Koiviston kirkkoherran 250 kilometrin evakkomatka - jalkaisin

Tämä blogimerkinnän aiheena on Karjalan kannaksella väliaikaisena kirkkoherrana toimineen Mauno Koivunevan (1904 – 1989) evakkomatka. Elokuussa 1944 ainakin kaksi sanomalehteä, Viipurista evakkoon lähtenyt Karjala sekä lappeenrantalainen Etelä-Savo julkaisivat Mauno Koivunevan kertomuksen 250 kilometrin evakkomatkastaan. Alla kyseinen lehtijuttu sekä myös yhteenvetoa Mauno Koivunevan elämänvaiheista.


*******************************************************************************

Kirkkoherra taivalsi jalan 250 kilometriä ja kokosi lepohetkinään evakot hartaustilaisuuksiin.

Juoksi tunnin lehmän perässä kunnes lehmä väsyi.

Kun lähtökäsky tuli Koivistolle, oli kirkkoherralla neljä mahdollisuutta evakuoida itsensä länteen: lähteä kirkonarkiston mukana ensimmäisellä laivalla, astua autoon, ajaa polkupyörällä tai lähteä jalkaisin taluttamaan lehmiä, jotka laitumen veräjällä odottivat mukaan pääsyä.

Kirkkoherra valitsi viimeisen mahdollisuuden. Niin alkoi 250 kilometrin mittainen jalkataival, jonka katkaiseminen kesti toista viikkoa. Sen aikana joutui kirkkoherra kokemaan kaikki evakion surut ja ilot, näkemään ”vaivaa enemmän kuin Suomi muu”. mutta tekemään matkan varrellakin tinkimättömästi velvollisuutensa evakkona ja sielunpaimenena. Mutta annammepas hänen itsensä kertoa.

Piiska toisessa ja polkupyörä toisessa kainalossa taivalsin evakkomatkaa 250 kilometriä Koivistolta Selnpäähän, josta matka jatkui junalla.. Piiska oli siksi, että ajoin kahta lehmääni, jotka katsoin viisaammaksi ottaa mukaan. Vasikka jäi pihamaalle ja neljä lammasta saareen.

Matkareitti kulki Koivistolta Sommeen ja Tammisuon kautta Juustilaan, edelleen Lappeenrantaan, Luumäelle, Viuhkolaan, Tuohikottiin ja Selänpäähän. Kengät sillä matkalla menivät hajalle, niin että varpaat pilkistelivät. Muuten matka oli minulle vain hyvää harjoitusta [ Tässä kohden saanemme mainita, että kirkkoherra Koivuneva on akateeminen murtomaamestari ] ja olinkin erittäin hyvässä kunnossa perille päästyäni. Matkaa ei suinkaan tehty koko aikaa kävelle, vaan juostava oli myös paljon lehmien perästä, jotka tavattomassa kaaoksessa olivat hävitä käsistä. Kerrankin toinen lehmä päätti palata takaisin Koivistolle, mutta minä päätin, että et mene. Niin juoksimme peräkkäin kokonaisen tunnin – kunnes lehmä väsyi. Monet, jotka eivät jaksaneet juosta, menettivät elukkansa.

Matkalla ehti nähdä yhtä ja toista

Kaikkein raskaimpia näkyjä oli, kun lehmät kiinnitettyinä kärrien perään puoliksi kuristuneina laahautuivat eteenpäin. Jalat olivat kuluneet verille ja monet kaatuivat matkalla. Tavattoman jyrkissä mäissä hevoset eivät jaksaneet pidättää kärryjä, vaan ne vierivät lehmien päälle. Alamäissä vauhti oli liian kova. Erään yläsommeelaisen emännän näin jäävän kärrien alle. Häneltä katkesi jalka ja hevonen vielä astui päälle. Hauskaa ei ollut myöskään nähdä sateen kangistamia vaeltajia lapsineen kyyröttämässä yölevollaan kankaalla nuotion ääressä. Ei myöskään kulkemassa tukahduttavassa pölyssä kilometrien mittaisissa jonossa, joka ruuhkautumisen vuoksi saattoi seistä paikoillaan tuntikausia.

Maanteiden varret olivat kuin heinäsirkkakolonna olisi kulkenut ja syönyt kaiken vihreän mennessään. Tottui niin arvostelemaan syöttömahdollisuuksia, että vielä täällä sijoituspaikkakunnallani Perniössäkin vaistomaisesti katselen pelloille, onko siellä hyvää heinää.

Minulle oli omituinen elämys nukkua toiset kanssa lattioilla, kankailla ja ulkorakennuksissa. Kerran eräs isäntä ihmetteli, kun virkamiehet, talonpojat ja kaikki pannaan samalle lattialle.. Mutta samalla asiallahan oltiin. Erään yön vietin Luumäen pappilassa. Pappilan vieraskirja sai niihin aikoihin monenlaisia merkintöjä. Eräänä yönä siihen kirjoitti nimensä piispa ja maaherra, seuraavana yönä puoliksi paljasjalkainen lehmipaimen-pappi.

Erään mieluisampia elämyksiäni koin Viuhkolan kylässä. Siellä oli opettaja ottamassa evakkoja vastaan. Hänellä oli lääkkeet ja sidetarpeet ja vailla jalkineita astuneet joutuivat hänen hoitoonsa. Toisilta oli kengät kuluneet kokonaan, toiset astelivat sukkasillaan ja toiset kävelivät paperiin käärityin jaloin länttä kohti.

Tylyä kohteluakin sai, mutta se väheni kun sattui niin, että tuli evakuointimääräys usein kylään samaan aikaan, kuin mekin saavuimme. Yleensä on sanottava, että kuta pitemmälle saavuimme, sitä paremmin hoidettiin muonitus, karjan ruokinta sekä yleensä evakuoitujen huolto. Poikkeuksia oli.

Erikoislaatuisia hartaushetkiä

Pyörä oli matkassani siksi, että lepoaikoina ajoin eteenpäin kymmeniä kilometrejä tapaamaan seurakuntalaisiani. Iltaisin yöpymispaikoissa kokoontuivat kaikki evakot koolle ja vietettiin erikoislaatuisia hartaushetkiä, joihin ei voi verrata mitään kotiseudulla pidettyjä. Täällä sijoituspaikoissa on koivistolaisille pidetty myös yhteisiä hartaustilaisuuksia. Suurin joukoin seurakuntalaiset niihin tulevat; heistä on hauskaa, kun pääsevät yhteen. Mieliala on luottavainen ja toivorikas. Sijoituspaikat ovat vain kovin hajallaan. Kerrankin jouduin juosten tekemään 30 kilometrin taipaleen jumalanpalvelusta pitämään, kun ei ollut kulkuneuvoja. Nyt on evakkomatkan harjoitus tarpeen.

*********************************************************************************

Mauno Koivuneva syntyi 9.3.1904 Viipurissa herännäishenkiseen kotiin. Koivuneva tutustui 1910–1920-lukujen vaihteessa kristilliseen partiotoimintaan ja innostui samoihin aikoihin myös urheilusta. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin Suomalaisesta Lyseosta keväällä 1926 ja aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa. Opinnot kuitenkin viivästyivät, kun Koivuneva toimi järjestötehtävissä, mm. SNMKY:n urheiluliiton sihteerinä vuodesta 1930. Näissä tehtävissä hän sai vaikutteita kansainvälisen NMKY:n piiristä vierailemalla mm. Tanskassa, Saksassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa 1920–1930-kukujen vaihteessa. Tämä kaikki etäännytti hänet heränneistä ja kiinnitti hänet NMKY:hyn ja sen toiminnallisuutta korostavaan kristinuskonnäkemykseen. Koivuneva kuitenkin pettyi SNMKY:n piirissä harjoitettuun urheilutoimintaan ja erosi kaikista SNMKY:n ja SNKL:n tehtävistään 1930-luvun alkupuolella. Tämän jälkeen hän jatkoi teologiset opintonsa loppuun ja suoritti erotutkinnon teologisesta tiedekunnasta joulukuussa 1933. Papiksi hänet vihittiin Viipurissa 3.1.1934.

Pappisuran alussa Koivuneva hoiti lyhytaikaisia pappistehtäviä eri puolilla Viipurin hiippakuntaa. Vuonna 1936 tuomiokapituli määräsi Koivunevan Viipuriin tehtävänään hiippakunnan nuorisotyö. Samana vuonna Koivuneva avioitui ja hänet määrättiin Säyneisen seurakuntaan vt. kirkkoherraksi.. Talvisodassa Koivuneva oli lyhyen aikaa rintamapappina, mutta loukkaantui ja palasi seurakuntatyöhön. Säyneisten papinvaalissa 6.9.1942 Koivuneva hävisi vastaehdokkaalleen ja joutui jättämään Säyneisen seurakunnan.

Tämän jälkeen tuomiokapituli määräsi Koivunevan Koivistolle Suomenlahden pohjukkaan. Koivuneva muisteli myöhemmin runsaan vuoden kestänyttä ajanjaksoaan Koivistolla rannikon kalastajien, laivanrakentajien ja viljelijöiden parissa yhdeksi elämänsä parhaista jaksoista. Niinpä Koiviston jättäminen kesäkuussa 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen vyöryessä ja evakkotielle joutuminen merkitsivät Koivunevalle aineellista ja henkistä kriisikokemusta. Koivuneva kulki evakkomatkan alkuosan (250 kilometriä) monien muiden koivistolaisten tavoin jalkaisin kujettaen mukanaan kahta lehmäänsä. Evakkotaipaleen fyysiset ja henkiset rasitukset, traagiset ja koomiset sattumukset sekä monimuotoiset kohtaamiset merkitsivät Koivunevalle ainutkertaista, järisyttävää kokemusta. Myöhemmin hän muisteli evakkotaivaltaan valtavana elämyksenä. Samalla se lähensi häntä seurakuntalaisiinsa. Yhteinen evakkomatka seurakuntalaisten kanssa syvensi kirkkoherran ja seurakuntalaisten välejä entisestään. Se, että kirkkoherra jakoi seurakuntalaistensa kanssa evakkomatkan rasitukset, loi hänelle legendaarisen maineen. Evakkomatkan jälkeen
Koivuneva kulki jatkuvasti koivistolaisevakkojen keskuudessa, ensin Lounais-Suomessa ja siirtoväen lopullisen sijoittamisen jälkeen eri puolilla Suomea.

Kun hän huomasi, ettei voi ahkerasta kulkemisestaan huolimatta pitää yhteyttä kaikkiin seurakuntalaisiinsa, Koivuneva perusti loppuvuodesta 1944 Koiviston Viesti -nimisen lehden perustamiseen koivistolaisten yhdyssiteeksi. Lehti muodostui alusta asti tärkeäksi tiedonvälittäjäksi koivistolaisevakkoja koskeneissa asioissa. Ratkaisuna uskonnolliseen kriisiinsä kääntyi Mauno Koivuneva kesällä 1945 vanhoillislestadiolaisuuteen. Vanhoillislestadiolaisten kanssa hän oli ollut kosketuksissa tiiviisti koko Koivistolla toimimisensa ajan.

Sodan jälkeen Koivuneva toimi vuosina 1945–1951 evakkopappina. Tämän jälkeen hän siirtyi Haapavedelle viralliseksi apulaiseksi (1951–1952) ja sieltä Utajärven kirkkoherraksi (1953–1971). Utajärvellä Koivuneva muistetaan persoonallisena pappina, joka samaistui, kuten Koivistolla osaksi tavallisia seurakuntalaisia. Fyysisestä kunnostaan Koivuneva huolehti koko elämänsä ajan. Se ilmeni vielä yli 80-vutiaana kymmeniä kilometrejä pitkinä jalkaisin tehtyinä taipaleina.

Koivuneva tunnettiin vanhoillislestadiolaisten lehden Päivämiehen pakinoitsijana nimimerkillä ”Paimenpoika”. Lisäksi hän toimi myös Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen toimitusneuvoston puheenjohtajana. Jäätyään eläkkeelle Koivuneva muutti ensin Oulunsaloon (1971–79), sitten Nurmijärvelle (1979–85) ja viimeksi Helsinkiin (1985–1989).