Teologian opiskelija
Oskar Immanuel Heikel joutui poliisin pidättämäksi muun seuraväen kanssa Pietarin lestadiolaisten
rukoushuoneella vuonna 1880. Heikel opiskeli tuolloin teologiaa Helsingissä
|
Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 1
Lestadiolainen
herätysliike saavutti Venäjän pääkaupungin 1870-luvulla. Paikallisessa
lehdistössä keskustelu lestadiolaisuudesta alkoi marraskuussa 1874.[1]
Kristillisessä Kuukausilehdessä vuonna 1883 oli Gustav Tammen[2]
laaja artikkeli Pietarin ja sen ympäristön lestadiolaisuudesta. Sen mukaan ensimmäinen
Jumalan Sanan siemen oli kylvetty vuonna 1872. Artikkelin perusteella
varsinaiset herätykset alkoivat kaksi vuotta myöhemmin, jolloin Pietarissa
vierailivat saarnaajat Gustaf Adolf Sundström ja Juho Takkinen.[3]
Tammi mainitsee ensimmäisinä paikallisina saarnaajina Heikki Kultalan (1848 –
1924), Juho Sipolaisen (1850 – 1910) ja Robert Kumpulaisen (1854 – 1879).[4]
Lestadiolaisuuteen liittyi satoja kaupungissa asuneita suomalaisia
käsityöläisiä. Useat heistä, mm. saarnaajat Heikki Kultala, Axel Mauritz
Helsingius (1855-1925), Robert Kumpulainen, Juho Sipolainen ja Karl Teodor
Lindström (1857-1917) olivat ammatiltaan suutareita. Tämän
perusteella lestadiolaisuutta nimitettiin kaupungissa suutarien uskoksi. Seuroja
pidettiin vuonna 1876 Pietarin Lehden artikkelin mukaan
suuta-rinverstaissa.[5]
Lestadiolaisten keskuudessa oli useita nuohoojamestareita, joista tunnetuimpia
olivat Pekka Siitonen (1877-1930) eli "musta-Pekko" ja
saarnaajanakin toiminut Juho Ellonen (1864-1937). Pietarin saarnaajina olivat
myös Juhani Torvinen ja rakennusmestari Juho Pirttinen (s. 1862).[6]
Lestadiolaisyhteisön
kasvaessa se ei mahtunut kokoontumaan yksityisa-suntoihin tai verstaisiin.
Seuratoimintaa varten vuokrattiin viimeistään vuonna 1885 huoneisto, joka oli
muodostettu yhdistämällä kaksi isoa asuntoa.[7]
Pietarin lestadiolaisilla oli
mahdollisesti ollut jo 1870- luvulla pienempi vuokrattu seurahuone.[8]
Vuonna 1880 ”suutarien kirkko” oli sijainnut Pereulkakadun ja Kasanskinkadun
kulmassa.[9]
Seuratoimintaan osallistuneitten määrästä annetut
arviot ovat vaihdelleet suuresti. Suurimmillaan lestadiolaisten määräksi
Pietarissa on annettu jopa 1500 henkilöä ja pienimmilläänkin arvio on useita
satoja.[10]
Varsinkin herätyksen saavuttua 1870-luvulla käytiin Pietarin suomenkielisessä
lehdistössä kiivasta sananvaihtoa herätysliikkeestä ja vaadittiin sen
kieltämistä. Viranomaiset puuttuivatkin ajoittain toimintaan jopa kieltäen sen. Vuonna 1880
vietiin suurin osa seuraväestä (170 henkilöä) sekä Suomesta tulleet saarnaajat
Oskar Immanuel Heikel ja Gustaf Adolf Sundström poliisitoimistoon
tutkittaviksi.[11]
Vaikka Pietarin
lestadiolaisyhteisö koostui pääasiassa joko suomalaisista tai inkeriläisistä,
kuului siihen myös muitten kansallisuuksien edustajia. Herätysten
alkuvaiheessa oli ainakin eestinkielistä[12]
ja ruotsinkielistä[13]
seuratoimintaa suomenkielisen lisäksi. Myöhemmässä vaiheessa
herätysliikkeeseen liittyi myös venäjänkielistä väestöä,[14]
jolle seurapuheet tulkattiin alkuaikoina. Viimeistään 1880-luvun lopulla alkoi
venäjänkielinen seuratoiminta, sillä ainakin kaksi Pietarin suomenkielistä
saarnaajaa kykeni saarnaamaan myös venäjäksi.[15]
Todennäköisesti kaupungissa asui lisäksi kaksi venäjänkielistä saarnaajaa.[16]
Varsinaiset "herätyksen ajat" venäläisen väestön keskuudessa alkoivat
vasta 1800-luvun viimeisinä vuosina.[17]
Venäjänkielistä
seuratoimintaa varten käännettiin Leonard Typön toimittama hengellinen
laulukirja Siionin matkalaulut venäjän kielelle. Laulukirja ilmestyi
vuonna 1910 nimellä Siionin Lasten lauluja.[18]
Pietarin kupeessa sijainneessa Lahden[19]
kylässä lestadiolaisuus sai vahvan kannatuksen
viimeistään 1880-luvun alkuvuosina.[20]
Kylän väestöstä osa oli venäläistä alkuperää, mutta venäläiset olivat
assimiloituneet kylän pääväestöön, inkeriläisiin. Venäläiset olivat
ortodoksisen kirkon jäseniä, mutta kävivät luterilaisessa kirkossa ja
omaksuivat suomenkielisen pääväestön uskonnolliset näkemykset. Useat venäläiset
sulautuivat inkeriläisväestöön niin, että he kadottivat kunnollisen
venäjänkielen taidon. Lestadiolaisuudesta tuli mahdollisesti jo 1880-luvulla
kylän uskonnol-lisen elämän pääilmenemismuoto. Vaikka herätysliikkeeseen
liittyi todennäköisesti vähemmistö kylän väestöstä, tuli herätysliikkeen
uskonnollisista ja yhteis-kunnallisista normeista koko kyläyhteisön normeja:
Kirkossa kävivät kaikki lahtoiset. Jotka
oikein uskovaisia, eivät käyneet teattereissa, elokuvissa, tansseissa, Jotka vähemmän uskovaisia - kuitenkin
uskovaisia – kävivät kirkossa ja
seuroissa, mutta saattoivat käydä joskus myös elokuvissa ja teattereissa. Hyvän
esimerkin lestadiolaisuuden
luomasta normistosta koko kyläyhteisölle antoi suhtautuminen alkoholiin: Kylässä kolme
ihmistä, jotka ryyppäsivät. Heitä halveksittiin ja he tekivät sen salaa.[21]
Lahden kylässä asuneista
lestadiolaissaarnaajista tunnetaan nimeltä Juhani Laihinen ("Lahen
Vanja", 1853-1936)[22],
Fredrik Soittonen (1870 - 1933)[23],
Pekka Marin (1849-1918)[24]
ja Fredrik Kulta[25].
Heistä Fredrik Soittonen toimi Pietarin Pyhän Marian, Lahden, Siestarjoen ja
Valkeasaaren evankelisluterilaisissa seurakunnissa seurakunnanhoitajana vallankumouksen jälkeen, kun
miltei koko Inkerin luterilainen papisto oli paennut Suomeen.[26]
Pietarin ja Lahden kylän
lisäksi lestadiolaisuutta oli Inkerissä Venjoen, In-kereen, Miikkulaisen,
Valkeasaaren, Kosemkinan, Lempaalan, Siestarjoen ja Hietamäen seurakunnissa.[27]
Pietari muodostui herätysliikkeen voimakkaaksi keskukseksi, jonka
säteilyvaikutus tuntui kaikissa suomalaisyhteisöissä Venäjällä Inkerin
lisäksi. Kaupungista tuli myös venäjänkielisen lestadiolaisuuden keskus.[28]
Vallankumouksen jälkeen Lahden kylästä tuli herätysliikkeen suomenkielisen
toiminnan keskus, kun suurin osa Pietarin suomalaisista oli muuttanut takaisin
Suomeen.[29]
Osa 2, "Pietarin tieltä" uusi uskonvakaumus löytyy täältä
[1] Pietarin Lehti 45/8.11. 1874.
[2] Kirjoittaja oli luultavasti räätäli
Gustav Tammi (1857-1884), joka oli muuttanut Pietariin Turusta vuonna 1877 (OMA. Laestadiana 10. Ee:13.
Lestadiolaiset kirjoittajat 1800-
ja 1900-luvuilla).
[3] KK 9/1883, 143-146 (G.Tammi:
Hengellisestä liikkeestä Pietarissa ja sen ympäristöllä); Raittila 1967, n:ot 488 ja 499.
[4] Raittila 1967, n:ot 214, 216 ja 471.
[5] Pietarin Lehti 9/28.2.1876. Nimimerkki
syrjästäkatsoja: Suutaripapit seurakunnassa; Virolainen
1947, 16; Raittila 1967, n:ot 94 ja 253.
[6] Pms. Näytenumero 4/15.6.1954 (Viljas
(Paavo Viljanen): Pietarista Tampereelle); HÄ 7-8/1930,
117; Raittila 1967, n:o 43; Myös nuohoojamestari Yrjö Kemppinen (1860 - 1913) oli muistokirjoituksen mukaan
keskeinen seuratoiminnan järjestäjä Pietarissa (SL
11/1913, 310-312; Alma Parviaisen hst. 29.12.1991; Raittila 1967, n:ot 365 ja
515.
[7] Alma Parviaisen hst 29.12.1991; Leevi
Vironmäen mukaan seurahuoneisto sijaitsi Sabalkanskijkatu
11:ssa Opuhhoin sillan luona. Kyseinen huoneisto on saattanut olla lestadiolaisten käytössä jo vuonna
1882 (Ks. Pietarin Wiikko-Sanomat 28/9.7.1882 nimimerkki
–g-a-s: Muistelmia hihhulien seurasta).
[8] Pietarin Lehti 39/25.9.1876 G.F.P-n:
Kuolleet kummittelevat; 5/29.1.1877. Juho Mikkola
on muistellut Martti E. Miettisen haastattelussa käyneensä
lestadiolaisseuroissa 1877Novoje
Berenlkakadun varrella (KA. MEMK. J.E.Mikkolan hst.).
[9] Pietarin Lehti 5/29.1.1877.
[10] Pms. Näytenumero 4/15.6.1954 (Viljas =
Paavo Viljanen: Pietarista Tampereelle); Vartijan
Äänen kesälehti 1947 (Leevi Virolainen: Kaakkoonkin saapui kevät. Lehtinen lestadiolaisuuden historiaa);
Laestadiana 10. Mimmi Pulkkisen hst. 28.12.1965; Alma Parviaisen hst. 29.12.1991.
[11] Pietarin Lehti 39/25.9.1876 G.F.P-n:
Kuolleet kummittelevat; 1/1.1.1877 (Kielletty hedelmä maistuu hyvältä), 5/29.1.1877; KK 9/1883, 143-146
(G.Tammi: Hengellisestä liikkeestä
Pietarissa ja sen ympäristöllä); Pietarin Wiikko-Sanomat 2/11.1.1880. (Hihhulien apostoli); 20/16.5.1880.
(Suutari: Newan rannoilta. Vastinetta HK:lle). David Johan Rautiainen on muistellut paikalla olleen noin 300
sanakuulijaa. (Rautiainen 1926, 5).
[12] Eestinkielisenä saarnaajana Pietarissa oli
1890-luvulla Villem Vinkelberg (s. 1857 ). Eestinkielinen
seuratoiminta lakkasi vähitellen, koska kaikki eestiläiset lestadiolaiset ymmärsivät suomea
(Laestadiana 10. Muistiinpanot H.K Erviön kok., E.Rantasen hst. 18.10.1936; Raittila 1967, n:o 549).
[13] Pietarin
ruotsinkielisistä saarnaajista tunnetaan suutari August Back (1872-1924), joka liikkui paljon saarnamatkoilla myös
Suomessa. Hän oli liittynyt lestadiolaisuuteen noin
vuonna 1890 (esim. SL 11/1924, 167.
G. Westerlund; Alma Parviaisen hst. 29.12. 1991). Myös Axel Mauritz
Helsingius saarnasi ruotsiksi (Raittila 1967, n:o 94).
[14] Ensimmäiset
lestadiolaistuneet venäläiset joutuivat ilmeisesti varsin ankaran painostuksen kohteeksi ortodoksisen kirkon
ja viranomaisten taholta. David Johan Rautiainen
on kuvannut poleemisissa muistelmissaan lestadiolaistuneen venäläisen kauppiaan ja saarnaajan Ivan Attenjeffin (Nimi
esiintyy myös muodoissa Ardenjeff, Artemjeff)
vaikeuksia hänen herätykseen liittymisensä jälkeen. Rautiainen kertoo Attenjeffin joutuneen
”oikeauskoisuudesta” luopumisensa takia armeijassa jopa vankilaan. Lopulta hänet karkotettin Venäjältä, josta
hän muutti Suomeen. Täällä hän avioitui lappeenrantalaisen
venäläisen kauppiaan lestadiolaisen tyttären Sofia Jakowleffin kanssa. Attenjeffit asuivat tämän jälkeen
ainakin Vaasassa ja Tampereella. (Rautiainen
1926, 6 – 7; MKK. Kortisto Lpr:n seudun
lest.).
[15] Adam Alkio mainitsi haastattelussaan
venäjää osaavina saarnaajina Lindströmin ja Nyströmin,
joilla tarkoitetaan luultavasti Kaarle Teodor Lindströmiä (1857-1917) ja Johan Alexander Nyströmiä (1843-1905).
Heistä Nyström oli avioitunut venäläisen naisen
kanssa (Raittila 1967, 253; Pms Näytenumero 4/15.6.1954; Laestadiana 10. Luettelo Pietarin ja sen
ympäristön lestadiolaisista saarnamiehistä).
[16] Venäläisenä saarnaajana mainitaan Nikolai
Wjärljeff (nimi esiintyy myös muodossa Wjerljeff)
(Raittila 1967, n:o 561; SS 1889, 44-46). Kuten edellä todettiin, David Johan Rautiainen kertoo muistelmissaan Ivan
Attenjeff-nimisestä saarnaajasta, joka muutti vuonna 1892 Tampereelle. (Rautiainen 1926, 6
– 7).
[17] Haastatteluissa herätysten
alkamisajankohdaksi annetaan vuosi 1897. Aluksi venäjänkielinen lestadiolaisuus keskittyi Pietariin
ympäristöineen. Liikkeen leviäminen syvemmälle
Venäjän alueelle tapahtui Venäjällä riehuneen sisällissodan aikana 1920-luvun alussa ja 1930-luvulla alkaneiden
karkotusten seurauksena (Venäjän "vanhojen uskovaisten" ryhmähaastattelut 19.3.1995 ja
1.7.1995; Lidija Romanovan hst. 2.7.1995 ja
8.7.1995; Gennadi Nikiforovin hst. 8.7.1995 ja kirje 17.8.1995; Aleksei
Korshunovin hst.
8.7.1995; Jevgenija Tretjakovan hst. 8.7.1995).
[18] Raittila 1967, 326; SL 2/1925, 23-24; SL
1/1993, 26; Laulukirja on käytössä käsin kopioituna
versiona kommunismin ajan säilyneiden lestadiolaisrippeiden eli ns. vanhojen uskovaisten pitämissä seuroissa (SL 2/1994,
21-24). Kanttori Yrjö Koskimäki on selvittänyt
laulujen alkuperää. Niistä noin 70 on Leonard Typön laulukirjasta ja noin 30 suomalaisista ja ruotsalaisista virsikirjoista. Ks. Meri
Kaila: Kanttori Yrjö Koskimäki arkkiveisujen
jäljillä (Kaltio 2/1997, 62
– 63); Ulla Remes: Herätysliikkeiden laululla yhteiset
juuret. Arkkiveisut kiinnostivat kanttori Yrjö Koskimäkeä jo nuorena (Kotimaa 29.8.1997).
[19] Lahti-niminen kylä irtaantui vuonna 1923
omaksi seurakunnakseen Pietarin Pyhän Marian
seurakunnasta. Seurakunnassa oli vuonna 1925 noin 700 jäsentä (Jääskeläinen 1982, 258).
[20] Inkeri 41/22.5.1884 Lahelta (Wastaus
Paimen Paawolle).
[21] Erna Morozin hst. 24.10.1994. Vastaavan
tyyppistä, eristyneiden etnisten yhteisöjen painetta
yhtenäiseen uskonnonharjoitukseen ilmeni esimerkiksi Muurmannin rannikolla ja Pohjois-Amerikassa (Onnela
1975, 103; Raittila 1982, 54-55).
[22] Raittila 1967, n:o 230; Erna Morozin hst.
24.10.1994.
[23] SL 11/1921, 12/1922, 184; 2/1925, 23-24;
6/1991, 160-161; Jääskeläinen 1980, 332, 349, 504.
[24] OMA. Laestadiana 10. Luettelo Pietarin
seudun saarnaajista.
[25] Luukka 1964b, 54 – 55.
[26] Jääskeläinen 1980, 349, 504; 1982, 258,
263, 265, 270.
[27] Jääskeläinen 1980, 45, 460; SL 3/1993,
22-24 (Voitto Savela: Elävää kristillisyyttä Venäjällä);
Vartijan Äänen kesälehti 1947, 16-17 (Leevi Virolainen: Kaakkoonkin tuli kevät. Lehtinen lestadiolaisuuden
historiaa).
[28] Vähitellen lestadiolaiset nousivat
merkittävään asemaan suomalaisen Pyhän Marian seurakunnan
hallinnossa. Seurakunnan kirkkoneuvostossa toimi ennen vallankumousta kolme lestadiolaista.
Seurakunnan taloudenhoitajana oli uudestiherännyt Tuomas
Karvanen (1884 – 1930). Lisäksi seurakunnan kappalaisena oli vuosina 1900 - 1914
lestadiolainen Vilhelm Ferdinand Korvenheimo (Partanen & Sivonen, 44 – 145; Raittila 1967, n:o 608).
[29] Lestadiolaisuutta oli ennen vallankumousta
jopa Siperiassa asti (Kolk 19/1916, 419-426
(Juhani Torvinen); Pms 39/26.9.1957) ja 1920-luvulla liike levisi Pihkovan,
Novgorodin ja Samaran
alueille (Venäjän "vanhojen uskovaisten" ryhmähaastattelu 1.7. 1995).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti