Hyvää alkavaa vuotta 2015!!!

Raatihuone

Haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette olleet kiinnostuneita blogisivujeni artikkeleista. Samalla toivotan teille hyvää, tapahtumarikasta ja ennen kaikkea menestyksen kirjomaa alkavaa vuotta 2015!

Haluan liittää tähän viestiini kuvia rakkaasta kotikaupungistani  Lappeenrannasta. Kuvat on otettu aurinkoisina pakkaspäivinä 28 - 29.12.2014. On suuri etuoikeus saada asua tässä rikkaan historian, upean luonnon, vesistön ja asujaimiston omaavassa lehmusten kaupungissa. Kaikkiin edellä kuvaamiini hienoihin yksityiskohtiin lupaan palata alkavana vuonnakin.

  

 

 

 

Veriteko Savitaipaleella, osa 3: Aitta-Taavetin kertomaa

Aikaisemmin olen kahdessa kirjoituksessa,  Veriteko Savitaipaleella ja Veriteko Savitaipaleella, osa 2: Kummitteleva saarnamies,  kertonut traagisista tapahtumista Savitaipaleen Karhulan kylässä helmi - maaliskuun vaihteessa vuonna 1884. Tällöinhän ammuttiin viipurilaista nikkaria Emanuel Välikangasta, joka menehtyi kolmen päivän kuluttua. Tapahtuma aiheutti myös pakinoitsijan kokemia jälkikummallisuuksia. Tässä osassa kerron, mitä tapahtumien keskipisteen, Karhulan talon silloinen isäntä aitta-Taavetti eli David Rusthollkarhu oli ampumisesta muistellut 1920-luvun alussa silloiselle Säänjärven kansakoulun opettajalle. Tarinassa on monia pieniä yksityiskohtia, jotka eivät täsmää oikeudenkäyntipöytäkirjojen kanssa. Mutta päälinjat ovat kohdallaan. Muistelo on julkaistu Yhteissanomissa vuonna 1972 (5/3.2.1972).

...Kului talvi, tuli kevät ja särenkutuaika. Minä olin ostanut askarteluilloissamme kudottuja särkimertoja, ja nyt oli kova halu saada merrat järveen, mutta en tiennyt kuinka ne sinne laitetaan. Silloin tapasi rannalta Aitta-Taavetin, joka läksi minulle sitä taitoa opettamaan. Aitta-Taavetti oli oikealta nimeltään Taavetti Rusthollkarhu, eli mies, jonka entisessä kotitalossa koulua pidin. Kun hän oli muuttanut asumaan veljensä aittaan Matinniemelle (tilannimi), kansa antoi hänelle nimeksi aitta-Taavetti. Hän oli siis oikea mies selvittämään kotini "tunnepurkaukset".

Karhulan koulu 1920-luvulla. Koulutoiminta aloitettiin Säänjärven - Karhulan alueella vuonna 1920, vuotta ennen oppivelvollisuuslain voimaantuloa. Koulupaikaksi osoitettiin kunnan omistama Karhulan tila (jonka oli omistanut aikaisemmin David Rusthollkarhu) , joka oli tullut kunnan omaisuudeksi pakkohuutokaupassa.  Koulupiirin nimikin muutettiin Säänjärvestä vuonna 1926 Karhulan koulupiiriksi koulun sijannin perusteella. Vuonna 1948 nimi muutettiin takaisin Säänjärven piiriksi.

Kun istuin veneen perässä ja Taavetti soutaa lirputteli hiljaa niin kysyin häneltä suoraan, asiaa mitenkään perustelematta, muistiko hän koskaan kodissaan tapahtuneen jotain oikein voimakasta iloa, surua tai riitaa ta jotain muuta vaoimaksta tunteenpurkausta, joka olisi sattunut perjantaipäiväksi. Taavetti naurahti ja sanoi

"Kuka se jaksaa muistaa, minä viikonpäivänä kotona riidellään tai itketään. Eiköhän niitä ajanpitkään sattune jokaisen viikonpäivän osalle." 

Mutta sitten Taavetti vakavoitui ja alkoi ääneen muistella

"mikäs viikonpäivä se olikaan? Sunnuntaina ja maanantaina oltiin Laakolla, tiistaina ja keskiviikkona Nikkilässä, torstaina ja perjantaina... Kyllä se sattui perjantaina". 

Voitte arvata kuinka utelias oli ja kuinka kärsimättömästi odotin selitystä, mikä sattui perjantaina. mutta aitta-Taavetilla ei ollut kiirettä. Hän näytti vaipuneen omiiin ajatuksiinsa, vetäisi pari aironvetoa ja sylkäisi tupakkasyljen veneen laidan yli. Ajatteli vielä hetken, käänsi mällinsä toiseen poskeen ja alkoi kertoa (Mainitsen lyhyesti päätapaukset):

Pitäjään oli tullut laestadiolainen saarnamies, jota kutsuttiin lyhyesti vain "papiksi". Hän oli pitänyt kahden päivän ajan hartaustilaisuuksia eri kylissä. Vasaran Matin Ulla-emäntä, oli ollut jokaisessa tilaisuudessa mukana. Varmaankin kotityöt olivat tänä aikana tulleet heikosti hoidetuiksi ja Matti oli asiasta hermostunut. Kun vietettiin toista hartauspäivää Taavetti Rusthollkarhun silloisessa talossa, oli Vasaran Matti ilmestynyt pihaan ja huutanut niin kovaa, että kaikki hartaustilaisuudessa olevan sen varmasti kuulivat: Uulaa kotiin". Seurat keskeytyivät ja Ulla aikoi lähteä kotiin, mutta "pappi" ja muutkin mukana olevat estelivät ja selittivät, että Ullan olisi parasta jäädä odottelemaan, kunnes Matti vähän rauhoittuisi. Kun Ullaa ei kuulunut ulos, lähti Matti kotiinsa. Mutta ei kulunut pitkälti, kun Matti tuli uudestaan ja nyt hänellä oli haulikko kädessä. Taas kuului hänen karjaisunsa "Uullaa kotiin". Seuratuvassa nousi hälinä, eikä Ullaa laskettu kotiin, eikä hän olisi uskaltanutkaan mennä. Miehet pitivät neuvoa pappinsa johdolla ja tulivat siihen tulokseen, että Matilta otetaan haulikko pois.

Läpikuljettavan eteisen takaovesta meni ulos kaksi miesryhmää, jotka asettuivat talon kummankin pihanpuoleisen nurkan taa odottamaan eteisen pihanpuoleisen oven takana olevan "papin" ryhmän merkinantoa rynnätäkseen kaikki samanaikaisesti haulikkoon ja Mattiin kiinni. "Pappi" antoi merkin ja avasi oven ja Matti ampui oviaukkoon..."

"Matti joutui aikanaan mielisairalaan, mutta pappi kannettiin haavoittuneena sinun kamariisi ja kuoli iltayöstä sängyssä, joka oli samassa paikassa, missä sinunkin sänkysi nyt on", lopetti Aitta-Taavetti kertomuksensa....

Pakinoitsija lopetti kertomuksensa seuraavin loppusanoin:
Älä sinä lukijani ota tätä tarinaa vakavasti. En minäkään. Siinä on jossain virhe. Totuus, muistikuvat ja mielikuvitus ovat jossakin kohtaa sotkeentuneet. Missä? Se onkin jo toinen juttu.
Y.L.

Ja tarina jatkuu.....
  TÄÄLLÄ

Punaisten hautamuistomerkki Lappeenrannan Linnoituksessa (Päivitetty 15.8.2016)

Vuosina 1918 - 1919 teloitettujen ja vankileirillä menehtyneiden punaisten muistokivi Lappeenrannan Linnoituksen pohjoispäässä

Kun kävin tapaninpäivänä kuvaamassa Lappeenrannan Vanhalla hautausmaalla punaisten sankarivainajien, sillä vakaumuksensa puolesta kaatuneina sankareina heitä työväestö kunnioitti, muistokiven, mieleeni tuli heti myös Linnoituksen pohjoispäässä oleva toinen punaisten muistomerkki. Niinpä suunnistin sinne 28.12.2014 erittäin raikkaassa ja upeassa pakkassäässä. Muistomerkki sijaitsee Etelä-Karjalan museon edustalla, sen sataman puoleisella sivulla.

Tässä hieman kokoamaani muistomerkin tarinaa:

Näin sosialidemokraattinen paikallislehti Saimaan Sanomat uutisoi
3.6.1980 Linnoituksen punavankimuistomerkin paljastustilaisuutta

Linnoituksen muistokivi on Lappeenrannan sosialidemokraattisen Kunnallisjärjestön ja SKDL:n Kunnallisjärjestön sekä Lappeenrannan Ammatillisen paikallisjärjestön perustaman muistomerkkitoimikunnan pystyttämä. Se paljastettiin kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1980.  Muhkuraisessa punagraniittipaadessa on luotien iskemiä kuvaavia naarmuja. Muistokiveen on kiinnitetty kuvanveistäjä Erkki Kannoston pienoisreliefi. Se on sama kuin hänen aikaisemmin Lahteen, Fellmanin pellolle suunittelemansa. Reliefi esittää leiriltä vapautuvia punavankeja. Reliefin alla lukee teksti

Lappeenrannassa 1918 - 1919 vangittujen ja teloitettujen punaisten muistoksi



Monumentin kustannukset olivat 17 000 markkaa, joista kaupungin antama avustus kattoi 12 000. Lisäksi Lahden Punavankimuistomerkkirahasto avusti pystyttämistä 5000 markalla. Paljastusjuhla alkoi klo 13.00 kulkueella, joka lähti Kauppatorilta ja kulki kaupungin läpi Linnoitukseen. Siellä varsinainen paljastujuhla alkoi kello 14.00. Kulkueesta muodostui merkittävä maakunnallinen työväestön voimannäyttö.

Muistokiven reliefi ja teksti

Muistokivi sijaitsee lähellä paikkaa, jossa suuri osa Linnoituksesta surmansa saaneista vangeista teloitettiin. Lappeenrannan Linnoitukseen perustettiin vankileiri virallisesti 13.5.1918. Tätä ennen olivat valkoiset suorittaneet vihan vimmassa melkoisen määrä  summittaisia teloituksia Yksittäiset kiihkoilijat saivat tehdä mitä halusivat. Raakalaismaisimmin ja mielivaltaisimmin  toimivat ravintoloitsija, sotilaskomendantin apulainen Uno Serenius ja vahtikomppania päällikkö Rafael Ekholm.

Teloitukset painottuvat kahteen jaksoon. Ensimmäinen puhdistusaalto oli 25-4 - 28.4.1918. Paikallisia punaisia haettiin silloin kodeistaan ammuttaviksi. Toukokuun viidentenä tapahtui yöllä koko kaupungin punaisen johdon teloittaminen. Kolmen ensimmäisen sodan jälkeisen viikon aikana surmattiin 437 punaista. Myöhemminen kesän kuluessa määrä kasvoi vielä 130 hengellä.

Uutinen punaisten hautojen kunnosta.
Etelä-Saimaa 5.10.1920

Lisää kuolemaa niittivät taudit. Uhrien tilastointi aloitettiin vasta 27.5. Siitä lähtien aina syyskuun puoliväliin mennessä menehtyi 588 vankia. Lappeelaisia heistä oli 206 (sotasurmat-sivuston mukaan 213 Lappeeta asunpaikkanaan pitävää menehtyi sisällissodassa, jos taas Lappee otetaan kirjoillaolokunnaksi saadaan luvuksi 426) . Sotasurmat-sivuston mukaan Lappeenrannan vankileirissä menehtyi 692 punavankia.


Teloitettujen ruumiit haudattiin yhteishautaan teloituspaikan alapuolelle linnoituksen pohjoisrinteeseen. Tämän lisäksi punaisten ruumiita kuopattiin ympäröiviin metsiin. Punaisten joukkohautojen hautarauhan kunnioittamisessa oli sisällissodan jälkeen vielä pitkään toivomisen varaa. Haudat olivat eläinten tallattavina. Lisäksi hautoja ei oltu kaivettu tarpeeksi syvälle, joten niistä aiheutui myös riskiä yleiselle terveydelle. Hauta-asia oli Lappeen kunnanvaltuuston käsittelyssä lokakuussa 1920.  Valtuusto siirsi asian terveyslautakunnalle, joka velvoitettiin ryhtymään asiassa tarpeellisiin toimenpiteisiin. Siitä kertoo oheinen Etelä-Saimaa uutinen lokakuulta 1920. Linnoituksen kärjen joukkohauta varustettiin jonkin ajan kuluttua aidalla ja teloitettujen omaiset yrittivät hoitaa sitä parhaansa mukaan. Kuitenkin jo syyskuussa 1918 oli Viipurin läänin maaherra antanut ohjeet siitä, millä ehdoilla sinne ja tänne haudatut punakaartilaiset voitiin siirtää yleiselle hautausmaalle.

Etelä-Saimaa 20.9.1921

Ensimmäisenä siirrettiin korkkitehtaan läheisyyteen  haudatut noin parikymmentä teloitettua punaista. Työväenliikkeen paikalliset johtohenkilöt olivat anoneet siirtolupaa maaherranvirastolta ja saaneet sen. Ruumiiden ylöskaivaminen ja siirto hautausmaalle tapahtuivat syyskuun 17. päivä 1921. Silloin on kaupungin läpi kulkenut varmaan yksi aikakauden merkillisimmistä kulkueista.  Hautausmaalla ruumiiden siunaamisen toimitti sotarovasti Alfons Lönnroth (1859 - 1930). Hautaustilaisuudesta muodostui jonkinasteinen mielenosoitus. Tilaisuudessa puhui mm. liikeapulainen Anton Vento. Tämä ei puheenvuorossaan pysynyt paikalla olleen apulaisnimismiehen mielestä asiallisena huomautuksista huolimatta. Niinpä apulaisnimismies keskeytti puheen, jonka jälkeen läsanäolleet poituisvat hautausmaalta.


Puistattavaa on ollut se viha ja väkivallan käyttö, joka näkyy liian helposti ryöpsähtäneen aatteiden palossa.

Veriteko Savitaipaleella, osa kaksi: kummitteleva saarnamies

Edellistä Veriteko Savitaipaleella - artikkelin osaa tehdessäni kaivoin arkistojeni kätköistä Yhteissanomissa vuonna 1972 (5/3.2.1972) olleen artikkelin Koinmäen kuulumisia - kummitusjuttu. Siinä paikallinen kansakouluopettaja ja kyseisen lehden pakinoitsija muisteli, mitä hän kuuli 1920-luvulla tapahtumista. Kertojana oli seuratalon silloinen isäntä, aitta-Taavetiksi kutsuttu  David Rusthollkarhu. Samalla kirjoittaja kuvasi tuossa talossa itse kokemiaan yliluonnollisia ilmiöitä. Kun aikoinaan 1990-luvulla tein Savitaipaleella haastatteluja, minulle kerrottiin, että artikkeliin olisi kirjoitettu vastine, mutta en sitä ole lehdestä löytänyt. Lehdessä oleva tarinahan sisältää selviä asia- ja nimivirheitä, mikä on ymmärrettävää, koska kirjoittaja oli kuullut tarinan jo 50 vuotta aikaisemmin. Artikkeli on sen verran mielenkiintoinen, että haluan jakaa siitä palasia teillekin. Tässä ensin kirjoittajan yliluonnolliset kokemukset:

Kun syksyllä 1922 tulin mainitun koulun (Säänjärvi) opettajaksi oli oppivelvollisuuspari vuotta sitten astunut voimaan... Koska koulupiiri oli uusi, ei siinä ollut vielä varsinaiseksi kouluksi rakennettua taloa, vaan se toimi kunnan Taavetti Rusthollkarhun pakkohuutokaupasta ostamassa talossa (eli siis talossa, jonka pihamaalla Emanuel Välikankaan ampuminen tapahtui). Se oli vanhaa rakennustyyliä, joka oli kehittynyt kaksi savutupaa ja niiden välisestä eteisestä käsittävästä rakennuksesta. Isosta tuvasta oli tehty luokka, jossa opetin samanaikaisesti 54 oppilasta. Pienestä tuvasta oli tehty kaksi kamaria ja läpikuljettavan eteisen toiseen päähän oli tehty keittiökomero... Kun perjantai-iltoina istuin työpöytäni ääressä syventyneenä oppilaitteni tekemiin virheisiin (eli vihkojen tarkastamisesta oli kysymys), kuulin useamman kerran, kuinka isäni keskellä yötä meni ulos, niin ainakin alussa luulin, kolisteli eteisessä, tuli minun kamariini ja seisattui tuolini taakse. Kun käännyin kysymään hänen asiaansa, ei siellä ollutkaan ketään. Päättelin kuulleeni väärin... Jäi mainitsematta, että sekä isäni että äitini asuivat luonani mainitulla koululla.

Melkein jokaisena iltana oli äitini odottamassa tuloani (iltamista) valvoen ja kyseli, olinko käynyt välillä kotona jotakin hakemassa. Kun ihmettelin kysymystä, sanoi hän kuulleensa askeleita huoneestani sekä oven avautuvan ja sulkeutuvan, mutta ei ollut nähnyt minua, vaikka tavoitti.

Joskus sattui, että selvisinkin perjantai-iltana tavallista aikaisemmin vuoteeseeni. Silloin kuului lattialta jotain rapinan tapaista. Kuvittelin se aiheuttajaksi rottia tai hiiriä. Mutta kun rapina esti uneen vaipumasta varasin valoneuvot käteeni ja jäin kyljelläni loikoen odottamaan sen uudelleen alkamista. Kun rapina oli juuri sänkyni vieressä, valaisin lattian. En onnistunut koskaan näkemään rapinan aiheuttajaa toimin kuinka nopeasti tahansa.

Seuraavana vuonna siirryin Valkolanmäen koululle ja eräänä seuraavista vuosista oli Karhulan koululla opettajana hyvin reipasotteinen Esteri Järvinen. Kun hän kerran oli vierailemassa luonani, kysyin häneltä kuin ohimennen: "Kuinka sinä saat siellä yksinäisyydessä iltasi menemään, etenekin perjantai-illat?" "Tarkoitatko joka perjantaista kylämiestä", hän kysyi vuorostaan ja jatkoi: "Minä olen oikein hyvä ystävä hänen kanssaan. Kun korjaan vihkoja, seisoo hän olkapääni takana ja tarkastaa, että teen kunnollista työtä...

Nyt on talo purettu ja varmasti kaikki kummitukset hävinneet...

Tarina jatkuu TÄÄLLÄ

Veriteko Savitaipaleella (Päivitys 26.8.2015)

Piirros (vuodelta 1922) David Rusthollkarhun talosta, jonka pihamaalla kohtalokas ampuminen tapahtui

Satakolmekymmentäyksi vuotta sitten, helmikuun viimeisenä päivänä vuonna 1884 tapahtui Savitaipaleen Karhulan kylässä veriteko, joka nousi valtakunnallisiin otsikoihin kahteen otteeseen. Ensin heti surmatyön tapahduttua ja myöhemmin Viipurissa pidettyjen – osanottajamäärältään valtavien - hautajaisten takia. Lisäksi tapaus on ollut kimmokkeena tai siteenä ainakin kahteen kaunokirjalliseen teokseen. Toinen niistä on viipurilaisen arkkitehdin Jac Ahrenbergin romaani hihhuleita ja toinen Unto Seppäsen Myllytarinoista löytyvä Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa. Kyseinen traaginen tapahtuma oli viipurilaisen nikkarin ja lestadiolaisen saarnamiehen Emanuel Välikankaan  ampuminen.

 Ampumistapauksessa menehtynyt Emanuel Välikangas oli syntynyt Pohjois-Pohjanmaalla Haapajärvellä 3.5.1850. Hän oli muuttanut 1875 rengiksi Kalajoelle, josta edelleen 1880 (muuttokirja Kalajoelta päivätty 10.5.1880, saapumispäivä 2.6.1880) Viipuriin. Hän oli kuitenkin jo 1.3.1879 saanut nimismieheltä todistuksen Viipuriin lähtöä varten. Kaakkoinen Suomi oli houkutellut muuttajia muualta Suomesta varsinkin 1860-luvun nälkävuosien aikana, mutta myös niiden jälkeen parempien työmahdollisuuksien houkuttelemana. Emanuel Välikangas elätti Viipurissa itsensä rakennustyömiehenä ja harjoitti lisäksi sivutoimenaan saarnatoimintaa lestadiolaisten keskuudessa. Usein saarnamatkoihin sisältyi myös työurakoita. Saarna- ja työtoverina oli usein toinen lestadiolainen saarnaaja, maalarimestari Fredrik Grels Timonen Viipurista.

Emanuel Välikankaan ja Eeva Marttisen avioliittokuulutus Ilmarinen-lehdessä 10.11.1880.

 Viipurissa asuessaan Emanuel Välikangas avioitui vuoden 1880 lopulla Eeva Marttisen kanssa (1851 - 1937). Eeva oli muuttanut Taipalsaarelta Viipuriin vuonna 1875. Perheeseen syntyi kesällä 1883 tyttölapsi. Ennen Savitaipaleelle tuloaan Välikangas oli jo ollut pitkähkön ajan saarna- ja työmatkalla ja viipynyt useissa paikoissa tehden päivisin töitä ja saarnaten iltaisin. Seuroja oli pidetty Lappeenrannan seudulla ja Taipalsaarella. Savitaipaleelta oli aikomus jatkaa Suomenniemelle. Matkakumppanina oli Fredrik Grels Timosen lisäksi taipalsaarelaislähtöinen nikkari ja saarnaaja Mikko Hulkkonen, joka myöhemmin asui Lappeenrannassa. 

Mielipuolen tekemä murha.
Wiborgsbladetille kerrotaan, että talollinen Matti Wasara,
 Savitaipaleen pitäjästä, jossa on väliin huomattu heikkomielisyyden
 oireita, on viime helmik. 29. p. pyssyllä ampunut työmies
 Emanuel Välikangasta Viipurin kaupungista, siellä seurauksella,
 että Välikangas t.k. 3 p:nä kuoli mainitussa pitäjässä

Tapahtumien kulku on hyvin hahmotettavissa seuranneista poliisikuulusteluista ja oikeudenkäynnistä. Niiden mukaan Välikangas oli pitämässä hartaustilaisuutta Savitaipaleen Karhulan kylässä David Rusthollkarhun talossa. Seuroja oli pidetty jo edellisenä iltana. Tilaisuuteen oli saapunut ympäristöön toimitettujen kutsujen ansiosta muitakin kuin lestadiolaiskristittyjä. Seurakutsun viejinä naapuritaloihin olivat toimineet seuratalon lapset. Tilaisuuteen saapuneiden joukossa oli Säänjärven kylästä talollisen Matti Vasaran vaimo Eeva Vasara (os. Kontunen) , joka oli aikaisemmin liittynyt kylän pienehköön lestadiolaisyhteisöön. Hän oli saapunut tilaisuuteen huolimatta miehensä kiivaista kielloista. Kun tilanne selvisi Matti Vasaralle hänen palattuaan työtehtävistään kotiin, hän kimpaantui niin, että lähti suutuspäissään vaimonsa perään mukanaan kaksi asetta ja seuranaan tuttavansa Joonas Laakko. Tultuaan seurataloon noin neljän maissa iltapäivällä meni Vasara sisälle tempaisten oven auki ja vaati vaimoaan ulos: Pian pois Eeva Kontunen. Vaimo ei kuitenkaan uskaltanut seurata kiihtynyttä miestään. Tämä vain lisäsi Vasaran raivoa ja hän alkoi kierrellä taloa koettaen ampua pirtin ikkunoista sisälle. Tätä estettiin peittämällä kankailla ikkunat. Välillä hänellä oli aseiden lisäksi kirves kädessään ja hän uhkasi tappaa kaikki tuvassa sisällä olevat. Vasaran sisääntuloyritykset sisälläolijat onnistuivat estämään telkeämällä ulko-oven.

Tapahtuma-alueen kartta vuodelta 1872. Karhulan ja Säänjärven kylät
 löytyvät kartan vasemmasta yläreunasta Sawitaipaleen S-kirjaimen alapuolelta

Tilanteen rauhoittamiseksi päätettiin pirtistä lähteä miehissä rauhoittamaan häntä. Lestadiolaissaarnaajat Välikangas ja Timonen päättivät ottaa Vasaralta aseet pois, toinen otti heistä käteensä kepin, toinen laudanpätkän. Perimätiedossa on säilynyt kertomus, jonka mukaan Vasara olisi uhkaillen todennut: Nalli palaa kuin kynttilä.  Saman kertojan mukaan Välikangas olisi tähän vastannut: Ei pysty luoti vanhurskaaseen. Joukon kärjessä kulkenut Välikangas oli kehottanut Vasaraa laskemaan aseensa. Se kaikui kuuroille korville. Vasara tähtäsi kyykistyneenä ja laukaisi aseensa kohti Välikangasta ja Timosta niin, että luoti osui Välikankaan vasempaan olkapäähän, lähelle kainalokuoppaa. Toisellakin aseella yritti Vasara tähdätä, mutta Timonen onnistui ottamaan häneltä aseen pois. Vasara otettiin miesjoukon toimesta heti kiinni ja Välikankaan avuksi lähdettiin hakemaan lääkäriä Lappeenrannasta. Hän ei kuitenkaan pystynyt pelastamaan verenvuodon heikentämää potilasta. Emanuel Välikangas menehtyi lähinnä verenhukkaan kolmen päivän kuluttua 2.3.1884.

Saimaan Kanavalla vaakamestarina työskennellyt  Magnus Wilhelm Fagerlund kirjoitti tapahtumasta vaasalaiselle Ugglan perheelle, ja tämä kirje julkaistiin Kristillisessä Kuukauslehdessä otsikolla ”Veljemme veritodistajana”: Tässä kirje kokonaisuudessaan

 ”Saan siis ilmoittaa, että Emanuel Välikangas on poismennyt. Meidän rakkaan Isän tahto oli poiskutsua meidän rakkaan veljemme marttyyrikuolemalla. Pari päivää hän oli ynnä veli Timonen minun tykönä ja päätimme kaikki käydä Savitaipaleessa ja Suomenniemellä. Minulle tuli kuitenkin este, jonkatähden jäin kotia. Mutta kumminkin veljet läksivät. Koska he Taipalsaarella olevain veljien ja sisarien kanssa oli koossa olleet ja puhelleet evankeliumin kalliita sanoja meidän Herramme Jeesuksen suuresta rakkaudesta, pitkittivät veljet matkaansa Savitaipaleeseen, jossa häntä ammuttiin kokouspaikassa vasemman olkapään läpi. Tämä tapahtui perjantaina 29 helmikuuta. Kovat tuskat kärsittyään nukkui hän kuoleman uneen sunnuntaina 2 päivänä maaliskuuta. Hänen viimeinen tervehdyksensä oli julistaa syntein anteeksi saamista Jeesuksen kalliissa, ulosvuotaneessa sovintoveressä. Viimeiseen hengenvetoon eli siihen asti, jolloin hänen kielensä kangistui ja kovain tuskain alla, saarnasi hän rauhan evankeliumia. Minullakin oli onni nähdä hänen poislähtönsä. Sillä niin pian kuin tämä teko oli tapahtunut, lähetettiin minua noutamaan ja tulin savitaipaleeseen lauantaina. Kallista oli nähdä vanhurskaan poislähtö, tässä tilaisuudessa puhdistettiin kulta.”

Ennen ampumistapausta olivat Välikangas ja Timonen pitäneet seuroja edellisenä sunnuntaina Adam Laakon tilalla Säänjärven kylässä ja tiistaina sekä keskiviikkona Nikkilän tilalla Karhulan kylässä. Kohtalokkaana perjantaina seurat pidettiin Karhulan kylässä David Rusthollkarhun talossa ja niissä oli Välikankaan ja Timosen lisäksi mukana Mikko Hulkkonen Taipalsaarelta, torppari David Pylkkö Lyytikkälästä, talollinen Abel Havo Havolasta, loismies Gabriel Hulkko ja Johan Tikka Säänjärveltä, Matti Haimila Karhulasta, Joonas Rusthollkarhu, Eeva Vasara ja talon isäntäväki David ja Anna Rusthollkarhu.

Uutinen Välikankaan hautajaisista Oulun Lehdessä 29.3.1884

Ampuja todettiin oikeudenkäynnissä mielisairaaksi. Hänet oli kolmen kuukauden sairaalassolon jälkeen syksyllä 1877 lähetetty kotiin Viipurin yleisen sairaalan mielisairasosastolta parantumattomana. Vankilalääkäri Edv. Weymarn suoritti Varasaralle  mielentilatutkimuksen 19.3.1884. Lääkärin lausunnossa kerrataan Vasaran näkökulma tapahtumien kulusta. Hän ei lausunnon mukaan tuntenut mitään katumusta teostaan, käyttäytyi rennosti ja selitti tekonsa hätäpuolustukseksi. Puheessaan hän käytti allegorioita ja puhui itsestään kolmannessa persoonassa.  Vankilalääkäri piti Matti Vasaraa sen verran mielenvikaisena, ettei häntä voitaisi tuomita rikoksesta. Tämän lausunnon perusteella surmatyön tekijä vapautettiin edesvastuusta, mutta määrättiin otettavaksi jatkuvan huolenpidon alaiseksi. Käytännössä se tuli merkitsemään sitä, että Matti Vasara vietti lopun elämänsä kotonaan kotiväkensä takauksen ja valvonnan alla. Häntä varten ole tehty pitkä metalliketju, johon kytkettynä hän saattoi työskennellä kotitilallaan. Vasaran mukana ollutta Jonas Laakkoa vastaan eivät paikkakunnan asukkaat suostuneet todistamaan, vaikka Vasara oli käynyt Laakolta hakemassa ampumisessa käyttämänsä kaksi asetta ja kyydinnyt Vasaran ampumispaikalle. Eikä Laakko ollut millään tavalla puuttunut, saatikka estänyt paikkakunnalla jo ennestään "heikkopäiseksi" todettua toimimasta. Paikkakuntalaisten asenne ”hihhulilaisuutta” kohtaan olikin kielteinen ja seudulla ilmeni jopa suoranaista vihaa lestadiolaiskristittyjä kohtaan. Myös kuulustelut suorittaneen ja käräjillä syyttäjänä toimineen Savitaipaleen ja Suomenniemen nimismiehen Alfred Lagercrantzin toimissa voi nähdä ymmärtämystä tekoa kohtaan. Emanuel Välikankaan leski Eeva Välikangas ei saanut rikoksesta mitään korvauksia ja Lagercrantz jätti tahallaan? ilmoittamatta hänelle asian käsittelystä välikäräjillä 22.4.1884. Myös paikkakunnan papisto näki "väärän opin" juurimisen paikkakunnalta pelkkänä hyvän tekemisenä. Paikkakunnalla on sepitetty kaksikin runoa tapahtuneesta. Toisen, jo hieman ajatuksissa katkeavan, merkitsi vuosikymmeniä myöhemmin muistiin Iivari Mononen Janne Lundbergiltä:

Sattui Savitaipaleessa, talossa Karhulassa,
jossa Välikangas silloin oli, saarnaamassa,
Vasarankin vaimo riensi, sinne heidän seurahansa.
Jätti pienen lapsensa, itkien kotiansa.
Vasara oli heitä varoittanut, ja kartanolla ja yrittivät lyödä.
Silloin heti Vasara, otti pyssyn reestään.
Välikangas kun läheni, pyssy pauukahteli, varsin hurjaan ammuntaan.

Välikangas kiinni ryntäs ampujaan ja kaatui hänen kanssaan.
Kuulat kulki rinnan kautta Välikankahasta.

Kärsi kovan tuskansa, kaksi vuorokautta.
Ruumis vietiin Viipuriin, jos ol pajon kansaa.
Saiko sielu sijansa, tuolla taivahassa,
sit ei tiedä tutkija, eikä tietäkäämme,
kun on tili tehtävä, kerran itsestämme.

Välikankaan hautajaisista, jotka pidettiin 19.3.1884, tulivat eräät suurimmista, mitkä Viipurissa oli siihen mennessä vietetty. Hautajaiset olivat houkutelleet Ristimäen hautausmaalle satamäärin kansaa. Useilta lähipaikkakunnilta ja laajemminkin Etelä-Suomesta oli saapunut uskonystäviä saattamaan marttyyriksi koettua saarnamiestä haudan lepoon. Myöhemmin pystyttivät Välikankaan uskonystävät haudalle kivisen muistomerkin. Aikakauden sanomalehdet kaikkialla Suomessa uutisoivat varsinkin hautajaiset näyttävästi. Asiaa penkoessani herätti kuitenkin ihmetystäni se, ettei Viipurin keskeinen suomenkielinen sanomalehti Ilmarinen rivilläkään kertonut verityöstä eikä hautajaisista.

Eeva Vasara eli pitkän elämän huolimatta traagisista tapahtumista 1880-luvulla.

Tarina jatkuu TÄÄLLÄ
ja
lisäksi
TÄÄLLÄ

Punaisten muistomerkki Lappeenrannan vanhalla hautausmaalla (Päivitetty 7.6.2015)

Punaisten sisällissodan vainajien muistokivi Lappeenrannan Vanhalla hautausmaalla

Tapaninpäiväisellä kävelylenkilläni poikkesin, niin kuin usein ennenkin, Lappeenrannan Vanhalle hautausmaalle. Vanhat hautausmaat kätkevät sisäänsä monta mielenkiintoista tarinaa. Hautakivet kertovat ulkoasullaan kunkin ajan muotivirtauksista ja ihanteista. Kun ja jos on on perehtynyt paikallishistoriaan, hautakivien henkilönimet alkavat elää omaa elämäänsä hautausmaalla kävelijän mielessä. Muistin sopukoista nousevat  vainajan kanssa yhdessä koetut ilot ja surut. Julkisuuden henkilöiden hautakivien kohdalla muistuvat mieleen heidän asemansa ja roolinsa yhteisten asioiden hoitajina, urheilukilpailujen sankareina tai vaikkapa iltapäivälehtien lööppimagneetteina.

Tällä kertaa pysähdyin kuvaamaan muistomerkkiä, joka on pystytetty kertomaan yhdestä kansakuntamme  historian synkimmästä vaiheesta. Kyseessä on vuoden 1918 sisällissodassa kuolleiden punaisten sankarivainajien muistomerkkiä, joka sijaitsee keskellä Lappeenrannan Vanhaa hautausmaata. Muistokiven on pystyttänyt vuonna 1940 Lappeenrannan Työväenyhdistys. Kiveen hakatussa tektissä ovat sanat:

1918
Teitä muistaen
Lappeenrannan ja ympäristön työväestö

Muistokiven takana, matalien kuusien alla, makaa viimeisessä leposijassaan vajaat 300 punaisten puolella sisällisodassa taistellutta ja toiminutta

Muistokivestä etelään avautuu pitkä, kapeahko yhteishauta, jonka tarina on seuraava. Juuri ennen Lappeenrannasta peräytymistään järjestivät punaiset sankarihautajaiset nykyisen Kauppatorin keskellä. Kun valkoiset valtasivat kaupungin, he kaivattivat haudat ylös ja siellä olleet ruumiit siirrettiin  Vanhalle hautausmaalle. Sisällissodan aikana kaatuneita ja surmattuja punaisia oli haudattuna kuitenkin useisin paikkoihin Lappeenrannan seudulla.. Haudat olivat sekä eläinten että ihmisten tallottavina ja ne olivat usein myös matalia. Hautarauhan rikkoutumisen lisäksi tästä aiheutui myös terveydellisiä riskejä. Niinpä Lappeen sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö esitti kunnanvaltuustolle, että kunnan alueella olevat punaisten haudat aidattaisiin. Kunnavaltuuston siirsi asian terveyslautakunnun huolehdittavaksi.

Etelä-Saimaan uutinen 5.10.1920 Lappeen sosialidemokraattisen
kunnallisjärjestön esityksestä punaisten hautojen aitaamiseksi

Linnoituksen pohjoispäässä olleen toisen punaisten joukkohaudan vainajia siirrettiin Vanhan hautausmaan joukkohautaan vuonna 1942. Nämä vainajat olivat ns. valkoisen terrorin uhreja. Linnoituksessa sijaitsi yksi sisällissodan suurimmista ja pahamaineisimmista sotavankileireistä. Luettelo siellä kuolleista, joista osaa siis lepää nyt Lappeenrannan Vanhalla hautausmaalla, löytyy täältä. Näin tästä haudasta on muodostunut vajaan kolmensadan punaisten puolella taistelleen viimeinen leposija. Lappeenranta oli yksi pahimmin valkoisesta terrorista ja koston kierteestä kärsinyt paikkakunta maassamme.
Hyvä kuvan sekavista ja verisistä tapahtumista saa lukemalla Pekka Toivasen artikkelin 

PUNAISTEN JA VALKOISTEN SOTA LAPPEENRANNASSA 1918

Kävin punaisten muistomerkillä vappuaamuna 2015. Muistokivelle oli tuossa vaiheessa  (klo 11) laskettu yksittänen kukkakimppu sekä Suomen Kommunistisen Puoleen Lappeenrannan osaston kukkavihko. Vähää aikaisemmin, kun kiertelin kauempana hautausmaalla, näin kuinka muistokiven ääreen kokoontui pieni joukko. He näyttivät kaikki olevan jo eläkeiässä. Monet liikkuivat hyvin varovaisesti, kävelykeppiin tukeutuen.

Sisällissodassa 1918 kuolleiden punaisten muistokivi ja joukkohauta Lappeenrannan vanhalla hautausmaalla. Muistokiven edessä SKP:n Lappeenrannan osaston laskema kukkavihko

Satoja metrejä pitkän punaisten joukkohaudan eteläpäässä on pienempi muistokivi.

Finnish Apostolic Lutheran Church in Franklin, Renville County, Minnesota

 

Finnish Apostolic Lutheran Church near Franklin, Minnesota

I have visited the Finnish Apostolic Lutheran church in Franklin twice. This church is located a couple of miles East of Franklin, on the 660th Avenue. The congregation also had a cemetery which is appr. one mile east of the church on the same Street. This old church, standing between huge corn and wheat fields, is built in 1880. It seems to be quite seldom used nowadays.

 

Finnish Apostolic Lutheran Church near Franklin, Minnesota

I found an excerpt of the congregation's history below mainly from History of Renville County compiled by Franklin Curtiss - Wedge and Fairfax centennial 1882-1982:
-------

Many of the early settlers in Bandon and Camp townships were Finnish Immigrants or Swedish and Norwegian  immigrants with Finnish or Sami background. About 100 families lived in the community around 1900. Most of these people were of the Finnish Apostolic Lutheran faith, which was founded by pastor Lars Levi Laestadius in northernmost Sweden. One of pastor Laestadius’ daughters, Charlotta, was married to Michael Jokela. Jokela's lived in Bandon township. Charlotta is buried in the Finnish Cemetery. Early services in the Faith were held at the home of Mathias Johnson sr by Jacob Wuollet of Cokato. The Congregation was formed in 1874. Some of the early members were Mathias Johnson sr, Mathias Mickelson, Abraham Jussila, Abraham Bogema, John Salo, Andrew Anderson, Nels Folk, Nels Helppie, John P.Marttala, Sacharias Ericson, Oscar Isaacson, Isaac Sakari, Peter Stonelake, Herman Johnson, Benjamin Holm, and Peter Lahti. Before a House of Worship was built, religious services were held at various homes. As the distance between North Bandon and Ft Ridgely was too great, the ministers would  conduct services in three areas of the community. Church records show that all of the above names appeared as signers on a note #150,00 for the purpose of building a church. This action took place in February 1884. A one-half acre lot was purchased from Sacharias Erickson in section 5, Camp township. A church building was erected in 1885. This building was 32 feet long, 20 feet wide and 12 feet high. An addition was built for the altar and the podium in 1905. An entry was added later.

 

Finnish Apostolic Lutheran Church near Franklin, Minnesota

Some early births in the congregation were Hilda Lahti's 1870, Margaret Anderson's 1870, Emma Johnson's 1870, Henry Heikka's 1872 and Maria Pelto's 1872. First marriages were between Michel Heikka and Mary Johnson, Mathias Johnson and Albertina Friska, Abraham Bogema and Riikka Kyro. Early deaths were  Andrew Anderson's 1868, Matti Maunu's 1870, Eva M. Bogema's, Regina Johson's 1877 and Gustav Friska's 1873.

Finnish (Apostolic Lutheran) Cemetery between Franklin and Fairfax, Minnesota

Elders that have served the congregation have been Sacharias Erickson, Isaac Rovainen,1910-1915, John  Oscar Isaacson 1915-1924, Louis Savela 1924-1942, Isaac Kiiskila 1942-1957, Matt Savela from 1957 until his death in January 1980. Resident pastors have been Andrew Raketti 1880-1883 and John P. Marttala (1837 - 1910)  for many years. John Oscar Isaacson (1851 - 1938) and Frank Isaacson have served as lay preachers for many years. Also visiting pastors  have conducted services twice monthly  for several years. Andrew Mickelsen of Minneapolis conducted services twice monthly for several years and John Paana has been visiting the for past 44 years (situation from the year 1982).  He has driven from Golden Valley to conduct services once a month.

Hedwig Charlotta (Laestadius) Jokela's headstone at the Finnish Cemetery near Franklin, Minnesota

The cemetery lot was purchased from Andrew Anderson in 1868. The Dale Congregation shared the cemetery until they united with the Fort Ridgely congregation to form Fort Ridgely and Dale Cemetery Association. The Finnish Cemetery Association was deeded  the land from the Dale Congregation. The cemetery is located one mile east of the church.

 

John P. Marttala's headstone at the Finnish Cemetery near Franklin, Minnesota. John Marttala was pastor at the local Finnish Apostolic Lutheran Church.