Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Laulava Lappi. Tunturinkävijän ja tutkijan elämyksiä ja mietteitä. Eliel Lagercrantz (Päivitetty 12.1.2016)




Olen aikaisemmin koonnut otteita taipalsaarelaisen saamenkielentutkijan Eliel Lagercrantzin artikkeleista, joita Etelä-Saimaa julkaisi vuosina 1920 - 1921. Näitä ovat olleet artikkelit Gratangsbotnista ja Tysfjordista, Finmarkin sivistysoloista, Lapin [Skibotnin] markkinoista ja Lapin saarnamiehestä [= August Lundberg].

[Tässä 12.1.2016 lisäämäni linkki norjalaiseen lestadiolaisuutta käsittelevään perusteellisen ohjelamaan vuodelta 1982]

Eliel Lagercrantz palasi teemaan noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Hän julkaisi vuonna 1950 Lapin matkojensa ja saamenkielen tutkimiseen keskittyneiden muistiinpanojensa ja muistikuviensa pohjalta kootun kirjan Laulava Lappi. Tunturinkävijän ja tutkijan elämyksiä ja mietteitä. Myös tässä kirjassa hän kuvaa matkoillaan kohtaamaansa lestadiolaisuutta. Hän kertoo oheisessa otteessa  ”lestadiolaistumisestaan” sekä pohdiskelee varsinkin liikutusten asemaa liikkeessä: Kysyä vain sopii, voitaisiinko tätä arktista hysteriaa, joka myös kuluttaa sielunvoimia, paremmin hillitä ja tyynnyttää, jos vähemmän korostettaisiin yliherkistynyttä syyllisyydentunnetta. Tässä tilassa nämä hysteerikot lähinnä olivat sairaita sieluja.

Poimin kirjan kappaleesta Dynaaminen Luoteis-Lappi seuraavat lestadiolaisuutta kuvaavat kohdat. Kirjan tekstissä on samaa kuin aikoinaan lehtiartikkeleissa, muttta se sisältää lisäksi myös kokonaan uutta tietoa sekä tarkennuksia aikaisempiin teksteihin. Tämä ote sisältää Skibotnia ja Gratangsbotnia kuvaavat kohdat.

[Skibotnissa markkinoiden aikana syksyllä 1920] Lestadiolaisten rukoushuoneessa pauhasi 80-vuotias Erik Johnsen lapiksi kahden tulkin säestyksellä täpötäysille huoneille. Autuus kelpasi kaikille. Muun tavaran suhteen kysyntä oli laimentunut, sillä rauha [ 1. maailmansota] oli varmistunut...

...Gratangsbotn, jonne saavuin joulukuun 10. päivänä 1920 aamulla... Ystävällinen kauppias Ellefsen otti tavarani huostaansa ja tutustutti minut eräisiin lappalaisiin, jotka olivat matkalla kauas tunturien ylärinteeseen. Seurasin heitä jalan ja viivyin parisen päivää heidän perin alkeellisessa majassaan...
Ellefsen, joka tarkoitti parastani, neuvoi minua toisen kerran lähtemään Skuhpiin, joka sijaitsi ainoastaan 6 km kylästä. Sain siellä käytettäväkseni ison salihuoneen, josta minulla oli avara näköala kylään ja vuonolle. Narvikin tehdasalueen läheisyys kenties vaikutti mielialaan – sekin kärjistävästi. Toinen rasittava tekijä ilmeni lestadiolaisuuden muodossa: seuroja pidettiin usein, ja puheitten sävy oli ankarasti tuomitseva. Minäkin istuin siellä toisten mukana ja tunnustin, että suhteeni Jumalaan on ollut huono ja epätyydyttävä.

Saamenkielen tutkija Eliel Lagercrantz työpöytänsä ääressä
 ”Ton heáhttok (sinun täytyy) tehdä parannus”, ilmoitti saarnamies, mutta lisäsi sitten lauhkeammin, että tämä tunnustus samalla oli tuottanut minulle huojennusta. Kun ehdittiin kahviin saakka, minut kutsuttiin ensimmäiseen pöytään ja jää oli murrettu. Lähtiessäni sain samaiselta saarnamieheltä kirjallisen todistuksen siitä, että olin uskovainen lestadiolainen. ”Hänet on otettu seurakuntamme yhteyteen. Hän on älykäs henkilö, eikä kenenkään tarvitse peltätä häntä”, sanottiin tässä tärkeässä asiakirjassa. Seuroja pidettiin joka talossa ja Niilo (Lagercrantzin löytämä ”kielimestari) meni säännöllisesti niihin, koska siellä tarjottiin ilmaiset kahvit, ja minä sain etsiä uusia opettajia – ilman saappaita ( Lagercrantz oli antanut Niilolle saappaat palkkioksi kielioppaana toimimisesta).
... Ellefsen kertoi, että hänen oli täytynyt kertoa oikealle ja vasemmalle, että minä en ollut mikään urkkija, vaan että oli ”yliopiston maisteri”...

... Kun palasi Skuhpiin, huomasin, että mieliala oli muuttunut. Hiljaa kytenyt epäilys urkkijan ominaisuudestani oli hälvennyt. Yliopistoa eivät tosin ymmärtäneet, mutta kuulin kuiskauksia siitä, että olin ”sukua presidentille”, muuta ei maisteri voinut merkitä.

Joulu oli ovella ja minä istuin urhoollisesti kaikissa seuroissa. Kerroin vastaavista seuroista Ruotsissa ja Suomessa.. Entä mitä mieltä minä olin Laestadiuksen opista? kysyivät lappalaiset varovasti. – Niin, vastasin, sehän perustuu Raamattuun, vai mitä? kysyin puolestani. – Kyllä, vastasivat kaikki. – Siis se on oikea, sanoin hiljaa. Niin, niin se on, toistivat kaikki, ja minun suomalainen todistukseni mainittiin seuraavassa saarnassa. Yleensä ”liikutus” valtasi nämä arktiset ja primitiiviset ihmiset rajuilman voimalla. Alitajunnallinen syyllisyydentunto ja kuolemanpelko ilmenivät hillittömällä voimalla. Nämä purkaukset vain vahvistivat niitä olettamuksiani arktisen psyyken alitajunnallisista rasituksista, joihin olin tullut eritellessäni heidän kansantarujaan. Pahuus ja synti oli jyrkästi torjuttava poistunnustuksilla ja anteeksiannoilla. Tässä puuhassa he esiintyivät massana, kollektiivisena sieluna, alistuen yliyksilölliseen johtoon, jota edusti heidän taitavat saarnamiehensä. – Kysyä vain sopii, voitaisiinko tätä arktista hysteriaa, joka myös kuluttaa sielunvoimia, paremmin hillitä ja tyynnyttää, jos vähemmän korostettaisiin yliherkistynyttä syyllisyydentunnetta. Tässä tilassa nämä hysteerikot lähinnä olivat sairaita sieluja. Heidän muutenkin kehittymätön ja primitiivinen sielunrakenteensa tekee kysymyksen arkaluontoisemmaksi, kuin jos he eläisivät luonnollisessa primitivismissään ilman näitä keinotekoisesti nostatettuja järkytyksiä...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti