Kyläniemen retkipolku

Kyläniemen retkipolku kulkee pääsian harjulla kuivassa kangasmetsässä

Eilen (25.9.2018) vallitsi Etelä-Karjalassa kolea, tuulinen mutta aurikoinen syyssää. Niinpä suuntasin pitkästä aikaa vaellukselle. Tällä kertaa valitsin kohteeksi Taipalsaaren Kyläniemen, alueen, jossa en ollut aikaisemmin vieraillut. Retkelle sain mukaan myös matkaseuraa, joten minun ei tarvinnut keskustella pelkästään korppien, kuukkelien ja tiaisten kanssa. Polkupyöräretkeni olivat aikaisemmin ulottuneet Utulaan asti, mutta Kyläniemen saarelle saakka en ollut vielä ”päässyt”. Paluumatkalla jututin Utulan kyläkaupalla paikallisia asukkaita. He olettivat saarella asuvan runsaat kymmenen ympärivuotista asukasta. Toimivia maatiloja he sanoivat sieltä löytyvän kolme kappaletta. Suuri sääli, että tämä upea seutu ei pysty tarjoamaan elinmahdollisuuksia suuremmalle joukolle.

Retkeilyreitin opasteet ovat paikoin kaatuneet ja maalimerkinät kuluneet. Tässä
kohdassa ne olivat kuitenkin vielä suhteellisen hyvässä kunnossa.

Kyläniemi kuuluu Taipalsaaren kuntaan, vaikka maayhteys sinne muusta kunnasta kulkee Lappeenrannan, Imatran ja Ruokolahden kautta. Mikäli Kyläniemen länsipäästä Hentulasta aikoo kulkea maanteitse Taipalsaaren kuntakeskukseen, saa varautua mittarilukemaan 115 kilometriä. Kyläniemi, kuten nimi kertoo, ei ole ollut aikoinaan saari. Saari siitä tuli vasta 1790-luvulla. Silloin venäläinen kenraali Suvorov kaivautti Kyläniemen itäpäästä Kutveleen kanavan niemen poikki. Kanavan yli kulkee nykyään lossiyhteys.

Saaren etelärinne on paikoin erittän jyrkkä.

Kyläniemi on osa toista Salpausselkää. Se muodostui viimeisen jääkauden lopulla. Kyläniemi kohoaa paikoin kymmeniä metrejä Saimaan aalloista ja halkaisee Saimaan suuret selkävedet. Kyläniemi on geologisesti, biologisesti ja maisemallisesti erittäin merkittävä harjualue, ja se kuuluu valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan sekä Natura 2000 -suojelualueverkostoon. Saaressa riittää upeita hiekkarantoja kilometrikaupalla. Kyläniemen hiekkakankaat ovat mäntyvaltaista kangasmetsää ja sen rantahietikoilla kukkii heinäkuussa tiuhaan mätästävä valkeakukkainen hietaneilikka. Hietaneilikka on kangasvuokon tapaan alkuperältään arokasvi ja yksi harvinaisimmista harjukasveista.

Sotavuosina Kyläniemi nähtiin strategisesti merkittävänä alueena ja sinne rakennettiin puolustuslaitteita. Saaressa on nähtävissä juoksuhautoja, korsujen pohjia ja tykkipatterien jalustoja. Kyläniemestä on tullut  varjoliitäjien suosikkikohde. Siellä on Suomen oloissa ainutlaatuiset tuuliolosuhteet. Lajin harrastajat ovatkin nimenneet Kyläniemen Pienois-Tanskaksi. Tanskan länsirannikolta löytyy vastaavia tuuliolosuhteita.

Maastosta löytyy tykkipatterin asema.

Kyläniemen keskiosassa kiertelee noin kymmenen kilometrin retkipolku. Sille pääsee kätevästi esimerkiksi Kyläniementien ja Vaiviontien risteyksestä ja ajamalla Vaiviontietä etelään, kunnes saapuu kolmen tien risteykseen. Siinä on sopivasti tilaa vaikka useammalle autolle.  Retkipolku on merkitty punaisella, paikoin erittäin kuluneilla ja haalistuneilla punaisilla maalimerkeillä. Paikoin polku on erittäin vaikea hahmottaa, sillä sen varrella on suoritettu pääte- ja harvennushakkuita. Toisaalta metsä on suurelta osin jo tukkipuumetsää ja kuivassa kangas- ja harjumaastossa liikkuminen on helppoa. Reitti on mielestäni erittäin helppo.  Ajoittain harjulta avautuu upeita näkymiä sekä Saimaan eteläisille että pohjoisille. Retken kohokohta oli pysähtyminen Heponiemeen leirintäalueelle, jossa joimme auringon helliessä kahvit ja paistoimme makkarat (ja retkitoverini myös matkalta poimimiaan sieniä). Läheltä lähtöpistettämme löytyi metsän keskeltä ja hieman polun reitiltä syrjässä oleva, ilmeisesti Salpalinjan rakenteisiin kuulunut tykkiasema yhdyshautoineen ja tykin jalustarakenteineen. Jälleen kerran voi onnitella itseään hienosta päivästä eteläkarjalaisessa luonnossa.

Heponiemessä tauolla

Kiihtelysvaaran kirkko

Kiihtelysvaaran kirkko syyskesällä 2017

Allekirjoittanut vieraili miltei vuosi sitten Kiihtelysvaaran kirkolla palatessani Ilomantsista. Perimmäinen syy vierailulle oli käynti nälkävuosina kuolleiden muistomerkillä, joka sijaitsee kirkkotarhassa. Kuvasin silloin myös komeaa kirkkorakennusta, sankarihautoja ja kellotapulia. Kirkon kuvaus ei oikein onnistunut, sillä kyseisenä päivänä oli vuoden 2017 kesälle harvinainen sää. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, enkä saanut kelvollisesti koko kirkkoa kuvaan kuin yhdestä suunnasta.

Kiihtelysvaaran kirkko oli puinen ristikirkko, jolla oli ikää – silloin – 247 vuotta. Kirkko oli rakennettu Heikki Hägerin johdolla vuosina 1769–1770. Kirkkoa oli korjattu useaan otteeseen, 1830-luvulla, vuosina 1855–1856 ja 1931. Istumapaikkoja oli kirkossa 452 hengelle. Kiihtelysvaaran kirkko oli vanhimmista Pohjois-Karjalassa säilyneistä luterilaisista kirkoista. Kirkon kellotapuli on vuodelta 1856.

Kirkkorakennuksen kohtaloksi muodostui aamuyöllä 23.9.218 syttynyt tulipalo. Kyseessä oli ilmeisesti tuhopoltto. Päivällä kirkosta oli jäljellä enää savuavat rauniot. Palosta onnistuttiin pelastamaan alttaritaulu, ehtoollishopeat ja osa alttarivaatteista. Kirkkotarhassa sijainnut kellotapuli saatiin suojattua.

Aina kun pysähtyy satoja vuosia vanhojen komeiden puurakennusten luona, miettii miten ne saisi säilymään aikakausiensa muistomerkkeinä vielä tuleville polville. Tänään noita kansallisia aarteita on jälleen yksi vähemmän. Surullinen päivä Kiihtelysvaaralle ja koko Pohjois-Karjalalle!

Kiihtelysvaaran kellotapuli säilyi 23.9.2018 tulipalossa

Selostajalegenda Pekka Tiilikaisen vienalaiset juuret

Pekka Tiilikaisen hauta Helsingin ortodoksisella hautausmaalla

Pysähdyin syyskuun alussa vieraillessani Helsingin ortodoksisella hautausmaalla Hietaniemessä suomalais radiotoiminnan legendan Pekka Tiilikaisen haudalla. Hänen hautansa löytyminen ortodoksiselta hautausmaalta oli minulle yllätys. Tiesin toki ennestään, että hänen juurensa ovat Vienan Karjalassa. Mutta pidin häntä niin vahvasti olemukseltaan perisuomalaisena, jonka olemukseen kuuluisi tapaluterilaisuus, etten ollut moista mahdollisuutta ollut edes ajatellut. Vierailuni jälkeen etsin lisää tietoa Tiilikais-Pekan vienalaisortodoksisista juurista.

Pekka Tiilikaisen muistokirjoitus
Karjalan Heimo no 9-10/1976

Pekka Tiilikainen syntyi 29.6.1911 Kouvolassa. Hänen isänsä oli kauppias Mikko (alkuaan Nikita) Vasselinpoika Tilikov (1885 – 1946), myöhemmin Tiilikainen Uhtuan Jyvöälahdesta. Tilikovit olivat asuttaneet Jyvöälahden kylää jo ainakin vuodesta 1678 lähtien. Suku oli siirtynyt sinne perimätiedon mukaan Nilsiästä. Tilikovien suvussa oltiin kuljettu jo kauan laukkukaupalla Suomessa.  Pekan isoisä oli Vasilij Vasiljevits Tilikov, joka oli Jyvöälahden rippikirjojen mukaan syntynyt noin vuonna 1851. Hänet oli vihitty avioliittoon Matrona Jevdokimovna kanssa 3.7.1874. Matrona oli syntynyt vuonna 1854. Perheeseen syntyi yhdeksän lasta, joista kuudentena syntyi Pekka Tiilikaisen isä Nikita 24.5.1885. Mikko Tilikov muutti vanhempiensa mukana vuonna 1894 Luhankaan. Perhe yritti asettua vakituisesti asumaan Luhankaan ja oma kauppaliike avasi ovet. Se ei kuitenkaan menestynyt ja Mikon vanhemmat joutuivat palaamaan Uhtualle

Nikita Tilikov vihittiin 24.7.1910 luhankalaisen torpparintyttären Hilda Helmisen (1887 – 1980) kanssa. Vihkiminen ei meinannut millään onnistua, sillä ortodoksista Venäjän kansalaista ei millään suostuttu vihkimään luterilaisen torpantytön kanssa.  Vihkimistä oli yritetty ensin Mikkelissä, mutta ilman tulosta. Hääväkikin oli joutunut palaamaan kotiseuduilleen ilman juhlia. Apua ei saatu Hämeenlinnastakaan eikä Helsingistä, jonne nuoripari matkusti. Ratkaisu löytyi lopulta Tampereelta, jossa Grigori Pantsu, ortodoksinen matkapappi, suostui vihkimiseen. Se tapahtui kirkkoherra Arvi Walleniuksen toimesta kokonaan luterilaisin menoin. Liiton vahvisti ortodoksialttarilla edellä mainittu pastori Pantsu.

Kuolinilmoitus. HS 25.9.1976

Pekka Tiilikaisen syntyessä hänen isänsä oli hoitamassa Pessalan kauppaliikkeen loppuun saattamista Kouvolan lähellä Selänpään asemalla. Lapsen ilmoittaessa tulevasta syntymisestään, kiirehdittiin hevoskyydillä Kouvolaan tohtori Vaalivirran yksityiseen sairaalaan. Vauva vietiin Mikkeliin kastettavaksi. Siellä venäläinen varuskuntapappi ei ollut halukas kastamaan lasta, sillä avioparin vihkinyt pastori Grigori Pantsu oli unohtanut toimittaa heille vihkitodistuksen. Kun Mikko oli läsnäolevan seurakunnan kuullen vakuuttanut olevansa lapsen isä, pappi taipui. Kasteen yhteydessä tuli vielä kiistaa lapsen nimestä. Ortodokseilla oli tapana valita etunimi almanakasta syntymäpäivän perusteella. Äidin oli lopulta taivuttava (toiveena oli nimi Yrjö) ja lapselle annettiin nimeksi Pekka.

Vaikka Pekka Tiilikaisen ja hänen vanhempiensa hauta sijaitsee ortodoksisella hautausmaalla, on hautakivessä luterilainen risti. Samoin yllä olevassa Pekan kuolinilmoituksessa on luterilainen risti. Missä vaiheessa Pekka Tiilikainen siirsi kirjansa luterilaiseen seurakuntaa, ei ole tiedossani.