Lakkautettavien kyläkoulujen kierros. Virmutjoen koulu Ruokolahdella

Virmutjoen koulu elokuussa 2016

Elokuun lopulla tekemälläni polkupyöräretkellä Ruokolahdella pysähdyin kuvaamaan myös Virmutjoen koulua. Nyt, kolmisen viikkoa myöhemmin, tämäkin koulu pääsee kirjoitussarjaani lakkautettavista kouluista. Nimittäin tämän päiväisessä Etelä-Saimaa-lehdessä oli uutinen suunnitelmasta yhdistää kaikki Ruokolahden koulut saman katon alle. Ensi maanantaina kokoontuvalle kunnanhallitukselle esitetään, että se evästäisi sivistyslautakuntaa valmistelemaan Virmutjoen ja Huhtasenkylän kyläkoulujen yhdistämistä kirkonkylän kouluun. Tämä merkitsisi lähtölaskentaa myös kirkonkylän kouluun hallinnollisesti entuudestaan kuuluvalle Vaittilan koululle.  Lehtiuutisen mukaan Kirkonkylän koulussa on tänä lukuvuonna 340 oppilasta, Virmutjoella heitä on 53 ja Huhtasenkylässä 39. Lisäksi esiopetuksessa on päiväkodissa, Vaittilassa, Virmutjoella ja Huhtasenkylässä yhteensä 58.

Kansakoulun perustaminen Virmutjoelle oli ensimmäisen kerran esillä vuonna 1902. Kuntakokous käsitteli asiaa useaan otteeseen, mutta vasta neljä vuotta myöhemmin eli tammikuussa 1906 kuntakokous taipui koulun perustamiseen ehdollisesti. Koulu luvattiin perustaa, mikäli alueelta löytyy kelvollisia oppilaita kolmannen kirkollisen julkikuulutuksen jälkeen. Näitä löytyikin ja niinpä kunnalliskokous valitsi rakennustoimikunnan, johon kuuluivat rakennusmestari V. Einola, sekä Simo Lampinen, Pietari Hellsten ja Tuomas Peltonen. Koulu rakennettiin paikalle, jossa se nykyisinkin seisoo. Rakennusmestari Einola totesi koulun olevan erinomaisen huonosti rakennetun, mutta kylän miehet olivat toista mieltä. Heidän mielestään koulu ei voinut olla hatara, kun tuulisellakaan säällä ei kynttilä sammunut opettajan pöydällä.

Virmutjoen koulu elokuussa 2016

Koulutyö upouudessa koulussa alkoi syyskuussa 1907. Opettajan oli Pirkkalan Nokia kylästä kotoisin ollut Aukusti Ratamo. Lisäksi tyttöjen käsitöiden opetuksesta vastasi ruokolahtelainen Anna Sofia Mustonen. Koulun oppilasmäärä oli alussa 37. Koulurakennus ehti toimia tehtävässään 15 vuotta, kunnes se paloi vuonna 1923. Tuolloin koulussa oli 47 oppilasta. Uuden koulun rakentaminen palaneen tilalle aiheutti kiistaa. Koulun paikka haluttiin siirtää lähemmäs Laamalan kylää. Uusi koulu rakennettiin kuitenkin entiselle paikalle. Se valmistui vuonna 1926.

Koulurakennus on tämän jälkeen käynyt läpi useita korjauksia ja muutoksia. Vesijohdot koululle asennettiin vuonna 1955 ja 1960-luvun puolivälissä koululle saatiin uudet ulkovessat. Samoihin aikoihin palotarkastaja kielsi puu-uunilla lämmittämisen. Kunta asensi kiellon seurauksena koululle keskuslämmityksen. Koulun katto on uusittu ja julkisivu remontoitu. Ruuat tehtiin koululla pitkään puuhellalla, kunnes keittiö saneerattiin 1990-luvulla.

Virmutjoen koulu aloitti toimintansa yhden opettajan kouluna. Myöhemmin opettajamäärä kohosi ensin kahteen, kolmeen ja sitten neljään. Koulun opettajina ovat pitkään olleet mm. Aaro Siitonen (1928 – 1964), Toivo Launiainen (1964 – 2000), Riittä Launiainen (35 vuotta) ja Eeva Siitonen (27 vuotta) Koulun oppilasmäärä oli 1950- ja 1960-luvuilla 120. Kun koulu täytti sata vuotta vuonna 2007, oppilaita oli enää 50. Nämä saapuivat kouluun kolmentoista entisen koulupiirin alueelta. 1960-luvulla kysieisssä koulupiireissä oli vielä 370 koululaista. Maaseudun rakennemuutos näkyy erityisen voimakkaasti Ruokolahden kyläkoulujjen oppilasmäärissä

Historiakatsauksen lähde: Lainajyvästöstä euroaikaan. Ruokolahden kylät ja koulupiirit. Jyväskylä 2009.

Eteläkarjalaiset paikannimet

Eteläkarjalaiset paikannimet ovat kyllä hauskoja:
Savitaipale - Suomenniemi - Lemi - Taipalsaari-alueelta löytyvät mm. seuraavat kylännimet:
Turree, Orrai(n), Koskei, Kuivainen, Pöllä, Pöllölä, Punkka, Karkaus, Lylys, Vieruva, Survaja, Laari, Puunenä, Tappura, Munne, Kaulio, Myyrä, Kuitikka, Lantta, Viiru, Jukkara, Rötkö, Ruippo, Lökänen, Taina, Hyönä, Uro, Uimi, Pesu, Jäkälä, Suni, Käyhty, Lapatto, Nio, Havo, Kinttu, Muukka, Saareks, Kuitto, Ruomi, Iitiä, Tauri, Talka, Koukku, Lairi, Mielakka, Vitsai, Sipari, Kirjamoi, Tuosa, Hyötiö. Lähes kaikki mainitut kylännimet ovat myös tyypillisiä eteläkarjalaisia sukunimiä. Erikoisuus ovat ennen kaikkea nuo tuplavokaalin kanssa iihin loppuvat paikannimet eli Orrai, Koskei, Vitsai, Solkei, Kirjamoi. Hienoa, että Etelä-Karjalan paikannimistöstä on valmistumassa Timo Rantakaulion väitöskirjatutkimus

Etelä-Karjala ja Karjalan kannas oli aikoinaan (ja osittain vieläkin) rikas ominaisuuksiin tai ulkonäköön liittyvistä, sekä eläimiin viittaavista sukunimistä tyyppiä Valkeapää, Tauti, Kurppa, Harakka, Varis, Kärpänen, Myyrä, Kirppu, Jauhosäkki, Puunenä, Siannahka, Sikiö, Kana, Kukko, Kurki, Sorsa. Osa on vaihtanut sukunimensä "hienostuneemmaksi", osa kantaa sitä ylpeänä edelleen. Niinpä minullakin on ollut ilo tavata lähes kaikkia yllämainittujen nimien kantajia. Eräällä keväisellä pyöräretkelläni, minulla oli ilo tavata herrat Hiiri ja Myyrä käydessäni Hiiren ja Myyrän kylissä.

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Kalle Oittinen - opettaja Jumalan armosta

Opettaja Kalle Oittinen
Kuva: Kyläkirjaston Kuvalehti 10/1899

Syyskuun 21. päivän aamuna vuonna 1899 menehtyi Lappeenrannassa Taikinamäen kansakoulun opettaja Kalle Oittinen. Pitkälle edennyt maksasyöpä aiheutti opettaja Oittisen menehtymisen melko pian taudin havaitsemisen jälkeen. Kevätkesällä 1899 hänelle oli yritetty tehdä leikkaus Helsingissä, mutta kasvain oli levinnyt jo niin laajalle, ettei sen poistaminen enää onnistunut.

Opettaja Kalle Oittinen oli syntynyt Rautalammilla 27.7.1852 köyhään torppariperheeseen.  Myöhemmin perhe osti rappiolle menneen tilan, joka ahkeralla työllä saatiin hyvään kuntoon. Perheen hyvälahjaiseksi havaittu Kalle-poika laitettiin koulutielle. Hän siirtyi opiskelemaan Jyväskylän seminaariin. Sieltä hän valmistui keväällä 1878. Jo edellisenä syksynä hän oli ottanut vastaan väliaikaisen opettajan toimen Tampereella. Pitkäaikaisen opettajauran, yhteensä 21 vuotta, hän teki kuitenkin Lappeen kunnassa. Kalle Oittinen valittiin Lappeen kunnassa syksyllä 1878 avatun uuden Taikinamäen kansakoulun opettajaksi. Lappeella hän tuli tunnetuksi innokkaana ja toimintahaluisena opettajana, jonka vastuulle annettiin lukuisia kunnallisia luottamustehtäviä.  Hän ehti toimia lähes kaikissa Lappeen kunnan keskeisissä luottamustoimissa.

Opettaja Oittinen oli perustamassa Lappeen kunnan paloapuyhtiötä, jäsenenä holhouslautakunnassa ja toimi vuosina 1896 – 1899 kuntakokouksen esimiehenä. Lappeenrannan käsityökoulun perustamisessa oli Kalle Oittisen osuus keskeinen. Hän oli myös sen johtajana vuodesta 1890. Kalle Oittinen toimi opetustyönsä ohella maanviljelijänä ja liikemiehenä. Hän hankki omistukseensa useita maatiloja ja toi seudulle sekä uusia työvälineitä että viljelytapoja. Kun Lappeelle hankittiin vuonna 1889 kunnan varoilla 75 terästettyä kääntöauraa, ne tilattiin opettaja Oittisen välityksellä. Hän oli lisäksi innokas yhdistysmies, joka oli mukana perustamassa paikallista isäntäyhdistystä ja nuorisoseuroja. Ehtipä hän olla vielä kirkkoraadinkin jäsen. Lappeenrannan kaupungin satamamestarina hän toimi vuosina 1880 – 1885. Vuonna 1894 Kalle Oittinen valittiin Lappeen kihlakunnan edustajaksi säätyvaltiopäiville ja hän saavutti pian valtiopäiväedustajien keskuudessa laajaa luottamusta terävällä älyllään, monipuolisilla tiedoillaan sekä selkeällä esiintymistavallaan. Oittinen oli edustajana vuosien 1894, 1897 ja 1899 valtiopäivillä. Talonpoikaissäädyn edustajien keskuudessa Oittinen tuli tunnetuksi kansakoululaitoksen puolestapuhujana. Vuoden 1897 valtiopäivillä Oittinen teki aloitteen kansakoulujen rakentamisen helpottamiseksi valtionlainojen avulla.  Ehdotuksen ajatuksena oli lisäksi kehittää kansakoululaitosta oppikoulujen pohjakouluksi. Opettaja Oittinen oli myös aktiivinen sanomalehtikirjoittajaa. Hänen artikkeleitaan ilmestyi ainakin Lappeenrannan Uutisissa, Itä-Suomen Sanomissa ja Uudessa Suomettaressa.

Valtiopäiväedustaja Oittisen menehtymisen jälkeen pohdittiin hänen seuraajansa valintaa paikallisessa sanomalehdessä. Samalla muisteltiin Lappeen tuomiokunnan edesmennyttä edustajaa seuraavin mainesanoin:

Kalle Oittisen eläessä ei tarvinnut tuomiokunnan valitsijain olla kahdella päällä, kukapa oli tuomiokunnan edustajaksi valittava. Sillä hänellä oli runsaassa määrin ne ominaisuudet, jotka tekivät kelvollisen valtiopäivämiehen… Tässä toimessa hänelle vielä oli avuksi runsaat luonnonlahjat, selvä ymmärrys, tavattoman hyvä valtiollinen äly, monipuolinen kokemus, luja tahto ja ponteva puhujankyky.

Lähtemättömän vaikutuksen opettaja Oittinen teki myös oppilaisiinsa. Hänen entinen oppilaansa Jooseppi Kaarna muisteli opettajaansa 50 vuotta myöhemmin näin:

Hän oli opettaja Jumalan armosta. En ole eläessäni tavannut sellaista persoonallisuutta kuin hän oli. Jokainen sana, joka tuli hänen huuliltaan, jokainen kasvojen ilme ja koko hänen majesteetillinen olemuksensa sai aikaan sen, että oppilaat suorastaan pakosta joutuivat hänen opetuksensa lumoihin. Hänen puhetapansa oli vakuuttavaa ja varmaa ja esityksensä elävää, joten se vei mukaansa kaikkein välinpitämättömimmätkin

Opettaja Kalle Oittista oli saattamassa viimeiselle matkalle laaja joukko lappeenrantalaisia ja lappeelaisia. Surusaatto lähti liikkeelle Taikinamäen koululta. Hautaan siunaaminen tapahtui Lappeen uudella hautausmaalla. Seppeleitä laskivat omaisten lisäksi Lappeen kunnan, Taikinamäen koulun ja lukuisten kansalaisjärjestöjen sekä Talonpoikaissäädyn edustajat

Karjalan väestö 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa

Viipurin linna
Kuva: Mauno Mannelin /EKM

Kirjoittelin aikonaan tämän suurpiirteisen yhteenvedon. Pistänpä sen tännekin:

Professori Ilmar Talve on todennut Suomen olleen jaettavissa 1800-luvulla karkeasti kahteen alueeseen. Porista Tampereen kautta Viipuriin vedetyn linjan eteläpuolelle jäi heterogeeninen ja sosiaalisesti kerrostunut alue. Linjan pohjoispuolella oli suhteellisen yhtenäinen ja talonpoikaisvaltainen alue. Varsinkin Pohjois-Karjala oli sosiaaliselta rakenteeltaan yhtenäinen. Sen sijaan Etelä-Karjalassa ja erityisesti Viipurin ympäristössä oli herraskartanoita ja sotilasvirkataloja. Se muistuttikin sosiaaliselta rakenteeltaan enemmän Lounais- ja Länsi-Suomea kuin pohjoisempana olevia alueita.[1]

          Viipurin läänin asukasmäärä oli 1860-luvun puolivälissä 280 000 henkeä. Asukasmäärältään se oli lääneistä maan kolmanneksi suurin.[2] Väestönkasvultaan Viipurin lääni oli yksi heikoimmista kuuluen Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen, Uusimaan, Hämeen ja Etelä-Savon kanssa hitaan väestönkasvun alueeseen. Vuosien 1815 – 1865 välisenä aikana väestönkasvu oli melkein kaikissa Viipurin läänin kunnissa alle maan keskiarvon.[3] Näin lääniin ei päässyt muodostumaan liikaväestöä siinä määrin kuin maamme muihin osiin. Maatamme 1860-luvun lopulla kohdanneet nälkävuodet eivät verottaneet väestöä Viipurin läänissä niin pahasti kuin muualla Suomessa. Kuolleisuus oli pahimpana nälkävuonna 1868 Viipurin läänin rovastikunnissa puolet pienempää kuin muualla maassamme keskimäärin. Läänin väestönvähennys oli toiseksi pienintä (-0,68 %) Uudenmaan jälkeen (-0,66%).[4]

          Viipurin läänin kunnat voidaan väentiheyden perusteella jakaa neljään ryhmään. Tiheimmin asutun vyöhykkeen muodostivat Suomenlahden saaristo- ja rannikkopitäjät. Suursaaren, Tytärsaaren, Kymin, Koiviston, Johanneksen ja Kuolemajärven väentiheys nousi yli 20 asukkaaseen neliökilometrillä. Erittäin harvaan asuttuun alueeseen (< 5 as./km²) kuului kolme Laatokan-Karjalan kuntaa (Suojärvi, Suistamo ja Korpiselkä). Harvahkosti asuttuja pitäjiä ( >5 < 10 as./km2 ) olivat Miehikkälä, Lappvesi (Lappee), Luumäki, Suomenniemi, Ruokolahti, Kirvu, Heinjoki, Pyhäjärvi, Uukuniemi, Ruskeala ja Salmi. Suurimmassa osassa läänin kunnista asukastiheys oli 10 – 20 asukasta neliökilometrillä. Vuosien 1875, 1880 ja 1890 väkilukutilastosta käy selville teollistumisen ja elinkeinomuutosten aiheuttaman muuttoliikkeen vaikutus kuntien väkiluvun kasvuun (esimerkiksi Kymi, Viipuri, Viipurin maalaiskunta).[5] Viipurin läänin väestöstä puhui äidinkielenään suomea 96,2%, ruotsia 2,4%, venäjää 1,1% ja saksaa 0,2%. Muu kuin suomenkielinen väestö asui pääasiassa Viipurissa ja muissa kaupungeissa. Venäjänkielisen väestön osuus vaihteli neljän ja kuuden prosentin välillä Viipurissa, Lappeenrannassa, Haminassa ja Kotkassa.[6] Vielä 1800-luvun lopulla Viipurin lääni kuului maamme muuttovoittoalueisiin. Läänin väestölisäys muualta oli 1880-luvulla 11 039 henkeä ja 1890-luvulla 22 685 henkeä. Tilanne jatkui samanlaisena 1910-luvulle saakka.[7]

          Itsenäistymisen jälkeen varsinkin Kannaksen rajapitäjät kärsivät muuttotappiosta, kun Pietarin tarjoamat sivuansiomahdollisuudet loppuivat. Alueen asukkaat muuttivat Viipuriin ja Vuoksen yläjuoksulle nousseisiin Imatrankosken, Tainionkosken, Vuoksenniskan ja Enson teollisuustaajamiin sekä Kymenlaaksoon. Raja-Karjalassa väestöryntäyksen koki Suojärvi, jonne nousseisiin teollisuuslaitoksiin siirtyi Viipurin läänin muista kunnista, Savosta ja Pohjois-Karjalasta sadoittain työntekijöitä. Pohjois-Karjalassa sai Joensuun seudun lisäksi suuren muuttovoiton Kuusjärvi, jonne perustetut kuparikaivokset houkuttelivat 1930-luvulla väkeä ympäröivistä kunnista.[8]

          Meren takainen siirtolaisuus ei saavuttanut Viipurin läänissä sitä laajuutta kuin maan länsiosissa. Ainoastaan Säkkijärveltä siirtolaisuus kehittyi yhtä suureksi kuin Pohjanmaalta. Viipuri ympäristöineen, Jääski, Lappee sekä Kymenlaakson pitäjistä Kymi, Sippola ja Valkeala kuuluivat kohtalaisen vilkkaan meren takaisen siirtolaisuuden alueisiin. Karjalainen siirtolaisuus suuntautui lähinnä Pietariin, jossa oli jatkuvasti tarjolla lisäansiomahdollisuuksia. Esimerkiksi vuonna 1901 Viipurin läänin henkikirjoitetusta väestöstä 4% asui Venäjällä, lähinnä Pietarissa. Valtameren takaiseen siirtolaisuuteen verrattuna Pietariin suuntautunut muutto oli usein lyhytaikaisempaa. Varsinaisen siirtolaisuuden lisäksi Kannakselta käytiin paljon maataloustöissä Inkerinmaalla keväisin ja syksyisin.[9]

          1900-luvulla Karjalaa voi luonnehtia yhdistysten, varsinkin nuorisoseurojen maakunnaksi. Nuorisoseura-aate oli vireämpää kuin muualla Suomessa. Itsenäistymisen jälkeen myös suojeluskuntia perustettiin alueella ahkerasti ja opintokerhotoiminta oli vilkasta. Karjala ja varsinkin Viipurin seutu oli tunnettu vireästä urheilutoiminnasta. Kaakkoisen Suomen sanomalehdistä oli ehdoton ykkönen kokoomuksen Karjala-lehti, jonka levikki nousi ennen talvisotaa 40 000:n kappaleeseen. Pohjois-Karjalassa kokoomuksen Karjalainen ja maalaisliiton Karjalan Maa kävivät ankaraa kamppailua ykköslehden asemasta.[10]

---

[1]        Talve 1990, 32 – 33.

[2]        SVT VI:5, 4.

[3]        Turpeinen 1986, 24-28.

[4]        SVT VI:5, 4; Turpeinen 1986, 252.

[5]        SVT IV:22, Taulu I, 8 - 11.

[6]        SVT IV:22, Taulu VIII, 76; Kuusanmäki 1983, 70.

[7]        Lento 1951, taulu V.

[8]        Huttunen & Sivonen 1974, 286 – 292. Kuusjärven saama muuttovoitto vuosina 1935 – 1939 oli 1604 henkeä.

[9]        Engman 1983, 219, 400; Hietanen 1982b, 27; Suomen Historian Kartasto, kartta n:o 58;          Hämynen 1998, 177.

[10]       Nevalainen 1994, 375 – 379.