettiin joko Lapjärven seutua tai ns. Laamalan kangasta. Kouluhanketta edistämään valittiin Tuomas Tella Laamalasta ja Antti Kostiainen Sikiölästä. He toimittivat kunnavaltuuston puheenjohtajalle  anomuksen jo saman kuun aikana. Anomuksessa vedottiin pitkään matkaan Virmutjoen koululle sekä siihen, että seudulta löytyy 37 kouluikäistä lasta. Anomukseen ei kuitenkaan suostuttu, vaan valtuusto vastusti koulun perustamista.

Kunnanvaltuuston hylkäys ei kuitenkaan lannistanut laamalalaisia. Kylässä pidettiin uusi kokous 24.6.1924, jossa yksimielisesti päätettiin "kyläläisten kesken laittaa koulu Laamalaan". Tälle yksityiselle koululle valittiin johtokunta, Juho Tella lupasi koululle luokkahuoneen ja Tuomas Tella opettajalle asunnon. Perustamiskokouksessa mukana olleet Ilmajärven kylän asukkaat lupasivat myös lähettää lapsensa tähän kouluun. Koulun perustaminen ei tälläkään kertaa johtanut tulokseen. Kunnanvaltuusto käsitteli Laamalan kouluasiaa kokouksessaan syyskuussa, mutta siirsi päätöksen siksi, kunnes Korkein hallinto-oikeus antaa päätöksen kunnan kansakoulujen piirijaosta. Piirijako vahvistettiin 20.12.1924 kunnanvaltuuston kokouksessa. Laamala sai nyt oman koulupiirinsä, ja piirin yläkoulu päätettiin aloittaa vuokrahuoneustossa 1.8.1925. Alakoulun toiminnan käynnistäminen yksiopettajaisena ja 18-viikkoisena siirrettiin vuoden 1931 elokuun alkuun. Alakoulun opettaja olisi päätöksen mukaan yhteinen Vaittilan piirin kanssa. Tällöin astuisi oppivelvollisuus voimaan Laamalan koulupiirissä.

Lukuvuonna 1925 - 1926 opetus tapahtui Tuomas Tellan tuvassa lukuunottamatta käsitöiden opetusta, joka annettiin Juho Tellan tuvassa. Koulun opettajaksi valittiin kylän oma kasvatti. Linda Katri Tella. Hänestä tulikin koulun pitkäaikaisin opettaja. Poikien käsityönopettajana aloitti mylläri Lauri Poutanen.

Sanomalehti Ylävuoksi kertoi 20.4.1929 Ruokolahden
kunnanvaltuuston ratkaisseen Laamalan kansakoulun sijaintipaikan

Lokakuussa 1926 johtokunta esitti kunnalle Tuomas tella Tilan ostamista Laamalan koulun käyttöön. Esitys ei kuitenkaan johtanut mihinkään. Kaksi vuotta myöhemmin koulurakennuksen paikka oli esillä koulupiirin kokouksessa. Ehdolla olivat n.s Luukkosen kangas ja Pitkäjärven pää Kinnin maalla. Kokous valitsi koulun paikaksi Luukkosen kankaan. Maan omistanut Juho Luukkonen lupautui myymään tarvittavam maa-alan 1000 markan hehtaarihintaan. Esitetty paikka ei kuitenkaan tyydyttänyt kaikkia. Kunnanvaltuusto määräsi kunnankirjuri Simo Keltasen pitämään uuden kokouksen Laamalan koulurakennuksen paikasta. Nimttäin ilmajärveläiset ilmoittivat, että mikäli koulu rakennetaan aijotulle paikalle, he haluavat oman koulupiirin. Huhtikuun kokouksessa johtokunta oli kutsunut keskustelmaan koulun paikasta Aleksander Tellan, Ilmajärveltä, Antti Kostiaisen, Iivari Kostiaisen, Juho Kostiaisen ja Johannes Pellisen Sikiölästä, sekä Antti Sikiön, Eenokki Lääperin ja Tuomas Tellan Laamalasta. Johtokunta kävi yhdessä kutsuttujen kylien edustajien kanssa katsomassa koulun paikaksi Tuomas Tellan omistamaa Tellanmäkeä. Tämä paikan sekä johtokunta että kylien edustajat lopulta hyväksyivät. Tuomas Tella lupasi myydä maa-alueen koulua varten samalla 1000 markan hehtaarihinnalla, jonka Juho Luukkonen oli pyytänyt omasta tontistaan. Heinäkuussa 1929 johtokunta esitti koulupaikaksi Tellanmäkeä ja töiden aloittamista samana syksynä. Kunnanvaltuusto teki myönteisen rakentamispäätöksen syyskuussa ja rakennustyöt tulisi aloittaa heti. Päärakennus piti tehdä Kansakoulujen piirustustoimiston valintavihkon mallin mukaan. Sauna- ja talousrakennuksissa käytettiin Sutelan kansakoulun piirustuksia. Koulun tontti erotettiin lokakuussa kantatilasta omaksi Koulumäki-nimiseksi tilakseen. Urakoitsijat valittiin ja ensimmäisenä rakennustoimenpiteenä koulutontille rakennettiin tie.

Etelä-Saimaa 4.1.1930

Ylävuoksi 13.8.1930

Rakentaminen pääsi vauhtiin, kun Kouluhallitus vahvisti vuoden 1929 viimeisenä päivänä rakennuksen piirustukset. Hirsien vetäminen rakennuspaikalle tuotti ongelmia, sillä tammikuussa lumet sulivat pois. Länkiä katkeili, kun hevoset rehkivät sulassa maassa rakennushirsiä korkealle Tellanmäelle. Kellaritiloja louhiessa sattui ylimääräistä työtä aiheuttanut vahinko. Rakennuspiirustuksia luettiin väärin päin ja aluksi kellaritiloja louhittiin väärään paikkaan. Huolimatta edellä kerrotuista vastoinkäymisistä koulurakennus valmistui niin, että uusi lukuvuosi voitiin aloittaa syksyllä 1930 upouudessa koulussa. Komean ja korkean koulurakennuksen hinnaksi tuli valtuuston hyväksymän kustannuslaskelman mukaan 229 740 markkaa.

Laamalan koulun tarina jatkuu täällä

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros. Jukajärven kansakoulu Ruokolahdella

Jukajärven entinen kansakoulu

Lakkautettujen kyläkoulujen "metsästäjä" suuntasi uskollisen Helkamansa sunnuntaina 13.8. Ruokolahden kunnan pohjoisosiin. Tavoitteena oli vierailla ainakin kolmella entisellä koululla: Laamalassa, Jukajärvellä ja Kemppilässä. Jokaisella koululla vierailu onnistui yli odotusten, sillä omistajat sattuivat olemaan paikalla ja esittelivät ylpeänä omistamiaan rakennuksia. Jukajärven koululla vierailun ajoitus sattui nappiin, sillä siellä oli samaan aikaan vierailulla koulun entinen opettaja Anja Koivuvaara.

Jukajärven koulupiiri sijaitsi Ruokolahden kunnan pohjoisosassa. Koulupiiriin kuului Torsantaan kylä, joka muodostui seuraavista kylänosista: Pellisenkylä, Savonkaita, Kemppilä, Jukajärvi, Kontunen, Marjamäki, Torsansalo, Sarajärvi ja Ryhmä. Koulupiiriin kuului myös alueita Sulkavan ja Säämingin kunnista. Jukajärven koulun nimi oli alkuaan Ihalan koulu ja se sijaitsi Sulkavan kunnan alueella. Vuonna 1931 aloittanut koulu toimi Korholan talossa ja oli Sulkavan kunnan hallinnassa. Kun Imatra irtautui vuonna 1948 Ruokolahdesta, siirrettiin koulu Ruokolahden puolelle. Se toimi aluksi Toivo Lampisen talossa ja seuraavaksi Toivo Raijaksen talossa. Kunnanvaltuusto hyväksyi koulupiirin rajat 6.11.1948. Koulupiirissä oli tällöin 27 oppilasta.

Oma koulu rakennettiin koulupiirille vuonna 1951 Jukajärven rantaan, paikkaan jonka oli määritellyt kunnanvaltuusto. Rakennus nousi erittäin luonnonkaunille paikalle, kirkasvetisen ja kalaisan järven hiekkarannalle laskevalle tontille.  Koulurakennukseen tehtiin kaksi luokkahuonetta, keittola, opettajien ja keittäjän asunnot. Koulun lämpöeristäminen epäonnistui ja ensimmäisinä vuosina koulussa oli talvipakkasilla niin kylmä, että oppilaat istuivat luokissa ulkovaatteet päällä ja lapaset käsissä. Koululle rakennettiin erillinen saunarakennus, ei kuitenkaan rantaan, kuten koulun johtokunta esitti. Nimittäin silloinen kunnanjohtaja oli sitä mieltä, että koska koulun sijainti on niin syrjäinen, opettajiksi sinne ei saada kuin vanhoja naisihmisiä. Näille on kunnan sitten talvella hakattava ja ylläpidettävä avantoa, mikä tulisi kunnalle kalliiksi. Niinpä sauna pystytettiinkin lähelle koulun päätyä kaivon viereen. Saunarakennuksesta tehtiin kaiken lisäksi auttamattoman pieni. Uusi hirsinen saunarakennus nousi järven rantaan vuonna 1963. Se koottiin Pohja-Lankilan puretun vanhan kansakoulun hirsistä.

Koulurakennuksen valmistuttua siitä muodostui harrastustoiminnan keskipiste. Siellä kokoontuivat martat ja maa- ja kotitalousnaiset sekä Ruokolahden Rajun Jukajärven osasto.  Erityisen innokkaasti seudulla harrastettiin suunnistusta. Koulupiirin alueelle muodostettiin suunnistusseura "Kontusen Köntys", joka muutettiin myöhemmin muotoon Ruokolahden Suunnistajat. Seura nousi maankuuluksi suunnistusseuraksi.

Jukajärven koulun nykyinen omistaja Elvi Rita kotiovellaan. Oikealla koulun
viimeinen opettaja Anja Koivuvaara.

Vähitellen oppilasmäärän supistuminen vaikutti myös Jukajärven kouluun  Vuoden 1968 syyslukukauden alusta Kemppilän koulupiirin oppilaat aloittivat koulutiensä Jukajärvellä. Tässä vaiheessa oppilaita oli 45.  Jukajärvellä viimeinen kouluvuosi oli 1970 - 1971. Oppilasmäärän pudotus oli muutamassa vuodessa raju, sillä koulun lopettaessa oppilaita oli enää alle 20. Koulun lopetettua toimintansa, entiset oppilaat hajaantuivat jatkamaan koulutietään Virmutjoen ja Pohja-Lankilan kouluihin Ruokolahdella, Lohikosken kouluun Sulkavalla sekä Särkilahden kouluun Säämingissä.

Koulun opettajat vaihtuivat usein, useimmat viipyivät 1 - 2 vuotta. Ennen viimeisinä opettajina toimineita Anja ja Matti Koivuvaaraa, ehti koululla olla yhteensä 16 opettajaa. Koivuvaarat vastasivat opetuksesta yhdeksän vuotta aina koulun lopettamiseen saakka. Anja Koivuvaara muisteli heidänkin pohtineen aluksi siirtymistä syrjäiseltä kylältä ensimmäisen kouluvuoden jälkeen jonnekin muualle. Mutta kyläläisten lämmin vastaanotto, välitön kanssakäyminen ja osallistuminen monenlaiseen harrastustoimintaan sai heidät jäämään. Yhtenä esimerkkinä kylän asukkaiden ja opettajaperheen lämpimistä väleistä Anja Koivuvaara kertoi mm., että heidän oli ostettava 500 litran pakastin, koska kyläläiset toivat niin runsaasti rotinoita.

Jukajärven koulu oli Ruokolahden kunnan omistuksessa vuoteen 1989 saakka. Silloin sen ostivat Elvi ja Aarre Rita, jotka lopettivat kaupanpidon Lohja-Lankilan kylässä. Elvi Rita muisteli, että koulurakennuksesta jätettiin yhteensä 12 tarjousta. Noin kahden hehtaarin tontti oli päässyt pahasti pusikoituimaan, joten edessä oli raivaustöitä. Ostamisen jälkeen rakennuksessa tehtiin muutostöitä sisätiloissa. Ulkonäkökin hieman muuttui, kun yksi ikkuna siirrettiin päätyseinältä järvenpuoleiselle seinälle. Tontti ja sen rehevä puutarha näkyivät olevan erittäin hyvässä kunnossa.

Lakkautettujen kyläkoulujen "metsästäjällä" vierähti parisen tuntia taroinoidessa Jukajärven entisellä koululla. Lämmin kiitos teille Elvi Rita ja Anja Koivuvaara!

Lähteet:
Sulo V. Siitonen. Ruokolahti. Kotiseutulukemisto II.
Lainajyvästöstä euroaikaan. Ruokolahden kylät ja koulupiirit.
Anja Koivuvaaran haastattelu
Elvi Ritan haastattelu.

Ruokolahden Kemppilän Myllykoski

Kemppilän Myllykoski Ruokolahdella

Eilen löysin sattumalta pyöräretkelläni eteläisessä Suomessa harvinaisen vesiputouksen. Se sijaitsee Ruokolahden Kemppilän Myllykoskella. Putouksessa on korkeuseroa peräti 17.1 metriä. Ihalanjärvestä (98,1 metriä) laskevan Myllyjoen vedet syöksyvät alas Jukajärveen (81,1 metriä. Jukajärvi on saanut nimensä kyseisestä koskesta, sillä sen nimi on alkuaan ollut Juvajärvi. Sana juvahan tarkoittaa loivaa, aaltoilevaa koskea. Tosin Kemppilän Myllykoski ei ole loiva.
 

Myllyjoen vesi syöksyy Jukajärveen kahden vanhan patoaukon
välistä.

Koski on seudun suurin ja on keväisten tulvavesien aikana ja runsaiden kesä- ja syyssateiden jälkeen mahtava, kauas kohiseva nähtävyys. Tämänkesäiset runsaat sateet ovat pitäneet huolta siitä, että näin elokuun alussakin koskessa riitti vettä ja kosken kohina kiiri järven toiseen päähän. Jälleen kerran kotimaakunnastani löytyi minulle uusi, luonnonkaunis paikka, jonka tulisi ehdottomasti saada laajempaa huomiota.
 
Kosken yläosassa on sijainnut Kemppilän mylly, joka oli vielä 1900-luvun alkupuolella oli kuuluisa tuotantolaitos ja veromylly. Kosken partaalta löytyy vielä myllyn ja siihen liittyneiden rakennusten raunioita ja kivijalkoja. Myllyn verotusarvoksi laskettiin 1900-lun alussa 8/100 manttaalia. Kun tieyhteydet olivat tuolloin vielä erittäin heikot, jauhettavat viljat tuotiin myllylle pääosin vesitse.  Myllyn sijainti jyrkän kosken ylösassa merkitsi jauhattajille hikistä kipuamista jauhosäkki selässä jyrkkää rinnettä ylös.

Koskessa on putouskorkeutta lyhyellä matkalla 17 metriä

Mylläreinä toimivat mm. Vilho Korhonen, Luukkonen, Hakulinen ja Kantele. Vuonna 1945 Vilho Korhonen rakensi Kemppilän Myllykoskeen sähkölaitoksen. Se jakoi virtaa Ihalan ja Jukajärven taloihin. Kun Jukajärvi jäätyi talvella, sen yli vedettiin piikkilangasta sähkölinja Jukajärven kylään. Tämä kylän oma sähkölaitos palveli tehtävässä lukuisia vuosia. Tosin sähkölaitoksen toiminta oli täysin myllärin meileliikkeiden armoilla, vaikka toisin oli sovittu. Niinpä mylläri saattoi nukkumaan menessään laittaa koneet seis ja jättää kylän pimeäksi.

Myllyn lisäksi koskesta sai voimansa saha ja pärehöylä. Paksuja tukkeja sahatessa terä ei jaksanut purra puuhun, joten välillä oli pysäytettäva tukin syöttö ja nostettava sirkkelin terän kierroksia.
Koskessa oli myös uittoränni, jossa viimeinen uitto tehtiin vuonna 1963.

Kosken vesi ryöppyää Jukajärven pintaan

Kosken partaalle kohonneet laavu ja terassi ovat lähes valmiit.

Kemppilän Myllykoski on kokemassa "uuden heräämisen". Myllykosken alueelle on rakentumassa  laavu, varastorakennus ja huussi. Samoin palstalle rakennetaan noin viisi metriä kanttiinsa oleva hirsikota, johon tulee myös tulisija. Rakennukset näuttivät olevan jo melkein valmiita. Rakennukset tehdään yleiseen virkistyskäyttöön sekä kyläläisille, että kaikille muille halukkaille, Projektista vastaa vuonna 2014 perustettu Torsantaka—Jukajärven kyläyhdistys.Yhdistys on myös sitoutunut hoitamaan alueen kunnossapidon, kuten siivoukset, polttopuuhuollon ja huussin tyhjennyksen.

Lähteet:
Sulo V. Siitonen: Ruokolahti. Kotiseutulukemisto I ja II.
Uutisvuoksi 22.8.2016

Luettua: Inkerin kirkon neljä vuosisataa, osa 3. Inkerin kirkko Venäjän keisarikunnassa 1700-luvulla

Inkerin seurakunnat ja hallintoalueet 1600-luvun lopulla

Jyrki Paaskoski kirjoittaa osuudessaan Inkerin kirkon vaiheista suuresta Pohjan sodasta 1800-luvun alkuun saakka. Poimin oheiseen tekstiin joitakin itseäni kiinnostavia kohtia Paaskosken tekstistä.

Inkerin ja Karjalan kartta vuodelta 1666

Tätä aikakautta leimasi edellä mainitun sodan ohella Nevanlinnan paikalle perustetun Pietarin kohottaminen Venäjän pääkaupungiksi. Inkerinmaan keskelle nousseen monikulttuurisen ja -kielisen suurkaupungin synnyn lisäksi inkeriläisten elämää mullisti keisarillisen perheen kesäpalatsien, puistojen ja aateliston kartanoiden rakentaminen. Aateli perusti 1700-luvun kuluessa Pietaria ympäröivälle maaseudulle runsaasti manufaktuureja, sahoja ja myllyjä, joissa työvoimana oli venäläisiä ja inkeriläisiä maaorjia. Pietarin kuvernementin voimakas väestönkasvu teki inkeriläisistä vähemmistön kotiseudullaan. Pietariin ja sen ympäristöön siirrettiin tai siirtyi venäläisiä, saksalaisia ja virolaisia talonpoikia, käsityöläisiä, kauppiaita ja sotilaita perheineen. Pohjois-Inkerissä suomalainen väestönosa säilyi kuitenkin edelleen enemmistönä. Aateliston omistukseen lahjoitetuista inkeriläisistä talonpojista tuli maaorjia. Heidän liikkumisensa oli rajoitettua ja avioitumisoikeutta kontrolloitiin. Pietarin läheisyys merkitsi tiivistä kytkeytymistä pääkaupungin talouselämään ja tarjosi myös runsaasti sivuansiomahdollisuuksia.

Spankkovan kirkko

Muutospaineissa Inkerin seurakunnat suvut ja perheet eristäytyivät oman luterilaisen uskontonsa, kielensä ja kulttuurinsa pariin ja torjuivat muiden kansallisuuksien ja kulttuurien lähestymisyritykset. Venäläisen hallinnon aikomuksena ei ollut käännyttää alueen luterilaista väestöä ortodoksiseen uskoon. Pietari I:n politiikkana oli sen sijaan valloitettujen alueiden eliitin integroiminen keisarikunnan lojaaleiksi tukijoiksi oikeudellisine, taloudellisine ja uskonnollisine privilegioineen. Suuren Pohjan sodan aika merkitsi Inkerin seurakuntaelämän rappeutumista, kun suuri osa papistoa oli vangittuna, karkotettuna tai paenneena. Tästä seurasi paikoin kansanuskon vahvistumista ja esikristillisten ja kristillisten tapojen sulautumista. 

Maaorjuus vaikutti inkeriläisiin passivoivasti. Kun talonpojat tekivät kolme päivää viikossa töitä palatsien ja aatelismiesten pelloilla, rakennustyömailla ja manufaktuureissa, heille ei tahtonut jäädä riittävästi aikaa työskennellä omilla sarkajakoisilla pelloillaan, jotka edellyttivät kyläkunnittaista yhteistyötä. Samaan aikaan aatelismiehet siirsivät Sisä-Venäjällä sijainneilta kartanoiltaan lisää maaorjatalonpoikia Inkeriin. Usein inkeriläisiä talonpoikia pakotettiin siirtymään syrjään ympäröiville metsä- ja suoalueille venäläisten tieltä. Lisäksi 1700-luvun lopulla Inkeriin muodostettiin pieniä saksalaisia ja virolaisia kolonioita

Esimerkki Kelton seurakunnan rippikirjasta vuodelta 1873

Vuoden 1686 kirkkolaki velvoitti kirkkoherraa pitämään kirjaa ehtoollisella käyvistä seurakuntalaisista. Lisäksi kirkkoherran tuli kirjata syntyneet, vihityt ja kuolleet. Minulle on ollut yllätys, miten hyvin myös Inkerinmaan luterilaisten seurakuntien arkistoja on säilynyt tähän päivään saakka. Näin siitä huolimatta, että Inkerin luterilaisen kirkon toiminta kiellettiin vuosikymmeniksi ja alue joutui taistelutantereeksi 1910-luvun lopulla sekä toisen maailmansodan aikana. Vanhin tallessa oleva rippikirja on Spankkovan seurakunnasta vuodelta 1721. Keltosta on säilynyt kirkonkirja vuosilta 1745 -1755. Se sisältää rippikirjan ja vihittyjen kastettujen ja kuolleiden luettelot. Historiakirjoja, jotka sisälsivät syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelo, ryhdyttiin pitämää Pietarin ruotsalais-suomalaisessa seurakunnassa vuodesta 1733 lähtien. Tuutarin seurakunnan syntyneiden ja kuolleiden luettelot ovat säilyneet vuodesta 1757 lähtien. Paaskosken arvion mukaan kirkollisia rekistereitä olisi pidetty viimeistään 1780 – 1790-luvuilta alkaen lähes kaikissa seurakunnissa. Lastenkirjojen pito alkoi Inkerissä 1780-luvulla. Rippikoulu yleistyi Inkerin seurakunnissa 1780- ja 1790-luvuilla. Ensimmäisenä sen pito alkoi Tuutarissa vuonna 1781.

Rippikirjoihin merkittiin seurakuntalaisten lukutaitoa kristinopin perusteiden hallinta. Näistä löytyy mielenkiintoinen havainto, jonka mukaan naiset hallitsivat nämä keskimäärin paremmin kuin miehet. Seurakuntalaisten lukutaito kehittyi hyvään suuntaan 1700-luvulla ja inkeriläisten laajamittainen lukutaito oli poikkeuksellista sekä maantieteellisesti että historiallisesti. Ympäröivien ortodoksikylien väestö ei pääsääntöisesti osannut lukea. Lukutaidolla olikin merkittävä asema inkeriläisten oman identieteetin luomisessa ja ylläpidossa. Se erotti heitä uskonnon ja kielen ohella venäläisistä naapureistaan ja vaikutti 1800-luvulla merkittävästi inkeriläisten kansallistunteen vahvistumiseen  ja oman erityisyyden korostamiseen.