Karjalan väestö 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa

Viipurin linna
Kuva: Mauno Mannelin /EKM

Kirjoittelin aikonaan tämän suurpiirteisen yhteenvedon. Pistänpä sen tännekin:

Professori Ilmar Talve on todennut Suomen olleen jaettavissa 1800-luvulla karkeasti kahteen alueeseen. Porista Tampereen kautta Viipuriin vedetyn linjan eteläpuolelle jäi heterogeeninen ja sosiaalisesti kerrostunut alue. Linjan pohjoispuolella oli suhteellisen yhtenäinen ja talonpoikaisvaltainen alue. Varsinkin Pohjois-Karjala oli sosiaaliselta rakenteeltaan yhtenäinen. Sen sijaan Etelä-Karjalassa ja erityisesti Viipurin ympäristössä oli herraskartanoita ja sotilasvirkataloja. Se muistuttikin sosiaaliselta rakenteeltaan enemmän Lounais- ja Länsi-Suomea kuin pohjoisempana olevia alueita.[1]

          Viipurin läänin asukasmäärä oli 1860-luvun puolivälissä 280 000 henkeä. Asukasmäärältään se oli lääneistä maan kolmanneksi suurin.[2] Väestönkasvultaan Viipurin lääni oli yksi heikoimmista kuuluen Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen, Uusimaan, Hämeen ja Etelä-Savon kanssa hitaan väestönkasvun alueeseen. Vuosien 1815 – 1865 välisenä aikana väestönkasvu oli melkein kaikissa Viipurin läänin kunnissa alle maan keskiarvon.[3] Näin lääniin ei päässyt muodostumaan liikaväestöä siinä määrin kuin maamme muihin osiin. Maatamme 1860-luvun lopulla kohdanneet nälkävuodet eivät verottaneet väestöä Viipurin läänissä niin pahasti kuin muualla Suomessa. Kuolleisuus oli pahimpana nälkävuonna 1868 Viipurin läänin rovastikunnissa puolet pienempää kuin muualla maassamme keskimäärin. Läänin väestönvähennys oli toiseksi pienintä (-0,68 %) Uudenmaan jälkeen (-0,66%).[4]

          Viipurin läänin kunnat voidaan väentiheyden perusteella jakaa neljään ryhmään. Tiheimmin asutun vyöhykkeen muodostivat Suomenlahden saaristo- ja rannikkopitäjät. Suursaaren, Tytärsaaren, Kymin, Koiviston, Johanneksen ja Kuolemajärven väentiheys nousi yli 20 asukkaaseen neliökilometrillä. Erittäin harvaan asuttuun alueeseen (< 5 as./km²) kuului kolme Laatokan-Karjalan kuntaa (Suojärvi, Suistamo ja Korpiselkä). Harvahkosti asuttuja pitäjiä ( >5 < 10 as./km2 ) olivat Miehikkälä, Lappvesi (Lappee), Luumäki, Suomenniemi, Ruokolahti, Kirvu, Heinjoki, Pyhäjärvi, Uukuniemi, Ruskeala ja Salmi. Suurimmassa osassa läänin kunnista asukastiheys oli 10 – 20 asukasta neliökilometrillä. Vuosien 1875, 1880 ja 1890 väkilukutilastosta käy selville teollistumisen ja elinkeinomuutosten aiheuttaman muuttoliikkeen vaikutus kuntien väkiluvun kasvuun (esimerkiksi Kymi, Viipuri, Viipurin maalaiskunta).[5] Viipurin läänin väestöstä puhui äidinkielenään suomea 96,2%, ruotsia 2,4%, venäjää 1,1% ja saksaa 0,2%. Muu kuin suomenkielinen väestö asui pääasiassa Viipurissa ja muissa kaupungeissa. Venäjänkielisen väestön osuus vaihteli neljän ja kuuden prosentin välillä Viipurissa, Lappeenrannassa, Haminassa ja Kotkassa.[6] Vielä 1800-luvun lopulla Viipurin lääni kuului maamme muuttovoittoalueisiin. Läänin väestölisäys muualta oli 1880-luvulla 11 039 henkeä ja 1890-luvulla 22 685 henkeä. Tilanne jatkui samanlaisena 1910-luvulle saakka.[7]

          Itsenäistymisen jälkeen varsinkin Kannaksen rajapitäjät kärsivät muuttotappiosta, kun Pietarin tarjoamat sivuansiomahdollisuudet loppuivat. Alueen asukkaat muuttivat Viipuriin ja Vuoksen yläjuoksulle nousseisiin Imatrankosken, Tainionkosken, Vuoksenniskan ja Enson teollisuustaajamiin sekä Kymenlaaksoon. Raja-Karjalassa väestöryntäyksen koki Suojärvi, jonne nousseisiin teollisuuslaitoksiin siirtyi Viipurin läänin muista kunnista, Savosta ja Pohjois-Karjalasta sadoittain työntekijöitä. Pohjois-Karjalassa sai Joensuun seudun lisäksi suuren muuttovoiton Kuusjärvi, jonne perustetut kuparikaivokset houkuttelivat 1930-luvulla väkeä ympäröivistä kunnista.[8]

          Meren takainen siirtolaisuus ei saavuttanut Viipurin läänissä sitä laajuutta kuin maan länsiosissa. Ainoastaan Säkkijärveltä siirtolaisuus kehittyi yhtä suureksi kuin Pohjanmaalta. Viipuri ympäristöineen, Jääski, Lappee sekä Kymenlaakson pitäjistä Kymi, Sippola ja Valkeala kuuluivat kohtalaisen vilkkaan meren takaisen siirtolaisuuden alueisiin. Karjalainen siirtolaisuus suuntautui lähinnä Pietariin, jossa oli jatkuvasti tarjolla lisäansiomahdollisuuksia. Esimerkiksi vuonna 1901 Viipurin läänin henkikirjoitetusta väestöstä 4% asui Venäjällä, lähinnä Pietarissa. Valtameren takaiseen siirtolaisuuteen verrattuna Pietariin suuntautunut muutto oli usein lyhytaikaisempaa. Varsinaisen siirtolaisuuden lisäksi Kannakselta käytiin paljon maataloustöissä Inkerinmaalla keväisin ja syksyisin.[9]

          1900-luvulla Karjalaa voi luonnehtia yhdistysten, varsinkin nuorisoseurojen maakunnaksi. Nuorisoseura-aate oli vireämpää kuin muualla Suomessa. Itsenäistymisen jälkeen myös suojeluskuntia perustettiin alueella ahkerasti ja opintokerhotoiminta oli vilkasta. Karjala ja varsinkin Viipurin seutu oli tunnettu vireästä urheilutoiminnasta. Kaakkoisen Suomen sanomalehdistä oli ehdoton ykkönen kokoomuksen Karjala-lehti, jonka levikki nousi ennen talvisotaa 40 000:n kappaleeseen. Pohjois-Karjalassa kokoomuksen Karjalainen ja maalaisliiton Karjalan Maa kävivät ankaraa kamppailua ykköslehden asemasta.[10]

---

[1]        Talve 1990, 32 – 33.

[2]        SVT VI:5, 4.

[3]        Turpeinen 1986, 24-28.

[4]        SVT VI:5, 4; Turpeinen 1986, 252.

[5]        SVT IV:22, Taulu I, 8 - 11.

[6]        SVT IV:22, Taulu VIII, 76; Kuusanmäki 1983, 70.

[7]        Lento 1951, taulu V.

[8]        Huttunen & Sivonen 1974, 286 – 292. Kuusjärven saama muuttovoitto vuosina 1935 – 1939 oli 1604 henkeä.

[9]        Engman 1983, 219, 400; Hietanen 1982b, 27; Suomen Historian Kartasto, kartta n:o 58;          Hämynen 1998, 177.

[10]       Nevalainen 1994, 375 – 379.