Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa syyskuinen näkymä Saimaan kanavan varrelta.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 1

Kun tein aikoinaan väitöskirjaani, perehdyin tämän herätysliikkeen toimintaan myös Venäjällä. Ruotsin Lapissa alkunsa saanut liike levisi melko nopeasti suomalaisen siirtolaisuuden mukana paitsi Pohjois-Amerikkaan myös Muurmannin rannikolle, Pietariin ja Aunuksen Vytegraan. Itäkarjalaisten laukkukauppiaiden tuomana se saavutti 1880-luvulla jalansijaa myös Vienan-Karjalassa. Pietarin miljoonakaupungista liike levisi sitä ympäröivään Inkeriin. Venäjän vallankumousten ja sisällissodan  syövereissä lestadiolaistuneita venäläisiä siirtyi alkuperäisille kotiseuduilleen Sisä-Venäjälle ja jopa Volgan alajuoksulle saakka. Näin tämä Ruotsin periferiassa syntynyt herätys oli noin 70 vuodessa saavuttanut paikoin Sydän-Venäjän syrjäkylätkin. Tarkoitukseni on kirjoittaa Venäjän lestadiolaisuuden alkuvuosikymmenistä useita artikkeleita, joista tässä seuraa ensimmäinen:



 

Teologian opiskelija Oskar Immanuel Heikel joutui poliisin pidättämäksi muun seuraväen kanssa Pietarin lestadiolaisten rukoushuoneella vuonna 1880. Heikel opiskeli tuolloin teologiaa Helsingissä

 

Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 1


Lestadiolainen herätysliike saavutti Venäjän pääkaupungin 1870-luvulla. Paikallisessa lehdistössä keskustelu lestadiolaisuudesta alkoi marraskuussa 1874.[1] Kristillisessä Kuukausilehdessä vuonna 1883 oli Gustav Tammen[2] laaja artikkeli Pietarin ja sen ympäristön lestadiolaisuudesta. Sen mukaan ensimmäinen Jumalan Sanan siemen oli kylvetty vuonna 1872. Artikkelin perusteella varsinaiset herätykset alkoivat kaksi vuotta myöhemmin, jolloin Pietarissa vierailivat saarnaajat Gustaf Adolf Sundström ja Juho Takkinen.[3] Tammi mainitsee ensimmäisinä paikallisina saarnaajina Heikki Kultalan (1848 – 1924), Juho Sipolaisen (1850 – 1910) ja Robert Kumpulaisen (1854 – 1879).[4] Lestadiolaisuuteen liittyi satoja kaupungissa asuneita suomalaisia käsityöläisiä. Useat heistä, mm. saarnaajat Heikki Kultala, Axel Mauritz Helsingius (1855-1925), Robert Kumpulainen, Juho Sipolainen ja Karl Teodor Lindström (1857-1917) olivat ammatiltaan suutareita.  Tämän  perusteella lestadiolaisuutta nimitettiin kaupungissa suutarien uskoksi. Seuroja pidettiin vuonna 1876 Pietarin Lehden artikkelin mukaan suuta-rinverstaissa.[5] Lestadiolaisten keskuudessa oli useita nuohoojamestareita, joista tunnetuimpia olivat Pekka Siitonen (1877-1930) eli "musta-Pekko" ja saarnaajanakin toiminut Juho Ellonen (1864-1937). Pietarin saarnaajina olivat myös Juhani Torvinen ja rakennusmestari Juho Pirttinen (s. 1862).[6]
                      Lestadiolaisyhteisön kasvaessa se ei mahtunut kokoontumaan yksityisa-suntoihin tai verstaisiin. Seuratoimintaa varten vuokrattiin viimeistään vuonna 1885 huoneisto, joka oli muodostettu yhdistämällä kaksi isoa asuntoa.[7] Pietarin  lestadiolaisilla  oli  mahdollisesti  ollut  jo 1870- luvulla  pienempi vuokrattu seurahuone.[8] Vuonna 1880 ”suutarien kirkko” oli sijainnut Pereulkakadun ja Kasanskinkadun kulmassa.[9] Seuratoimintaan osallistuneitten määrästä annetut arviot ovat vaihdelleet suuresti. Suurimmillaan lestadiolaisten määräksi Pietarissa on annettu jopa 1500 henkilöä ja pienimmilläänkin arvio on useita satoja.[10] Varsinkin herätyksen saavuttua 1870-luvulla käytiin Pietarin suomenkielisessä lehdistössä kiivasta sananvaihtoa herätysliikkeestä ja vaadittiin sen kieltämistä. Viranomaiset puuttuivatkin ajoittain  toimintaan jopa kieltäen sen. Vuonna 1880 vietiin suurin osa seuraväestä (170 henkilöä) sekä Suomesta tulleet saarnaajat Oskar Immanuel Heikel ja Gustaf Adolf Sundström poliisitoimistoon tutkittaviksi.[11]
                      Vaikka Pietarin lestadiolaisyhteisö koostui pääasiassa joko suomalaisista tai inkeriläisistä, kuului siihen myös muitten kansallisuuksien edustajia. Herätysten alkuvaiheessa oli ainakin eestinkielistä[12] ja ruotsinkielistä[13] seuratoimintaa suomenkielisen lisäksi. Myöhemmässä vaiheessa herätysliikkeeseen liittyi myös venäjänkielistä väestöä,[14] jolle seurapuheet tulkattiin alkuaikoina. Viimeistään 1880-luvun lopulla alkoi venäjänkielinen seuratoiminta, sillä ainakin kaksi Pietarin suomenkielistä saarnaajaa kykeni saarnaamaan myös venäjäksi.[15] Todennäköisesti kaupungissa asui lisäksi kaksi venäjänkielistä saarnaajaa.[16] Varsinaiset "herätyksen ajat" venäläisen väestön keskuudessa alkoivat vasta 1800-luvun viimeisinä vuosina.[17]
                      Venäjänkielistä seuratoimintaa varten käännettiin Leonard Typön toimittama hengellinen laulukirja Siionin matkalaulut venäjän kielelle. Laulukirja ilmestyi vuonna 1910 nimellä Siionin Lasten lauluja.[18] Pietarin kupeessa sijainneessa Lahden[19] kylässä lestadiolaisuus sai vahvan kannatuksen  viimeistään 1880-luvun alkuvuosina.[20] Kylän väestöstä osa oli venäläistä alkuperää, mutta venäläiset olivat assimiloituneet kylän pääväestöön, inkeriläisiin. Venäläiset olivat ortodoksisen kirkon jäseniä, mutta kävivät luterilaisessa kirkossa ja omaksuivat suomenkielisen pääväestön uskonnolliset näkemykset. Useat venäläiset sulautuivat inkeriläisväestöön niin, että he kadottivat kunnollisen venäjänkielen taidon. Lestadiolaisuudesta tuli mahdollisesti jo 1880-luvulla kylän uskonnol-lisen elämän pääilmenemismuoto. Vaikka herätysliikkeeseen liittyi todennäköisesti vähemmistö kylän väestöstä, tuli herätysliikkeen uskonnollisista ja yhteis-kunnallisista normeista koko kyläyhteisön normeja:

                             Kirkossa kävivät kaikki lahtoiset. Jotka oikein uskovaisia, eivät käyneet teattereissa, elokuvissa, tansseissa, Jotka vähemmän uskovaisia - kuitenkin uskovaisia – kävivät kirkossa ja seuroissa, mutta saattoivat käydä joskus myös elokuvissa ja teattereissa. Hyvän esimerkin lestadiolaisuuden luomasta normistosta koko kyläyhteisölle antoi suhtautuminen alkoholiin: Kylässä kolme ihmistä, jotka ryyppäsivät. Heitä halveksittiin ja he tekivät sen salaa.[21]

                      Lahden kylässä asuneista lestadiolaissaarnaajista tunnetaan nimeltä Juhani Laihinen ("Lahen Vanja", 1853-1936)[22], Fredrik Soittonen (k. 1931)[23], Pekka  Marin (1849-1918)[24] ja Fredrik Kulta[25]. Heistä Fredrik Soittonen toimi Pietarin Pyhän Marian, Lahden, Siestarjoen ja Valkeasaaren evankelisluterilaisissa seurakunnissa seurakunnanhoitajana vallankumouksen jälkeen, kun miltei koko Inkerin luterilainen papisto oli paennut Suomeen.[26]
                      Pietarin ja Lahden kylän lisäksi lestadiolaisuutta oli Inkerissä Venjoen, In-kereen, Miikkulaisen, Valkeasaaren, Kosemkinan, Lempaalan, Siestarjoen ja Hietamäen seurakunnissa.[27] Pietari muodostui herätysliikkeen voimakkaaksi keskukseksi, jonka säteilyvaikutus tuntui kaikissa suomalaisyhteisöissä Venäjällä Inkerin lisäksi. Kaupungista tuli myös venäjänkielisen lestadiolaisuuden keskus.[28] Vallankumouksen jälkeen Lahden kylästä tuli herätysliikkeen suomenkielisen toiminnan keskus, kun suurin osa Pietarin suomalaisista oli muuttanut takaisin Suomeen.[29]

Osa 2, "Pietarin tieltä" uusi uskonvakaumus löytyy täältä

[1] Pietarin Lehti 45/8.11. 1874. 
[2] Kirjoittaja oli luultavasti räätäli Gustav Tammi (1857-1884), joka oli muuttanut Pietariin Turusta vuonna 1877 (OMA. Laestadiana 10. Ee:13. Lestadiolaiset kirjoittajat 1800- ja 1900-luvuilla).
[3] KK 9/1883, 143-146 (G.Tammi: Hengellisestä liikkeestä Pietarissa ja sen ympäristöllä); Raittila 1967, n:ot 488 ja 499.
[4] Raittila 1967, n:ot  214, 216 ja 471.
[5] Pietarin Lehti 9/28.2.1876. Nimimerkki syrjästäkatsoja: Suutaripapit seurakunnassa; Virolainen 1947, 16; Raittila 1967, n:ot 94 ja 253.
[6] Pms. Näytenumero 4/15.6.1954 (Viljas (Paavo Viljanen): Pietarista Tampereelle); HÄ 7-8/1930, 117; Raittila 1967, n:o 43; Myös nuohoojamestari Yrjö Kemppinen (1860 - 1913) oli muistokirjoituksen mukaan keskeinen seuratoiminnan järjestäjä Pietarissa (SL 11/1913, 310-312; Alma Parviaisen hst. 29.12.1991; Raittila 1967, n:ot 365 ja 515.
[7] Alma Parviaisen hst 29.12.1991; Leevi Vironmäen mukaan seurahuoneisto sijaitsi Sabalkanskijkatu 11:ssa Opuhhoin sillan luona. Kyseinen huoneisto on saattanut olla lestadiolaisten käytössä jo vuonna 1882 (Ks. Pietarin Wiikko-Sanomat 28/9.7.1882 nimimerkki –g-a-s: Muistelmia hihhulien seurasta).
[8] Pietarin Lehti 39/25.9.1876 G.F.P-n: Kuolleet kummittelevat; 5/29.1.1877. Juho Mikkola on muistellut Martti E. Miettisen haastattelussa käyneensä lestadiolaisseuroissa 1877Novoje Berenlkakadun varrella (KA. MEMK. J.E.Mikkolan hst.).
[9] Pietarin Lehti 5/29.1.1877.
[10] Pms. Näytenumero 4/15.6.1954 (Viljas = Paavo Viljanen: Pietarista Tampereelle); Vartijan Äänen kesälehti 1947 (Leevi Virolainen: Kaakkoonkin saapui kevät. Lehtinen lestadiolaisuuden historiaa); Laestadiana 10. Mimmi Pulkkisen hst. 28.12.1965; Alma Parviaisen hst. 29.12.1991.
[11] Pietarin Lehti 39/25.9.1876 G.F.P-n: Kuolleet kummittelevat; 1/1.1.1877 (Kielletty hedelmä maistuu hyvältä), 5/29.1.1877; KK 9/1883, 143-146 (G.Tammi: Hengellisestä liikkeestä Pietarissa ja sen ympäristöllä); Pietarin Wiikko-Sanomat 2/11.1.1880. (Hihhulien apostoli); 20/16.5.1880. (Suutari: Newan rannoilta. Vastinetta HK:lle). David Johan Rautiainen on muistellut paikalla olleen noin 300 sanakuulijaa. (Rautiainen 1926, 5).
[12] Eestinkielisenä saarnaajana Pietarissa oli 1890-luvulla Villem Vinkelberg (s. 1857 ). Eestinkielinen seuratoiminta lakkasi vähitellen, koska kaikki eestiläiset lestadiolaiset ymmärsivät suomea (Laestadiana 10. Muistiinpanot H.K Erviön kok., E.Rantasen hst. 18.10.1936; Raittila 1967, n:o 549).
[13] Pietarin ruotsinkielisistä saarnaajista tunnetaan suutari August Back (1872-1924), joka liikkui paljon saarnamatkoilla myös Suomessa. Hän oli liittynyt lestadiolaisuuteen noin vuonna 1890 (esim. SL 11/1924, 167. G. Westerlund; Alma Parviaisen hst. 29.12. 1991). Myös Axel Mauritz Helsingius saarnasi ruotsiksi (Raittila 1967, n:o 94).
[14] Ensimmäiset lestadiolaistuneet venäläiset joutuivat ilmeisesti varsin ankaran painostuksen kohteeksi ortodoksisen kirkon ja viranomaisten taholta. David Johan Rautiainen on kuvannut poleemisissa muistelmissaan lestadiolaistuneen venäläisen kauppiaan ja saarnaajan Ivan Attenjeffin (Nimi esiintyy myös muodoissa Ardenjeff, Artemjeff) vaikeuksia hänen herätykseen liittymisensä jälkeen. Rautiainen kertoo Attenjeffin joutuneen ”oikeauskoisuudesta” luopumisensa takia armeijassa jopa vankilaan. Lopulta hänet karkotettin Venäjältä, josta hän muutti Suomeen. Täällä hän avioitui lappeenrantalaisen venäläisen kauppiaan lestadiolaisen tyttären Sofia Jakowleffin kanssa. Attenjeffit asuivat tämän jälkeen ainakin Vaasassa ja Tampereella. (Rautiainen 1926,  6 – 7; MKK. Kortisto Lpr:n seudun lest.).
[15] Adam Alkio mainitsi haastattelussaan venäjää osaavina saarnaajina Lindströmin ja Nyströmin, joilla tarkoitetaan luultavasti Kaarle Teodor Lindströmiä (1857-1917) ja Johan Alexander Nyströmiä (1843-1905). Heistä Nyström oli avioitunut venäläisen naisen kanssa (Raittila 1967, 253; Pms Näytenumero 4/15.6.1954; Laestadiana 10. Luettelo Pietarin ja sen ympäristön lestadiolaisista saarnamiehistä).
[16] Venäläisenä saarnaajana mainitaan Nikolai Wjärljeff (nimi esiintyy myös muodossa Wjerljeff) (Raittila 1967, n:o 561; SS 1889, 44-46). Kuten edellä todettiin, David Johan Rautiainen kertoo        muistelmissaan Ivan Attenjeff-nimisestä saarnaajasta, joka muutti vuonna 1892 Tampereelle. (Rautiainen 1926, 6 – 7).
[17] Haastatteluissa herätysten alkamisajankohdaksi annetaan vuosi 1897. Aluksi venäjänkielinen lestadiolaisuus keskittyi Pietariin ympäristöineen. Liikkeen leviäminen syvemmälle Venäjän alueelle tapahtui Venäjällä riehuneen sisällissodan aikana 1920-luvun alussa ja 1930-luvulla alkaneiden karkotusten seurauksena (Venäjän "vanhojen uskovaisten" ryhmähaastattelut 19.3.1995 ja 1.7.1995; Lidija Romanovan hst. 2.7.1995 ja 8.7.1995; Gennadi Nikiforovin hst. 8.7.1995 ja kirje 17.8.1995; Aleksei Korshunovin hst. 8.7.1995; Jevgenija Tretjakovan hst. 8.7.1995).
[18] Raittila 1967, 326; SL 2/1925, 23-24; SL 1/1993, 26; Laulukirja on käytössä käsin kopioituna versiona kommunismin ajan säilyneiden lestadiolaisrippeiden eli ns. vanhojen uskovaisten pitämissä seuroissa (SL 2/1994, 21-24). Kanttori Yrjö Koskimäki on selvittänyt laulujen alkuperää. Niistä noin 70 on Leonard Typön laulukirjasta ja noin 30 suomalaisista ja ruotsalaisista virsikirjoista. Ks. Meri Kaila: Kanttori Yrjö Koskimäki arkkiveisujen jäljillä (Kaltio 2/1997, 62 – 63); Ulla Remes: Herätysliikkeiden laululla yhteiset juuret. Arkkiveisut kiinnostivat kanttori Yrjö Koskimäkeä jo nuorena (Kotimaa 29.8.1997).
[19] Lahti-niminen kylä irtaantui vuonna 1923 omaksi seurakunnakseen Pietarin Pyhän Marian seurakunnasta. Seurakunnassa oli vuonna 1925 noin 700 jäsentä (Jääskeläinen 1982, 258).
[20] Inkeri 41/22.5.1884 Lahelta (Wastaus Paimen Paawolle).
[21] Erna Morozin hst. 24.10.1994. Vastaavan tyyppistä, eristyneiden etnisten yhteisöjen painetta yhtenäiseen uskonnonharjoitukseen ilmeni esimerkiksi Muurmannin rannikolla ja Pohjois-Amerikassa (Onnela 1975, 103; Raittila 1982, 54-55).
[22] Raittila 1967, n:o 230; Erna Morozin hst. 24.10.1994.
[23] SL 11/1921, 12/1922, 184; 2/1925, 23-24; 6/1991, 160-161; Jääskeläinen 1980, 332, 349, 504.
[24] OMA. Laestadiana 10. Luettelo Pietarin seudun saarnaajista.
[25] Luukka 1964b, 54 – 55.
[26] Jääskeläinen 1980, 349, 504; 1982, 258, 263, 265, 270.
[27] Jääskeläinen 1980, 45, 460; SL 3/1993, 22-24 (Voitto Savela: Elävää kristillisyyttä Venäjällä); Vartijan Äänen kesälehti 1947, 16-17 (Leevi Virolainen: Kaakkoonkin tuli  kevät. Lehtinen lestadiolaisuuden historiaa).
[28] Vähitellen lestadiolaiset nousivat merkittävään asemaan suomalaisen Pyhän Marian seurakunnan hallinnossa. Seurakunnan kirkkoneuvostossa toimi ennen vallankumousta kolme lestadiolaista. Seurakunnan taloudenhoitajana oli uudestiherännyt Tuomas Karvanen (1884 – 1930). Lisäksi seurakunnan kappalaisena oli vuosina 1900  - 1914 lestadiolainen Vilhelm Ferdinand Korvenheimo (Partanen & Sivonen, 44 – 145; Raittila 1967, n:o 608).
[29] Lestadiolaisuutta oli ennen vallankumousta jopa Siperiassa asti (Kolk 19/1916, 419-426 (Juhani Torvinen); Pms 39/26.9.1957) ja 1920-luvulla liike levisi Pihkovan, Novgorodin ja Samaran alueille (Venäjän "vanhojen uskovaisten" ryhmähaastattelu 1.7. 1995).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti