Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Lestadiolaisuus ja ortodoksinen kirkko

Kirjoitin oheisen artikkelin aikoinaan julkaisuun Lestadiolaisuuden monet kasvot (Justitia 14 /2001). Olen poistanut artikkelista viitteet, liitteet ja artikkelin alkuosan, joka sisälsi katsauksen liikkeen alkuvaihesiin ja leviämiseen. 



 Lestadiolaisuus saapuu karjalaiselle maaperälle

Levitessään Pohjois-Karjalaan ja Viipurin lääniin lestadiolaisuus kohtasi kulttuurimaaperän, joka varsin paljon poikkesi liikkeen syntymäsijoilta Peräpohjolasta. Sekä Viipurin lääni että Pohjois-Karjala sijaitsivat läntisen ja itäisen kulttuuripiirin rajalla. Alueet olivat kuuluneet välillä Ruotsin ja välillä Venäjän vallan alle. Luterilaisen kirkon herätysliikkeistä alueella vaikuttivat herännäisyys Ylä-Karjalan pitäjissä, renqvistiläisyys Liperissä ja Sortavalan ympäristössä sekä evankelisuus Kannaksella. Ortodoksisella kirkolla oli vahva jalansija ennen kaikkea Laatokan Karjalassa. Kirkko oli valta-asemassa Salmin kihlakunnassa, jossa Salmin, Suojärven ja Korpiselän pitäjissä asui miltei yksinomaan ortodoksista väestöä. Myös Suistamolla ja Soanlahdella ortodokseilla oli selvä enemmistö, sen sijaan Impilahdella luterilaisia oli hieman enemmän kuin ortodokseja. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvaa väestöä oli lisäksi kaikissa muissa entisen Käkisalmen läänin pitäjissä, eniten Laatokan rannikolla. Täällä ortodoksinen väestö muodosti vähemmistön luterilaisen uskonnollisuuden keskellä. Samanlainen tilanne ortodoksiväestöllä oli Pohjois-Karjalassa, jossa ortodoksista väestöä oli ennen kaikkea Liperin, Polvijärven, Kontiolahden, Ilomantsin ja Tuupovaaran pitäjissä. Myös Karjalan kannaksen siinä osassa, joka oli jäänyt Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin valtiolle, asui ortodoksista väestöä. Heistä suurin osa oli syntyperältään venäläisiä. Hallinnollisesti suomalaiset ortodoksit kuuluivat Pietarin metropoliitan alaisuuteen 1890-luvulle saakka, jolloin maahamme perustettiin kreikkalaiskatolinen hiippakunta. Kirkkokunnan asema oli hyvin ristiriitainen, sillä se joutui panslavismin ja venäläistämispyrkimysten välikappaleeksi. Ortodoksisen kirkon henkisinä keskuksina Karjalassa toimivat Valamon ja Konevitsan luostarit, joiden loiston aikaa oli nimenomaan 1800-luku. Lisäksi vuonna 1895 perustettiin Karjalan kannakselle Lintulan naisluostari.

Lestadiolaisuus saapui Karjalan eteläisiin ja pohjoisiin osiin suunnilleen samanaikaisesti 1870-luvun alussa muuttoliikkeen ja sukulaiskontaktien tuomana. Pohjois-Karjalassa herätysliike levisi ensimmäisenä Nurmekseen, Joensuuhun ja Liperiin . Viipurin läänin alueelle herätysliike saapui samoin 1870-luvun alussa. Merkkejä lestadiolaisesta heräyksestä on Viipurista , Lappeen Simolasta ja Taipalsaarelta. Voimakkainta leviämisen ja kasvun aikaa oli 1880-luku.


Merkittävä rooli lestadiolaisuuden leviämisessä kaakkoiseen Suomeen oli Pietarin suurella lestadiolaisyhteisöllä. Käydessään työ- ja kauppamatkoilla Venäjän pääkaupungissa monet tutustuivat Pietarin suuren lestadiolaisyhteisön jäseniin ja "saivat parannuksen armon". Palattuaan kotiseudulleen he kertoivat uudesta uskonvakaumuksestaan saaden muitakin liittymään herätysliikkeeseen. Herätysliikkeen organisoituminen alkoi Viipurissa vuonna 1890, jolloin Viipurin lääninhallitus hyväksyi säännöt Rauhanyhdistys Viipurissa-nimiselle yhdistykselle maaliskuun 19. päivänä.

Herätysliike tempaa mukaansa paljon myös ortodokseja


Varsinkin Pohjois-Karjalassa Liperin, Polvijärven ja Kuusjärven pitäjissä lestadiolaisuus sai mukaansa merkittävän määrän ortodoksisen kirkon jäseniä. Erikoista on, että herätysliike levisi näissä pitäjissä nimen omaan niihin kyliin, joissa asui runsaasti ortodoksiväestöä. Koska seudulla avioliitot solmittiin usein yli kirkkokuntarajojen, oli lähes kaikissa seudun lestadiolaisperheissä sekä ortodoksisen että luterilaisen kirkon jäseniä. Esimerkiksi ensimmäisiä herätykseen liittyneitä oli Heikki Hiltunen, jonka äiti oli ortodoksisen kirkon jäsen. Liperissä oli lestadiolaisuudella vahva kannatus Harmaasalon ortodoksivoittoisessa kylässä. Perimätieto kertoo herätysliikkeen tulleen kylään Antti Hyttisen tuomana. Antti Hyttisellä oli kylässä nurmipalsta, jolla vieraillessaan hän puheli tapansa mukaisesti uskon asioista. Tämän seurauksena kylässä syttyivät herätykset molempiin kirkkokuntiin kuuluvien keskuudessa. Kylällä saarnaajana toiminut talollinen Iivana Mutanen lienee tehnyt "parannuksen" pudasjärveläisen Paavali Ervastin pitäessä seuroja Harmaasalolla. Iivana Mutasen saarnatoiminta alkoi 1880-luvulla. Iivana Mutasen veli Matfeij (Matti) Mutanen saarnasi myös jonkin verran, mutta varmat tiedot hänen saarnaajuudestaan ovat 1900-luvun alkuvuosilta. Lestadiolaisuus sai erittäin vahvan kannatuksen kylän väestön keskuudessa; sen asukkaista yli puolet oli lestadiolaisia. Se, että enemmistö Harmaasalon asukkaista oli ortodokseja, ei muodostunut esteeksi herätysliikkeen etenemiselle. Olihan kylän saarnamiehenä toiminut Iivana Mutanenkin ortodoksisen kirkon jäsen. 


Koska luterilaisilla saarnamiehillä ei ollut lupa pitää hartaustilaisuuksia ortodoksisissa taloissa, oli herätysliikkeen leviämiselle ortodoksien keskuuteen edellytyksenä omaan kirkkokuntaan kuuluvien saarnaajien toiminta. Luterilaisten saarnaamista ortodoksikodeissa pyrki ortodoksinen papisto tarkoin valvomaan. Maalliset viranomaiset eivät puuttuneet (ortodoksien) ortodoksitaloissa pitämiin hartaustilaisuuksiin. Sen sijaan ortodoksinen papisto yritti myös estää ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien saarnaajien toimintaa, sillä perimätieto kertoo, että Iivana Mutanen asetettiin Taipaleen seurakunnan kirkkoherran Venzezlav Diakonowin toimesta "pannaan", ja häneltä kiellettiin kirkossakäynti ja ehtoollinen. Diakonow yritti hajoittaa myös kreikkalais-katoliseen kirkkoon kuuluvien saarnaajien kreikkalaiskatolisissa taloissa pitämiä seuratilaisuuksia, mutta ilmeisesti huonolla menestyksellä. 1900-luvun alussa lestadiolaisuus oli Harmaasalon kylässä vahvimmillaan. Lestadiolaisia oli lähes jokaisessa kylän talossa. Seuroja pidettiin sekä ortodoksisissa että luterilaisissa taloissa. Sukkulansalolta lestadiolaisuus levisi myös Polvijärven puolelle, jossa se sai kannatusta Horsmanahon ja Mutkanvaaran kylissä ympäristöineen. Paikallisena saarnamiehenä kiersi taloissa seurojen pidossa Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäsen Pekka Kuikka.

Kuusjärvellä lestadiolaisuuden toiminta alkoi 1880-luvun alussa. Pitäjän ensimmäisenä lestadiolaisena varmentamaton perimätieto pitää Outokummun Mustakankaan Lappalan isäntää Mikko Lappalaista.38 Hänen kerrotaan kääntyneen lestadiolaisuuteen suolanhakumatkallaan Oulussa. Seurakunnan piispantarkastuskertomuksista löytyy ensimmäinen maininta lestadiolaisuudesta vuodelta 1891. Siinä Gustaf Johansson kritisoi voimakkaasti liikettä:

"Mitä harhaoppeihin tulee, on seurakunnassa vähin laestadiolaisia. En nyt puhu paljo, sen vaan sanon, että laestadiolaisuus asettaa lahkokuntansa Kristuksen sijalle. Kun Luteerus ja Raamattu sanoo, että kristityksi tullaan Kristuksen kautta ja Kristuksen kautta tullaan seurakuntaan, niin tämä lahkokunta sanoo, että ainoastaan seurakunnan kautta tullaan Kristuksen tykö ja tässä se on paavikunnan kannalla. Sillä niin opettaa ja opetti paavi. Ja se on suuri erotus, niin suuri että paavikunnan oppi on aivan väärä ja niin tämän lahkokunnankin. Kristus tahtoo itse antaa syntejä anteeksi joka päivä, Kristus tahtoo itse puhdistaa verellänsä, eikä kärsi, että häneltä otetaan se kunnia pois. Se mitä Raamattu puhuu veljen vakuuttamisesta ja lohduttamisesta on toinen asia. Sillä kun sille asemalle on jouduttu, että kielletään ihminen suoraan menemästä Kristuksen tykö, niin se on hirveä harhaoppi, se on kauhea oppi. Ken ei Kristukselta ota synnit anteeksi, ken ei Kristuksen kanssa elä, se ei kristitty ole. Kristitty voi sitte tarvita ajoittain muitten lohdutusta ja virvoitusta, vaan se on toinen asia. Se on kumma, että luterikunnan keskessä on tuommoinen lahko syntynyt, mutta se on kuoleva omaan köyhyyteensä. Jumalan henki on raitis, on puhdas, nöyrä ja siveä, vaan tämän lahkon ei ole raitis, ei puhdas eikä siveä. Minä toivoisin, että lahkokunta palajais harhateiltään. Sillä ei siinä rauhaa saada, vaikka kerskutaan. Se vakuutus, jonka lahkokunta antaa, ei kestä monta tuntia ja niin se on uudestaan saatava. Mutta Jumala painaa sydämeen oman rauhansa. Suokoon Jumala, että Suomen kansa pysyisi raittiissa uskossa kaidalla tiellä, kun koetukset esille tulevat."


Lestadiolaisuus oli esillä myös seuraavassa piispantarkastuksessa vuonna 1897. Tälloin keskustelun aiheena oli myös herätysliikkeen leviäminen ortodoksisen väestön keskuuteen. Piispa Gustaf Johansson totesi seuraavaa:

Laestadiolaisia on seurakunnassa joku määrä, mutta eivät ole enää tässä seurakunnassa vaikutusvoimaisia. Ikävää on, että kiertävät lutherilaiseen kirkkoon, mutta laestadiolaisuuteen kuuluvat maallikkosaarnaajat, ovat liikkuneet Kreikan uskoisten taloissa. Suuri on se edesvastaus heillä siitä. Eikö siinä ole kylliksi, kun käyvät omia uskolaisiaan eksyttämässä, kun pyrkivät vielä vierasuskoisiakin pettämään. Ilahuttavaa on, että suurempaa malttia heissä ilmaantuu ja minä toivon, että he kokonaan raitistuvat harhateiltään, sillä se on surkeata, kun tämä lahko on niin ylpeätä, että asettaa itsensä välimieheksi Jumalan ja ihmisten välillä.


Kuusjärven Vuonoksen kylässä olivat ensimmäiset "parannuksentekijät" perimätiedon mukaan ortodoksiset Iivana Karpoff ja Vasili Lasaroff ja he pyrkivät innokkaasti järjestämään kodeissaan seuroja. Lestadiolaisseurojen pito ortodoksisissa taloissa johti lopulta virkavallan puuttumiseen asiaan. Talvella 1896 ilmoitettiin Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulille, että Kuusjärvellä lestadiolaiset olivat esiintyneet häiritsevästi. Kuusjärven väliaikainen saarnaaja K.F. Järnefelt sai tuomiokapitulilta kirjeen, jossa vaadittiin selvitystä seuraavaan asiaan:

Koska Tuomiokapitulin tiedoksi on tullut, että Laestadiolaiset saarnamiehet, jotka kuuluvat luterilaiseen kirkkokuntaan, ovat Outokummussa Kuusjärven seurakuntaa, joiden väki kuuluu kreikkalaiskatoliseen kirkkokuntaan, pitäneet seuroja, joiden johdosta ikävää epäjärjestystä on syntynyt, saa Tuomiokapituli täten käskeä Teitä pikemmittäin antamaan Tuomiokapitulille tietoa siitä, onko asian laita semmoinen tahi ei. Sen jälkeen ja jos asiassa on perää, tulee Teidän niin pian kuin mahdollista pitää kirkkoneuvoston kokous, jossa on tarkoin tutkittava, kutka ovat yllä mainittuja seuroja kokoon toimittaneet, kutka niitä johtaneet, kutka niissä puheita pitäneet ja kutka niissä ovat saapuvilla olleet sekä minkälaista epäjärjestystä seuroissa on harjoitettu.


Asia oli esillä kirkkoraadin 6.4.1896 pitämässä kokouksessa. Siinä annettiin toiselle, paikalla olleelle kirkkoraadin jäsenelle, Matti Gröhnille tehtäväksi hankkia viikon kuluessa tiedot tuomiokapitulin vaatimiin kysymyksiin ja toimittamaan ne seurakunnan väliaikaiselle papille Järnefeltille.
Järnefelt kertoi 22.3. ja 13.4. lähettämissään kirjeissä, että kreikkalaiskatoliseen kirkkoon kuulunut kauppias Vasilei Lasarow oli maaliskuun toiseksi viikoksi kutsunut lestadiolaisten seurat Vuonoksen kylässä olevaan Poikapää-nimiseen taloon. Niissä oli määrä puhua pohjoisesta tulleen saarnaja Heikki Sandbergin. Kuusjärven poliisikonstaapeli A. Ervast oli kertonut Järnefeltille Taipaleen kreikkalaisvenäläisen (ortodoksisen) seurakunnan kirkkoherran Venzeslaw Diakonovin kirjeessään pyytäneen poliisia hajoittamaan suunnitellut seurat, jos luterilainen tulisi puhumaan kreikkalaiskatoliseen taloon. Poliisikonstaapeli oli varoittanut kauppias Lasaroffia ja muutamia muita lestadiolaisia etukäteen pitämästä seuroja. Varoitus ei kuitenkaan tehonnut samoin kuin ei myöskään itse seuroissa annettu hajaantumismääräys. Poliisikonstaapeli haki apua Liperin kruununvoudilta K.Y.Collanin, joka yhdessä toisen poliisikonstaapelin kanssa sai seuraväen hajaantumaan. Seuroja olivat johtaneet talolliset Iivana Karpoff Kuusjärveltä ja Iivana Mutanen Liperistä, molemmat kreikkalaiskatolisia. Muina puhujina olivat olleet Hartikainen Kuopiosta, Jussilainen (=Heikki Jussila) Leppävirroilta ja Sandberg Kemistä, kaikki luterilaisia. Seuraväki siirtyi luterilaisen Kasper Oksmanin taloon, jossa mainitut luterilaiset saarnaajat jatkoivat seuroja viranomaisten estämättä. Järnefelt ilmoitti, että hänen tietojensa mukaan kokoukset olivat olleet rauhallisia, eikä järjestyshäiriöitä ollut juurikaan sattunut. Ainoastaan seuratalon ortodoksinen isäntä oli "sanoilla taistellut" hajaantumiskäskyn antanutta poliisikonstaapelia vastaan. Hän oli väittänyt itsellään olevan oikeuden talossaan tehdä mitä tahansa. Hän kertoi lisäksi, että Kuusjärven seurakunnassa ortodokseja oli vain 1/7 väestöstä, ja ettei Kuusjärven luterilaisissa ollut sellaisia henkilöitä, jotka olisivat pitäneet puheita lestadiolaisseuroissa. Puhujina toimivat kreikkalaiskatoliset Iivana Mutanen ja Iivana Karpoff. Muualta oli kyllä aikaisemmin vieraillut luterilaisia saarnaajia, joista eräs kuopiolainen oli edellisenä vuonna aiheuttanut "paljon uskonnollista häiriötä ja kiihkoa niin hyvin luterilaisissa kuin kreikkalaisissa". Luterilainen Antti Korhonen Liperin Sukkulansalolta oli käynyt toisinaan myös Kuusjärven puolella seurojen pidossa. Seuraväessä oli ollut sekä luterilaisia että ortodokseja Liperin ja Kuusjärven seurakunnista. Tuomiokapituli ei ryhtynyt asiassa enää jatkotoimenpiteisiin. Perusteena oli se, että seuroja olivat pitäneet lähinnä kreikkaliskatoliset saarnaajat kreikkalaiskatolisissa taloissa.


Pastori Järnefelt sai kruununvoudilta lisätietoja, joita han selvitti kirjeessä 13.4.1896. Kuopion läänin kuvernööri olisi niiden mukaan antanut Taipaleen ortodoksisen kirkkoherran pyynnöstä kruununvoudille pysyvän toimintaohjeen maaliskuussa 1895. Kruununvoudin tuli sen mukaan hajottaa tai "muulla sopivalla tavalla" estää lestadiolaisten seurat, jos niitä pidettiin ortodoksitaloissa ja luterilaiset esiintyivät niissä saarnamiehinä. Kruununvoudin mukaan myös Polvijärvellä oli vähän aikaisemmin yritetty pitää lestadiolaisseuroja ortodoksitaloissa, mutta ne olivat "enimmäkseen rauhallisella tavalla hajonneet" sikäläisen poliisin kehotuksesta. Kirkkoherra Diakonow olikin ilmaissut tyytyväisyytensä poliisin toimintatapaan.


Kuusjärven ja Liperin tapahtumat saivat valtakunnallista merkitystä. Ilmeisesti viesti lestadiolaisuuden saamasta kannatuksesta ortodoksiväestön keskuudessa oli kiirinyt aina Pietariin saakka. Piispa Johansson lähti heti tuomiokapitulin istunnon jälkeen Pietariin ja Moskovaan ollakseen läsnä Suomen virallisena edustajana keisari Nikolai II:n kruunajaisjuhlassa. Hän kirjoitti matkastaan yksityiskohtaisesti Teologisessa Aikakauskirjassa kuvaten ihastuneesti uutta hallitsijaa. Heinäkuun lopulla Johanssonin pitämässä Kittilän piispantarkastuksessa tuli sitten terveisiä myös lestadiolaisille:

Yli Suomenmaan liikkuu nyt saarnamiehiä, joiden ei tarvitsisi avata suutansa. Aina valtaistuimen juurelle on nyt kohonnut valituksia epäjärjestyksistä laestadilaisten kautta, sillä pahennuksia on siitä syntynyt, kun kreikkalaisen kirkon alalle on tunkeuduttu ja valituksia on siitä tullut hallitsijan luo.
Lestadiolaiset merkittiin näin poliittisesti epäluotettaviksi, hallitsijan arvovaltaa murentaviksi vaarallisiksi seikkailijoiksi.


Miksi lestadiolaisuus sai niin vahvan kannatuksen Liperin, Kuusjärven ja Polvijärven ortodoksien keskuudessa? Yksi syy on varmasti se, että ortodoksisella papistolla ei ollut muutoin kuin kirkollisten toimitusten suorittajana otetta paikalliseen väestöön. Varsinkaan seurakuntansa syrjäisimmissä kolkissa ei ortodoksipappeja juurikaan nähty. Lisäksi lestadiolaisuuden seurakuntaoppi - ettei siis ollut tärkeätä mihin ulkonaiseen kirkkoon kuului, kunhan uskoi oikealla tavalla ja kuului oikein uskovien näkymättömään seurakuntaan - helpotti liittymistä. Ortodoksien liittymisen kynnystä saattoi helpottaa lestadiolaisuuden käyttämä synninpäästö. Ortodoksisen kirkon papit olivat, päinvastoin kuin luterilaiset virkaveljensä, julistaneet katuvalle syntiselle synninpäästön. Tähän käytäntöön oli totuttu. Nyt ei enää tarvinnut rientää Taipaleen kirkolle tuota synninpäästöä hakemaan, vaan sen sai joko paikalliselta saarnaajalta tai uskonveljeltä ja sisarelta. Esimerkiksi Harmaasalolla asunut lestadiolaissaarnaaja Antti Korhonen nautti niin suurta arvonantoa kotikylässään, että kuoleman lähestyessä haettiin hänet sairasvuoteen äärelle, ei

kummankaan kirkkokunnan pappeja:  

Antti Korhosta hyvinkin kunnioitettiin. Aina kun se kuoleman hetki lähestyi, ne kävivät Antti Korhosen sairaan luokse. Tekivät parannuksia aika paljon. Aina sanoivat, että kyllä se oli hyvä, kun kerkesi se Antti Korhonen, ennen kun tuli viimenen lähtö.

Lestadiolaisuuden saavuttamaa asemaa paikallisen ortodoksisen väestön keskuudessa kuvaa hyvin viinijärveläisen, alun perin ortodoksisen Johannes Surakan muistelu vuodelta 1955: "Muistan lapsuuteni ajalta, että niitä (ortodokseja) oli suurin osa silloisista uskovaisista. Täällä on näkynyt selvästi, että ei ole ollut mitään eroa kreikkalaisen ja juutalaisen välillä, vaan kaikki ovat olleet vain Jumalan lapsia. Yhdessä he ovat seuratuvan penkissä itkeneet ja nauraneet"

Liperissä pidettiin Harmaasalon ja Sukkulansalon lisäksi ahkerasti seuroja Antti Hyttisen kotikylässä Käsämässä sekä Taipaleen ja Putaan (Komperon) kylissä. Komperon kylään valmistui 1880-luvulla pieni ja vaatimaton rukoushuone, jossa kesäisin pidettiin seuroja. Vuosisadan lopulla herätysliike oli levinnyt jo lähes kaikkiin pitäjän kyliin. Ruunakankaan kylässä toimi paikallisena saarnaajana Antti Hirvonen (1869 - 1919) ja kylän lestadiolaisten määrä kohosi lähes sataan. Samaan aikaan vaikutti Ristin kylässä paikallisena saarnaajana Antti Piironen (1870 - 1919). Lestadiolaisuutta oli lisäksi Kaatamon, Huistinvaaran, Leppälahden, Honkavaaran, Leppilammen ja Ahonkylän kylissä.

Lestadiolaisuus herätti kiinnostusta, mutta myös vastustusta paikallisen väestön keskuudessa. Seuroja häirittiin usein. Sekä seuravieraille että puhujille tehtiin ilkivaltaa. Nuorukaiset saattoivat heitellä seuroissa puhujan kasvoille harakan ja rotan raatoja, lantakokkareita ja liata juomavedet. Lestadiolaisuuteen liittyi lukematon määrä perättömiä tarinoita ja ennakkoluuloja. Kun lestadiolaiset menivät seuroihin, sanottiin heidän menevän "aasintammalla ajamaan", "ahtaasta portista kulkemaan" tai "vällyjen alle makaamaan". Jotkut uskoivat lestadiolaisuuden olevan eräänlainen tarttuva tauti. Kun eräs mies oli kyydinnyt saarnaaja Antti Hyttistä seuramatkalle Liperin Ahonkylään, hän oli ihmetellyt jälkeenpäin sitä, ettei lestadiolaisuus ollut tarttunut häneen, vaikka hän oli kyydinnyt lestadiolaissaarnaajaa pitkän matkan. Lestadiolaisuudesta sepitettiin monenlaisia pilkkalauluja. Ne syntyivät joko kotipaikkakunnalla tai olivat kulkeutuneet muualta Suomesta. Tunnetuin on saarnaaja Iivana Mutasen veljen Olli Mutasen (kirkonkirjojen mukaan alkuperäinen nimi oli Aleksei) kirjoittama pilkkalaulu, joka alkoi: "Hihhulihulluutta, Pohjanmaalta tullutta..."

Liperin, Kuusjärven ja Polvijärven lisäksi lestadiolaisuuteen kääntyneistä ortodokseista on tietoja myös Joensuusta, Kontiolahdelta ja Enosta. Sen sijaan Viipurin läänin alueella herätysliikkeen menestys ortodoksien keskuudessa oli huomattavasti vähäisempi. Lestadiolaisuus ei vielä 1800-luvun puolella onnistunut tunkeutumaan lähes yksinomaan ortodoksien asuttamiin Korpiselän, Salmin, Suistamon ja Suojärven pitäjiin. Se sai jonkin verran jalansijaa ortodoksiväestön keskuudessa niissä pitäjissä, joissa ortodoksisuus oli vähemmistönä luterilaisen väestön keskuudessa. Ainakin Kaukolan, Pyhäjärven ja Impilahden lestadiolaisyhteisöihin kuului ortodokseja. Lisäksi Lappeenrannan lestadiolaisyhteisössä oli joitakin venäläisiä ortodokseja. Laatokan Karjalasta ei ole tietoja lestadiolaisuuden ja ortodoksisen kirkon välisistä kahnauksista.

Osana karjalaista kulttuuria


Ortodoksisen kirkon ja lestadiolaisuuden kohtaaminen johti Pohjois-Karjalassa herätyksen saavuttua konflikteihin. Varsin pian sekä herätysliike että ortodoksinen papisto sopeutuivat rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Tällaisena tilanne jatkui vuosikausia. Voimakkaan haasteen ortodoksiselle kirkolle asetti Venäjällä vuonna 1905 toteutettu uskonnonvapaus. Suomessa annettiin asetus ortodoksien uskonnon muuttamisoikeudesta helmikuussa vuonna 1906. Huomattava määrä ortodokseja vaihtoi kirkkokuntaa siirtyen luterilaisen kirkon jäseneksi.

Miten uudessa tilanteessa toimivat lestadiolaiset ortodoksit? Yllättävää on, että suurin osa pysyi ortodoksisen kirkon jäsenenä. Liperin Harmaasalon ortodoksilestadiolaisista ei kukaan vaihtanut tässä vaiheessa kirkonkirjojaan. Muuallakin tapaukset olivat yksittäisiä.  Kuvaavaa tilanteelle oli, etteivät kummatkaan ortodoksiseen kirkkoon kuuluneet saarnaajat, Iivana Mutanen ja Iivana Karpoff, siirtyneet luterilaisen kirkon jäseneksi. Sen sijaan myöhemmin, lähinnä 1920- ja 1930-luvuilla, vähittäistä siirtymistä tapahtui koko ajan. Usein kirkkokunnan vaihtamisen taustalla oli avioituminen luterilaisen kanssa.  Näyttää siltä, ettei lestadiolaisten siirtyminen ortodoksisesta kirkosta luterilaiseen ollut ainakaan selkeästi muita yleisempää lestadiolaisten ortodoksien keskuudessa. Myös haastattelutiedot vahvistavat kuvaa varsin rauhallisesta yhteiselosta. Harmaasalon kylässä lestadiolaisten keskeisiä seurataloja oli ortodoksisten Pekka ja Natalia Surakan Koivukankaan Simukkalan talo. Heidän tyttärensä on myöhemmin kuvannut tilannetta seuraavasti:  

Huolimatta lestadiolaisuudesta oli suhde ortodoksiseen kirkkoon molemmin puolin reilu. Isä saattoi kyllä joskus sanoa kirkkoherra Nikolai Roudalle: "Mittee sie noita kuvia kumartelet". Kuitenkin pappi kävi aina Harmaasalolla asioidessaan Koivukankaalla ja haastateltavan vanhemmat Viinijärvellä asioidessaan pappilassa kahvilla.

Nikolai Roudan aika Taipaleen kirkkoherrana merkitsi eräänlaista kuherruskuukautta lestadiolaisuuden ja ortodoksisen seurakunnan välille.  Routa tunnettiin erittäin luterilaishenkisenä pappina, joka osallistui aktiivisesti muiden muassa suojeluskunnan toimintaan. Hänen aikanaan jumalanpalvelusmenoissa siirryttiin luterilaiseen suuntaan vähentämällä rituaaleja ja seurakunnan eri toimintamuodoissa otettiin oppia luterilaisista seurakunnista. Seurakunnan kirkkoherrana 1950-luvulla toiminut Erkki Piiroinen luonnehti Routaa erittäin hyväksi saarnamieheksi, mutta samalla jopa puoliluterilaiseksi. Routa erosikin myöhemmin kirkkoherran tehtävistä, kääntyi luterilaiseksi ja luki tiettävästi itsensä luterilaisen kirkon papiksi.

Vaikka lestadiolaisuus ja ortodoksisuus elivät Pohjois-Karjalassa sulassa sovussa, ortodoksinen papisto pelkäsi lestadiolaisuuden vievän kirkon jäsenet mukanaan. Pitkärannan seurakuntakertomuksessa mainitsee Wladimir Petsalo uhkaavina lahkolaisina helluntailaiset, baptistit, adventistit, jehovantodistajat lestadiolaisten ohella. Lestadiolaisuus onnistuikin 1920-luvulla saamaan jalansijaa sekä Salmissa että Suojärvellä myös ortodoksien keskuudessa. Lisäksi Suojärvelle kohonneet puunjalostuslaitokset houkuttelivat luterilaista väestöä Etelä- ja Pohjois-Karjalasta sekä Savosta. Vuodesta 1936 Suojärvellä järjestettiin paikallisia suuria seuroja ja paikkakunnalle perustettiin Rauhanyhdistys juuri talvisodan kynnyksellä. Ortodoksisen kirkon kannalta huolestuttavin tilanne oli kuitenkin Pohjois-Suomessa hajallaan asuvien ortodoksien keskuudessa. Heistä suurin osa oli Vienan Karjalasta tulleita pakolaisia tai Suomeen pysyvästi asettuneita ns. laukkuryssiä. Monet heistä olivat jo ennen pakoaan omaksuneet lestadiolaisuuden. II piirin (Pohjois-Suomi) matkapappi Nikolai Loimo totesikin kertomuksessaan vuodelta 1933:


Ikäväkseni täytyy todeta, että kertomusvuonna luterilaisuuden vaikutus, jos ei lienekään voimistunut, se ei ole heikontunutkaan. Laestadiolaisuus hyvin järjestäytyneenä ja Pohjolassa yksin vallitsevana uskonnollisena liikkeenä muokkaa maaperää suopeaksi "uskovaisia" kohtaan kreikkalaiskatolisten keskuudessa. Varsinkin nuorempi polvi omaksuu ympäristönsä ajatustavan ja tulee kylmäkiskoiseksi kirkkoamme kohtaan.


 
Lestadiolaisuus valtiollisena vaarana


Keisarillisen Suomen senaatin kirkollisasiaintoimituskunta sai 19.11.1909 vastattavakseen tiedustelun, joka koski lestadiolaisuutta. Tiedustelun takana oli Venäjän sisäministeriön ulkomaisten uskontunnustusten kirkollisasiainosasto, joka oli lähettänyt Suomen kenraalikuvernöörin kanslialle kirjelmän, jossa se pyysi tietoja "Suomessa levinneen hihhulilahkon opista ja sen toiminnan laadusta. kenraalikuvernöörin kanslia lähetti kirjelmän edelleen kirkollistoimikunnalle "lähempää toimenpidettä varten". Toimituskunta kääntyi puolestaan 24.11.1909 tekemällään päätöksellä Tuomiokapitulin puoleen, jonka oli toimitettava senaattiin saatavissa olevat tietonsa "hihhulisuunnasta".

Lestadiolaisuutta koskenut selvityspyyntö lienee nähtävissä ortodoksisen Karjalan veljeskunnan pyrkimyksenä torjua protestanttinen Karjalan lähetys. Protestanttista Karjalan lähetystä organisoi Sortavalan evankelinen seura lehtori Bruno Boxströmin johdolla. Siihen perustettiin erityinen "Karjalan ystävien" toimintaryhmä, jonka evankelioimisohjelma kumpusi suomalaiskansallisesta innostuksesta ja uskonnollisesta tavoitteenasettelusta. Ortodoksisen kirkon puolelta ryhdyttiin nopeasti vastatoimenpiteisiin, ja vuonna 1907 perustettiin edellä mainittu Karjalan veljeskunta, joka toimi molemmin puolin Suomen ja Venäjän rajaa. Veljeskunta pyrki estämään ortodoksien luopumisen kirkostaan korostamalla ortodoksian liittymistä venäjän kieleen ja toisaalta suomalaisuuden yhteenkuuluvuutta luterilaisuuden kanssa. Venäläistämistyön johtoon nousi pappismunkki Kiprian, jonka ansiosta suomalainen Karjalan lähetys nostettiin kielteisesti esille venäläisessä lehdistössä. Aunuksessa ja Muurmannin rannikolla oli protestanttisista ryhmistä ainoastaan lestadiolaisuudella vankka ote. Tämä selittää viranomaisten mielenkiinnon, sillä ilmeisesti pelättiin protestanttisuuden leviämistä lestadiolaisuuden muodostamien sillanpääasemien avulla. Ortodoksisen papiston huoli lestadiolaisten ja vähitellen myös muiden protestanttisten suuntien vaikutusvallan kasvusta ei suinkaan ollut aiheeton. Lestadiolaiset herätykset venäläisten keskuudessa Pietarissa ja sen ympäristössä olivat alkaneet perimätiedon mukaan vuosina 1897 - 1898. Tällöin tsaari joutui mahdollisesti jopa henkilökohtaisesti kosketuksiin lestadiolaisten kanssa. Niissä Pietarin ympäristössä olevissa inkeriläiskylissä, joissa lestadiolaisuus oli saanut vankan kannatuksen, herätysliikkeeseen liittyi myös osa suomalaisten keskuudessa asuneista venäläisistä ortodokseista. Tyypillinen esimerkki tällaisesta kehityksestä oli Pietarin kupeessa sijainnut Lahden kylä. Myös muilta lestadiolaisuuden leviämisalueilta löytyy esimerkkejä uskonnollisen yhteisön luomasta paineesta yhtenäiseen uskonnonharjoitukseen, jolloin kirkkokuntarajatkaan eivät muodostuneet esteeksi. Tämän tyyppisestä kehityksestä on tietoja niin Muurmannin rannikolta kuin Pohjois-Amerikastakin.

Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli antoi lestadiolaisille mahdollisuuden oman selityksen antamiseen. Tuomiorovasti Elias Lönnrot kääntyi kahden oululaisen lestadiolaisen johtomiehen puoleen. Vanhoillisten edustaja kapteeni John Ryselin kieltäytyi tarjotusta tehtävästä. Uusheräyksen edustajaksi Lönnrot valitsi kirjailija, toimittaja ja kirjakauppias J.F.Hellmanin. Hellman esitti vastineessaan lyhyen katsauksen lestadiolaisuuden historiaan, laajan selvityksen vuosisadan vaihteen hajaannuksista, sekä totesi lestadiolaisuuden opin perustuvan Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen. Hän totesi liikkeen tuoneen paheiden poistajana, raittiuden ja siveellisyyden edustajana "suurta siunausta".
Tuomiokapitulin lausunnon laati asessori J.A.Mannermaa. Hän lähinnä tiivisti ja systematisoi Hellmannin laatimaa kuvausta. Mannermaa kertoi liikkeen levinneen kaikkialle Lappiin, jossakin määrin Pohjanmaalle ja "eteläisempiin seutuihin". Mannermaa totesi lestadiolaisuuden olevan ennen kaikkea maallikkoliike. Omana korostuksenaan hän toi esille sen, että lestadiolaisuus oli Suomessa aina esiintynyt kuuliaisena maan laeille ja yhteiskuntajärjestykselle. Lisäksi hän totesi vanhoillisen suunnan "vikana" olevan jyrkän ja tuomitsevan hengen toisella tavalla uskovia kohtaan, vaikka ulkonaisesti tämä suunta esiintyi rauhallisesti. Lestadiolaisuuden leviämisestä ulkomaille, esimerkiksi Venäjälle, Mannermaa ei maininnut mitään. Huomattavaa on, ettei Mannermaa selvityksessään maininnut lainkaan lähinnä Etelä-Suomessa esiintynyttä esikoisuutta. Tuomiokapituli päätti lausunnostaan 21.12.1909 ja kirkollistoimituskunta vastaanotti sen 27.12.1909. Kirkollistoimituskunnan esittelijäsihteeri Niilo Karilas lähetti selvityksen edelleen kenraalikuvernöörille 30.12. 1909 kirjeen liitteenä. Epäselvää on, johtiko selvitys joihinkin toimenpiteisiin Venäjän sisäministeriössä.

Herätykset aiheuttavat ristiriitoja

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen koettiin lestadiolaisuudessa voimakkaita herätyksen aikoja. Herätykset olivat alkaneet tosin jo sotavuosina, mutta kaikkein voimakkaimmillaan ne olivat heti sodan jälkeen. Pohjois-Karjalassa herätykset koskivat varsinkin Liperin, Kuusjärven ja Joensuun seurakuntia. Ne johtivat myös ristiriitoihin ortodoksisen papiston ja lestadiolaisten kesken. Pohjois-Karjalassa toimi neljä nuorta, innokasta lestadiolaispappia, jotka saivat aikaan herätystä sekä nuorten että varttuneempien keskuudessa. Herätysten seurauksena lestadiolaisten toiminta sai yhä organisoituneempia muotoja. Ennen talvisotaa Pohjois-Karjalassa oli toiminut vain kaksi vanhoillislestadiolaista ja yksi uusheräyksen käsissä ollut rauhanyhdistys ja niiden oli katsottu silloisissa oloissa riittävän. Sodanjälkeinen järjestäytymisaalto ja herätykset johtivat useiden uusien rauhanyhdistysten perustamiseen 1940- ja 1950-luvuilla. Vuonna 1947 Joensuussa pidettiin vanhoillislestadiolaisten valtakunnalliset kesäseurat, jotka omalta osaltaan piristivät liikkeen toimintaa maakunnassa.

Alkaneisiin herätyksiin liittyi myös kymmeniä ortodoksisen kirkon jäseniä. Niinpä Taipaleen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Mikael Ritamo ilmaisi huolestumisensa seurakuntansa tilanteesta 21.-24.8.1947 järjestetyn piispantarkastuksen yhteydessä:
Seurakunnan alueella, erikoisesti Liperin pitäjässä ja osittain muissakin on levinnyt jonkin verran lestadiolainen uskonsuunta, joka vetää puoleen monia ortodokseja. Kymmenen vuotta aikaisemmin järjestetyssä piispantarkastuksessa ei pöytäkirjojen mukaan lestadiolaisuus ollut millään tavalla esillä. Tilanne kärjistyi seuraavina vuosina. Kirkkoherra Ritamo totesi vuoden 1948 seurakuntakertomuksessaan:  


Seurakunnan alueella on noin 50 vuoden ajan aktiivisesti toiminut luterilaisen kirkon laestadiolaissuunta, mikä pyörteisiinsä on saanut paljon kreikkalaiskatolisia. Suunnan "voima" on jyrkkä ja vihamielinen suhtautuminen toisinajatteleviin, näin ollen kirkkoomme. Suunnalla on hyvin organisoitu työ ja työntekijöiden leegio. Yhden tai kahden ortodoksisen papin toiminta laestadiolaisten keskuudessa on perin minimaalista.
  
Tulehtunut tilanne ortodoksisen kirkon ja lestadiolaisuuden välillä jatkui 1950-luvun puoliväliin saakka. Ajoittain erimielisyydet kärjistyivät pieniksi julkisiksi konflikteiksi esimerkiksi ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien lestadiolaisten hautajaisten ja perhejuhlien yhteydessä:

Seurakuntatyötä on kuluneina vuosina kuin ennenkin suuresti vaikeuttanut luterilaisen kirkon laestadiolaissuunta. Se on saanut piiriinsä paljon kirkkomme jäseniä, jotka suunnan hengen imettyään itseensä, ovat tulleet kylmiksi omalle uskolleen, jopa eronneet siitä. Viinijärvellä toimivan laestadiolaishenkisen luterilaisen papin toiminta uskontoamme kohtaan on ollut hyökkäävää ja suvaitsematonta. Esimerkkinä tästä mainittakoon vain yksi tapaus. Toimitin kirkossa erään seurakuntalaisen ruumiin siunauksen. Kyseessä oleva pappi oli tilaisuudessa läsnä. Ruumiin siunauksen päätyttyä pappi järjesti vainajan kotiin ns. seurat ja seuroissa julkisesti huoneen täyteiselle kuulijakunnalle julisti, että ortodoksisen kirkon ruumiinsiunaus on epäraamatullista, koska siunauksessa rukoillaan vainajan puolesta, jopa muka pakanallista, koska vainajan ylitse luetaan synninpäästö. Sanomattakin on selvää, mitä tällainen julistus saa aikaan yksinkertaisen kristikansan keskuudessa.

Osa lestadiolaisuuteen liittyneistä erosi ortodoksisesta kirkosta liittyen luterilaisen kirkon jäseneksi. Ortodoksinen papisto syytti kehityksestä ennen kaikkea "lestadiolaishenkisiä" luterilaisen kirkon pappeja. Vaikka luterilaisen kirkon lestadiolaiset papit eivät ilmeisesti suoranaisesti kehottaneet ketään eroamaan ortodoksisesta kirkosta, johti herätykseen liittyminen siihen kuitenkin usein käytännössä. Tilannetta kärjisti myös kirkkoherra Ritamon ilmeisen kiivas ja yksioikoinen toiminta lestadiolaisuuteen liittyneitä seurakuntalaisiaan kohtaan. Kirkkoherralla syntyi esimerkiksi riitaa seurakunnan lestadiolaisen kirkonpalvelija/haudankaivajan kanssa. Tämä oli kehottanut kirkkoherra Ritamoa "parannukseen": "Jos työ tekisittä parannuksen, niin teilläkkii ois kuulijoita".

Merkille pantavaa on se, että ortodoksisesta kirkosta eronneista lestadiolaisista suuri osa oli Laatokan Karjalasta muuttaneita evakkoja. Tilanne rauhoittui vähitellen, kun seurakunnan kirkkoherraksi tuli liperiläissyntyinen Erkki Piiroinen. Hän oli kasvanut luterilais-lestadiolais-ortodoksisessa ympäristössä ja siten tottunut paikallisiin olosuhteisiin. Hänen oman arvionsa mukaan seurakunnan silloisesta noin 4000 jäsenestä parisataa oli lestadiolaisia ja merkittävä osa ortodoksisen seurakunnan aktiiveistakin oli joko lestadiolaisia tai lestadiolaishenkisiä. Kirkkoherra Piiroisen ja paikallisen rauhanyhdistyksen välillä elettiin jonkin asteista kuherruskautta. Rovasti Erkki Piiroinen muisteli tapahtumia seuraavasti:


Paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunta kävi häntä kerran puhuttelemassa. Olivat tykänneet hänen saarnoistaan, pyysivät puhumaan seuratilaisuuksiin ja tarjosivat siunausta. Tähän oli kirkkoherra Piiroinen todennut, että arkkipiispa Herman on hänet jo kerran siunannut, se hänelle riittää. Pyyntö raukesi tähän.

Vahvin osuus ortodoksitaustaisella jäsenistöllä näyttää olleen Viinijärven ja Outokummun rauhanyhdistyksissä. Outokummun ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen jäsenistä huomattava osa kuului tai oli kuulunut ortodoksiseen kirkkoon. Perustamiskokouksen osanottajista sekä vuosien 1948 - 50 ja 1957 jäsenistä on 195 henkilön syntymäseurakunta pystytty selvittämään, ja heistä 47 oli syntyperältään ortodokseja. Lisäksi huomattavalla osalla luterilaisista lestadiolaisyhteisön jäsenistä aviopuoliso tai toinen vanhemmista oli ortodoksisen kirkon jäsen. Edellä mainituista 195:stä alkuaikojen jäsenestä runsas 2/3 oli syntyisin joko Kuusjärven (61), Taipaleen (43) tai Liperin seurakunnista (31). Myös Kaavi (5), Polvijärvi (6), Heinävesi (4), Juuka (4) ja Kymi (4) ovat seurakuntia, joista oli syntyisin useita lestadiolaiskristittyjä. Loput jäsenistä olivat syntyisin lähes yksinomaan Pohjois-Karjalasta, Viipurin läänin alueelta tai Savosta. Vain kaksi yhdistyksen jäsentä oli kotoisin herätysliikkeen perinteiseltä vahvalta kannatusalueelta Oulun ja Lapin läänistä. Vaikka lestadiolaisuus on saanut alkunsa Ruotsin Lapin perukoilla alkaneista herätyksistä, olivat Outokummun lestadiolaisyhteisön juuret siis syvällä pohjoiskarjalaisessa, luterilais-ortodoksisessa maaperässä. Liperin Viinijärvellä useat rauhanyhdistyksen jäsenet omasivat ainakin osittain ortodoksitaustan. Vuosien 1945 - 1949 jäsenistä vähintään neljäsosa oli kuulunut tai kuului ortodoksiseen kirkkoon ja yhdistyksen toimihenkilöistä monet olivat edelleen Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäseniä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti