Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

perjantai 1. toukokuuta 2015

Lapin saarnamies



 Sanomalehti Etelä-Saimaassa oli vuosina 1920 - 1921 laaja, moniosainen artikkelisarja Pohjois-Norjasta. Sen kirjoitti saamenkielen tutkija Eliel Lagercrantz (1894 - 1973) , joka teki useita matkoja kyseiselle alueelle 1910-luvun lopulla ja 1920-luvulla. Useissa kirjoituksissaan hän kuvaa myös alueella vahvasti tuolloin vaikuttanutta lestadiolaisuutta. Ohessa hänen kertomuksensa saarnaaja August Lundbergistä ja tämän pitämistä seuroista. Lagercrantzin luoma kuva ei ole mairitteleva. Hänen mielestään Lundberg on taitava manipuloija, joka leikkii jopa kuulijoidensa mielenterveydellä.  Saarnaaja August Lundberg oli Lannavaaran lähetyskoulun johtaja Pohjois-Ruotsista, mutta hän kierteli ahkerasti saarnamatkoilla myös Pohjois-Norjassa.

August Lundberg (1863 - 1930) kuvattuna Tukholmassa vuonna 1930.

Lapin saarnamies (Etelä-Saimaa 1.3.1921)

Maallikkosaarnaaja on ylevä käsite  Lapin maan puolella. Se liittyy läheisesti lestadiolaiseen uskontoon ja tätä asianomaista kunnioitetaan paljon  enemmän kuin konsanaan kirkon pappia. Pappisvirkaa hän hoitaakin. Vaan sen sijaan, että papit tekevät virkatoimensa palkan vuoksi, on saarnamies Jumalan käskemä työase, hän toimii pyhästä kutsumuksesta, joka koko hänen olennolleen ja esiintymiselleen antaa jonkunlaisen hohteen ja korkeamman merkityksen. Hänessä asuu Jumala itse. Lausuin kerran ihmetykseni julki erään vanhan saarnaaja-faarin pirteästä luonteesta ja hänen esittämiensä ajatuksien selvyydestä. Minulle vastattiin, että ”no eihän se pyhä henki koskaan vanhene, vaikka ihminen vanhenee”. Vaan kun saarnaajamies tulee ikälopuksi ja raihnaiseksi, eikä pysty enää saarnaamaan, niin sanotaan, että pyhähenki on lakannut vaikuttamasta hänen kauttaan.


Erikoisen pyhyyden ja hyvyyden maineen on saavuttanut eräs ruotsalaista syntyä oleva mies, joka on muuttanut Ruotsin lappalais- ja suomalaisalueelle ja siellä omaksunut suomen kielen ja lestadiolaisuuden. ”Limperin” nimellä hän kuitenkin on tunnettu myös laajalti Pohjois-Norjassakin ja Pohjois-Suomessa. Papit, jotka yleensä ovat näiden maallikkosaarnaajien vastustajia, salaisesti tai julkisesti, nimittävät häntä ivallisesti ”profeetaksi”. Arvokkaana ja luonnottoman jäykkänä hän kokoushuoneessa asettuu paikalleen pöydän taakse raamattunsa eteen ja hänen viereensä penkille istuutuu toinen mies, ankaran totinen hänkin virsikirja kädessään. Sillä virsi on ensin veisattava. Se kypsyttää mieltä saarnaa kuulemaan, se on ikäänkuin kuiviltaan hikoilemista höyrykaapissa ennen lauteille menemistä vihtalöylyyn. Virsi siis veisataan, pitkä ja kolkko, väärä nuotti särkee korvaa, vaan kuvastaa samalla kaiken maallisen puutteellisuutta, joka tunne on eduksi toimituksen alussa.


Virren loputtua saarnamies ensin hiljaa lukee rukouksen ja tekstin. Sitten seuraa pitkän pitkä tekstin selitys. Ukkosen jyrinänä pauhuava, itkunsekaisilla, sydäntä vihlovilla huokauksilla höystetty saarna täyttää nyt rukoushuoneen ja kajahtaa takaisin vapisevista seinistä. Se ennustaa häviötä ja kiirastulta, se masentaa jäykimmänkin sydämen ja panee itkun tyrskeet kulkemaan koskena kautta kuulijakunnan. – Sanotaan, että tämä sama mies omassa elämässään on kokenut vaikeita vastoinkäymisiä tautien ja ainoan pojan kuoleman kautta. Taitavasti hän ainakin on käsittänyt kaikki ne ihmissielussa uinailevat vaistot, jotka herätettyinä syöksevät ihmisen epätoivon ja katumuksen valtaan. Maailman hän maalaa mustaksi ja vääryyttä täydeksi. Hän muistuttaa kuulija hänen aineellisesta köyhyydestään ja syntisten ihmisten ylellisyydestä hänen kustannuksellaan. Herätettyään täten terveellistä vihantunnetta laumassaan hän vielä terästää sitä mainitsemalla taudeista ja kuolemasta. Vaan syy tähän huonoon tilaasi on itsessäsi, pahoissa teoissasi, synnillisessä elämässäsi, josta et ole välittänyt tehdä parannusta. Tämä viimeinen seikka vähän tyhmistyttää kuulijoita, jotka köyhyytensä kuvauksissa jo ajattelivat rikkaiden kostamista. Vaan saarnamiehemme on tottunut ja hätäilemätön. Hänen puheensa saapi nyt uuden käänteen ja kuulijoita kohtaa isku aivan odottamattomalta taholta. Sillä heille kerrotaan, että muut ennen heitä ovat löytäneet onnen ja autuuden tekemällä parannuksen, kuolemassa he vain näkivät vapautuksen ja nauttivat nyt taivaan moninaisista iloista, jotka sivumennen saavat valaistuksensa. Naisiin tehoo varsinkin kertomus kahdesta naisesta ristin juurella Golgatassa, hienon hienosti koko puhe perustuu ihmisen egoistisiin pyyteisiin, itsesäilytysvaistoon ja käänteentekevä on huomautus siitä vaarasta, että toinen pääsisi nauttimaan suurempaa hyvää ja taivaan siunausta.


Näin saarnamiehemme taitavasti panee ihmisen kurjuuden tunnon, synnin- ja katumuksentunnon ja tuskan, mutta yhtä suuressa määrin myös vihan ja kateuden intohimojen ryöpyn alle. Hän herättää kuulijoissaan tunteen, joka karmii heidän luitansa ja ytimiänsä. Tämä tunne on väkevintä, riffinoiduinta (ilm. raffinoiduinta) nautintoa niille, joitten emotsinolinen (tunteenliikehtimis) tarve on vastaanottavainen näille esitetyille mielikuvitustuotteille ja niihin kerran tottunut s.o. herännyt. Näin aikaansaatu tunnelma on ruumiillisestikin yhtä voimakas kuin humala ja voittaa kokonaan väkevimmänkin tupakan tuottaman tunteen.  Sen ytimenä on hermojännitys, joka hiljaisesti ja hitaasti kiihtyy, kokoo kuulijan huomion, kiinnittää hänen mielensä, valtaa hänet, johdattaa hänet hirveään tuskaan, joka yltymistään yltyy noustakseen lopulta äärimmäiseen huippuunsa ja sitten äkkiä lauetessaan saattaa ruumiin ja mielen mitä suloisimpaan hyvänolontunteeseen, joka on sitä kirkkaampi ja ihanampi, kuta väkevämpi edellinen tuskantunne on ollut. – Nämä saarnahetket ovat pohjoisen maailman ainoat todelliset taidetilaisuudet, ja niissä esitettävä taide on niin karkeata ja alkuvoimaista, kuin kuulijoiden jäykät mielet vaativat. Yksinäiset olot ja muunlaisten henkisten nautintojen puute pakottavat näin väkevään tunteenliikuntatarpeen tyydyttämiseen. Uskonnolliset kokoukset välittävät siten yhtä Lapinmaan tärkeintä hyödykettä. – Ja niinkuin kaikki ylenmääräinen nautinto saattaa käydä vaaralliseksi, niin on myös uskonnollinen mielenliikutus vikapää siihen, että moni heikkohermoinen ihmisraukka on menettänyt järkensä.
 
Vaan kuta enemmän liikutuksia sattuu, sitä suuremmaksi käypi saarnamiehen maine ja hänestä tulee ikää myöten kaiken kansan edessä pyhä mies

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti