Johan Rännäri: Pohjanmaan lento-uskoisuuden synty ja vaikutus

Perehtyessäni liminkalaissyntyisen kirjailijan, kansanvalistajan ja sanomalehtimiehen Johan (Juho) Rännärin elämänvaiheisiin, tutustuin ohessa seuraavaan Rännärin nimimerkillä J. Suomela julkaisemaan painatteeseen Pohjanmaan Lento-uskoisuuden synty ja vaikutus. Kyseinen vuonna 1866 ilmestynyt 16-sivuinen vihkonen löytyy kansalliskirjastosta, jossa se on myös mikrofilmattu. Christian Evert Barckin kirjapainossa Oulussa painetussa kirjasessa Rännäri kuvaa lestadiolaisuutta, joka oli tuohon aikaan nopeasti leviämässä Lapin perukoilta Pohjanmaalle ja muuhun Suomeen. Kuvaus on yksi varhaisimmista herätysliikettä kuvaavista julkaisuista. Rännäri esittelee kirjoituksessaan äärettömän synkkänä Lapin väestön moraalisen tilan ennen lestadiolaisen herätyksen syttymistä. Mieleeni nousi epäilys siitä, olivatko asiat todella niin huonosti. Tässä lainaus Rännärin tekstistä:

Juoppous, huoruus, petos, vääryys, varkaus ja kaikki lihan työt olivat heidän pääomaisuutensa.

Laestadiuksesta kirjoittaja antaa varsin myönteisen kuvan. Sen sijaan lestadiolaisten kokousmeno ja liikkeen kannattajien hengellinen kiivaus saavat voimakkaan tuomion. Kirjasen lopussa on runoilija H. M-sen pilkallinen runo lestadiolaisten seuroista.

 ------

Aluksi

Se on kylläkin tarpeetointa ja vaarallista ryhtyä uskonnollisten asiain taisteluksiin, mutta kun näiden lento-uskoisten villitys, joista tässä kirjassa puhutaan, on niin selvästi vastaansotiva raamatullista uskoamme, niin siksi ei haitanne, että sen alkuperäisyydestä ja vaikutuksesta puhelen muutamia sanoja niille, joilla ei ennestään ole siitä tietoa ja koettelemusta, että sitä paremmin voisivat varjella itsensä joutumasta semmoiseen hengelliseen sokeuteen, jossa nämät vaeltavat:

Apostoli käskee kristityn ihmisen koetelemaan henget ja eroittamaan niitä vääristä. Lento-uskoisten henget ovat koetellut, sillä niissä hallitsee, liikkuu ja vaikuttaa lihallinen kiivaus, jolla vaativat suruttomilta syntein tunnustusta ja jonka voimasta lentävät lakkaamattomassa muka hengellisessä ilossa.

Limingassa helmikuun alussa 1866.
J. Suomela

Lento-uskoisuuden synty ja vaikutus

Suomen ja Ruotsin valtakuntain pohjoisimmalla perukalla Karesuannon, puoleksi suomalaisessa ja puoleksi lappalaisessa seurakunnassa, alkoi Ruotsin puolella Muonion jokea vuosina 1848 ja 1849 ilmestyä kansassa suuria hengellisiä herätyksiä ja liikutuksia. Provasti Laestadius saarnasi siellä Herran sanaa niin suurella menestyksellä, että tuhansittain sieluja saivat siitä sydämmeensä murheen Jumalan mielen jälkeen, joka saattaa katumuksen autuudeksi. Joka päivä virtaili joukottain hänen tykönänsä Herran sanalta runnelluita syntisiä, valittaen raskaan syntikuormansa tunnon alla synteinsä suuruutta. Kansa, jolle Laestadius saarnasi, oli mitä törkeintä, kristillisen seurakunnan helmassa, synnin ja saatanan palveluksessa tavataan: Juoppous, huoruus, petos, vääryys, varkaus ja kaikki lihan työt olivat heidän pääomaisuutensa, sanalla sanottu: synkiä suruttomuus ja tietämättömyys vallitsi heidät. Ainoastansa joku lunonnonsiivokin löytyi joukossa, jotka farisealaisella pyhyydellä luulivat olevansa onnelliset. Niistä sanoi Laestadius, että olivat siviöitä huoria, rehellisiä varkaita, kunniallisia murhamiehiä, raittiita juomareita, leikillisiä valehtelijoita jne., jotka luulivat olevansa likimäiset ystävät Jumalan kanssa, ehkä he olivat saatanan paraita ystäviä, jotka kuolleella uskolla ovat rohkioita armon varkaita. Kaikille kuvasi Laestadius monenkaltaisten vertausten kautta, kuinka he ilman totista synnin surua, ilman kääntymystä ja uudesta syntymättä elävään uskoon, olivat kastetuita pakanoita kristillisen seurakunnan helmassa. Vanhoja ja nuoria, köyhiä ja rikkaita tuli lyödyksi Mooseksen sauvalla, jota välikappaletta Laestadius käytti kiivaimmassa muodossa, semminkin ensimmäisinä vuosina. Tämmöistä saarnaa ja hengellisten- ehkä kyllä usiastikin petollisten – näköin ja ilmestysten selvittämistä käytti Laestadius sen suruttoman kansan herättämiseksi, joka saarna sanakuulijoissa vaikutti kauhian vihan syntiä vastaan. Paloviina-asiat särjettiin, ja viina laskettiin riettaan kusena maahan; koreat vaatteet hävitettiin tulella ja repimällä; lihalliset huvitukset hyljättiin; kirjoja ostettiin ja niitä luettiin yöt päivät; sanalla sanottu: koko ulkonainen ja sisällinen elämä sai kansassa suuren muutoksen. Kirkossa, kotona ja joka paikassa missä ihmisiä oli, sai Laestadius kuulla lakkaamatointa valitusta ja voivotusta syntiviheliäisyyden tunnon alla olevilta sieluilta, joita hän suurella ahkeruudella koki taluttaa Jesuksen Kristuksen lasareetiin, jossa kaikki synti-sairaat tulivat terveiksi, jos vaan eivät kesken sieltä pois karanneet. Väsymätöin oli Laestadius suuren kuninkaansa palveluksessa, joka ei myöskään ollut turhaa työtä, sillä muutamain vuosien kuluessa vaikutti Herran henki suuria herätyksiä koko Tornionjoen varrella sekä kaikissa Lapin seurakunnissa Ruotsin ja Suomen puolella aina Norjan valtakuntaan asti. Mutta tämä siunattu aika ei pysynyt kauvan alkuperäisessä puhtaudessaan; monta suurta villitystä on sitte perkele istuttanut ja vaikuttanut Herralta herätettyin sieluin seassa, josta on nähtävä, että ”monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut.

Enimmältä osalta tämä provasti Laestadiuksen puhdas kylvö on nyt täytetty ohdakkeilla ja orjantappuroilla. Monta saarnaajaa on sekä Ruotsin että Suomen puolen talonpoikaisesta kansasta nosnut, jotka ihmisjärjen ja luonnollisten halujen huvituksilla, järjettömillä hypyillä, tanssilla, horroksiin menemisillä, käsien taputtamisilla sekä muilla lihallisilla ilveillä ja ilettävillä tempuilla ovat seppelöineet uskonsa tunnustuksen, joka on että: ”ihmisen pitää ruumiin ja sielun kanssa uskoa itsensä pyhäksi, autuaaksi Jumalan lapseksi, jossa tilassa hän tuntee itsensä aina valmiiksi kuolemaan, josta onnesta sitte sopii iloita hengellistä iloa, joka ilmoittaa itsensä lihallisissa huvituksissa, sillä liha on nyt pyhä, jonka työt ja toimet, ilot ja ilveet ovat myöskin pyhitetyt uskon kautta, sillä uskovaisella ei ole yhtään syntiä, jota vastaa uskottomain paraimmatkin työt ovat kauhistus Herralle, sillä kaikki kuin ei ole uskosta, on synti.

Näin kauniisti ja kavalasti ne Herramme Kristuksen sairashuoneesta kesken karanneet armon varkaat ja hengelliseen ylpeyteen kohonneet selvittävät Raamattua ja eksyttävät arkoja tuntoja kesken pois tarpeellisesta parannuksen murheesta, nöyryydestä ja hengen köyhyydestä. Heillä on kiivaus totuuden puoleen, mutta ei taidon eikä Kristuksen hengen jälkeen; heillä on jumalinen meno olevanansa, mutta sen voiman he poiskieltävät, nimittäin he kiivastelevat uskottomuutta ja suruttomuutta vastaan luonnollisella kiivaudella, joka kiivaus aina jääpi niihin sieluihin, jotka herättyänsä synnin unesta kyllästyvät Jumalan isällisen hoidon alla olemiseen nöyryytetyllä sydämmellä siihen asti, kuin vanhurskauttaminen elävän uskon sytyttämällä tapahtuu sydämmessä, jolloin Jumalan nöyryyttävä henki ottaa ihmisen armon välikappalten viljelemiseen oheessa hoitonsa alle ja elävän, jos kohta heikonkin, uskon Kristuksen välikappaleena ollessa, kuljettaa ihmisen köyhänä ja nöyränä autuaalliseen ijankaikkisuuteen. He hyppäävät omalta lihalliselta mieleltänsä neuvoa kysymään, joka aina on valmis ohjaamaan ihmistä niihin harjoituksiin, jotka kurituksen alta poisjohdattavat, ennekuin ihminen ehtii käsittää itselleen muistosetelin Kristuksen sairashuoneesta, jossa tarpeellisen ajan ollut sielu tulee sitä nöyremmäksi, mitä enemmän Kristuksen armo ja rakkaus uskon kautta ilmestyy hänelle, joka tuntee olevansa suurin syntisten seassa:

Sellaisista karkureista täällä Pohjanmaalla on syntynyt villiuskoisten seura, joita siis oikeen ansiollisesti kutsutaankin Lento-uskolaisiksi.

Eräs runoilija H. M-nen Oulussa laulaa heistä, sitte kuin oli nähnyt heidän seuroissansa heidän tavallisen tervehdystapansa, seuraavasti:

Samalla he tarttuivat
Toisiansa kaulaan,
Syleilivät, suutelivat,
Rupesivat laulaan.

Niin kuin sudet ulvoivat
he sitten hetken aikaa,
Sanoja he huutivat,
Ei nuotist’ ollut taikaa.

Toiset silloin nauroivat
Niin kuin mielipuolet
Kamalasti, heillä oli
Monellaiset juonet

Huojuivat ja heiluivat,
Ja polit jalkojansa

Haparoivat käsillään
Ja makasivat kanssa.

Jo tuli heidän pappinsa,
Se oli Torniosta;
Kas! Silloin vasta elämä
Nyt alkoi siellä nosta.

He räpyttivät käsiään,
He huutivat kuin hullut:
”Nyt on meidän autuutemme
Antaja jo tullut!”

Kun he vähän vaikkenivat
Tästä innostansa,
Niin se pappi saarnata
Nyt alkoi voimastansa.

Hän sanaa pyhää selitti
Vaan omaan tapahansa,
Hän synnit heille julisti
Anteeksi antavansa.

Hän olevansa taivaassa
jo laumanensa luuli,
Enkeleiden soitonkin
Hän korvissansa kuuli

Hän huuti: ”Lapset riemuitkaat
Nyt täällä taivahassa,
Nyt teill’ on kyllin autuutta
Valossa kirkkahassa!”

Kas silloin äänet kaikuivat,
Jo monet hyppäsivät,
Ja kädet yhteen paukkuivat,
Kas näin he riemuitsivat.

He huutivat: ”Hih! Taivassa!
Kas tääll’ on ilo suuri,”
He hyppivät nyt raivossa,
Kuin mielettömät juuri.

He kynttilänkin sammuksihin
Puhalsit usiasti
Ja toisiaan halasivat
Erittäin hartahasti.

Ja uikuttivat muutamat,
Kuin hadäss’ oisi olleet;
Ja toiset kaaduit lattialle
Juuri niin kuin kuolleet.

Siitä kuin he virkoisit,
He toivat terveisiä
Taivahasta ystävilleen
Sangen suloisia.

--------

He huusivat: ”kas kätemmekin
Kirkkahasti paistaa
Katsokaa, kuin taivaallinen
Kruunu meillä loistaa!”

-------

Itse pappi lakkiansa
Puisti kourassansa,
Siitä sanoi taiaallista
Mannaa jakavansa.

Sitä kaikki ahmivat
Ja suiotaan maiskuttivat;
Käsiänsä kilvassa
He taasen taputtivat.

Muuan akka lattialla
Ryömi kontallansa,
Toinen istui seljässä
Se oli kumma kansa.

Minä kysyin: ”mitä tämä
meno merkitseepi?”
Niin ne sanoi: ”Aasin tammall’
Tämä ajeleepi.”

Suuni meni nauruhun,
Vaikka surkialta näytti,
Kuinka nämät Herran sanaa
Raukat väärin käytti.

Toiset taasen uskottomain
Kanssa torasivat:
He riettahaksi haukkuivat,
Ja miten osasivat

Näin kuvailee runoilijamme Lento-uskoisten seuraelämän tapoja ja lopettaa laulunsa kehoittaen itse kutakin varomaan joutumasta sellaiseen hengelliseen sokeuteen, sanoen:

”Ne viettelevät kansaamme
Ja tyhmät siihen taipuu,
Tarvitessa uskontonsa
Tomuks’ kerta vaipuu.

Se häväiseepi Jumalan;
On vastoin uskontomme
Ei vie se meitä taivaaseen,
Ei anna autuutamme.

Siis välttäkäämme seurojans’,
Elkäämme menkö niihin;
He kavalasti uskohonsa
Kietoilevat kiini.”

Suruttomuus ja hengellisen kuoleman tila, jossa ihminen ennen kääntymystänsä elää saatanan palveluksessa, on totisesti onneton tila, josta Jumala meitä monella tavalle pyytää herättää viheliäisen tilamme totiseen tuntoon, katumukseen ja elävään uskoon Kristuksen päälle; mutta jos ihminen ei kiintiästi ri[i]pu sanassa ja pidä sitä ojennus-nuoranansa sisällisen ikävöimisen kanssa Kristukseen, niin tulee viimeinen villitys pahemmaksi ensimmäistä, sillä ihmisen oma sydän on kaikissa Aatamin lapsissa kavala ja petollinen.