Lakkautettujen koulujen kierros, osa 16: Luukkaan koulu

Lakkautettujen koulujen teema kiertyy tällä kertaa  minulle hyvin tuttuun ympäristöön eli Luukkaan kouluun. Nykyisen Lauritsalan koulun piha-alueella seisoi 1960-luvulle saakka puinen Luukkaan kansakoulun rakennus. Luukkaan koulun taru päättyi huomattavasti myöhemmin kuin puisen koulurakennuksen , Se tapahtui vasta vuonna 2009, kun Lauritsalan koulu ja Luukkaan koulu yhdistettiin ensiopetuksesta yhdeksänteen luokkaan asti opetusta antavaksi yhtenäiskouluksi.

Lappeenrannan kaupunginarkistosta löytyi Luukkaan kansakoulun julkisivupiirustus, johon oli jälkikäteen lisätty ilmeisesti hahmotelmia muutostöitä varten.

Luukkaan kansakoulun alkuvaiheet

Kun Lauritsalaan (Kanavansuulle) valmistui kansakoulu vuonna 1911, sen piti vastata myös Luukkaan ja Hakalin (Hartikkalan) kylien lasten koulutyöstä. Heti ensimmäisen syksynä kävi kuitenkin selväksi, etteivät kaikki halukkaat mahtuneet aloittaneeseen kansakouluun. Niinpä koulupiirin asukkaiden 12.10.1911 pitämässä kokouksessa esitettiin Lappeen kunnanvaltuustolle, että Luukkaan ja Hartikkalan kylistä muodostettaisiin oma Luukkaan koulupiiri. Tälle olisi rakennettava koulutalo Luukkaan kylässä olevalle kirkkoherran virkatalon maalle. Vuoden 1911 joulukuussa kunnanvaltuusto käsitteli asiaa ja nimitti toimikunnan selvittämään tonttiasiaa. Seurakunta näytti vihreää valoa, ja helmikuun 15 p:nä 1913 päätti Lappeen kunnanvaltuusto kokouksessaan, että Lappeen pitäjän Luukkaan ja Hakalin/ Hartikkalan kylät erotetaan Lauritsalan koulupiiristä ja näitä kyliä varten rakennetaan Lappeen pappilan virkatalon maalle kahden opettajan koulu, jonka tulee olla valmiina 1 p:nä elokuuta 1913.

Luukkaan kansakoulun pohjapiirustus. Lappeenrannan kaupunginarkisto

Luukkaan koulu päätettiin rakentaa samoin (Y. Sadeniemen) piirustuksin kuin Lauritsalan koulukin, Johtokunta joka oli samalla rakennustoimikunta, päätti kerätä tarvittavat rakennushirret koulupiirin veroa maksavilta henkilöiltä. Kun rakennuspaikalle tuotuja hirsiä ryhdyttiin tarkastamaan, ilmeni, että luvattoman monen hirsimitta poikkesi alakanttiin johtokunnan määräämästä mitasta. Rakennusurakka annettiin rakennusmestari Kalle Niemiselle 24 720 markan hinnasta. Työt valmistuivatkin aikanaan, niin että koulu pääsi alkamaan toimintansa elokuussa 1913.

Koulun opettajien virat julistettiin hakuun jo toukokuussa 1913. Koulun johtajalle luvattiin palkkaa 400 markkaa vuodessa. Lisäksi hänelle tuli luontaisetuna puoli hehtaaria viljelysmaata, vapaa asunto ja polttopuut. Oppilailta kerättiin yhden markan vuosimaksu, josta puolet annettiin lisäpalkkana koulun johtajalle. Ensimmäisiksi opettajiksi valittiin 33 hakijan joukosta Jalmari Saarinen ja Edith Kettunen.

Ensimmäisinä kouluvuosina oli johtokunnalla suuri työ saada varat riittämään koulun kaluston ja opetusvälineiden hankkimiseen. Kunnalta saadut määrärahat ja koulupiirin asukkailta kerätty piirivero eivät yksinkertaisesti riittäneet. Niinpä koulun johtokunnan puheenjohtaja lainasi tiukan paikan tullen omia varojaan laskujen maksamiseen. Koulun puuhahenkilöinä ja eteenpäinviejinä toimivat maanviljelijä P.F.Luukas, liikemies A. J. Huttunen, työmiehet Juho Varis, Taavetti Kapiainen, Elias Tersa ja E. A. Seppänen.

Luukkaan kansakoulun päädyn jukisivupiirustus.
Lappeenrannan Kaupunginarkisto

Ensimmäisenä toimintavuonna koulussa oli 82 oppilasta. Pian oppilasluku ylitti sadan. Vuonna 1916 oli pakko karsia tilanpuutteen vuoksi oppilaiden määrää. Ensimmäisen karsinnan kohteeksi joutuivat muista koulupiireistä saapuneet oppilaat ja koulussa huonosti menestyneet. Kun kouluun ilmoittautui vuonna 1920 jo 124 oppilasta, perustettiin kolmas opettajan virka. Seuraavana vuonna kouluun halukkaiden määrä oli jo 160 ja oli perustettava neljäs opettajan virka. Hyppäyksen selittää osittain voimaan tullut oppivelvollisuuslaki. Vuodesta 1920 lähtien koulutyötä tehtiin kahdessa vuorossa.

Lapin oloja tutkimassa. Gratangsbotn, Tysfjord (Etelä-Saimaa 29.9.1921. Eliel Lagercrantz)

 

Læstadianernes bedehus i Gratangsbotn
(de førstefødte) / Esikoislestadiolaisten Gratangsbotnin rukoushuone

Sanomalehti Etelä-Saimaassa oli vuosina 1920 - 1921 useita, laajoja, moniosaisia artikkelisarjoja Pohjois-Norjasta, Pohjois-Ruotsista ja myös Suomen Lapista. Ne kirjoitti muolaalaissyntyinen saamenkielen tutkija ja psykologi  Eliel Lagercrantz (1894 - 1973). Hän teki useita matkoja kyseiselle alueelle 1910-luvun lopulla ja 1920-luvulla. Näissä kirjoituksissaan hän kuvaa myös alueella vahvasti tuolloin vaikuttanutta lestadiolaisuutta. Lagercrantzin artikkelisarjan ilmestyminen Etelä-Saimaassa selittynee hänen asumisellaan Etelä-Karjalassa Taipalsaarella. 

Toisaalla olen blogikirjoituksissani koonnut Lagercrantzin kuvauksen saarnaaja August Lundbergista artikkelissa Lapin saarnamies sekä hänen kirjoituksensa Finmarkin sivistysoloista, jossa hänen keskeinen teemansa on lestadiolaisuus ja sen vaikutus paikallisväestöön. Ohessa hänen kertomuksensa Gratangsbotnista ja Tysfjordista. Lagercrantzin kuvaus on hyvin ristiriitainen. Gratangsbotnin lestadiolaisuudesta hän luo synkän kuvan. Hän kuitenkin näkee lestadiolaisuuden parempana vaihtoehtona kuin seudun toisen vahvan aatteen eli sosialismin. Sen sijaan Tysfjordin lestadiolaisuudesta kirjoittaa Lagercrantz paljon myönteisemmän arvion. Molemmissa paikoissa lestadiolaisuudesta oli vallalla sen läntinen versio eli esikoislestadiolaisuus. Olen poiminut artikkelista lestadiolaisuuteen liittyvät asiat.

Paikka, jossa asuin lähinnä Lyngenistä lähdettyäni, oli siinä määrin ikävä, että lähtöni tuntui pelkästään masentavalta. Sen nimi oli Gratangsbotn, ja sijaitsi pienen, ahtaan vuonon pohjukassa, joka alinomaan oli Atlannin sumujen peittämänä. Mutta pimeyden peittoa ylläpiti edelleen pimeä vuodenaika, jolloin aurinko ei nouse.

Ja tuntui siellä henkiselläkin taivaalla olevan pimeyttä yltäkyllin, joskin juuri tällä alalla oli käynnissä ankara taistelu kahden henkisen verivihollisen välillä, joilla molemmilla oli täällä edellytyksensä, mutta joita riittämätön sivistys ei opettanut kansaa yhtäaikaisesti ymmärtämään. Nämä henkiset virtaukset olivat toiselta puolen Narvikista tuleva sosialismi ja toiselta puolen Lapin kansallisuskonto, lestatiolaisuus. Etelän sosialismia vastaan on lestatiolaisuus täällä asettanut ankarimman muotonsa: länsilestadiolaisuuden, äärettömän suvaitsemattomuuden. Toiselta puolen sosialismi tunkeutuu mieliin sillä verrattomalla voimalla, joka sillä on niihin, joille maailman hyvä etupäässä on aineellista laatua. Finmarkissa olin tutustunut lapsen sielunelämän kannalla oleviin ihmisiin: avosydämisiin ja onnellisiin. Gratangsbottenin väki oli verratava elämän ensi ristiriitojen eteen ajettuun nuorisoon, siihen aikaan, jolloin sen mieli on enimmän itseensä sulkeutuneena. Minun mieleni ei vähimmässäkään määrin lämmennyt lestatiolaisesta autuus- ja kirousopista, joka kieltää kaiken persoonallisen ihmisarvon, vaikka asian vuoksi olinkin hartaushetkissä mukana hoilaamassa virsiä, kahdeksantuntisia saarnoja kuulemassa, itkemässä ja tunnustamassa. Tein se vain senvuoksi, että narvikilainen bolsevismi minua inhoitti vielä enemmin. Sainkin etevimmältä saarnamieheltä lähtiessäni todistuksen ja suosituskirjelmän Tysfjordin lappalaisille näytettäväksi osotteeksi oikeauskoisuudestani...

Læstadianernes bedehus i Gratangsbotn (de førstefødte) / Esikoislestadiolaisten Gratangsbotnin rukoushuone

Tysfjordiin tulin pikku moottorialuksella.... Päästyäni lähimpään asumukseen kokoontui rannikkokylän koko väestö minua tutkimaan... Näytin nyt passejani ja papereitani kylän vanhimmalle ja käskin hänen lukea ääneen kaikki suosituskirjel mäni. Lestatiolaisen saarnamiehen todistusta luettaessa huomasin asiani varmistuvan, sillä heti Tysfjordin saarnamies, ihmisystävällinen, rehti Anders Kurrak tuli luokseni kättelemään ja sanoi lapiksi: ”Sinä saat asua minun talossani”.

... Nämä lappalaiset ovat Ruotsin Jokkmokista tänne siirtyneitä porolappalaisia, jotka nykyisin ovat poronomistajia, kalastajia, halonhakkajia ja pienviljelijöitä. He ovat kaikki lestaatiolaisia, pohjaltansa kunnollista, vakavaa, porvarillismielistä etten sanoisi aristokraattista väkeä. Heistä ei löytänyt turhuutta eikä ylpeyttä joskohta itsetietoisuutta ja mitä kauneinta kansallishenkeä. Koko kylän elennässä oli jotakin juhlallista ja arvokasta, mikä mielessäni nyt tekee jälkeenpäin sen vaikutuksen kuin olisivat kaikki päivät siellä olleet pyhäpäiviä.

Lagercrantz jatkoi kertomustaan Etelä-Saimaassa 1.10.1921 seuraavasti (jälleen olen poiminut vain lestadiolaisuuteen liittyvät asiat):

 ... Isäntäni (Anders Kurrak) oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, lyhytkasvuinen, eskimolaisen näköinen - kaikki asukkaat täällä käyttivät nahkapukuja. Hän oli monta kovaa kokenut eläen sekä työmiehenä että kalastajana, sitten nainut rikkaasti, pystyttänyt talon, vaurastunut ja päässyt saarnamiehen kunniaan. Hän oli opettajanani koko ajan ja täytti tämän toimensa älykkäästi ja maltillisesti. Vaimo oli nuorempi, sievä ja hiljainen - hänestä ei suuria tietänyt, mikä on vaimon kunniaksi. Poika, yhdeksänvuotias, oli iloinen veitikka, joka talon rengille järjestämillään kompastuksilla ylläpiti talon hilpeätä henkeä...
 

Joutsenkosken mylly

Joutsenkosken kuohuja maaliskuussa 2015

Maaliskuisena sunnuntai-iltana pysähdyin paluumatkallani Helsingistä valtakunnallisesti merkittävässä ja arvokkaassa kulttuuriympäristössä. Tämä kulttuurimaisema sijaitsee Lappeenranta – Vaalimaa-tien varressa. Kyseessä oli Joutsenkosken mylly Hujakkalan kylässä, edesmenneen Ylämaan kunnan eteläosassa.  Nykyisin Hujakkala kuuluu, kuten muukin Ylämaa, Lappeenrannan kaupunkiin. Joutsenkoski on perinteinen myllynpaikka, jonka historia ulottuu aina 1860-luvulle. Silloin Hujakkalan kylän asukkaat rakensivat muistitiedon mukaan Joutsenkoskelle ns. härkin- eli jalkamyllyn. 1800-luvun lopulla myllyn osti virolahtelainen Anton Mäkelä, joka möi myllyn vuonna 1901 Oy Tirva Ab:lle. Tämä jälkeen mylly muutettiin kimröökitehtaaksi. Tehdas tuotti nokijauhoa, jonka seurauksena mylly on edelleen osittain pinttyneen mustan pölyn peitossa. Kimröökiä tehtiin jauhamalla koivuhiiltä miiluissa. Valmis tuote pakattiin tynnyreihin ja vietiin Venäjälle ruudin ja maalien raaka-aineeksi. Kysyntä oli niin suurta, että tuotanto pyöri kolmessa vuorossa ja kimröökitehtaan ympäristöön muodostui pieni teollisuusyhteisö. Nykyiset rakennukset valmistuivat vuonna 1914 edellisten rakennusten tuhouduttua tulipalossa edellisenä vuonna. Kun kimröökin kysynnässä nousukauden aiheuttanut ensimmäinen maailmansota päättyi, jouduttiin tuotanto lakkauttamaan.

Joutsenkosken myllyn rakennukset näyttävät vielä hyväkuntoisilta

Uusi vaihe myllyn elämässä alkoi vuonna 1929. Silloin Eino Väkevä osti tyhjillään seisoneen myllyn ja aloitti mylly- ja sahaustoiminnan. Sahalla valmistettiin tuumanpaksuista koivulankkua, jota vietiin Amerikkaan Singerin tehtaille ompelukoneiden pöytämateriaaliksi. Lisäksi valmistettiin lankateollisuuden käyttöön tarkoitettua aihioita, joista tehtiin lankarullia.

Tehdas työllisti  parhaimmillaan 140 ihmistä. Sotavuodet katkaisivat toiminnan väliaikaisesti. Sotien loputtua työt käynnistyivät uudelleen ja tehdas pyöri aina vuoteen 1956 asti. Tällöin toiminta oli lopetettava kannattamattomana. 

 

Rakennukset on maalattu punamullalla.

Sen jälkeen mylly jatkoi toimintaansa jauhomyllynä. Joutsenkosken mylly on edelleen käytössä ja siinä on myös sähkövoimala. Myllyn punamullatut rakennukset ovat hyvässä kunnossa ja säilyttäneet alkuperäisen asunsa. Joutsenkoski kuuluu Urpalanjoen vesistöön. Urpalanjokialueen kehittämishankkeesta löytyvät sivut täältä. Yhtenä tavoitteena joen kunnostamisessa on muuttaa Urpalanjoki lohijoeksi. Alla lisää myllyltä ottamiani kuvia.

Yksityiskohta mylly- ja voimalarakennuksesta

Kosken kuohuja

Kosken kuohuja

Lestadiolaisuus ja ortodoksinen kirkko

Kirjoitin oheisen artikkelin aikoinaan julkaisuun Lestadiolaisuuden monet kasvot (Justitia 14 /2001). Olen poistanut artikkelista viitteet, liitteet ja artikkelin alkuosan, joka sisälsi katsauksen liikkeen alkuvaihesiin ja leviämiseen. 



 Lestadiolaisuus saapuu karjalaiselle maaperälle

Levitessään Pohjois-Karjalaan ja Viipurin lääniin lestadiolaisuus kohtasi kulttuurimaaperän, joka varsin paljon poikkesi liikkeen syntymäsijoilta Peräpohjolasta. Sekä Viipurin lääni että Pohjois-Karjala sijaitsivat läntisen ja itäisen kulttuuripiirin rajalla. Alueet olivat kuuluneet välillä Ruotsin ja välillä Venäjän vallan alle. Luterilaisen kirkon herätysliikkeistä alueella vaikuttivat herännäisyys Ylä-Karjalan pitäjissä, renqvistiläisyys Liperissä ja Sortavalan ympäristössä sekä evankelisuus Kannaksella. Ortodoksisella kirkolla oli vahva jalansija ennen kaikkea Laatokan Karjalassa. Kirkko oli valta-asemassa Salmin kihlakunnassa, jossa Salmin, Suojärven ja Korpiselän pitäjissä asui miltei yksinomaan ortodoksista väestöä. Myös Suistamolla ja Soanlahdella ortodokseilla oli selvä enemmistö, sen sijaan Impilahdella luterilaisia oli hieman enemmän kuin ortodokseja. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvaa väestöä oli lisäksi kaikissa muissa entisen Käkisalmen läänin pitäjissä, eniten Laatokan rannikolla. Täällä ortodoksinen väestö muodosti vähemmistön luterilaisen uskonnollisuuden keskellä. Samanlainen tilanne ortodoksiväestöllä oli Pohjois-Karjalassa, jossa ortodoksista väestöä oli ennen kaikkea Liperin, Polvijärven, Kontiolahden, Ilomantsin ja Tuupovaaran pitäjissä. Myös Karjalan kannaksen siinä osassa, joka oli jäänyt Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin valtiolle, asui ortodoksista väestöä. Heistä suurin osa oli syntyperältään venäläisiä. Hallinnollisesti suomalaiset ortodoksit kuuluivat Pietarin metropoliitan alaisuuteen 1890-luvulle saakka, jolloin maahamme perustettiin kreikkalaiskatolinen hiippakunta. Kirkkokunnan asema oli hyvin ristiriitainen, sillä se joutui panslavismin ja venäläistämispyrkimysten välikappaleeksi. Ortodoksisen kirkon henkisinä keskuksina Karjalassa toimivat Valamon ja Konevitsan luostarit, joiden loiston aikaa oli nimenomaan 1800-luku. Lisäksi vuonna 1895 perustettiin Karjalan kannakselle Lintulan naisluostari.

Lestadiolaisuus saapui Karjalan eteläisiin ja pohjoisiin osiin suunnilleen samanaikaisesti 1870-luvun alussa muuttoliikkeen ja sukulaiskontaktien tuomana. Pohjois-Karjalassa herätysliike levisi ensimmäisenä Nurmekseen, Joensuuhun ja Liperiin . Viipurin läänin alueelle herätysliike saapui samoin 1870-luvun alussa. Merkkejä lestadiolaisesta heräyksestä on Viipurista , Lappeen Simolasta ja Taipalsaarelta. Voimakkainta leviämisen ja kasvun aikaa oli 1880-luku.

Merkittävä rooli lestadiolaisuuden leviämisessä kaakkoiseen Suomeen oli Pietarin suurella lestadiolaisyhteisöllä. Käydessään työ- ja kauppamatkoilla Venäjän pääkaupungissa monet tutustuivat Pietarin suuren lestadiolaisyhteisön jäseniin ja "saivat parannuksen armon". Palattuaan kotiseudulleen he kertoivat uudesta uskonvakaumuksestaan saaden muitakin liittymään herätysliikkeeseen. Herätysliikkeen organisoituminen alkoi Viipurissa vuonna 1890, jolloin Viipurin lääninhallitus hyväksyi säännöt Rauhanyhdistys Viipurissa-nimiselle yhdistykselle maaliskuun 19. päivänä.

Herätysliike tempaa mukaansa paljon myös ortodokseja

Varsinkin Pohjois-Karjalassa Liperin, Polvijärven ja Kuusjärven pitäjissä lestadiolaisuus sai mukaansa merkittävän määrän ortodoksisen kirkon jäseniä. Erikoista on, että herätysliike levisi näissä pitäjissä nimen omaan niihin kyliin, joissa asui runsaasti ortodoksiväestöä. Koska seudulla avioliitot solmittiin usein yli kirkkokuntarajojen, oli lähes kaikissa seudun lestadiolaisperheissä sekä ortodoksisen että luterilaisen kirkon jäseniä. Esimerkiksi ensimmäisiä herätykseen liittyneitä oli Heikki Hiltunen, jonka äiti oli ortodoksisen kirkon jäsen. Liperissä oli lestadiolaisuudella vahva kannatus Harmaasalon ortodoksivoittoisessa kylässä. Perimätieto kertoo herätysliikkeen tulleen kylään Antti Hyttisen tuomana. Antti Hyttisellä oli kylässä nurmipalsta, jolla vieraillessaan hän puheli tapansa mukaisesti uskon asioista. Tämän seurauksena kylässä syttyivät herätykset molempiin kirkkokuntiin kuuluvien keskuudessa. Kylällä saarnaajana toiminut talollinen Iivana Mutanen lienee tehnyt "parannuksen" pudasjärveläisen Paavali Ervastin pitäessä seuroja Harmaasalolla. Iivana Mutasen saarnatoiminta alkoi 1880-luvulla. Iivana Mutasen veli Matfeij (Matti) Mutanen saarnasi myös jonkin verran, mutta varmat tiedot hänen saarnaajuudestaan ovat 1900-luvun alkuvuosilta. Lestadiolaisuus sai erittäin vahvan kannatuksen kylän väestön keskuudessa; sen asukkaista yli puolet oli lestadiolaisia. Se, että enemmistö Harmaasalon asukkaista oli ortodokseja, ei muodostunut esteeksi herätysliikkeen etenemiselle. Olihan kylän saarnamiehenä toiminut Iivana Mutanenkin ortodoksisen kirkon jäsen. 

Koska luterilaisilla saarnamiehillä ei ollut lupa pitää hartaustilaisuuksia ortodoksisissa taloissa, oli herätysliikkeen leviämiselle ortodoksien keskuuteen edellytyksenä omaan kirkkokuntaan kuuluvien saarnaajien toiminta. Luterilaisten saarnaamista ortodoksikodeissa pyrki ortodoksinen papisto tarkoin valvomaan. Maalliset viranomaiset eivät puuttuneet (ortodoksien) ortodoksitaloissa pitämiin hartaustilaisuuksiin. Sen sijaan ortodoksinen papisto yritti myös estää ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien saarnaajien toimintaa, sillä perimätieto kertoo, että Iivana Mutanen asetettiin Taipaleen seurakunnan kirkkoherran Venzezlav Diakonowin toimesta "pannaan", ja häneltä kiellettiin kirkossakäynti ja ehtoollinen. Diakonow yritti hajoittaa myös kreikkalais-katoliseen kirkkoon kuuluvien saarnaajien kreikkalaiskatolisissa taloissa pitämiä seuratilaisuuksia, mutta ilmeisesti huonolla menestyksellä. 1900-luvun alussa lestadiolaisuus oli Harmaasalon kylässä vahvimmillaan. Lestadiolaisia oli lähes jokaisessa kylän talossa. Seuroja pidettiin sekä ortodoksisissa että luterilaisissa taloissa. Sukkulansalolta lestadiolaisuus levisi myös Polvijärven puolelle, jossa se sai kannatusta Horsmanahon ja Mutkanvaaran kylissä ympäristöineen. Paikallisena saarnamiehenä kiersi taloissa seurojen pidossa Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäsen Pekka Kuikka.

Kuusjärvellä lestadiolaisuuden toiminta alkoi 1880-luvun alussa. Pitäjän ensimmäisenä lestadiolaisena varmentamaton perimätieto pitää Outokummun Mustakankaan Lappalan isäntää Mikko Lappalaista.³⁸ Hänen kerrotaan kääntyneen lestadiolaisuuteen suolanhakumatkallaan Oulussa. Seurakunnan piispantarkastuskertomuksista löytyy ensimmäinen maininta lestadiolaisuudesta vuodelta 1891. Siinä Gustaf Johansson kritisoi voimakkaasti liikettä:

"Mitä harhaoppeihin tulee, on seurakunnassa vähin laestadiolaisia. En nyt puhu paljo, sen vaan sanon, että laestadiolaisuus asettaa lahkokuntansa Kristuksen sijalle. Kun Luteerus ja Raamattu sanoo, että kristityksi tullaan Kristuksen kautta ja Kristuksen kautta tullaan seurakuntaan, niin tämä lahkokunta sanoo, että ainoastaan seurakunnan kautta tullaan Kristuksen tykö ja tässä se on paavikunnan kannalla. Sillä niin opettaa ja opetti paavi. Ja se on suuri erotus, niin suuri että paavikunnan oppi on aivan väärä ja niin tämän lahkokunnankin. Kristus tahtoo itse antaa syntejä anteeksi joka päivä, Kristus tahtoo itse puhdistaa verellänsä, eikä kärsi, että häneltä otetaan se kunnia pois. Se mitä Raamattu puhuu veljen vakuuttamisesta ja lohduttamisesta on toinen asia. Sillä kun sille asemalle on jouduttu, että kielletään ihminen suoraan menemästä Kristuksen tykö, niin se on hirveä harhaoppi, se on kauhea oppi. Ken ei Kristukselta ota synnit anteeksi, ken ei Kristuksen kanssa elä, se ei kristitty ole. Kristitty voi sitte tarvita ajoittain muitten lohdutusta ja virvoitusta, vaan se on toinen asia. Se on kumma, että luterikunnan keskessä on tuommoinen lahko syntynyt, mutta se on kuoleva omaan köyhyyteensä. Jumalan henki on raitis, on puhdas, nöyrä ja siveä, vaan tämän lahkon ei ole raitis, ei puhdas eikä siveä. Minä toivoisin, että lahkokunta palajais harhateiltään. Sillä ei siinä rauhaa saada, vaikka kerskutaan. Se vakuutus, jonka lahkokunta antaa, ei kestä monta tuntia ja niin se on uudestaan saatava. Mutta Jumala painaa sydämeen oman rauhansa. Suokoon Jumala, että Suomen kansa pysyisi raittiissa uskossa kaidalla tiellä, kun koetukset esille tulevat."

Lestadiolaisuus oli esillä myös seuraavassa piispantarkastuksessa vuonna 1897. Tälloin keskustelun aiheena oli myös herätysliikkeen leviäminen ortodoksisen väestön keskuuteen. Piispa Gustaf Johansson totesi seuraavaa:

Laestadiolaisia on seurakunnassa joku määrä, mutta eivät ole enää tässä seurakunnassa vaikutusvoimaisia. Ikävää on, että kiertävät lutherilaiseen kirkkoon, mutta laestadiolaisuuteen kuuluvat maallikkosaarnaajat, ovat liikkuneet Kreikan uskoisten taloissa. Suuri on se edesvastaus heillä siitä. Eikö siinä ole kylliksi, kun käyvät omia uskolaisiaan eksyttämässä, kun pyrkivät vielä vierasuskoisiakin pettämään. Ilahuttavaa on, että suurempaa malttia heissä ilmaantuu ja minä toivon, että he kokonaan raitistuvat harhateiltään, sillä se on surkeata, kun tämä lahko on niin ylpeätä, että asettaa itsensä välimieheksi Jumalan ja ihmisten välillä.

Kuusjärven Vuonoksen kylässä olivat ensimmäiset "parannuksentekijät" perimätiedon mukaan ortodoksiset Iivana Karpoff ja Vasili Lasaroff ja he pyrkivät innokkaasti järjestämään kodeissaan seuroja. Lestadiolaisseurojen pito ortodoksisissa taloissa johti lopulta virkavallan puuttumiseen asiaan. Talvella 1896 ilmoitettiin Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulille, että Kuusjärvellä lestadiolaiset olivat esiintyneet häiritsevästi. Kuusjärven väliaikainen saarnaaja K.F. Järnefelt sai tuomiokapitulilta kirjeen, jossa vaadittiin selvitystä seuraavaan asiaan:

Koska Tuomiokapitulin tiedoksi on tullut, että Laestadiolaiset saarnamiehet, jotka kuuluvat luterilaiseen kirkkokuntaan, ovat Outokummussa Kuusjärven seurakuntaa, joiden väki kuuluu kreikkalaiskatoliseen kirkkokuntaan, pitäneet seuroja, joiden johdosta ikävää epäjärjestystä on syntynyt, saa Tuomiokapituli täten käskeä Teitä pikemmittäin antamaan Tuomiokapitulille tietoa siitä, onko asian laita semmoinen tahi ei. Sen jälkeen ja jos asiassa on perää, tulee Teidän niin pian kuin mahdollista pitää kirkkoneuvoston kokous, jossa on tarkoin tutkittava, kutka ovat yllä mainittuja seuroja kokoon toimittaneet, kutka niitä johtaneet, kutka niissä puheita pitäneet ja kutka niissä ovat saapuvilla olleet sekä minkälaista epäjärjestystä seuroissa on harjoitettu.

Asia oli esillä kirkkoraadin 6.4.1896 pitämässä kokouksessa. Siinä annettiin toiselle, paikalla olleelle kirkkoraadin jäsenelle, Matti Gröhnille tehtäväksi hankkia viikon kuluessa tiedot tuomiokapitulin vaatimiin kysymyksiin ja toimittamaan ne seurakunnan väliaikaiselle papille Järnefeltille. Järnefelt kertoi 22.3. ja 13.4. lähettämissään kirjeissä, että kreikkalaiskatoliseen kirkkoon kuulunut kauppias Vasilei Lasarow oli maaliskuun toiseksi viikoksi kutsunut lestadiolaisten seurat Vuonoksen kylässä olevaan Poikapää-nimiseen taloon. Niissä oli määrä puhua pohjoisesta tulleen saarnaja Heikki Sandbergin. Kuusjärven poliisikonstaapeli A. Ervast oli kertonut Järnefeltille Taipaleen kreikkalaisvenäläisen (ortodoksisen) seurakunnan kirkkoherran Venzeslaw Diakonovin kirjeessään pyytäneen poliisia hajoittamaan suunnitellut seurat, jos luterilainen tulisi puhumaan kreikkalaiskatoliseen taloon. Poliisikonstaapeli oli varoittanut kauppias Lasaroffia ja muutamia muita lestadiolaisia etukäteen pitämästä seuroja. Varoitus ei kuitenkaan tehonnut samoin kuin ei myöskään itse seuroissa annettu hajaantumismääräys. Poliisikonstaapeli haki apua Liperin kruununvoudilta K.Y.Collanin, joka yhdessä toisen poliisikonstaapelin kanssa sai seuraväen hajaantumaan. Seuroja olivat johtaneet talolliset Iivana Karpoff Kuusjärveltä ja Iivana Mutanen Liperistä, molemmat kreikkalaiskatolisia. Muina puhujina olivat olleet Hartikainen Kuopiosta, Jussilainen (=Heikki Jussila) Leppävirroilta ja Sandberg Kemistä, kaikki luterilaisia. Seuraväki siirtyi luterilaisen Kasper Oksmanin taloon, jossa mainitut luterilaiset saarnaajat jatkoivat seuroja viranomaisten estämättä. Järnefelt ilmoitti, että hänen tietojensa mukaan kokoukset olivat olleet rauhallisia, eikä järjestyshäiriöitä ollut juurikaan sattunut. Ainoastaan seuratalon ortodoksinen isäntä oli "sanoilla taistellut" hajaantumiskäskyn antanutta poliisikonstaapelia vastaan. Hän oli väittänyt itsellään olevan oikeuden talossaan tehdä mitä tahansa. Hän kertoi lisäksi, että Kuusjärven seurakunnassa ortodokseja oli vain 1/7 väestöstä, ja ettei Kuusjärven luterilaisissa ollut sellaisia henkilöitä, jotka olisivat pitäneet puheita lestadiolaisseuroissa. Puhujina toimivat kreikkalaiskatoliset Iivana Mutanen ja Iivana Karpoff. Muualta oli kyllä aikaisemmin vieraillut luterilaisia saarnaajia, joista eräs kuopiolainen oli edellisenä vuonna aiheuttanut "paljon uskonnollista häiriötä ja kiihkoa niin hyvin luterilaisissa kuin kreikkalaisissa". Luterilainen Antti Korhonen Liperin Sukkulansalolta oli käynyt toisinaan myös Kuusjärven puolella seurojen pidossa. Seuraväessä oli ollut sekä luterilaisia että ortodokseja Liperin ja Kuusjärven seurakunnista. Tuomiokapituli ei ryhtynyt asiassa enää jatkotoimenpiteisiin. Perusteena oli se, että seuroja olivat pitäneet lähinnä kreikkaliskatoliset saarnaajat kreikkalaiskatolisissa taloissa.

Pastori Järnefelt sai kruununvoudilta lisätietoja, joita han selvitti kirjeessä 13.4.1896. Kuopion läänin kuvernööri olisi niiden mukaan antanut Taipaleen ortodoksisen kirkkoherran pyynnöstä kruununvoudille pysyvän toimintaohjeen maaliskuussa 1895. Kruununvoudin tuli sen mukaan hajottaa tai "muulla sopivalla tavalla" estää lestadiolaisten seurat, jos niitä pidettiin ortodoksitaloissa ja luterilaiset esiintyivät niissä saarnamiehinä. Kruununvoudin mukaan myös Polvijärvellä oli vähän aikaisemmin yritetty pitää lestadiolaisseuroja ortodoksitaloissa, mutta ne olivat "enimmäkseen rauhallisella tavalla hajonneet" sikäläisen poliisin kehotuksesta. Kirkkoherra Diakonow olikin ilmaissut tyytyväisyytensä poliisin toimintatapaan.

Kuusjärven ja Liperin tapahtumat saivat valtakunnallista merkitystä. Ilmeisesti viesti lestadiolaisuuden saamasta kannatuksesta ortodoksiväestön keskuudessa oli kiirinyt aina Pietariin saakka. Piispa Johansson lähti heti tuomiokapitulin istunnon jälkeen Pietariin ja Moskovaan ollakseen läsnä Suomen virallisena edustajana keisari Nikolai II:n kruunajaisjuhlassa. Hän kirjoitti matkastaan yksityiskohtaisesti Teologisessa Aikakauskirjassa kuvaten ihastuneesti uutta hallitsijaa. Heinäkuun lopulla Johanssonin pitämässä Kittilän piispantarkastuksessa tuli sitten terveisiä myös lestadiolaisille:

Yli Suomenmaan liikkuu nyt saarnamiehiä, joiden ei tarvitsisi avata suutansa. Aina valtaistuimen juurelle on nyt kohonnut valituksia epäjärjestyksistä laestadilaisten kautta, sillä pahennuksia on siitä syntynyt, kun kreikkalaisen kirkon alalle on tunkeuduttu ja valituksia on siitä tullut hallitsijan luo.
Lestadiolaiset merkittiin näin poliittisesti epäluotettaviksi, hallitsijan arvovaltaa murentaviksi vaarallisiksi seikkailijoiksi.

Miksi lestadiolaisuus sai niin vahvan kannatuksen Liperin, Kuusjärven ja Polvijärven ortodoksien keskuudessa? Yksi syy on varmasti se, että ortodoksisella papistolla ei ollut muutoin kuin kirkollisten toimitusten suorittajana otetta paikalliseen väestöön. Varsinkaan seurakuntansa syrjäisimmissä kolkissa ei ortodoksipappeja juurikaan nähty. Lisäksi lestadiolaisuuden seurakuntaoppi - ettei siis ollut tärkeätä mihin ulkonaiseen kirkkoon kuului, kunhan uskoi oikealla tavalla ja kuului oikein uskovien näkymättömään seurakuntaan - helpotti liittymistä. Ortodoksien liittymisen kynnystä saattoi helpottaa lestadiolaisuuden käyttämä synninpäästö. Ortodoksisen kirkon papit olivat, päinvastoin kuin luterilaiset virkaveljensä, julistaneet katuvalle syntiselle synninpäästön. Tähän käytäntöön oli totuttu. Nyt ei enää tarvinnut rientää Taipaleen kirkolle tuota synninpäästöä hakemaan, vaan sen sai joko paikalliselta saarnaajalta tai uskonveljeltä ja sisarelta. Esimerkiksi Harmaasalolla asunut lestadiolaissaarnaaja Antti Korhonen nautti niin suurta arvonantoa kotikylässään, että kuoleman lähestyessä haettiin hänet sairasvuoteen äärelle, ei
kummankaan kirkkokunnan pappeja:  

Antti Korhosta hyvinkin kunnioitettiin. Aina kun se kuoleman hetki lähestyi, ne kävivät Antti Korhosen sairaan luokse. Tekivät parannuksia aika paljon. Aina sanoivat, että kyllä se oli hyvä, kun kerkesi se Antti Korhonen, ennen kun tuli viimenen lähtö.

Lestadiolaisuuden saavuttamaa asemaa paikallisen ortodoksisen väestön keskuudessa kuvaa hyvin viinijärveläisen, alun perin ortodoksisen Johannes Surakan muistelu vuodelta 1955: "Muistan lapsuuteni ajalta, että niitä (ortodokseja) oli suurin osa silloisista uskovaisista. Täällä on näkynyt selvästi, että ei ole ollut mitään eroa kreikkalaisen ja juutalaisen välillä, vaan kaikki ovat olleet vain Jumalan lapsia. Yhdessä he ovat seuratuvan penkissä itkeneet ja nauraneet". 

Liperissä pidettiin Harmaasalon ja Sukkulansalon lisäksi ahkerasti seuroja Antti Hyttisen kotikylässä Käsämässä sekä Taipaleen ja Putaan (Komperon) kylissä. Komperon kylään valmistui 1880-luvulla pieni ja vaatimaton rukoushuone, jossa kesäisin pidettiin seuroja. Vuosisadan lopulla herätysliike oli levinnyt jo lähes kaikkiin pitäjän kyliin. Ruunakankaan kylässä toimi paikallisena saarnaajana Antti Hirvonen (1869 - 1919) ja kylän lestadiolaisten määrä kohosi lähes sataan. Samaan aikaan vaikutti Ristin kylässä paikallisena saarnaajana Antti Piironen (1870 - 1919). Lestadiolaisuutta oli lisäksi Kaatamon, Huistinvaaran, Leppälahden, Honkavaaran, Leppilammen ja Ahonkylän kylissä.

Lestadiolaisuus herätti kiinnostusta, mutta myös vastustusta paikallisen väestön keskuudessa. Seuroja häirittiin usein. Sekä seuravieraille että puhujille tehtiin ilkivaltaa. Nuorukaiset saattoivat heitellä seuroissa puhujan kasvoille harakan ja rotan raatoja, lantakokkareita ja liata juomavedet. Lestadiolaisuuteen liittyi lukematon määrä perättömiä tarinoita ja ennakkoluuloja. Kun lestadiolaiset menivät seuroihin, sanottiin heidän menevän "aasintammalla ajamaan", "ahtaasta portista kulkemaan" tai "vällyjen alle makaamaan". Jotkut uskoivat lestadiolaisuuden olevan eräänlainen tarttuva tauti. Kun eräs mies oli kyydinnyt saarnaaja Antti Hyttistä seuramatkalle Liperin Ahonkylään, hän oli ihmetellyt jälkeenpäin sitä, ettei lestadiolaisuus ollut tarttunut häneen, vaikka hän oli kyydinnyt lestadiolaissaarnaajaa pitkän matkan. Lestadiolaisuudesta sepitettiin monenlaisia pilkkalauluja. Ne syntyivät joko kotipaikkakunnalla tai olivat kulkeutuneet muualta Suomesta. Tunnetuin on saarnaaja Iivana Mutasen veljen Olli Mutasen (kirkonkirjojen mukaan alkuperäinen nimi oli Aleksei) kirjoittama pilkkalaulu, joka alkoi: "Hihhulihulluutta, Pohjanmaalta tullutta..."

Liperin, Kuusjärven ja Polvijärven lisäksi lestadiolaisuuteen kääntyneistä ortodokseista on tietoja myös Joensuusta, Kontiolahdelta ja Enosta. Sen sijaan Viipurin läänin alueella herätysliikkeen menestys ortodoksien keskuudessa oli huomattavasti vähäisempi. Lestadiolaisuus ei vielä 1800-luvun puolella onnistunut tunkeutumaan lähes yksinomaan ortodoksien asuttamiin Korpiselän, Salmin, Suistamon ja Suojärven pitäjiin. Se sai jonkin verran jalansijaa ortodoksiväestön keskuudessa niissä pitäjissä, joissa ortodoksisuus oli vähemmistönä luterilaisen väestön keskuudessa. Ainakin Kaukolan, Pyhäjärven ja Impilahden lestadiolaisyhteisöihin kuului ortodokseja. Lisäksi Lappeenrannan lestadiolaisyhteisössä oli joitakin venäläisiä ortodokseja. Laatokan Karjalasta ei ole tietoja lestadiolaisuuden ja ortodoksisen kirkon välisistä kahnauksista.

Osana karjalaista kulttuuria

Ortodoksisen kirkon ja lestadiolaisuuden kohtaaminen johti Pohjois-Karjalassa herätyksen saavuttua konflikteihin. Varsin pian sekä herätysliike että ortodoksinen papisto sopeutuivat rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Tällaisena tilanne jatkui vuosikausia. Voimakkaan haasteen ortodoksiselle kirkolle asetti Venäjällä vuonna 1905 toteutettu uskonnonvapaus. Suomessa annettiin asetus ortodoksien uskonnon muuttamisoikeudesta helmikuussa vuonna 1906. Huomattava määrä ortodokseja vaihtoi kirkkokuntaa siirtyen luterilaisen kirkon jäseneksi.

Miten uudessa tilanteessa toimivat lestadiolaiset ortodoksit? Yllättävää on, että suurin osa pysyi ortodoksisen kirkon jäsenenä. Liperin Harmaasalon ortodoksilestadiolaisista ei kukaan vaihtanut tässä vaiheessa kirkonkirjojaan. Muuallakin tapaukset olivat yksittäisiä.  Kuvaavaa tilanteelle oli, etteivät kummatkaan ortodoksiseen kirkkoon kuuluneet saarnaajat, Iivana Mutanen ja Iivana Karpoff, siirtyneet luterilaisen kirkon jäseneksi. Sen sijaan myöhemmin, lähinnä 1920- ja 1930-luvuilla, vähittäistä siirtymistä tapahtui koko ajan. Usein kirkkokunnan vaihtamisen taustalla oli avioituminen luterilaisen kanssa.  Näyttää siltä, ettei lestadiolaisten siirtyminen ortodoksisesta kirkosta luterilaiseen ollut ainakaan selkeästi muita yleisempää lestadiolaisten ortodoksien keskuudessa. Myös haastattelutiedot vahvistavat kuvaa varsin rauhallisesta yhteiselosta. Harmaasalon kylässä lestadiolaisten keskeisiä seurataloja oli ortodoksisten Pekka ja Natalia Surakan Koivukankaan Simukkalan talo. Heidän tyttärensä on myöhemmin kuvannut tilannetta seuraavasti:  

Huolimatta lestadiolaisuudesta oli suhde ortodoksiseen kirkkoon molemmin puolin reilu. Isä saattoi kyllä joskus sanoa kirkkoherra Nikolai Roudalle: "Mittee sie noita kuvia kumartelet". Kuitenkin pappi kävi aina Harmaasalolla asioidessaan Koivukankaalla ja haastateltavan vanhemmat Viinijärvellä asioidessaan pappilassa kahvilla.

Nikolai Roudan aika Taipaleen kirkkoherrana merkitsi eräänlaista kuherruskuukautta lestadiolaisuuden ja ortodoksisen seurakunnan välille.  Routa tunnettiin erittäin luterilaishenkisenä pappina, joka osallistui aktiivisesti muiden muassa suojeluskunnan toimintaan. Hänen aikanaan jumalanpalvelusmenoissa siirryttiin luterilaiseen suuntaan vähentämällä rituaaleja ja seurakunnan eri toimintamuodoissa otettiin oppia luterilaisista seurakunnista. Seurakunnan kirkkoherrana 1950-luvulla toiminut Erkki Piiroinen luonnehti Routaa erittäin hyväksi saarnamieheksi, mutta samalla jopa puoliluterilaiseksi. Routa erosikin myöhemmin kirkkoherran tehtävistä, kääntyi luterilaiseksi ja luki tiettävästi itsensä luterilaisen kirkon papiksi.

Vaikka lestadiolaisuus ja ortodoksisuus elivät Pohjois-Karjalassa sulassa sovussa, ortodoksinen papisto pelkäsi lestadiolaisuuden vievän kirkon jäsenet mukanaan. Pitkärannan seurakuntakertomuksessa mainitsee Wladimir Petsalo uhkaavina lahkolaisina helluntailaiset, baptistit, adventistit, jehovantodistajat lestadiolaisten ohella. Lestadiolaisuus onnistuikin 1920-luvulla saamaan jalansijaa sekä Salmissa että Suojärvellä myös ortodoksien keskuudessa. Lisäksi Suojärvelle kohonneet puunjalostuslaitokset houkuttelivat luterilaista väestöä Etelä- ja Pohjois-Karjalasta sekä Savosta. Vuodesta 1936 Suojärvellä järjestettiin paikallisia suuria seuroja ja paikkakunnalle perustettiin Rauhanyhdistys juuri talvisodan kynnyksellä. Ortodoksisen kirkon kannalta huolestuttavin tilanne oli kuitenkin Pohjois-Suomessa hajallaan asuvien ortodoksien keskuudessa. Heistä suurin osa oli Vienan Karjalasta tulleita pakolaisia tai Suomeen pysyvästi asettuneita ns. laukkuryssiä. Monet heistä olivat jo ennen pakoaan omaksuneet lestadiolaisuuden. II piirin (Pohjois-Suomi) matkapappi Nikolai Loimo totesikin kertomuksessaan vuodelta 1933:

Ikäväkseni täytyy todeta, että kertomusvuonna luterilaisuuden vaikutus, jos ei lienekään voimistunut, se ei ole heikontunutkaan. Laestadiolaisuus hyvin järjestäytyneenä ja Pohjolassa yksin vallitsevana uskonnollisena liikkeenä muokkaa maaperää suopeaksi "uskovaisia" kohtaan kreikkalaiskatolisten keskuudessa. Varsinkin nuorempi polvi omaksuu ympäristönsä ajatustavan ja tulee kylmäkiskoiseksi kirkkoamme kohtaan.


 Lestadiolaisuus valtiollisena vaarana

Keisarillisen Suomen senaatin kirkollisasiaintoimituskunta sai 19.11.1909 vastattavakseen tiedustelun, joka koski lestadiolaisuutta. Tiedustelun takana oli Venäjän sisäministeriön ulkomaisten uskontunnustusten kirkollisasiainosasto, joka oli lähettänyt Suomen kenraalikuvernöörin kanslialle kirjelmän, jossa se pyysi tietoja "Suomessa levinneen hihhulilahkon opista ja sen toiminnan laadusta. kenraalikuvernöörin kanslia lähetti kirjelmän edelleen kirkollistoimikunnalle "lähempää toimenpidettä varten". Toimituskunta kääntyi puolestaan 24.11.1909 tekemällään päätöksellä Tuomiokapitulin puoleen, jonka oli toimitettava senaattiin saatavissa olevat tietonsa "hihhulisuunnasta".

Lestadiolaisuutta koskenut selvityspyyntö lienee nähtävissä ortodoksisen Karjalan veljeskunnan pyrkimyksenä torjua protestanttinen Karjalan lähetys. Protestanttista Karjalan lähetystä organisoi Sortavalan evankelinen seura lehtori Bruno Boxströmin johdolla. Siihen perustettiin erityinen "Karjalan ystävien" toimintaryhmä, jonka evankelioimisohjelma kumpusi suomalaiskansallisesta innostuksesta ja uskonnollisesta tavoitteenasettelusta. Ortodoksisen kirkon puolelta ryhdyttiin nopeasti vastatoimenpiteisiin, ja vuonna 1907 perustettiin edellä mainittu Karjalan veljeskunta, joka toimi molemmin puolin Suomen ja Venäjän rajaa. Veljeskunta pyrki estämään ortodoksien luopumisen kirkostaan korostamalla ortodoksian liittymistä venäjän kieleen ja toisaalta suomalaisuuden yhteenkuuluvuutta luterilaisuuden kanssa. Venäläistämistyön johtoon nousi pappismunkki Kiprian, jonka ansiosta suomalainen Karjalan lähetys nostettiin kielteisesti esille venäläisessä lehdistössä. Aunuksessa ja Muurmannin rannikolla oli protestanttisista ryhmistä ainoastaan lestadiolaisuudella vankka ote. Tämä selittää viranomaisten mielenkiinnon, sillä ilmeisesti pelättiin protestanttisuuden leviämistä lestadiolaisuuden muodostamien sillanpääasemien avulla. Ortodoksisen papiston huoli lestadiolaisten ja vähitellen myös muiden protestanttisten suuntien vaikutusvallan kasvusta ei suinkaan ollut aiheeton. Lestadiolaiset herätykset venäläisten keskuudessa Pietarissa ja sen ympäristössä olivat alkaneet perimätiedon mukaan vuosina 1897 - 1898. Tällöin tsaari joutui mahdollisesti jopa henkilökohtaisesti kosketuksiin lestadiolaisten kanssa. Niissä Pietarin ympäristössä olevissa inkeriläiskylissä, joissa lestadiolaisuus oli saanut vankan kannatuksen, herätysliikkeeseen liittyi myös osa suomalaisten keskuudessa asuneista venäläisistä ortodokseista. Tyypillinen esimerkki tällaisesta kehityksestä oli Pietarin kupeessa sijainnut Lahden kylä. Myös muilta lestadiolaisuuden leviämisalueilta löytyy esimerkkejä uskonnollisen yhteisön luomasta paineesta yhtenäiseen uskonnonharjoitukseen, jolloin kirkkokuntarajatkaan eivät muodostuneet esteeksi. Tämän tyyppisestä kehityksestä on tietoja niin Muurmannin rannikolta kuin Pohjois-Amerikastakin.

Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli antoi lestadiolaisille mahdollisuuden oman selityksen antamiseen. Tuomiorovasti Elias Lönnrot kääntyi kahden oululaisen lestadiolaisen johtomiehen puoleen. Vanhoillisten edustaja kapteeni John Ryselin kieltäytyi tarjotusta tehtävästä. Uusheräyksen edustajaksi Lönnrot valitsi kirjailija, toimittaja ja kirjakauppias J.F.Hellmanin. Hellman esitti vastineessaan lyhyen katsauksen lestadiolaisuuden historiaan, laajan selvityksen vuosisadan vaihteen hajaannuksista, sekä totesi lestadiolaisuuden opin perustuvan Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen. Hän totesi liikkeen tuoneen paheiden poistajana, raittiuden ja siveellisyyden edustajana "suurta siunausta".
Tuomiokapitulin lausunnon laati asessori J.A.Mannermaa. Hän lähinnä tiivisti ja systematisoi Hellmannin laatimaa kuvausta. Mannermaa kertoi liikkeen levinneen kaikkialle Lappiin, jossakin määrin Pohjanmaalle ja "eteläisempiin seutuihin". Mannermaa totesi lestadiolaisuuden olevan ennen kaikkea maallikkoliike. Omana korostuksenaan hän toi esille sen, että lestadiolaisuus oli Suomessa aina esiintynyt kuuliaisena maan laeille ja yhteiskuntajärjestykselle. Lisäksi hän totesi vanhoillisen suunnan "vikana" olevan jyrkän ja tuomitsevan hengen toisella tavalla uskovia kohtaan, vaikka ulkonaisesti tämä suunta esiintyi rauhallisesti. Lestadiolaisuuden leviämisestä ulkomaille, esimerkiksi Venäjälle, Mannermaa ei maininnut mitään. Huomattavaa on, ettei Mannermaa selvityksessään maininnut lainkaan lähinnä Etelä-Suomessa esiintynyttä esikoisuutta. Tuomiokapituli päätti lausunnostaan 21.12.1909 ja kirkollistoimituskunta vastaanotti sen 27.12.1909. Kirkollistoimituskunnan esittelijäsihteeri Niilo Karilas lähetti selvityksen edelleen kenraalikuvernöörille 30.12. 1909 kirjeen liitteenä. Epäselvää on, johtiko selvitys joihinkin toimenpiteisiin Venäjän sisäministeriössä.

Herätykset aiheuttavat ristiriitoja

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen koettiin lestadiolaisuudessa voimakkaita herätyksen aikoja. Herätykset olivat alkaneet tosin jo sotavuosina, mutta kaikkein voimakkaimmillaan ne olivat heti sodan jälkeen. Pohjois-Karjalassa herätykset koskivat varsinkin Liperin, Kuusjärven ja Joensuun seurakuntia. Ne johtivat myös ristiriitoihin ortodoksisen papiston ja lestadiolaisten kesken. Pohjois-Karjalassa toimi neljä nuorta, innokasta lestadiolaispappia, jotka saivat aikaan herätystä sekä nuorten että varttuneempien keskuudessa. Herätysten seurauksena lestadiolaisten toiminta sai yhä organisoituneempia muotoja. Ennen talvisotaa Pohjois-Karjalassa oli toiminut vain kaksi vanhoillislestadiolaista ja yksi uusheräyksen käsissä ollut rauhanyhdistys ja niiden oli katsottu silloisissa oloissa riittävän. Sodanjälkeinen järjestäytymisaalto ja herätykset johtivat useiden uusien rauhanyhdistysten perustamiseen 1940- ja 1950-luvuilla. Vuonna 1947 Joensuussa pidettiin vanhoillislestadiolaisten valtakunnalliset kesäseurat, jotka omalta osaltaan piristivät liikkeen toimintaa maakunnassa.

Alkaneisiin herätyksiin liittyi myös kymmeniä ortodoksisen kirkon jäseniä. Niinpä Taipaleen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Mikael Ritamo ilmaisi huolestumisensa seurakuntansa tilanteesta 21.-24.8.1947 järjestetyn piispantarkastuksen yhteydessä:
Seurakunnan alueella, erikoisesti Liperin pitäjässä ja osittain muissakin on levinnyt jonkin verran lestadiolainen uskonsuunta, joka vetää puoleen monia ortodokseja. Kymmenen vuotta aikaisemmin järjestetyssä piispantarkastuksessa ei pöytäkirjojen mukaan lestadiolaisuus ollut millään tavalla esillä. Tilanne kärjistyi seuraavina vuosina. Kirkkoherra Ritamo totesi vuoden 1948 seurakuntakertomuksessaan:  

Seurakunnan alueella on noin 50 vuoden ajan aktiivisesti toiminut luterilaisen kirkon laestadiolaissuunta, mikä pyörteisiinsä on saanut paljon kreikkalaiskatolisia. Suunnan "voima" on jyrkkä ja vihamielinen suhtautuminen toisinajatteleviin, näin ollen kirkkoomme. Suunnalla on hyvin organisoitu työ ja työntekijöiden leegio. Yhden tai kahden ortodoksisen papin toiminta laestadiolaisten keskuudessa on perin minimaalista.
  
Tulehtunut tilanne ortodoksisen kirkon ja lestadiolaisuuden välillä jatkui 1950-luvun puoliväliin saakka. Ajoittain erimielisyydet kärjistyivät pieniksi julkisiksi konflikteiksi esimerkiksi ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien lestadiolaisten hautajaisten ja perhejuhlien yhteydessä:

Seurakuntatyötä on kuluneina vuosina kuin ennenkin suuresti vaikeuttanut luterilaisen kirkon laestadiolaissuunta. Se on saanut piiriinsä paljon kirkkomme jäseniä, jotka suunnan hengen imettyään itseensä, ovat tulleet kylmiksi omalle uskolleen, jopa eronneet siitä. Viinijärvellä toimivan laestadiolaishenkisen luterilaisen papin toiminta uskontoamme kohtaan on ollut hyökkäävää ja suvaitsematonta. Esimerkkinä tästä mainittakoon vain yksi tapaus. Toimitin kirkossa erään seurakuntalaisen ruumiin siunauksen. Kyseessä oleva pappi oli tilaisuudessa läsnä. Ruumiin siunauksen päätyttyä pappi järjesti vainajan kotiin ns. seurat ja seuroissa julkisesti huoneen täyteiselle kuulijakunnalle julisti, että ortodoksisen kirkon ruumiinsiunaus on epäraamatullista, koska siunauksessa rukoillaan vainajan puolesta, jopa muka pakanallista, koska vainajan ylitse luetaan synninpäästö. Sanomattakin on selvää, mitä tällainen julistus saa aikaan yksinkertaisen kristikansan keskuudessa.

Osa lestadiolaisuuteen liittyneistä erosi ortodoksisesta kirkosta liittyen luterilaisen kirkon jäseneksi. Ortodoksinen papisto syytti kehityksestä ennen kaikkea "lestadiolaishenkisiä" luterilaisen kirkon pappeja. Vaikka luterilaisen kirkon lestadiolaiset papit eivät ilmeisesti suoranaisesti kehottaneet ketään eroamaan ortodoksisesta kirkosta, johti herätykseen liittyminen siihen kuitenkin usein käytännössä. Tilannetta kärjisti myös kirkkoherra Ritamon ilmeisen kiivas ja yksioikoinen toiminta lestadiolaisuuteen liittyneitä seurakuntalaisiaan kohtaan. Kirkkoherralla syntyi esimerkiksi riitaa seurakunnan lestadiolaisen kirkonpalvelija/haudankaivajan kanssa. Tämä oli kehottanut kirkkoherra Ritamoa "parannukseen": "Jos työ tekisittä parannuksen, niin teilläkkii ois kuulijoita".

Merkille pantavaa on se, että ortodoksisesta kirkosta eronneista lestadiolaisista suuri osa oli Laatokan Karjalasta muuttaneita evakkoja. Tilanne rauhoittui vähitellen, kun seurakunnan kirkkoherraksi tuli liperiläissyntyinen Erkki Piiroinen. Hän oli kasvanut luterilais-lestadiolais-ortodoksisessa ympäristössä ja siten tottunut paikallisiin olosuhteisiin. Hänen oman arvionsa mukaan seurakunnan silloisesta noin 4000 jäsenestä parisataa oli lestadiolaisia ja merkittävä osa ortodoksisen seurakunnan aktiiveistakin oli joko lestadiolaisia tai lestadiolaishenkisiä. Kirkkoherra Piiroisen ja paikallisen rauhanyhdistyksen välillä elettiin jonkin asteista kuherruskautta. Rovasti Erkki Piiroinen muisteli tapahtumia seuraavasti:


Paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunta kävi häntä kerran puhuttelemassa. Olivat tykänneet hänen saarnoistaan, pyysivät puhumaan seuratilaisuuksiin ja tarjosivat siunausta. Tähän oli kirkkoherra Piiroinen todennut, että arkkipiispa Herman on hänet jo kerran siunannut, se hänelle riittää. Pyyntö raukesi tähän.

Vahvin osuus ortodoksitaustaisella jäsenistöllä näyttää olleen Viinijärven ja Outokummun rauhanyhdistyksissä. Outokummun ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen jäsenistä huomattava osa kuului tai oli kuulunut ortodoksiseen kirkkoon. Perustamiskokouksen osanottajista sekä vuosien 1948 - 50 ja 1957 jäsenistä on 195 henkilön syntymäseurakunta pystytty selvittämään, ja heistä 47 oli syntyperältään ortodokseja. Lisäksi huomattavalla osalla luterilaisista lestadiolaisyhteisön jäsenistä aviopuoliso tai toinen vanhemmista oli ortodoksisen kirkon jäsen. Edellä mainituista 195:stä alkuaikojen jäsenestä runsas 2/3 oli syntyisin joko Kuusjärven (61), Taipaleen (43) tai Liperin seurakunnista (31). Myös Kaavi (5), Polvijärvi (6), Heinävesi (4), Juuka (4) ja Kymi (4) ovat seurakuntia, joista oli syntyisin useita lestadiolaiskristittyjä. Loput jäsenistä olivat syntyisin lähes yksinomaan Pohjois-Karjalasta, Viipurin läänin alueelta tai Savosta. Vain kaksi yhdistyksen jäsentä oli kotoisin herätysliikkeen perinteiseltä vahvalta kannatusalueelta Oulun ja Lapin läänistä. Vaikka lestadiolaisuus on saanut alkunsa Ruotsin Lapin perukoilla alkaneista herätyksistä, olivat Outokummun lestadiolaisyhteisön juuret siis syvällä pohjoiskarjalaisessa, luterilais-ortodoksisessa maaperässä. Liperin Viinijärvellä useat rauhanyhdistyksen jäsenet omasivat ainakin osittain ortodoksitaustan. Vuosien 1945 - 1949 jäsenistä vähintään neljäsosa oli kuulunut tai kuului ortodoksiseen kirkkoon ja yhdistyksen toimihenkilöistä monet olivat edelleen Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäseniä.

Rutolan muuntaja

Rutolan muuntaja 6.4.2015

Kun saapuu Lappeenrantaan Mikkelin suunnasta, katse kiinnittyy vähän ennen Kuutostien liittymiä paremmat päivät nähneeseen muuntajaan. Tämä maamerkki on tien vasemmalla puolella ja sen takana siintää pieni Myllylampi. Kyseessä on käytöstä poistettu Rutolan muuntajakoppi. Rakennuksen katto on romahtanut ja se seiniä peittävät graffitit. Sen jälkeen, kun uusi Mikkelitien pätkä joitakin vuosia sitten valmistui, on tuosta muuntajasta muodostunut minulle merkki siitä, että olen jälleen saapumassa rakkaaseen kotikaupunkiini.

 Muuntamo sijaitsee Salpalinjan rakenteiden päällä. Nimittäin yksi tuon puolustuslinjan miehistöluolista lymyilee muuntajan alla. Muuntaja kärsi aikoinaan vaurioita luolan louhintatöiden aikana. Niinpä Enso-Gutzeit vaati Linnoitustoimistoa rakentamaan uuden muuntajan maaliskuun alussa 1941. Vaatimuksena oli, että uuden muuntamon olisi oltava käytössä 1.5.1941 uittokauden alkaessa.

Rutolan ylivientilaitos Myllylämmen puolelta kuvattuna joskus 1900-luvun alussa.
Valokuva: Lusto - Suomen metsämuseo

Miksi tuo maamerkki on aikoinaan rakennettu? Paikalla toimi  vuosina 1890 – 1963 uittolaitos. Sen avulla siirrettiin lähes 100 miljoonaa tukkia Saimaan vesistöalueelta Kymijoen vesistöön ja sitä pitkin edelleen Kotkaan W.Gutzeit & Co:n tehtaille sahattavaksi. Tukkien kuljettaminen vesistöstä toiseen toteutettiin Rutolan ylivientilaitoksen avulla. Nimittäin Saimaan ja Jängynjärven välinen maakannas esti tukkien kuljetuksen uittamalla. Ratkaisuksi rakennettiin 260 metriä pitkä höyrykäyttöinen rullarata Myllylammesta Kärjenlampeen. Täältä tukit siirrettiin uittokanavaa pitkin Jängynjärvelle, josta alkoi matka kohti ”savolaisten Amerikkaa” eli Kotkaa. Tämä höyrykäyttöinen rullarata korvattiin vuosina 1908-1909 puisella uittokourulla, johon pumpattiin vettä ylivientilaitoksen kautta. Myöhemmin ylivientilaitos muutettiin sähköllä toimivaksi. Tässä vaiheessa paikalle tarvittiin muuntajaa. Tästä tukinuittoreitistä Saimaan ja Kymijoen vesistön välillä on ansiokkaasti kirjoittanut Hilkka Mattila kirjassaan tukkien matkassa.

Tällä kertaa en hurauttanut autolla muuntajan ohi, vaan kurvasin sinne pyörälläni aurinkoisena huhtikuisena viikonloppuna. Ohessa kuvia tästä, kovia kokeneesta maamerkistä.

Näkymä muuntajalta ylivientilaitoksen konehuonerakennukseen

Muuntajan sisäseinät on "koristeltu" graffiteilla

Sisänäkymää

Katonkorjaajille olisi töitä

Näkymä ylätasanteelta alas

Muuntaja miehistöluolan kohdalta kuvattuna

Lakkautettavien kyläkoulujen kierros. Partala (Päivitetty 30.10.2015)

Partalan kansakoulu vuonna 1956.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Olen blogissani kirjoittanut tähän mennessä 15 tarinaa Lappeenrannan seudun lakkautetuista kyläkouluista. Nyt seuraa muutama tarina lakkautettavista kyläkouluista. Näiden sulkemisesta muutaman vuoden kuluessa on jo tehty päätös, mutta koulut jatkavat toimintaa, kunnes uusi Pontuksen koulu valmistuu. Ensimmäisenä kuvia ja tietoja Partalan koulusta.

Partalan kansakoulu vuonna 1965.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Partalan koulu sijaitsee Saimaan kanavan itäpuolella ja kuutostien eteläpuolella osoitteessa Hiekkastentie 53, 53400 Lappeenranta. Koulutalo on keskellä maalaisidylliä peltomaiseman keskellä. Koulu on rakennettu silloisessa Lappeen kunnassa vuonna 1921.

Vuonna 1916 oli Mustolan piirikokouksen aloitteesta Lappeen kunnanvaltuustossa käsiteltävänä Partalan ja Saarnialan kylien erottaminen omaksi koulupiiriksi. Puutteellisen valmistuksen vuoksi ei kunta voinut tehdä asiasta lopullista päätöstä. Vuonna 1919 kyseisten kylien asukkaat itse anoivat koulun perustamista. Valtuusto käsitteli anomusta joulukuussa 1919, mutta päätti jäädä odottamaan samassa kokouksessa asetetun piirijakovaliokunnan työtä. Koska valiokunta puolsi Partalan koulupiirin muodostamista, päätti valtuusto syksyllä 1920 avata Taneli Veikkaselta ja Juhana Partaselta vuokratuissa taloissa kansakoulun. Kouluhuoneistot olivat ahtaita ja epämukavia ja niinpä oman koulurakennuksen pystyttämisessä oltiin ripeitä. Koulua varten lunastettiin maa-alue talollinen Taavetti Viuhkoselta 5000 markan hinnasta. Koulutalon kustannusarvio oli 190 000 markkaa (nykyrahassa 63 160 euroa, eli halpaa oli rakentaminen tuolloin).
Rakennuksen pystyttämisestä järjestettiin urakkahuutokauppa 26.3.1921. Koulupiirin asukkaat tarjosivat rakennustarpeet, urakoitsijan tehtäväksi jäi rakennuksen pystyttäminen. Kaikki koulupiirin asukkaat eivät kuitenkaan suorittaneet heille määrättyä työosuutta ja niinpä koulun johtokunta uhkasi periä ne rahana ulosoton kautta, mikä ilmenee oheisesta ilmoituksesta:

Muistutus Partalan kansakoulupiirin asukkaille. Etelä-Saimaa  27.7.1922.

Koulun ensimmäiseksi opettajaksi valittiin Irene Maria Sulka

Lapin saarnamies

 Sanomalehti Etelä-Saimaassa oli vuosina 1920 - 1921 laaja, moniosainen artikkelisarja Pohjois-Norjasta. Sen kirjoitti saamenkielen tutkija Eliel Lagercrantz (1894 - 1973) , joka teki useita matkoja kyseiselle alueelle 1910-luvun lopulla ja 1920-luvulla. Useissa kirjoituksissaan hän kuvaa myös alueella vahvasti tuolloin vaikuttanutta lestadiolaisuutta. Ohessa hänen kertomuksensa saarnaaja August Lundbergistä ja tämän pitämistä seuroista. Lagercrantzin luoma kuva ei ole mairitteleva. Hänen mielestään Lundberg on taitava manipuloija, joka leikkii jopa kuulijoidensa mielenterveydellä.  Saarnaaja August Lundberg oli Lannavaaran lähetyskoulun johtaja Pohjois-Ruotsista, mutta hän kierteli ahkerasti saarnamatkoilla myös Pohjois-Norjassa.

August Lundberg (1863 - 1930) kuvattuna Tukholmassa vuonna 1930.

Lapin saarnamies (Etelä-Saimaa 1.3.1921)

Maallikkosaarnaaja on ylevä käsite  Lapin maan puolella. Se liittyy läheisesti lestadiolaiseen uskontoon ja tätä asianomaista kunnioitetaan paljon  enemmän kuin konsanaan kirkon pappia. Pappisvirkaa hän hoitaakin. Vaan sen sijaan, että papit tekevät virkatoimensa palkan vuoksi, on saarnamies Jumalan käskemä työase, hän toimii pyhästä kutsumuksesta, joka koko hänen olennolleen ja esiintymiselleen antaa jonkunlaisen hohteen ja korkeamman merkityksen. Hänessä asuu Jumala itse. Lausuin kerran ihmetykseni julki erään vanhan saarnaaja-faarin pirteästä luonteesta ja hänen esittämiensä ajatuksien selvyydestä. Minulle vastattiin, että ”no eihän se pyhä henki koskaan vanhene, vaikka ihminen vanhenee”. Vaan kun saarnaajamies tulee ikälopuksi ja raihnaiseksi, eikä pysty enää saarnaamaan, niin sanotaan, että pyhähenki on lakannut vaikuttamasta hänen kauttaan.

Erikoisen pyhyyden ja hyvyyden maineen on saavuttanut eräs ruotsalaista syntyä oleva mies, joka on muuttanut Ruotsin lappalais- ja suomalaisalueelle ja siellä omaksunut suomen kielen ja lestadiolaisuuden. ”Limperin” nimellä hän kuitenkin on tunnettu myös laajalti Pohjois-Norjassakin ja Pohjois-Suomessa. Papit, jotka yleensä ovat näiden maallikkosaarnaajien vastustajia, salaisesti tai julkisesti, nimittävät häntä ivallisesti ”profeetaksi”. Arvokkaana ja luonnottoman jäykkänä hän kokoushuoneessa asettuu paikalleen pöydän taakse raamattunsa eteen ja hänen viereensä penkille istuutuu toinen mies, ankaran totinen hänkin virsikirja kädessään. Sillä virsi on ensin veisattava. Se kypsyttää mieltä saarnaa kuulemaan, se on ikäänkuin kuiviltaan hikoilemista höyrykaapissa ennen lauteille menemistä vihtalöylyyn. Virsi siis veisataan, pitkä ja kolkko, väärä nuotti särkee korvaa, vaan kuvastaa samalla kaiken maallisen puutteellisuutta, joka tunne on eduksi toimituksen alussa.

Virren loputtua saarnamies ensin hiljaa lukee rukouksen ja tekstin. Sitten seuraa pitkän pitkä tekstin selitys. Ukkosen jyrinänä pauhuava, itkunsekaisilla, sydäntä vihlovilla huokauksilla höystetty saarna täyttää nyt rukoushuoneen ja kajahtaa takaisin vapisevista seinistä. Se ennustaa häviötä ja kiirastulta, se masentaa jäykimmänkin sydämen ja panee itkun tyrskeet kulkemaan koskena kautta kuulijakunnan. – Sanotaan, että tämä sama mies omassa elämässään on kokenut vaikeita vastoinkäymisiä tautien ja ainoan pojan kuoleman kautta. Taitavasti hän ainakin on käsittänyt kaikki ne ihmissielussa uinailevat vaistot, jotka herätettyinä syöksevät ihmisen epätoivon ja katumuksen valtaan. Maailman hän maalaa mustaksi ja vääryyttä täydeksi. Hän muistuttaa kuulija hänen aineellisesta köyhyydestään ja syntisten ihmisten ylellisyydestä hänen kustannuksellaan. Herätettyään täten terveellistä vihantunnetta laumassaan hän vielä terästää sitä mainitsemalla taudeista ja kuolemasta. Vaan syy tähän huonoon tilaasi on itsessäsi, pahoissa teoissasi, synnillisessä elämässäsi, josta et ole välittänyt tehdä parannusta. Tämä viimeinen seikka vähän tyhmistyttää kuulijoita, jotka köyhyytensä kuvauksissa jo ajattelivat rikkaiden kostamista. Vaan saarnamiehemme on tottunut ja hätäilemätön. Hänen puheensa saapi nyt uuden käänteen ja kuulijoita kohtaa isku aivan odottamattomalta taholta. Sillä heille kerrotaan, että muut ennen heitä ovat löytäneet onnen ja autuuden tekemällä parannuksen, kuolemassa he vain näkivät vapautuksen ja nauttivat nyt taivaan moninaisista iloista, jotka sivumennen saavat valaistuksensa. Naisiin tehoo varsinkin kertomus kahdesta naisesta ristin juurella Golgatassa, hienon hienosti koko puhe perustuu ihmisen egoistisiin pyyteisiin, itsesäilytysvaistoon ja käänteentekevä on huomautus siitä vaarasta, että toinen pääsisi nauttimaan suurempaa hyvää ja taivaan siunausta.

Näin saarnamiehemme taitavasti panee ihmisen kurjuuden tunnon, synnin- ja katumuksentunnon ja tuskan, mutta yhtä suuressa määrin myös vihan ja kateuden intohimojen ryöpyn alle. Hän herättää kuulijoissaan tunteen, joka karmii heidän luitansa ja ytimiänsä. Tämä tunne on väkevintä, riffinoiduinta (ilm. raffinoiduinta) nautintoa niille, joitten emotsinolinen (tunteenliikehtimis) tarve on vastaanottavainen näille esitetyille mielikuvitustuotteille ja niihin kerran tottunut s.o. herännyt. Näin aikaansaatu tunnelma on ruumiillisestikin yhtä voimakas kuin humala ja voittaa kokonaan väkevimmänkin tupakan tuottaman tunteen.  Sen ytimenä on hermojännitys, joka hiljaisesti ja hitaasti kiihtyy, kokoo kuulijan huomion, kiinnittää hänen mielensä, valtaa hänet, johdattaa hänet hirveään tuskaan, joka yltymistään yltyy noustakseen lopulta äärimmäiseen huippuunsa ja sitten äkkiä lauetessaan saattaa ruumiin ja mielen mitä suloisimpaan hyvänolontunteeseen, joka on sitä kirkkaampi ja ihanampi, kuta väkevämpi edellinen tuskantunne on ollut. – Nämä saarnahetket ovat pohjoisen maailman ainoat todelliset taidetilaisuudet, ja niissä esitettävä taide on niin karkeata ja alkuvoimaista, kuin kuulijoiden jäykät mielet vaativat. Yksinäiset olot ja muunlaisten henkisten nautintojen puute pakottavat näin väkevään tunteenliikuntatarpeen tyydyttämiseen. Uskonnolliset kokoukset välittävät siten yhtä Lapinmaan tärkeintä hyödykettä. – Ja niinkuin kaikki ylenmääräinen nautinto saattaa käydä vaaralliseksi, niin on myös uskonnollinen mielenliikutus vikapää siihen, että moni heikkohermoinen ihmisraukka on menettänyt järkensä.

 
Vaan kuta enemmän liikutuksia sattuu, sitä suuremmaksi käypi saarnamiehen maine ja hänestä tulee ikää myöten kaiken kansan edessä pyhä mies