Simolan (kansa)koulu Lappeella

Simolan vuonna 1903 valmistunut kansakoulu kuvattuna 5.7.2015

Ensimmäinen pysähdyspaikkani pyöräretkelläni  5.7.2015 oli Simolan, Monolan, Kälvelän, Rikkilän ja Vainikkalan kylissä Simolan vanha, mutta arvokkaan näköinen kansakoulurakennus.  Kokosin koulun vaiheista jälkikäteen yhteenvedon käyttäen apunani Taavi G. Murron vuonna 1929 painettua kirjaa Lappeen pitäjän historia II sekä  usean kirjoittajan kokoamaa kirjaa Kunta kaupungin kupeessa. Lappeen historia II. Vuodet 1865 - 1966, joka ilmestyi vuonna 2011. Ja lisäksi Leena Pentikäisen Simolan kyläseudun historiasta koostamaa kirjaa Lappeen Simola. Risteysasema Pietarinradan varressa vuodelta 2005. Selasin myös vanhoja lehtiä.

Simolan koulun länsipääty

Kansakoululaitoksen luominen alkoi maassamme1860-luvulla ja ennen pitkää jokaisessa isossa suomalaisessa maalaiskylässä oli oma kansakoulu. Lappeenrantaan perustettiin ensimmäinen kansakoulu vuonna 1866, Lappeelle vuonna 1878. Toukokuun 24. päivänä1898 antoi valtiovalta asetuksen kansakoulujen perustamisesta maalaiskuntiin. Se velvoitti kunnat jakamaan alueensa kansakoulupiireihin. Lisäksi asetus edellytti, että kunnat  perustavat niin monta kansakoulua, että jokainen kunnassa asuva lapsi voi nauttia opetusta omassa koulupiirissään ilman suuria vaikeuksia. Lappeella kuntakokouksen asettaman 14-henkisen piirijakovaliokunnan esitykseen tukeutuen kuntakokous hyväksyi 15.7.1899 kuntaan kansakoulupiirijaon. Näin muodostettiin 14 koulupiiriä: Haapajärvi, Hanhijärvi, Kasukkala, Kansola, Kaukaa, Korkea-aho, Kärkelä, Mustola, Pulsa, Purala, Simola, Sipari, Taikinamäki ja Vainikkala.

Simolan koulun itäpääty

Simolan kansakouluhankkeesta löytyy ensimmäinen maininta jo vuodelta 1897. Lappeenrannan Uutisissa nimittäin kirjoittettiin 26.1.1897: Jos kerran joskus Lappeella yksikään kansakoulu perustetaan, niin Simolaan pitää myöskin saapa semmoinen laitos. Kun kerran kylässä on kapakka, totta kai kouluakin tarvitaan. Artikkelin kapakalla tarkoitettiin asemalla ollutta ravintolaa, jossa tarjoiltiin myös väkijuomia..

Kyseisellä asemalla pidettiin 17.9.1899 kokous, jossa neuvoteltiin tuloksetta kansakoulun perustamisesta. Innokkaan koulun puuhaajan kauppias Aksel J. Enckellin aloitteesta saatiin uusi kokous koolle herrastuomari Mikko Monosen taloon 18.11.1900. Kokouksessa Mikko Mononen tarjoutui lahjoittamaan kaksi hehtaaria maata koulun tontiksi puolentoista kilometrin päästä asemalta. Kokousväki piti lahjoitettua paikkaa sopivana ja päätti aloittaa koulun rakentamisen. Ratamestari Fredrik Wallenius laati koulua varten piirustukset. Ne hyväksyessään kuntakokous määräsi  kuitenkin rakennusta lyhennettäväksi kahdella metrillä ja kavennettavaksi 1,5 metrillä. Kunta varasi hanketta varten valtiolta otetun 2000 markan lainan. Koulupiiriin kuuluvat perheet velvoitettiin tuomaan rakennuspuita hankkeeseen. Puumäärä oli sidottu veroäyrimäärään. Ne, joilla ei ollut metsää, osallistuivat rakennuskustannuksiin rahallisesti.

Kutsu juuri valmistuneen Simolan kansakoulun vihkiäisiin.
Itä-Suomen Sanomat 24.9.1903

Simolan kansakoulu vuonna 1956

Koulun rakentamista viivästyttivät ajalle tyypilliset riidat koulun paikasta. Haikalan, Melkkolan ja Suomalaisen kylien asukkkaat vaativat koulun rakennuspaikan siirtämistä heidän kyliään lähemmäksi. Tätä vastustivat Kälvelän ja Rikkilän kylien asukkaat. Lisäksi Simolan aseman virkamiehet tulivat siihen tulokseen, etteivät heidän lapsensa juurikaan tätä kansakoulua käytä, vaan hakeutuvat yksityisiin oppilaitoksiin. Niinpä heidän mielestään virkamiesperheiden ei ole pakko osallistua koulun rakentamiskustannuksiin. Asemapäällikkö Wigren valitti kaikkien virkamiesten puolesta rakentamiskustannuksiin osallistumisesta kuntakokoukselle. Se hylkäsi valituksen kuten myöhemmin myös läänin kuvernööri. Monien vaiheiden jälkeen koulu valmistui syksyllä 1903. Sen vihkiäisiä vietettiin 27.9.1903 ja ensimmäiset oppilaat otettiin vastaan 30.9.

Vuosina 1903 - 1907 koulussa oli vain yksi opettaja, joista ensimmäisenä tehtävää hoiti Maria Lipponen. Vuodesta 1928 alkaen Simolassa toimi myös 36-viikkoinen alakoulu. Vuonna 1937 koululle valmistui erillinen lisärakennus, johon sijoittuivat alaluokka, veistosali, keittola sekä alaluokan opettajan asunto.

Simolan kansakoulupiirin kokous.
Etelä-Saimaa 12.10.1920

1940-luvulla Simolan koulu kärsi tilanahtaudesta suuren oppilasmäärän vuoksi ja tuossa vaihessa puuhattiin Raippoon uutta kansakoulua. Se hanke ei kuitenkaan toteutunut. Lukuvuonna 1956 - 1957 koulussa oli 102 oppilasta ja opetutyössä neljä opettajaa. Vuonna 1965 oppilaita oli 65, vuosikymmenen lopulla noin 80. Vuonna 2013 Lappeenrannan koulutoimi esitti syyskuussa 2013 Simolan koulun lakkauttamista. Suunnitelma liittyi kouluverkoston supistamisen kautta haettaviin säästöihin. Simolan koulun oppilaat olisivat siirtyneet suunnitelman mukaan Kesämäen kouluun syksystä 2015 lukien. Suunnitelma "jalostui" loppusyksyn aikana niin, että kaupunginvaltuusto teki Simolan osalta seuraavanlaisen päätöksen: Mäntylä-Vihtola alueelle kohoaa 2021-2023 uusi koulu, jos alueen asukasmäärä sitä vaatii. Kouluun sijoitetaan tilat myös Simolan oppilaille ja osalle Korkea-ahon koulun oppilaista. Eli vanha ja arvokas koulukiinteistö säilyy alkuperäisessä käytössään vielä 6 - 8 vuotta.

Simolan koulun eteläinen seinusta

Simolan koulun pihapiiriä

Vuonna 1937 valmistunut erillinen lisärakennus

Murhatun kauppiaan Heikki Pajarin muistokirjoitus (Wiipuri no 219/20.10.1900)

Edellisessä blogikirjoituksessani aiheenani oli Lappeen Tirilässä lokakuun puolivälissa vuonna 1900 tapahtunut kolmoismurha. Murha, jossa tekotapa oli erittäin raaka (murhavälineenä oli puntari), oli monimutkaisine ja värikkäine selvittelyineen ja oikeudenistuntoineen kolmen vuoden ajan lehtien uutisotsikoissa. Wiipuri-lehti julkaisi 20.10.1900 murhatun lestadiolaisen kauppiaspariskunnan hyvin tunteneen henkilön laatiman muistokirjoituksen. Vainajat kuvataan auttavaisina, rehellisinä ja vaatimattomina ihmisinä. Tuo kuva muodostui heistä myös minulle, tutustuessani lukuisiin aihetta koskeviin lehtikirjoituksiin ja oikeudenkäyntipöytäkirjoihin. Heikki ja Maria Pajarin (os. Tång) hautakivi seisoo edelleen hautausmaakäytäntöjen muutoksia uhmaten Lappeenrannan vanhalla hautausmaalla. Toivottavasti vielä pitkään.

Muistosanoja 

Lappeella tapahtuneessa kolmoismurhassa surmansa saaneesta H. Pajarista kirjoitetaan meille:

Ylhäisistä ihmisistä samme kyllä paljon kuulla puhuttavan heidän kuolemansa jälkeen. Näinä päivinä ovat sanomalehdet tienneet kertoa kamalasta kolmoismurhasta Lappeella, jonka kautta tuonelaan on mennyt alhaisia henkilöitä, mutta joiden joukossa kuitenkin oli yksi, - Heikki Pajari, jonka vaatimattomasta, mutta hyväätekevästä elämästä tahtoisin tässä jonkun sanan sanoa.

Vainaja oli kotoisin Kuivaniemen kappelista. Jo nuorena tuli hän palvelukseen Iihin kauppias Häggqvist-vainajalle, joka opittuaan hänet tuntemaan rehelliseksi ja jumalaapelkääväiseksi mieheksi, toimitti hänet kaupittelemaan lohia Helsinkiin. Nauttien verrattain suurta palkkaa ja harjoittaen suurinta säästäväisyyttä onnistui Pajarin jonkun ajan kuluttua saada kokoon niin paljon omaisuutta, että voi alottaa oman torikaupan. Lukemattomat helsinkiläiset vielä hyvin muistanevat tuon pienosen ja luotettavan miehen, jonka ammeesta parasta lohta saatiin.

Kauppa lienee myös hänelle kutakuinkin onnistunut, koska Pajari eräälle köyhälle sukulaiselleen ja ystävälleen voi lahjoittaa talon Merijärven seurakunnasta ja kestää yhdelläkin kertaa takausmaksua, johon tunnottomat ihmiset olivat saaneet hänet houkutelluksi, noin 10 000 markkaa. Saatuaan kuitenkin säästöön pienen omaisuuden, muutti vainaja Helsingistä Lappeelle erään hyvän ystävänsä luokse asumaan tehden taloudellisia ja maa-askareita. Kun tämäkin ajan pitkään tuli vainajalle, joka paraat voimansa oli kuluttanut Helsingin toreilla, rasittavaksi, tahtoi hän asettua jälleen viettämään omintakeista elämää vaimonsa kanssa pienessä mökissä. Vainaja oli tottunut koko elämänsä ajan viettämään ahkeraa elämää, josta syystä ei hän nytkään tullut toimetta aikaan ja siksi hän taas alkoi jonkinlaisen torikaupan Kaukaan tehtaalla.
 

Pajarien hautakiven maali ja tekstit ovat jo kuluneet

Aina vihasi vainaja vääryyttä ja petosta sekä ahneutta. Hienotunteisesti ja hellästi kohteli hän aina niitä, jotka olivat hänelle joutuneet velkaan. Ennen antoi hän omaisuutensa hukkua kuin pahoitti velkamiehensä mieltä. Ja milloin köyhä tuli hänen majaansa, sitä hän aina ruokki ja holhosi. Hän avasi aina pienen ja vaatimattoman majansa oudoillekin vieraille. Hän tahtoi noudattaa herran käskyä: ”Huoneeseen ottamista älkää unhottako, sillä sen kautta ovat muutama tietämättä enkelitkin huoneeseensa ottaneet”.  Mutta sanomalehtiuutisista päättäen tuli tällä kertaa Pajarin huoneeseen murhamies, joka hyväntekijöiltään ja heidän vieraaltansa ruhjoi pään rikki.
 

Helsingissä ollessaan uskoi Pajari köyhille ylioppilaillekin monesti rahalainoja, mutta keneltäkään heistä ei hän milloinkaan ottanut penniäkään korkoa. Lukuisat ystävät muistavat aina Pajarin ja hänen hiljaisen, hurskaan vaimonsa sydämmellisestä vieraanvaraisuudesta, samalla kuin he toivovat, että he ovat saaneet Jumalan armosta muuttaa siihen ylhäiseen majaan kirkastuksen maalla, jonne ei enää murhamiehen käsi ylety.

Lestadiolaisen kauppiaspariskunnan murha

Kirjoitin vuonna 2005 pienen artikkelin Anu Talkan ja Pia Puntasen kokoamaan kirjaan Linnoitus ja kaupunki. Lappeenrannan historia 1812 - 1917 (sivuilla 222 - 225). Siinä kerroin pääpiirteissään vuonna 1900 tapahtuneen lestadiolaisen kauppiaspariskunnan murhan sekä sen kiihkeän ja värikkään jälkiselvittelyn. Asiaan perehtyessäni yllätti muutama asia. Ensiksikin se tavaton mielenkiinto, jota murhaa kohtaan tunnettiin. Jo tuolloin murha uskonnollisen yhteisön keskellä oli "kuumaa kamaa". Toinen yllättänyt seikka oli koko oikeudenkäynnin ja kaikkien siinä annettujen todistajalausuntojenkin yksityiskohtainen kirjaaminen lehtien, varsinkin Itä-Suomen Sanomien, sivuilla. Tänäänhän moinen ei olisi mitenkään mahdollista. Kolmas mietittänyt asia oli tuolloin Lappeenrannan lestadiolaisyhteisössä ollut ns. julkiripin käyttö. Siinä henkilö julkisesti, kaikkien kuullen, kertoi oman elämänsä synnit ja hairahdukset. Tällaiselle ripittäytyjälle paikalla olleet seurakuntalaiset julistivat synninpäästön. Kuitenkin ripittäytymisen kuulijoille jäi varmasti mieleen kunkin synnit ja rikokset, joita sitten kaivettiin esille ja käytettiin lyömäaseena riitojen syntyessä. Tässä tapauksessa jopa murhasyytösten perusteena. Ja kaikki tämä pääsi silloisten lehtien palstoille.

Olen lisännyt vuonna 2005 kirjoittamaani tekstiin valokuvia ja muokannut tekstiä hieman uusiksi. Murhatun Pajarin pariskunnan Wiipuri-lehdessä julkaistu muistokirjoitus löytyy täältä.

Lestadiolaisen kauppiaspariskunnan murha

Lestadiolaisuus oli merkittävin herätysliike Lappeenrannan seudulla 1800-luvun lopulla. Liike levisi Etelä-Karjalaan 1870-luvun alussa rautateiden rakentajien tuomana. Voimakasta liikkeen leviämiskautta merkitsi 1880-luvun lopulla alkanut varuskunnan  rakentaminen. Rakennustyömaat houkuttelivat lestadiolaisia urakoitsijoita, muurareita ja kirvesmiehiä ympäri Suomen. Monet heistä jäivät asumaan pysyvästi Lappeenrannan seudulle. Levitessään Lapin perukoilta etelään herätti pohjoinen herätysliike aluksi vastarintaa. Saarnaajia pidätettiin ja vietiin käräjille. Paikkapaikoin sattui yhteenottoja seuravieraiden ja pilkkamielessä tulleiden häiritsijöiden kanssa. Kaakkois-Suomessa ”hihhulilaisuuden” aiheuttama sanomalehtikirjoittelu ja käräjöinti päättyivät 1890-luvulle tultaessa. Lestadiolaisuuden sananjulistus oli tullut tutuksi ja liike oli uskollinen kansankirkollemme huolimatta ”päälinjasta” poikkeavista oppikäsityksistä. Lisäksi papiston mielenkiinto suuntautui enemmän lännestä leviävien vapaakirkollisten virtausten torjuntaan. Lehdistön ja viranomaisten mielenkiinto kohdistui herätysliikkeeseen uudestaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, jolloin lestadiolaisuus hajosi neljään ryhmään: uusheräykseen, vanhoillisuuteen, esikoisuuteen ja narvalaisuuteen. Hajaannukset johtivat riitoihin rukoushuoneiden omistuksesta ja julkisiin kiistoihin lehtien palstoilla. Myös Lappeenrannan lestadiolaisyhteisössä oli vuosia erimielisyyksiä. Oheinen traaginen tapahtuma liittyy kyseisiin lestadiolaisuuden kuohuntavuosiin.

Itä-Suomen Sanomien uutinen Pajarien murhasta 16.10.1900

Sunnuntaina 14.10.1900 löydettiin lestadiolainen kauppiaspariskunta Heikki ja Maria (Tång) Pajari1 sekä heidän luonaan vierailulla ollut Juhana Janhunen raa’asti surmattuina Lappeen Tirilässä olevasta kodistaan.  Kyseisen päivän aamuna oli työmies Jafet Gråsten saapunut rakennusmestari Johan Ringvallin asunnolle ja kertonut Ringvallille ja paikalla olleelle hollolalaiselle Niiles Warjolalle2  käyneensä Pajarien torpalla ja nähneensä asunnon ikkunasta jonkin miehen makaavan lattialla. Hän pyysi Ringvallia sekä Warjolaa mukaansa katsomaan, ovatko Pajarit sairaana vai onko jotakin outoa tapahtunut. Tämän johdosta Johan ja Anna Ringvall, Niiles Warjola ja muutamat muut riensivät oikotietä Tirilään Pajarien torpalle. Ikkunasta he näkivät lattialla luonnottomassa asennossa olevia henkilöitä. Paikalle kutsuttiin poliisikonstaapeli Juhana Oikkonen3, joka avasi ulko-oven ja pyysi asuntoon mukaansa Johan Ringvallin ja erään toisen miehen. Asunnosta löytyivät Pajarit sekä Juhana Janhunen raa’asti surmattuina. Paikalle saapui samoihin aikoihin peltiseppä, maallikkosaarnaaja Aleksanteri Kumpulainen.4 Hän oli kuullut murhaepäilyistä ”telefoonissa” ja rientänyt paikalle yhdessä viipurilaisen kivityömies Mikko Mäkisen kanssa.5  Surmatyön jälki oli ollut niin karmaiseva, että Kumpulainen oli oksentanut palatessaan torpasta ulos.

Heikki ja Maria Pajarin hautakivi Lappeenrannan vanhalla hautausmaalla

Torikauppias Heikki Pajari oli muuttanut seudulle noin kahdeksan vuotta aikaisemmin Helsingistä, jossa hän oli myös harjoittanut kauppatoimintaa. Pajari oli alkuaan kotoisin Iin pitäjän Pirttitörmän kylästä, hänen vaimonsa Kirkkonummelta. Molemmat olivat tunnettuja lestadiolaisia. Maria Pajari6 oli  liittynyt lestadiolaisuuteen viimeistään 1870-luvun alussa asuessaan Helsingissä, Heikki Pajari oli myös ollut lestadiolainen jo asuessaan 1890-luvun alussa Helsingissä. Todistajien lausunnot murhatusta pariskunnasta ovat yksimielisen myönteisiä. 1880-luvun lopussa ja 1890-luvun alussa Helsingistä muutti Lappeenrantaan lestadiolaisia rakennusalan ammattimiehiä varuskuntatyömaiden houkuttelemina. Kaupungin kasvu tarjosi mahdollisuuksia myös uusille torikauppiaille ja Pajareja houkutteli muuttamaan mahdollisesti rakennusmestari Johan Ringvall. Pajarit olivat paitsi Ringvallien lapsen kummeja ja uskonystäviä myös Ringvallin liike- ja urakointitoiminnan lainoittajia.7 Pajarit asuivat Lappeenrannan seudulle muutettuaan useita vuosia Ringvallien talossa, kunnes ostivat edellä mainitulta Jafet Gråstenilta Juho Pekkasen maalla Tirilässä sijainneen torpan.8 Pajarit harjoittivat koko ajan torikauppaa. Murhaa edeltäneenä päivänä he olivat olleet pitämässä torikauppaansa ns. Kaukaan torilla. Muina paikalla olleina torikauppiaina mainitaan oikeudenkäyntipöytäkirjoissa kaupustelija Paavilainen9, Hämäläisen leski, nikkari Paavo Nikolai Hyvönen10 ja vaatekauppias Asarias Häkkinen.11

Aleksanteri Kumpulainen syyttää murhasta kauppias Johan Ringvallia

Rakennusmestari, kauppias Johan Ringvall

Erään todistajan mukaan Aleksanteri Kumpulainen oli todennut heti Pajarien talosta ulos tultuaan: ”Ei murhaaja enää sisässä ole. Täällä se on!” Toinen todistaja muisteli Kumpulaisen sanoneen: ”Ei murhaaja sisässä ole vaan ulkona, yksi lampaista!” Todistaja arveli hänen tarkoittaneen  tällä Kumpulaisen kanssa samaan ”uskonlahkoon” kuuluvaa. Syytökset Ringvallia vastaan Kumpulainen oli kertonut aluksi uskonystäville ja muutaman päivän kuluttua ”oman luontonsa vakuuttamana” ilmoittanut asiasta myös kaupunginviskaali Juho Karppiselle ja nimismies Leonard Hallonbladille. Kumpulaisen syytökset jatkuivat julkisina huolimatta siitä, että useat uskonystävät nuhtelivat häntä tästä sekä kahden kesken että seuratilaisuuksissa.12 Seuratilaisuudessa olivat mm. muurari Antti Långsjö13 ja nikkari Mikko Hulkkonen14 ottaneet esille Aleksanteri Kumpulaisen ”valheet”, mutta tämä oli todennut pysyvänsä mielipiteissään. Vaikka murhateosta epäiltiin muita miehiä, Kumpulainen syytti yhä Ringvallia murhatyön taustahahmoksi. Syytökset johtivat Ringvallin vangitsemiseen ja oikeudenkäynteihin, joissa lopulta todettiin Ringvall syyttömäksi. Sen sijaan käräjäoikeus tuomitsi Kumpulaisen herjauksesta ja perättömästä ilmiannosta yhdeksi kuukaudeksi vankilaan. Viipurin hovioikeus korotti tuomiota vuoden 1901 syksyllä kolmeksi kuukaudeksi.

Johan Ringvallin kaupan mainos Itä-Suomen Sanomissa 23.10.1900

Aleksanteri Kumpulainen selitti murhan motiiviksi koston rippiasian paljastumisen takia.15 Noin vuodesta 1898 alkaen olivat erimielisyydet lestadiolaisuuden sisällä puhjenneet ajoittain avoimeksi riidaksi. Erimielisyyttä oli aiheuttanut ennen kaikkea ”uuden heräämisen” vaatimus. Monilla paikkakunnilla kokoonnuttiin riidoista huolimatta edelleen yhteisiin seuratilaisuuksii, niin myös Lappeenrannassa. Tapahtuma-aikana, lähinnä uusheräyksen sisällä syntynyt uusi suunta, narvalaisuus, oli juuri levinnyt eteläiseen Suomeen eläen kaikkein kiihkeintä vaihettaan.16 Niinpä seuroissa vaadittiin kaikilta julkirippiä, jossa jokaisen tuli käydä läpi koko elämänsä aikana tehdyt synnit. Ne, jotka eivät taipuneet julkiripin vaatimuksiin, tuomittiin vääräoppisiksi. Seurat päättyivät ripin jälkeen usein tuntikausia kestäviin liikutuksiin, ”tuhlaajapojan häihin”. Narvalaisuus jakautui melko pian kahtia ja  yllä mainitti peltiseppä Aleksanteri Kumpulainen nousi kiihkeämmän, kiivas- ja tuomiohenkisen suuntauksen johtoon.17
 

Aleksanteri Kumpulaisen talo Pallossa nykyisten Taipalsaarentien ja Liisankadun kulmassa. 

Talossa sijaitsi tapahtuma-ajankohtana Lappeenrannan lestadiolaiskristittyjen rukoushuone

Tapahtuman seuraukset

Vaikka Pajarin torpassa tapahtuneen surmatyön tekijät löytyivät aivan muualta kuin lestadiolaiskristittyjen keskuudesta, se jätti syvät jäljet sekä paikallisten lestadiolaisten väleihin että lestadiolaisuuden maineelle Lappeenrannan seudulla. Asiaa puitiin vuoden 1901 Lappeen talvikäräjillä, ainakin kolmilla välikäräjillä, syyskäräjillä sekä lopulta Viipurin hovioikeudessa. Oikeudenkäynti, istunnoissa singotut syytökset sekä todistajalausunnoissa selkeästi esille nousseet erimielisyydet olivat yleinen puheenaihe sekä lehdistössä että kaupungilla. Tapahtumat myös jouduttivat neljään osaan jakautuneen lestadiolaisyhteisön hajoamista.18 Kun Aleksanteri Kumpulainen joutui vuonna 1902 kärsimään saamaansa tuomiota, saapuivat kaupunkiin Ruotsin Lapista tulleet esikoissaarnaajat ja aikalaiskirjeet kertovat ”Kumpulaisen lauman menneen ihan sileäksi, ukko kun istuu linnassa”. Aleksanteri Kumpulaisen kerrotaan olleen myöhemmin kosketuksissa helluntailiikkeeseen ja jopa kastattaneen itsensä.19 

Johan Ringvallin kuolinilmoitus
Itä-Suomen Sanomat 2.6.1903

Kaikkein traagisin  oli tapahtumasarja kuitenkin perättömien syytösten kohteeksi joutuneelle Johan Ringvallille,20 Hänen terveytensä petti ja hän menehtyi sairauteen 30.5.1903. Daavid Hujasen laatimassa muistokirjoituksessa kerrotaan Johan Ringvallin olleen ”uskon kilvoituksessa yli 20 vuotta ja hän sai loppuaikanaan kärsiä raskaat kärsimykset maailmalta ja vihollisilta. Häntä syytettiin murhaajaksi ja oli vangittuna. Hänen vuoteen vierellä oli paljon uskovaisia ja uskottomiakin. Vainaja antoi anteeksi suurimmalle vihamiehellekin.”21 Omaisia ja ystäviä lohdutti eron hetkellä tieto siitä, että hän siirtyi ajan rajan toiselle puolelle ystäviensä ja omaistensa rakastamana ja ilman katkeruutta kärsimästään vääryydestä.

---

1 Heikki Henrikinpoika Pajari oli syntynyt 1.6.1848 Iijoella. Maria Pajari, omaa sukua Tång 5.8.1842 Kirkkonummella. Pajarit näyttävät kummiussuhteiden perusteella olleen monien lestadiolaisperheiden läheisiä ystäviä.

2 Talollinen Niiles Warjola käytti useimmin nimeä Niklas Milén. Hän oli syntynyt 30.5.1868 Orimattilassa, josta muutti vuonna 1898 Hollolaan. Asuttuaan useilla paikkakunnilla eteläisessä Hämeessä Milén muutti vuonna 1927 Lahteen, jossa hän kuoli 10.2.1930. Niklas Milén lestadiolaistui 1890-luvun puolivälissä. Saarnaajaksi hänet asetettiin melko pian ja oikeudenkäynti-pöytäkirjoista ilmenee, että Milén oli käynyt jo ennen tapahtuma-ajankohtaa saarnamatkoilla Lappeenrannassa. Niklas Milénistä tuli 1910-luvulta alkaen eräs johtavista esikoislestadiolaisuuden saarnaajista Suomessa.

3 Kyseessä on mitä ilmeisemmin talollinen Juhana Antinpoika Oikkonen (1858 – 1929).

4 Levyseppämestari Aleksanteri Kumpulainen oli syntynyt 28.1.1861 Iisalmessa. Asuttuaan Kuopiossa ja Jyväskylässä hän muutti 28.1.1886 Lappeenrantaan, jossa  hän kuoli 30.7.1926. Avioliiton Kumpulainen solmi vuonna 1885 Kuopiossa syntyneen  Amanda Lindellin kanssa.  Kummiussuhteiden perusteella voisi päätellä Kumpulaisen olleen lestadiolainen ainakin 1890-luvun alussa, saarnaajana hänet tunnetaan 1890-luvun puolivälistä alkaen. Aleksanteri Kumpulainen näyttää olleen luonteeltaan varsin kiivasluonteinen henkilö, joka joutui helposti kahnauksiin muiden kanssa. Elämäntyönään hän teki  peltiurakoita Pietarissa saakka.

5 Kiviliikkeen johtaja Mikko Mäkinen oli syntynyt 24.9.1864 Sysmässä. Hän asui 1880-luvun lopulla Hangossa, jossa kääntyi lestadiolaisuuteen. Mäkinen muutti 1890-luvulla Hangosta Viipuriin harjoittaen kaupungissa kiviliikettä. Mikko Mäkinen kuoli 30.4.1938 Viipurissa.

6 Maria Tång mainitaan vuodesta 1873 alkaen Helsingin Rauhanyhdistyksen (lestadiolaisten yhdistys) arkistossa olevassa seuratoiminnan kassakirjassa.

7 Oikeudenkäyntiasiakirjoista ja todistajalausunnoista ilmenee, että Pajarit olivat lainoittaneet mm. Ringvallien maatilanostoa Tirilästä.

8 Kauppahinta oli 350 markkaa, joka nykyrahassa on 1300 euroa.

9 Kyseessä on pikkukauppias Kalle Paavilainen (1845 - 1928), joka toi lestadiolaisuuden Mikkelin seudulle ja Juvalle. Paavilaiset muuttivat Lappeenrantaan vuonna 1893. Kalle Paavilainen toimi saarnaajana 1800-luvun puolella, mutta vuosisadan vaihteen hajaannusten jälkeen hänen saarnaajuudestaan ei ole tietoja. Mahdollisesti saarnatoiminnan katkaisi sairastuminen, sillä vuosien 1900-1909 rippikirjasta löytyy hänen kohdaltaan merkintä ”sairas, kivulloinen”.

10 Paavali Nikolai Hyvönen oli mahdollisesti myös lestadiolainen. Hänen vanhempansa myivät Pallossa sijainneen talonsa Aleksanteri Kumpulaiselle vuonna 1889. Hyvöset olivat  useiden lestadiolaisperheiden lasten kummeja. Kirkonkirjojen mukaan Hyvöset muuttivat vuonna 1899 Viipuriin.

11  Asarias Häkkinen oli myös tunnettu lestadiolainen. Muutettuaan vuonna 1895 Haukivuorelta Lappeenrantaan hän avioitui lappeelaisen Eeva Haikalan kanssa vuonna 1897.

12 Lestadiolaisten seurahuoneisto sijaitsi Aleksanteri Kumpulaisen omistamassa talossa Pallossa.

13 Muurari Antti Långsjö oli samoin kuin hänen vaimonsa Anna kotoisin Kortesjärveltä, mutta muutti Lappeenrannan seudulle vuonna 1890 Alahärmästä.

14 Kyseessä on taipalsaarelaissyntyinen saarnaaja Mikko Hulkkonen (1845 – 1932).

 15 Kumpulaisen lausunnosta käy ilmi, että Ringvallin ja Pajarin nuoruudessa tekemät ”synnit” olivat tulleet julkisiksi Pajarin ripittäydyttyä ensin Kumpulaiselle ja sitten ilmeisesti koko seurakunnalle..

16 Etelä-Suomeen liike saapui 1899 Aleksanteri Kumpulaisen tuomana.

17 Toisen narvalaissuuntauksen johtoon nousi Karl Teodor Lindström, joka  alkoi vastustaa Kumpulaisen tarkkaa muotoseikkoihin pitäytymistä synninpäästössä sekä julkiripin vaatimusta.

18 Monilla paikkakunnilla lestadiolaisuuden lopullinen hajaannus  tapahtui vasta 1911 pidetyn lestadiolaisryhmien sovintokokouksen epäonnistumisen jälkeen. Lappeenrannassa esiintyi tuossa vaiheessa ”vanhaa suuntaa”,  uusheränneitä, ja mahdollisesti kahteen ryhmittymään hajonneita narvalaisia. Liisa Castrénin vuonna 1957 ilmestyneessä Lappeenrannan historiassa vuosilta 1812 –1918 todetaan tapahtumasta seuraavaa: ”Lappeenrantaa jopa laajempiakin seutuja järkytti murhatapaus, jonka kohde oli laestadiolainen ja sitä seuraava oikeudenkäynti, missä suunnan keskeiset riitaisuudet kävivät selville ja missä myös suuresti liioitellut käsitykset sen hyväksymistä opeista lausuttiin julki mm. että yksityistä synninpäästöä olisi sovellettu maallisiin rikoksiin nähden.” (Castrén 1957, s. 533)

19 Aleksanteri Kumpulainen tapasi helluntailiikkeen Suomeen tuoneen norjalais-englantilaisen lähetyssaarnaajan Thomas Barrattin tämän ensimmäisen Suomen-matkan yhteydessä Viipurissa syksyllä 1911. Kumpulainen ei kuitenkaan koskaan eronnut evankelisluterilaisesta kirkosta ja hänellä oli 1920-luvun alussa kosketuksia myös lestadiolaiseen uuteenheräykseen.

20 Rakennusmestari, kauppias Johan Ringvall oli syntynyt 14.8.1850 Kalajoella ja avioitunut vuonna 1885 Ylitorniolla 9.9.1854  syntyneen Anna Niskan kanssa. Ringvallit muuttivat Lappeenrantaan Helsingistä kirkonkirjojen mukaan vuonna 1894, mutta he ovat asuneet seudulla jo vuonna 1891, sillä silloin heille syntyi täällä Vilho-niminen poika. Heidän ystäviään näyttävät olleen ainakin seuraavat lestadiolaisperheet: Fagerlundit, Gabriel ja Amanda Huttunen, Jaakko ja Ida Somppi, Kalle ja Maria Tenhunen, Juhana ja Liisa Oikkonen, Frans ja Johanna Sutinen, Kalle ja Amanda Koskinen sekä Pekka ja Anna Kinnunen. Ringvallin Lappeenrantaan muuton syynä näyttää olleen varuskuntarakennusten rakentaminen. Hän oli mukana useissa urakkakilpailuissa voittaen niistä joitakin. Vuoden 1900 alussa hän perusti Lappeenrannan esikaupunkialueelle kaupan, jota harjoitti kuolemaansa asti.

21 Sanomia Siionista 12 B/1903.

Peltolan koulun vihkiäisjuhla (Etelä-Saimaa 21.10.1930)

Kerroin edellisessä päivityksessäni Peltolan (kansa)koulun historiasta ja omasta kytkennästäni kyseiseen rakennukseen. Kirjoitin myös ylös Etelä-Saimaassa 21.10.1930 olleen uutisjutun Peltolan kansakoulun vihkiäisjuhlasta. Artikkeli on hyvin tyypillinen tuon ajan sanomalehtijutuksi. Siinä kerrotaan perusteellisesti tervetulo- ja onnittelupuheenvuorot sekä juhlan ohjelma. Artikkeli ei sisällä yhtään haastattelua. Tarinan lopussa on toki hieman informaatiota itse koulurakennuksesta, opettajista ja oppilaista. Edistyksellinen se on kuitenkin lehtiuutiseen sisältyvien kuvien määrässa. Niitä on jopa kolme, joka oli tuolloin vielä todella harvinaista. Vihkiäisjuhlassa on  - tuon ajan tapaan - uskonnolla ja kirkon työntekijöillä näkyvä rooli.

Niinkuin tunnettua, on Lappeen kunta pystyttänyt kaupunkiimme uuden kansakoulun, joka on Lappeenrannan tarkastuspiirin suurimpia ja komeimpia. Koulu, vaikka se sijaitseekin kaupungissamme, on toistaiseksi, kunnes esikaupunkikysymys on selvitetty, Lappeen kunnan omaisuutta ja kuuluu Peltolan kansakoulun nimellä Taikinamäen kansakoulupiiriin.

Uuden kansakoulun vihkiäisjuhla vietettiin viime sunnuntaina [19.10.1930] alkaen kello 12 päivällä. Kun kutsuvieraat, joiden joukossa nähtiin mm. kouluhallituksen edustajana kouluneuvos, arkkitehti T. Salervo, olivat tarkastelleet uuden koulun valoisia luokka- y.m. opetushuoneita ja saleja sekä nauttineet oppilaiden ruokailuhuoneessa koulun johtokunnan tarjoamat kahvit, alkoi ohjelman suoritus avarassa juhlasalissa. Aluksi saatiin kuulla kansakouluoppilaiden kauniita lauluesityksiä urkuharmoonin säestyksellä, minkä jälkeen koulun johtajaopettaja K. E. Kunnassalo piti kansanopetuksen historiaa ja kansakoulun tärkeitä arvoja valaisevan alkajaispuheen lausuen kutsuvieraat ja muun juhlayleisön tervetulleeksi. Lappeen kirkkokuoro esitti kauniita lauluja kanttori M. Tolvasen johdolla ja kun sen jälkeen oli veisattu virsi, piti kirkkoherra Kivekäs vihkiäispuheen.

Peltolan kansakoulu valmistuttuaan syksyllä vuonna 1930

Väliajan jälkeen esitti opettaja A. Luukkonen soittoa urkuharmoonilla. Tarkastaja T.G. Murto piti juhlaesitelmän heimokansojen historian alalta. Koulun opettajista muodostettu tilapäinen kuoro esitti laulua opettaja A. Luukkosen johdolla. Koulun rakennustoimikunnan puheenjohtaja maanviljelijä August Reijola esitti sen jälkeen valaisevan kertomuksen kouluhankkeen vaiheista ja rakennustyön toteuttamisesta, kiittäen samalla kaikkia niitä toimihenkilöitä, jotka olivat myötävaikuttaneet uuden koulun pystyttämiseen. Kun rakennustoimikunnan työ näinollen oli päättynyt, jätti hän rakennustoimikunnan asiakirjat ja koulun avaimet kunnanvaltuustolle, jonka puolesta valtuuston varapuheenjohtaja maanviljelijä Elias Kuukka ne otti vastaan kiittäen puheessaan rakennustoimikuntaa sen suorittamasta työstä. Kouluhanketta koskevat asiakirjat ja avaimet hän luovutti edelleen koulun johtokunnan huostaan, jonka puolesta johtokunnan puheenjohtaja kamreeri J. Honkasalo esiintoi kiitollisuutensa kouluhankkeen toteuttajille.

Kuva Peltolan koulusta heinäkuussa 2015 miltei samasta kulmasta kuin yllä olevassa kuvassa

Peltolan koulun läntinen sivu

Juhlan ohjelmassa seurasi sitten vapaa sana, jonka kohdalla lausuttiin uudelle koululle lukuisia onnitteluja. Kouluneuvos Salervo toi kouluhallituksen johdon sekä erikoisesti kansanopetusjaoston päällikön, kouluneuvos A, J, Tarjanteen tervehdykset ja onnittelut. Lämpimästi hän kosketteli niitä kauneusarvoja, joita koulu avaa ihmisen nähtäväksi ja tajuttavaksi. Armilan koulun tervehdyksen lausui opettaja Jaska, Taikinamäen koulun onnittelut opettaja Luukkonen, Lappeenrannan kaupungin onnittelut kaupunginjohtaja Kutvonen, Kaukaan koulun puolesta opettaja Pantzar ja Juvakan koulun puolesta opettaja Jekkonen. Insinööri H. Cronström Kaukaalta oli lähettänyt sähkösanomatervehdyksen.

Lopuksi kiitti koulun johtaja K. E. Kunnassalo juhlan osanottajia siitä lämpimästä myötämielestä, joka koulua kohtaan oli juhlassa niin kauniilla tavalla tullut esille ja piti loppurukouksen. Juhla lopetettiin laulamalla yhteisesti isänmaan virsi.

Uusi koulutalo, joka käsittää kymmenen luokkahuonetta, voimistelusalin, luonnontieteellisen oppisalin, käsityöhuoneen sekä koulukeitto- ja ruokailuhuoneet, tekee erittäin valoisan vaikutuksen. Kun koulu on kokonaisuudessaan uusi, ovat sitä myöskin kaikki kalustot ja opetusvälineet.

Koulussa on nykyään 542 oppilasta ja opetusta antamassa on 16 opettajaa, joista 13 vakinaista.

Peltolan (kansa)koulu Lappeenrannassa (ja Lappeella)

Peltolan vuonna 1930 valmistunut koulu heinäkuisessa auringonpaisteessa

Tällä kertaa koulukierrokseni kohteena oli vesitornin alapuolella, liikenneympyrän kupeessa seisova komea Peltolan koulu. Työuraani sisältyy parin vuoden periodi tuntiopettajana Peltolan ja Kimpisen kouluissa. Tämä tapahtui 1980-luvun lopulla. Mukavat muistot jäivät noista vuosista. Noin 15- 20 vuotta myöhemmin menin hakemaan paikallisen rautakaupan varastosta ostamaani tavaraa. Sitä kuitatessani ja papereita näytettyäni, varastomies totesi: Sie se oot miuta opettant Peltolan koulus. En sillä hetkellä muistanut häntä, vaikka hän myös esitteli itsensä. Mutta takaisin kotiin ajaessani tuli kyseisen entisen oppilaan kasvonpiirteet ja luokka mieleen. Häneltä oli 15 vuoden aikana lähteneet hiukset, pituutta oli tullut reilusti lisää,  paino oli ainakin tuplaantunut. Minulla oli vain parta harmaantunut. Me opettajat emme juurikaan enää muutu työuran aloitettuamme. Tämä koskee monesti ulkonäköä, usein kyllä myös innostusta työhön sekä  opetusmetodejamme. Oppilaat sen sijaan ovat voimakkaassa muutoksessa sekä kouluvuosien aikana että  joitakin vuosia sen jälkeenkin. Kunnes heille käy kuten meille opettajille.

Näkymä Peltolan koululle vesitornilta

Peltolan koulua liikenneympyrän suunnasta

 Kuvasin tätä entistä työpaikkaani 19.7.2015. Kokosin sen jälkeen tietoa koulun menneistä vuosista.  Peltolan kansakoulun rakensi alkuaan, ei suinkaan Lappeenranta, vaan Lappee. Kun Lappeen kunnan puolella olevien esikaupunkialueiden väkiluku kasvoi voimakkaasti 1920-luvulla, oli kuntaan rakennettava uusia kouluja. Tilanahtauden  poistamiseksi Lappee rakensi vesijohdolla ja keskuslämmityksellä varustetun Peltolan  kansakoulun arkkitehti Toivo Salervon piirustusten  pohjalta. Se nousi vuonna 1930 kaupungilta vuokratulle tontille lähelle vesitornia. Koulusta tuli koko seudun suurin ja komein. Koulutyö alkoi koulussa 29.8.1930 ja vihkiäisjuhlia vietettiin pari kuukautta myöhemmin 19.10.1930. Alkuaan Lappeenrannan kaupungin oli puhe maksaa 40% kustannuksista. Kaupunginvaltuusto hylkäsi kuitenkin tehdyn aiesopimuksen. Lappeen kunta otti koulun rakentamista varten 920 000 markan pitkäaikaisen valtion kuoletuslainan ja sai hanketta varten myös valtiolta avustusta. Vuoden 1932 esikaupunkialueliitoksessa Peltolan kansakoulu siirtyi yhdessä Armilan, Juvakan ja Taikinamäen koulujen kanssa Lappeenrannan kaupungille.

Peltolan koulu on ulkoapäin edelleen pääosin samannäköinen kuin valmistuessaan vuonna 1930. Rakennuksen eteen ilmestyivät 1980-luvun lopulla sadekatokset, jotka eivät kuitenkaan pilaa komean rakennuksen ulkoasua. Rakennuksessa on tehty useita korjauksia 1990- ja 2000-luvuilla. Myös koulun piha-aluetta on saneerattu ja varustettu monenlaisilla vempeleillä. Tänä päivänä koulu on osa Kimpisen koulukeskusta ja sen alakoulua. Siinä toimivat Peltolaksi nimetyt esikoulu ja luokat 1 - 3 sekä Ainolaksi nimetyt luokat 4 -6 ja musiikkiluokat.

Ohessa vasemmalla uutinen Etelä-Saimaasta 30.8.1930. Se kertoo Peltolan uuden kansakoulun alkajaisjuhlasta ja uusien opettajien valinnasta kyseiseen kouluun.

Mikko ja Johanna Niemelän elämäkerta

Poimin Siirtokansan Kalenterista yhden amerikansuomalaisen avioparin elämäkerran. Tällä kertaa poiminnan syynä oli lähinnä se, että kokosin Eagle Lake Townshipin ja Automba Townshipin suomalaisista uudisasutuksista Minnesotassa lyhyet koosteet blogiini. Yksi tuon alueen monitaitoisista ja moniin aktiviteetteihin osallistuneista henkilöistä oli alkuaan pyhäjokinen farmari Mikko Niemelä. Tässä hänen ja vaimonsa Johannan eläkerrat. 

Mikko ja Johanna Niemelä

Mr. ja Mrs Mikko Niemelä

Mikko Niemelä, Kettle Riverin esiraivaaja, kuoli kotifarmillaan Automba-townissa helmikuun 27 päivänä 1940.  Oli kuollessaan 90 vuoden, 1 kuukauden ja 9 päivän ikäinen. Hän oli syntynyt Pyhäjoella Oulun läänissä tammikuun 18. päivä 1850. Isänsä nimi oli Luukas Niemelä ja äiti Maria Alatalo. Vihittiin avioliittoon Saloisissa 1876 Johanna Hannukselan kanssa. Mrs. Niemelä on vielä elossa asuen poikainsa luona kotifarmillaan. Hän syntyi Saloisissa joulukuun 27. päivä 1850, isän nimi Johan Hannuksela ja äiti Magareta Haaksiluoto. Mr. Niemelä tuli Amerikaan 1887, jonne perheensä tuli hänen luokseen 1890. He asuivat lyhyen ajan Superiorissa Wisconsinissa, josta muuttivat farmilleen tänne Kettle Riverille (tunnettiin silloin Moose Laken kontrin nimellä) 1892.

Mr. Niemelä oli harjaantunut rakennustöihin, tehden poikainsa kanssa farmilleen tuulen voimalla käyvän jauhomyllyn, koulurakennuksia, sekä teki farmityön ohella muuta nikkarintyötä.. Niemelät ovat kuuluneet vuosikymmeniä paikkakunnan apostolisluterilaiseen seurakuntaan. Mr. Niemelä alkuvuosina toimien seurakunnan valtuuttamana papillisia tehtäviäkin.
J. M.

Lähde:
Siirtokansan kalenteri 1941, sivu 135.

Post scriptum:
Johanna Niemelä kuoli vuonna 1944 ja hän on aviomiehensä ja poikansa kanssa haudattuna Eagle Laken hautausmaahan

Myrän mutka Nuijamaalla (Päivitetty 13.3.2016)

Komean jylhä näkymä Myrän mutkan uloimmasta pussista
Pankanmäeltä, Myräntien varrelta

Saavumme My[y]rän kylään

Lauantaisen pyöräilyni kohteena oli 18.7.2015 itärajassamme oleva ns. Myrän mutka. Tuo Nuijamaan kirkolta itään kurkottava kuhmu on aina herättänyt Suomen itärajaa kartalta katsoessani mielessäni kysymyksiä. Miten tuo mutka on muodostunut ja mitä tuolla mutkassa on? Kiersin tällä kertaa reittiä Nuijamaa - Pohjola - Myrä - Hiiri - Parja - Kattelus - Kouvola - Ruokola - Kaarna - Kokkila - Nuijamaa. Myrän mutkan kylistä jäi kulkematta tällä kertaa Kontu. Otin matkalta joitakin kuvia, mm. Myrän kylässä olevasta pienestä muistomerkistä, kyläaukeista ja näkymän Pankanmäeltä, joka on Myrän mutkan kaukaisin kolkka. Hiljaiselta vaikuttivat kylätiet tämän pussin pohjalla. Muutamia kyläläisiä löysin kuitenkin juttukaveriksi Hiiren kylällä. He kertoilivat sotien jälkeen vielä 1950- ja 1960-luvuilla keränneensä metsistä sotilaskypäriä, pikakiväärin lippaita jne. Tykistökeskityksissä ja muissa sotatoimissa kaatuneiden suomalaisten kuolinpaikkoja löytyi silloin vielä  risteillä merkittyinä puiden kylkiin. Metsistä löytyy kuulemma vieläkin juoksuhaudan pätkiä ja konekivääripesäkkeitä.

Tuon Myrän kylän nimi on vuoden 1935 kartassa Myyrä ja kylässä oleva järvi Myyräjärvi, joten Hiiren ja Myyrän kylät rajautuivat toisiinsa. Myrä-sukunimen ja kylännimen alkuperästä löytyy perusteellinen selvitys täältä.

Hiiren tienhaara My[y]rän kylässä

Rajalinjan muotoutuminen Nuijamaalla

Moskovan rauhansopimuksessa 1940 vahvistettu rajalinja noudatteli pääosin Uudenkaupungin rauhan rajaa vuodelta 1721. Nuijamaan pinta-alasta ja sen väestön asuinalueista jäi yli puolet luovutetulle alueelle. Kirkonkylä jä rakennuksineen rajalinjalle, tosin tälle puolelle rajaa. Raja kulki linjalla Rapattila - Sorvali - Räihä - Myrä - Kontu. Lopullisesta rajalinjasta oli pitkään kuitenkin epätietoisuutta. Neuvostojoukot miehittivät 21.3.1940 lähes koko pitäjän alueen aina Suikkia, Kokkilaa ja Marttilaa myöten. Huhtikuussa tilanne jatkui epäselvänä. Lopulta kesäkuussa 1940 rajalinjaa saatiin sovittua ja Nuijamaan kirkonkyläkin palautui Suomelle. Niinpä kesäkuun 30. päivänä Nuijamaan  miehityksen jäljiltä huonoon kuntoon jääneeseen kirkkoon kokoontui parisataa nuijamaalaista talvisodan sankarivainajien siunaustilaisuuteen. Elokuussa 1940 viimeiset kontulaisetkin pääsivät palaamaan kotitaloihinsa

Rajalinjan epätietoisuuden syynä oli Moskovassa tehdyn rauhansopimuksen liitteenä olleen kartan suuri mittakaava (1: 1050 000). Se jätti tilaa runsaasti tulkinnoille. Suomalaiset saivat neuvostoliittolaisten  ehdotukset uudesta rajalinjasta Viipurissa 3.4.1940 uusine karttoineen (tällä kertaa mittasuhde oli 1: 100 000). Uusi rajalinja kulki kyseisessä ehdotuksessa mahdollisimman lännessä. Sen mukaan Nuijamaan kirkonkylä olisi kuulunut Neuvostoliitolle. Nuijamaan kirkonkylän ja monia muitakin kunnan alueita, pelasti rajasekakomitean suomalaisen puheenjohtajan, geodeetti Ilmari Bonsdorffin oivallus. Hänen ehdotuksessaan annettiin molempien maiden geodeeteille tehtäväksi määrittää teoreettinen rajaviiva , joka sitten olisi rajankäynnin peruste. Näin sovittiinkin, molempien maiden geodeetit suorittivat mittaukset ja rajalinja vedettiin sen mukaan Nuijamaan kirkonkylän kohdalla järven etelärannalle. Rajalinja jäi näin ollen huomattavasti idemmäksi ja etelämmäksi, kuin neuvostoliittolaisten antamassa ehdotuksessa. Sekä Nuijamaan kirkko että pappila ( Marko Tikan mukaan näin, mutta tuon ajan kartta väittää pappilan sijainneen muutama sata metriä rajalinjan väärällä puolella???) jäivät sen mukaan Suomen puolelle. Nuijamaalaisille iloisesta uutisesta kertoi oheinen Etelä-Saimaa-lehti kesäkuun 2 päivänä 1940.

Myrän mutkan synty

Myrän peltoaukeita

Hiiren kylätie

 Molempien maiden geodeettisten mittausten perusteella Enson teollisuusalue kuului reilusti Suomen alueelle. Ulkoasianministeri Vjatseslav Molotov oli ilmoittanut kuitenkin Suomen silloiselle Moskovan suurlähettiläälle Juho Kusti Paasikivelle 10.4.1940, että Enson asema ja tehdas jäävät Neuvostoliiton puolelle. Enson luovuttamisen estämiseksi suomalaiset tekivät lukuisia maanvaihtoehdotuksia, mutta neuvosto-osapuoli pysyi tinkimättömänä. Heille oli kuitenkin tapahtunut pieni huolimattomuus aikaisemmin. Enson kohdalla olisi pumppuasema vesitorneineen jäänyt Suomen puolelle. Niinpä Neuvostoliitto esitti aluevaihtoa. Suomi luovuttaa pari neliökilometriä lisää maata Ensosta, ja saa vastineeksi alueen jostakin muualta. Suomalaiset olisivat halunneet vastineeksi Koitajoen vartta Ilomantsista, mutta tähän Neuvostoliitto ei suostunut. Neuvostoliittolaiset tarjosivat palan maata Nuijamaalta. Alue oli 18 neliökilometrin laajuinen alue Nuijamaan kirkonkylän ja Konnun välistä. Paasikivi sai valtuudet sopia aluevaihdosta. Lopullinen rajalinjasopu syntyi kuitenkin vasta heinäkuussa 1940, kun Suomi sai vielä kahdeksan neliökilometria lisämaata Paavolan alueelta Nuijamaalta. Yritin karttojen avulla selvittää, missä tuo Paavolan alue tarkalleen on, mutta en siihen saanut selvyyttä. Paikalliset asiantuntijat, kertokaa blogistille, missä tuo alue sijaitsee?

Tiedustelu- ja kaukopartiomatkojen lähtöalue

Hiiren peltoaukeita

Itään pistävä Myrän alue muodostui välirauhan aikana suomalaisen tiedustelutoiminnan lähtöalueeksi. Seudun erämainen, louhikkoinen ja vaikeakulkuinen maasto selittänee maantieteellisen sijainnin lisäksi sen suosiota lähtöalueena. Esa Anttalan kuuluisaksi tulleen romaanin Hopeaa rajan takaa (josta tehtiin vuonna 1963 elokuva, pääosassa mm. Spede Pasanen) tapahtumat alkoivat juuri Myrältä 4.6.1941. Kolmimiehinen partio, Toivo Paavilainen, Urpo Lempiäinen (= kirjailija Esa Anttala, 1917 - 1977) ja Eugen (Ese) Wist lähtivät pitkälle hopeanhaku- ja tiedustelumatkalle. Miehet kävivät onnistuneesti hakemassa Wistin perheen kätketyt hopeat Uudenkirkon Rieskjärveltä, perheen kesämökin läheisyydestä.

Esa Anttalan kirjan kansi

Matka kesti 13 vuorokautta ja kilometrejä kertyi 245, melkoinen suoritus siis. Samoihin aikoihin lähti jälleen uusi partio Myrältä, kokeneet kivennapalaiset partiomiehet Ilmari Tolvanen ja Arvo Mörö. Myrän maasto oli tullut heille tutuksi kahdeksan tiedustelumatkan aikana edellisenä kesänä. Mörö ja Tolvanen palasivat onnistuneelta matkaltaan,  jälleen Myrän kautta,  viikon päästä. Myrän seutu koitui sekä Tolvasen että hopeanhakumatkalla mukana olleen Toivo Paavilaisen kohtaloksi. Nämä kaatuivat Myrän maastossa 19.7.1941. Tolvanen oli tuomassa partiotaan 19 päivän matkalta Länsi-Kannakselta.

Lähteet:
Kaino Rastas (1997): Salaista tiedustelua. osa VII. Rautulaisten Lehti 3/1997.
Marko Tikka (2008): Kanavan kansaa, rajan väkeä. Nuijamaan historia 1860 - 1989 (203 - 204)
Juha Pohjonen: (2008): Nuijamaan kirkonkylän pelastuminen. Teoksessa Kanavan kansaa, rajan väkeä (213 - 214)

Pahimmillaan Suomen itäraja olisi siirtynyt huomattavasti lännemmäksi Nuijamaan kohdalla, aina Ruokolan kylän reunaan