Luumäen rautatieasema. (Päivitetty 25.1.2016)

Luumäen asemarakennuksen seutu on elokuun alussa 2015

Kuutostien liikenteen pullonkaulaksi muodostuneen Jurvalan taajaman eteläpuolella nuokkuu lähes unohduksiin vaipunut rautatieasema, joka on ollut silminnäkijänä ja kokijana moneen otteeseen maamme historian dramaattisimmissa hetkissä. Kyseessä on Luumäen rautatieasema. Tammikuussa 2016 rakennus näkyi olevan myynnissä, joten ei muuta kuin ostamaan ikioma, rapistuvan kaunis asema. Samaan hintaan saa kiskojen kitinää, Pendolinojen suhinaa ja maiseman vastapäiselle huolintaliikkeen laajalle lastaus- ja purkualueelle.

Tämä rautatieliikennepaikka avattiin ensin pysäkkinä Helsinki - Pietarin radan varteen vuoden 1885 lopulla. Kolme vuotta myöhemmin se korotettiin V luokan rautatieasemaksi. Luumäen asemarakennusta laajennettiin vuonna 1907 arkkitehti Bruno Granholmin suunnitelmien mukaisesti. Tämän jälkeenkin sen ulkoasua on muunneltu useaan otteeseen.

Uutinen Luumäelle valmistuneesta asemahuoneesta.
Suomalainen Wirallinen Lehti 5.10, 1885

Sotavuosien aikana sekä Luumäen että Taavetin rautatieasemat olivat usein pommituskohteina. Talvisodan aikana pommituksia oli miltei päivittäin. Ennätys oli 52 konetta yhtenä päivänä. Luumäen asemalla kaikki ratakiskot menivät tulloin poikki. Välirauhan aikana, Salpalinjan rakentamisen takia, toiminta oli asemalla erittäin vilkasta. Heti jatkosodan alussa punakoneet ilmestyivät jälleen Luumäen taivaalle, mutta pysyivät sen jälkeen poissa aina sodan loppuvaiheisiin asti. 

Luumäen asemaa suunniteltiin 1930-luvulla risteysasemaksi Lappeenrannasta päin tulevalle liikenteelle, kun Lappeenrannasta Imatralle johtavaa rataa rakennettiin. Tuossa vaiheessa kuitenkin tyydyttiin siihen, ettei rataa oikaista, vaan liikenne jäi kulkemaan edelleen Simolan kautta. Oikorata Luumäeltä Lappeenrantaan valmistui lopulta vuonna 1962.

Luumäen asema 1800-luvun lopulla

Henkilöliikenteen junien pysähtyminen Luumäen asemalla lakkasi 29.5.1988. Nykyisin liikennepaikka on lähinnä tavaraliikenteen käytössä. Asemalla on suuri Nurminen Logisticsin terminaali. Kouvolasta alkava kaksoisraideosuus päättyy Luumäen aseman jälkeen, noin kilometrin verran Lappeenrannan suuntaan, Lappeenrantaan vievän ratahaaran ja Vainikkalan jatkuvan haaran risteyskohdassa. Asemalla on nykyisin neljä lisäraidetta. Ulommaisin raide on miltei kiinni asemarakennuksessa. Ahtauden tunnetta lisää lisäksi rakennuksen ja raiteitten väliin pystytetty korkea verkkoaita. 

Luumäen asemanseutu kuuluu valtakunnallisesti arvokkaisiin kulttuuriympäristöihin, mutta asemarakennus ei sen sijaan kuulu valtakunnallisesti merkittävien rautatieasema-alueiden sopimukseen. Rakennukset ovat osittain aika huonossa kunnossa ja ympäristön kasvillisuus hoitamatonta. Aseman rakennukset siirtyivät Senaatti-kiinteistöjen omistukseen vuonna 2014 ja oletettavasti ne on tarkoitus jollakin tapaa ”pistää lihoiksi”. Asemarakennuksen takana on kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen veistämä Oikeustaistelun muistomerkki.  Se pystytettiin Luumäen asemalle vuonna 1937.

Uutinen junien yhteentörmäyksestä Luumäen asemalla
Turun Sanomat 29.10.1907

Luumäen asemamiljöötä

Millä tavalla asema sitten on liittynyt Suomen historian dramaattisiin vaiheisiin? Kun 1990-luvulla tein sotavuosiin liittyviä haastatteluja, nousi Luumäen aseman nimi esille Ylämaan ja Säkkijärven väestön ja karjan evakuoinnissa. Ylämaalaiset evakuoitiin sotavuosina kolmeenkin otteeseen sisemmälle Suomeen. Kertojieni mukaan sekä lähtö että paluu tapahtui tältä  asemalta.  Luumäen asema sijaitsee melko lähellä presidentti P. E. Svinhufvudin Kotkaniemeä, joten oletettavasti presidentin käytössä ollut salonkivaunu A 30 on seisonut usein asemalla. Svinhufvudin karkotus Siperiaan alkoi autokyydityksellä ja junaan hän nousi Viipurin asemalla. Yritin selvittää, palasiko hän Siperian karkotuksestaan suoraan Luumäen asemalle, mutta käytössäni ollut materiaali ei antanut siihen vastausta.

Asemamiljööseen kuuluu myös tämä "punainen tupa".

Luumäen asema oli kansakunnan valokeilassa marraskuun lopulla vuonna 1961. Jälleen kerran oli edessä matka Siperiaan. Presidentti Urho Kekkonen nousi Luumäellä junaan, joka vei hänet Novosibirskin kaupunkiin tapaamaan Neuvostoliiton pääministeri Hrushtsevia. Elettiin ns. noottikriisin aikaa ja Novosibirskin tapaaminen koski Neuvostoliiton uhkavaatimuksen luonteista noottia (30.10.1961), jossa haluttiin käydä YYA-sopimuksen 2. artiklan [Korkeat Sopimuspuolet tulevat neuvottelemaan keskenään siinä tapauksessa, että 1 artiklassa tarkoitetun sotilaallisen hyökkäyksen uhka on todettu] mukaisia konsultaatioita. 

Juna Moskovaan lähti Helsingin asemalta 22.11.1961 klo 9:40, mutta presidentti, sekä ulkoministeri Ahti Karjalainen astuivat siihen vasta Luumäellä. Presidentti Kekkonen puolisoineen, ulkoministeri Karjalainen

Asemarakennuksen pääty

sekä adjutantti everstiluutnantti Urpo Levo olivat ajaneet autolla Loviisaan tervehtimään presidentin veljeä, majuri Jussi Kekkosta. Sieltä he jatkoivat matkaansa ensin Svinhufvudin taloon Luumäen Kotkaniemeen, jossa isäntänä oli presidentti Svinhufvudin poika, maalaisliiton kansanedustaja Veikko Svinhufvud. Täältä Kekkonen siirtyi Luumäen asemalle, jossa asemalle kertynyt yleisö viritti Maamme-laulun.

Aseman laskusilta ja portaat päättyvät verkkoaitaan

Henkilökunnan asuinrakennus kuvattuna ratapihan toiselta puolelta

Asuinrakennuksen päädyn terassi

Aseman henkilökunnan asuinrakennuksen sisäpiha

 

Jääkäri ”Kitusen” muistokivi (Päivitetty 6.8.2015)

Ensimmäisen sisällissodassa kuolleen jääkärin Lauri Pelkosen muistokivi on pystytetty Pelkosen kuolinpaikalle Luumäen Taavetissa tammikuussa vuonna 1933

Kun pyöräilin 2.8.2015 Taavetin Linnoitukselta Taavetin asemalle huomasin tienvieressä Marttilantien ja Jääkärintien kulmassa jälleen uuden muistomerkin. Kyseessä on muistokivi, joka on pystytetty ensimmäisen Suomen sisällissodassa kuolleen jääkärin muistoksi.

Peitenimeä Kitunen käyttänyt Lauri Arvid Pelkonen oli syntynyt toinen päivä syyskuuta vuonna 1894 Viipurin läänin Pyhäjärvellä. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Jaakko Pelkonen ja Amanda Karoliina Lindroos. Lauri Pelkonen kirjoitti ylioppilaaksi Käkisalmen yhteiskoulusta vuonna 1913 ja liittyi Helsingin yliopistossa Karjalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän suoritti Kauppakorkeakoulussa vuosina 1913 ja 1914. Tämän jälkeen hän oli opettajana Räisälän Särkisalon kansakoulussa vuonna 1914 ja kirjurina Hiitolan - Raasulin rautatietyömailla vuonna 1915, ennen kuin siirtyi Saksaan ja liittyi vapaaehtoisena jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 30. tammikuuta 1916. Hän sai myös taistelukokemusta Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella. Kun pataljoona palasi rintamalta, siirrettiin Pelkonen 2. konekiväärikomppaniaan 10. heinäkuuta 1917. Hän osallistui vuonna 1917 Polangenissa järjestetyille erikoiskursseille  eli ns. pommarikurssille.

Lauri Pelkonen palasi Suomeen aselaiva S/S Equityllä Merikarvialle 3. komennuskunnan mukana. Laiva oli lähtenyt Saksasta 2. joulukuuta 1917. Kotimaahan palattuaan Pelkonen (peitenimellä Kitunen) komennettiin "Uuden metsätoimiston määräyksestä" Lappeenrantaan suojeluskuntakouluttajaksi ja suojeluskunnan johtajaksi Taavettiin. Pelkonen toimi Lappeenrannan suojeluskuntapiirissä sisällissodan alkuun saakka perustaen suojeluskuntia ja kouluttaen niihin miehiä. Koulutustehtäviä hän suoritti muun muassa Lappeella, Savitaipaleella, Luumäellä ja Joutsenossa.

Lauri Pelkosen muistomerkki alkuperäisessä asussaan.
Lähde: Rakas on meille tämä pitäjä. Kuvia ja tarinoita Luumäeltä. Sivu 62.

Tammikuun 17. päivänä 1918 ennen sisällissodan varsinaista syttymistä suorittivat Taavetin suojeluskuntalaiset punaisille tarkoitetun aselastin kaappaamisen Somerin pysäkillä. Molemmat alkavan sodan osapuolet kärsivät ase- ja ammuspulasta. Luumäen suojeluskunta lähetti ylioppilas Väinö Riihelän aseiden ostoon Viipurista. Valkoisten tiedustelijat olivat seuranneet punaisten aselähetyksiä rautateitse. Heidän tietoonsa tuli, että Viipurista oli 17.1. lähdössä punaisten aselasti Mikkeliin. Lasti yritettiin tuhota jo matkalla Simolassa, mutta aie epäonnistui. Väinö Riihelä kiiruhti Viipurista Taavettiin. Tavoitteena oli kaapata juna Taavetissa, jonne se oli pysäytetty. Riihelän johtama kahdeksan miehen ryhmä sai 19.1. asemapäällikön myötävaikutuksella asevaunun irroitetuksi junasta ja siirretyksi Somerharjun hiekanottosivuraiteelle. Somerharjussa ryhmällä oli käytettävissään vain kaksi hevosta rekineen. Niihin saatiin mahtumaan 70 japanilaista kivääriä ja noin 10 000 patruunaa.

Kun aselastin kaappaus tuli punaisten tietoon, teki Viktor Ripatin johtama Lappeenrannan työväenkaarti  noin 200 - 250 miehen vahvuisena junalla Taavettiin rangaistusretken 20. - 21.1.1918. Punakaartilaisten junan saavuttua aamuyöllä klo 4 tienoilla Taavettiin syntyi kaartilaisten ja jääkäri "Kitusen" johtamien joukkojen eli noin 50 - 70 suojeluskuntalaisen välillä tulitaistelu Taavetin yläkylällä apteekin lähellä. Kahakassa kaatui jääkäri "Kitunen" rinnan lävistäneeseen luotiin ja yksi suojeluskuntalainen haavoittui. Jääkäri Lauri Pelkosesta tuli näin ensimmäinen kansalaissodassa kaatunut jääkäri. Ripatin johtaman punakaartin miehistä kaatui yksi ja viisi kaartilaista haavoittui. Pelkonen oli kuollessaan naimaton ja oli edelleen kirjoilla Viipurin läänin Pyhäjärvellä. Hänet haudattiin yksityishautaan Pyhäjärven hautausmaalle. Taavetin yhteenoton sekavistakin vaiheista löytyy tarkempi kuvaus Willimiehen blogista.

Pelkosen kuolinpaikalle Taavetissa pystytettiin muistomerkki vuonna 1933. Muistomerkin tilasi suojeluskunta. Muistomerkin paljastustilaisuus oli kaatumisen 15-vuotispäivänä 20.1.1933. Paikalle oli saapunut 248 suojeluskuntalaista kunnioittamaan edesmenneen päällikkönsä muistoa. Muistomerkkiä on alkuaan ympäröinyt rauta-aita, jonka oviaukossa oli Karjalan vaakunatunnus ja vuosiluku 1918.  Rauta-aita poistettiin 1980-luvulla.

Neuvosto-Karjalan 15-vuotiselta taipaleelta

Arkistojeni aarteisiin kuuluu teos nimeltä Neuvosto-Karjalan 15-vuotiselta taipaleelta. Tämä 93-sivuinen kirjanen on painettu New Yorkissa vuonna 1935. Kirjan kustantajana oli Finnish Federation Inc, joka kuului amerikansuomalaisten kommunistijärjestöjen ryppääseen. Keskeinen suomalaiskommunistien järjestö, The Finnish Workers' Federation of the United States, perustettiin vuonna 1927 ja rekisteröitiin New York City:ssä vuonna 1932. Se oli poliittinen, mutta myös kulttuuri- ja opetualalla toimiva organisaatio, joka aktiivisesti tuki radikaaleja ammattiyhdistyksiä, farmareiden liittoja, osuustoimintaliikkeitä sekä työttömien liittoja. Vuonna 1941 Finnish Worker's Federation liittyi valtakunnalliseen kommunistijärjestöön nimeltä International Worker's Order. Tuo järjestö kuitenkin lakkautettiin 1950-luvun alussa, mutta järjestöjen toiminta jatkui edelleen paikallispiirien johdolla.

Lehtisen taustan avaamiseksi lienee tarpeen esitellä hieman käsitettä Neuvosto-Karjala

Neuvosto-Karjalan historiaa

Terveiset toveri Stalinilta

Kun vuonna 1917 Venäjästä itsenäistynyt Suomi oli käynyt verisen sisällissodan, heräsi Suomessa halu liittää itärajan takana olevia sukulaisheimojen asuttamia alueita Suomen yhteyteen. Varsinkin monissa Suomeen rajautuvissa kunnissa sekä Aunuksessa että Vienan-Karjalassa esiintyi myös paikallisen väestön keskuudessa toiveita liittymisestä Suomeen. Nämä pyrkimykset epäonnistuivat, kun Suomesta saapuneet vapaaehtoisjoukot ja paikalliset bolsevikkeja vastaan aloiteut kansannousut epäonnistuivat. Rauhanneuvotteluissa Neuvosto-Venäjän kanssa Suomi luopui vaatimuksistaan karjalaisten asuttamaan Itä-Karjalaan, mikäli Neuvosto-Venäjä järjestää alueelle itsehallinnon.

Ennen kuin Venäjän ja Suomen väliset rauhanneuvottelut Tartossa alkoivat, antoi yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea   asetuksen Karjalan työkommuunin perustamisesta Aunuksen ja Arkangelin kuvernementtien karjalaisten asuttamalle seudulle kesäkuussa 1920. Runsaasti suomalaisia punaisia (yli 5000) oli paennut Suomen sisällissodan jälkeen Venäjälle, ja monet heistä nousivat johtaville paikoille Itä-Karjalassa. Heistä Edvard Gyllingistä tuli Itä-Karjalan vallankumouskomitean puheenjohtaja eli  käytännössä pääministeri. Neuvostoliiton perustamisen jälkeen Karjalan Työkommuunin nimi muutettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi vuoden 1923 heinäkuussa. Vuonna 1929 Wall Streetin pöärssiromahduksesta alkaneen pulakauden seurauksena kymmenettuhannet työttömiksi jääneet, tai taloudelliseen ahdinkoon joutuneet ihmiset Suomessa ja Pohjois-Amerikassa uskoivat kommunistijärjestöjen propagandakutsuun. Kutsun taustalla ei ollut pelkkä  hyväntahtoisuus, vaan myös taloudellisen hyödyn tavoittelu. Nimittäin samaan aikaan oli Neuvostoliitossa huutava pula ammattityövoimasta ja ensimmäisen viisivuotissuunnitelman tavoitteet olivat kovat. Kommunistien kutsuviesti oli: Tulkaa rakentamaan Karjalaan työläisten paratiisia, jossa poissa on työttömyys ja pula, ja jossa kaikista työläisistä pidetään hyvää huolta.

Teoksen sisälehti

Ensimmäisiä suomalaisia siirtolaisia Amerikasta ja Kanadasta saapui Venäjälle jo pieniä määriä 1920–luvun alussa. Neuvosto-Karjalan johto värväsi ammattitaitoisia amerikansuomalaisia työläisiä työhön Karjalaan Moskovan suostumuksella vuodesta 1931 alkaen. Tavoitteena oli työn tuottavuuden lisääminen metsäteollisuudessa, joka oli Neuvosto-Karjalan tärkein talousala. Lisäksi tahdottiin saada kansallista eli siis suomalaista ainesta Neuvosto-Karjalan työläisväestöön. Neuvosto-Karjalaan muutti pelkästään vuosina 1931–1935 noin 6 000 amerikansuomalaista.

USA:n ja Kanadan suomenkielisen kommunistisen lehdistön aloittama laaja propagandakampanja pohjusti ja edisti värväämistoimintaa. Nämä siirtolaiset uskoivat vilpittömästi uudenlaisen yhteiskunnan ja vapaan työn mahdollisuuksiin. Tätä uskoa vahvisti pettymys Amerikassa vallitsevaan talousjärjestelmään Wall Streetiltä alkaneen talouslaman aikana. Amerikansuomalaiset uskoivat saavansa Neuvosto-Karjalasta mielekästä työtä  ja he halusivat mukaan rakentamaan parempaa tulevaisuutta eli sosialismia. Siirtolaisten työsopimukset tehtiin heidän kanssaan yleensä kahden vuoden ajaksi, mutta suurin osa heistä  ajatteli jääväänsä Neuvostoliittoon lopullisesti. Siirtolaiset lähtivät Neuvostoliittoon perheineen ja he toivat mukanaan koneita, kalustoa ja valuuttaa. Neuvosto-Karjalan johto perusti vuonna 1931 New Yorkiin ja Torontoon värväyskonttorit. Niiden toiminnan organisoi suomalainen kommunisti Matti Tenhunen ja hänen vahvan roolinsa takia New Yorkin konttoria kutsuttiinkin "Tenhus-Matin staapiksi."

Matkailumainos kirjasen sivuilta

Neuvosto-Karjalan värväys kohdistui nimenomaan ammattitaitoiseen työvoimaan. Lähtijän piti saada paikallisen kommunistisen työväenyhdistyksen suositus. Lisäksi häneltä vaadittiin valmiutta sosialismin rakennustyöhön ja uskollisuutta neuvostovallalle. Amerikansuomalaisten perustamia kolhooseja olivat mm. Hiilisuo lähellä Petroskoita, Säde Aunuksessa ja Vonganperä Uhtualla. Eniten amerikansuomalaisia asui Petroskoissa, Kontupohjassa sekä Äänisenrannan ja Prääsän piireissä.

Kuten jo yllä mainitsin, tapahtui laajaa muutto Neuvosto-Karjalaan myös Suomesta 1930-luvun alkuvuosina Myös tähän muuttoaaltoon vaikutti propagandakampanja, jota Neuvosto-Karjalan johto ja Suomen kommunistit harjoittivat ulkomaisten työläisten värväämiseksi. Noin 12 000—15 000 loikkaria siirtyi Suomesta Neuvostoliittoon vuosina 1930—1934. Suomesta tullleita loikkareita ei kohdeltu suinkaan yhtä hyvin kuin Pohjois-Amerikasta saapuneita kommunisti. Suomesta tulleet joutuivat aluksi turvallisuuspalvelun OGPU:n tarkastusleireihin. Sieltä heidät myöhemmin määrättiin työhön Neuvostoliiton eri alueille tai GULAG:in pakkotyöleireille (valtionrajan luvattomasta ylityksestä rangaistiin kolmen vuoden vankeustuomiolla). Vuoden 1932 jälkeen suuri osa rajaloikkareista jätettiin työhön valtakunnanrajasta kaukana oleville Karjalan ja Leningradin alueen seuduille. He asuivat erikoistaajamissa OGPU:n valvonnassa, eikä heillä ollut henkilöpapereita. He eivät saaneet poistua luvatta työ– ja asuinpaikaltaan. Lisäksi heidät määrättiin aikaisemmasta työkokemuksestaan huolimatta usein raskaaseen työhön rakennuksille, metsä– tai vuoriteollisuuteen.

Proletaarinen luokkataistelutervehdys

Kirjasen tehtävä

Kirjasen tehtävänä on kuvata paitsi Neuvosto-Karjalan "menestystä" 15 olemassaolovuoden aikana, luoda alueesta myönteinen kuva niille vasemmistolaisille amerikansuomalaisille, jotka olivat jääneet asumaan uudelle mantereelle. Siinä tehtävässä alkoi ollakin sarkaa, sillä pettyneiden siirtolaisten paluuvirta oli jo käynnissä. Suurelle osalle heistä palaaminen ei onnistunut. Tuhansien kohtalona oli kuolla joko teloitettuna ja nääntyneenä tauteihin ja nälkään vankileirien saaristossa. Kun kirjanen ilmestyi vuonna 1935, tuuli oli jo kääntynyt.  Neuvosto-Karjalan johtajan Edvard Gyllingin suomalaisia suosinut kansallisuuspolitiikka tuomittiin kommunistisen puolueen Karjalan aluekomitean kokouksessa tammikuussa 1935. Saman vuoden lokakuussa hänet ensimmäisessä puhdistusaallossa erotettiin tehtävistään Karjalassa yhdessä Kustaa Rovion kanssa. Vallasta syrjäytettyä Neuvosto-Karjalan johtoa syytettiin "puolueenvastaisesta nationalistisesta toiminnasta" ja "lähentymisestä porvarilliseen Suomeen". Gylling siirrettiin Moskovaan Maailmantalouden instituutin tieteelliseksi työntekijäksi, ja siinä tehtävässä hän toimi vuosina 1935–1937. Hänet vangittiin heinäkuussa 1937 ja teloitettiin 14.6.1938. Kaksi kolmasosaa Karjalan suomalaisista joutui vainojen uhreiksi suuren terrorin aikana. Noin neljä tuhatta heistä ammuttiin vuosina 1937—1938. 

Kirja sisältää seuraavat artikkelit:

Neuvosto-Karjalan kartta

Neuvosto-Karjalan kartta

Sisällöltään sosialistista. Lainaus toveri Stalinilta

Lukijoillemme. Kirjan toimitus

Neuvosto-Karjala 15-vuotias. Eero Haapalaisen katsaus Neuvosto-Karjalan 15-vuotiseen taipaleeseen.

Karjala - laulujen maa. Yrjö Sirolan artikkeli Karjalan vahvasta osuudesta suomalaisessa kansallisessa kulttuurissa, mutta luokkataisteluhengessä

Bandiittien hyökkäys Neuvosto-Karjalaan. Eero Haapalaisen artikkeli ilkkuva artikkeli suomalaisten vapaaehtoisten sotaretkistä Vienassa ja Aunuksessa

Suomen porvaristo ja Neuvosto-Karjala. Asser Salon artikkeli, josta muuten löytyy Kiimasjärven "sankarin", toveri Toivo Antikaisen lausumana:
Neuvostoliitto ei halua yhtään tuumaa lisää maata, koska sitä on aivan riittämiin.

Petroskoi - sosialistiseki Neuvosto-Karjalan pääkaupungiksi. Petroskoin kaupunkineuvoston puheenjohtajan Verner Forsteni esittely kaupungistaan.

Tulinen vallankumoustervehdys kanadasta

Kaksi tietä. Nimimerkki Iivon vertailua sosialistisen Karjalan ja fasistisen Suomen välillä.

Kontupohja, Karjalan uusi teollisuuskeskus. Kontupohjan paperitehtaan ensimmäisen johtajana Hannes Järvimäen artikkeli kaupungista ja sen tehtaista

M.I.Kalin karkotettuna Aunuksessa. N. Seletski

Mahtava voima. Kollektiivitalous "Kulttuuri". Vik Krause

Tieteellinen tutkimustyö Karjalassa. S.A. Makarjev

Koski ja kylä. O. Johanssonin propagandistinen artkkeli kosken valjastamisesta:
Koski lakkasi olemasta. Kylä muuttui sosialistiseksi
Toinen viisivuotinen. J. Tihisen ylistysruono viisivuotissuunnitelmalle

Karjalan vesivoimalähteet. A. Usenius

Stalinin kanava. V.Vuokon ylistys Stalinin kanavalle.

Karjalan metsärikkaudet sosialistisessa rakennustyössä. Matroosan metsätypunktilta.  Arvo Lehdon artikkeli amerikansuomalaisten kansoittamasta metsätyömaakeskuksesta
Tukkimiesten mietteitä. J. Hannulan artikkeli Kanadan tukkityöläisten lähetystön vierailusta. mm. Matrosan metsätyöpunktilla.

Oi, katsokaa. O. Johanssonin pateettinen runo Karjalalle

Ulkolaiset työläiset Karjalan sosialisessa rakennustyössä. Katso artikkeli alla

Syvän vaon kyntäjät. Eemeli Parraksen artikkeli amerikansuomalaisten Säteen kommuunista Aunuksessa

Hiilisuon raivaajat. Lauri Luodon ja O. Johanssonin artikkeli Hiilisuon neuvostotilasta, jonka kantajoukon muodostivat Amerikasta ja Suomesta tulleet.

Neuvosto-Karjalan nainen sosialismia rakentamassa. Siina Urpilainen

Meidän Kalevalamme. Gennadij Fisch

Näin käytti tsarismi Karjalan aluetta. N. Vinogradov

Karjanhoidon kehttäminen Neuvostoliitossa

Karjalan kantele. Viktori Gudkov

Työläisten joukkokontrolli. G.F. Solodij
"Antaa nakertajien nakertaa". Nimimerkki K.A.S:n kolumni ei-kommunistista työväenliikettä vastaa. Sapiskaa saavat Raivaaja-lehti, Industrialisti-lehti, tuplajuulaiset (IWW) ja Oskari Tokoi

Karjala kansalaissotien ja interventsion kohteena L. Letonmäki

Miten työskennellään Vilgan punktilla. Hannes Juvosen kirjoittama Petroskoin lähellä olevan, amerikasuomalaisten miehittämän, Vilgan metsätyömaan kuvaus.

Juhlasointuja. Jalmari Virtasen juhlaruno 15-vuotisjuhlaan

Taide ja kirjallisuus Neuvosto-Karjalassa. Eemeli Parras

Kuvaamataide Neuvosto-Karjalassa. Hannes Pulkkinen

Maailman suurin suksitehdas. S. Kankaanpää

Sanomalehdistön ja kirjallisuuden kustantaminen Neuvosto-Karjalassa. Matti Tenhunen

Proletariaatin diktatuuri on demokratian korkein muoto. N. V. Arhipov

Poimin lopuksi näytteeksi yhden kirjasen artikkeleista. Ollos hyvä!

Ulkolaiset työläiset Karjalan sosialistisessa rakennustyössä

Edvard Gylling

KARJALA sai ennen riittävästi työvoimaa laajan Neuvostomaan muilta alueilta. Mutta kun sosialistinen rakennustyö laajeni ja jokaisella alueella alkoi kuumeinen uuden luominen, kuivui se virta, jota myöten Karjala oli aikaisemmin saanut tarvitsemansa työvoiman.

Samaan aikaan kuin myrskyisästi nousi ja vyöryi rakennustyön mahtava aalto yli avaran maamme, alkoi kaikissa kapitaalin maissa syvin finanssi-, teollisuus-, kauppa- ja maatalouskriisi, mitä historia tuntee. Proletaareja kymmenmiljoonin joutui vaille työtä, vaille asuntoa, ruokaa ja vaatteita. Näiden tapahtumien seurauksena alkoi vastaaviin Neuvostoliiton laitoksiin saapua porvarimaiden eri kansallisuuksiin kuuluvilta työläisiltä ja korkeamman teknillisen sivistyksen omaavilta henkilöiltä kyselyjä: onko mahdollista siirtyä Neuvostoliittoon, josta työttömyys oli poistettu? Myöskin Neuvosto-Karjalan toimihenkilöt saivat ulkomailta: Yhdysvalloista, Kanadasta, Ruotsista ja Suomesta samanlaisia kyselyjä.

Karjalaan siirtymistä haluavien suurin osa oli metsä-, rakennus- ja muun puutyöalan työläisiä sekä automekaanikkoja ja konemiehiä; joukossa oli pienfarmareita ja maataloustyöläisiä. Kyselykirjeisiin vastattiin myönteisesti sekä järjestettiin näiden tänne siirtyvien työläisten työpaikkoihin sijoittelut.

Nyt on kulunut 5 vuotta, kun tämä ulkolaisten työläisten Neuvosto-Karjalaan tulo alkoi.

Neuvosto-Karjalan johtoa ja kommunistisen
ihanneyhteiskunna rakentajia

Erittäinkin on ulkolaisia metsätöissä. Metsätyöt muodostavatkin Karjalan valtavimman tuotantoalan.

Matroosan hakkuualueelle sijoittautui ensimäinen Kanadasta tullut metsätyöjoukko v. 1930—31 sesongin alussa. Se joutui tekemään paperipuita. Tulos oli tällä hakkuukaudella noin 1,000 kiintokuutiometriä miestä kohden (5-7 kiintokuutiometriä päivässä). Parhain tulos oli 1400 kiintokuutiometriä. Sen hakkasi Pohjois-Ontariosta tullut toveri Svante Luopa.

Näitä tuloksia pidettiin silloin korkeimpina saavutuksina. Mutta seuraavina hakkuukausina alettiin toteuttaa brigaadijärjestelmää. Se kohotti tuotantoa. Otettiin myös käytäntöön sosialistinen kilpailu ja iskuruus. Parhaimpia palkittiin eri tavoilla. Työn tuottavaisuus kohosi entisestä kaksinkertaiseksi. Niinpä esimerkiksi toveri M. Aaltosen 3-miehinen brigaadi viime hakkuukautena teki 3,274 kiintokuutiometriä tukkeja ja paperipuita ja ajoi puut yhdellä hevosella traktoritien varteen. Monet muut brigaadit lähentelevät tätä saavutusta. Niin on tehnyt esim. Vilgan punkti, jota voimme pitää Matroosan "nuorempana veljenä". Neljä vuotta sitten oli punktin tehtävänä hakata ja ajaa 32,000 kiintokuutiometriä. Viime talvena oli suunnitelma jo 107,000 kkm. Se täytettiin ja ylitettiin.

Etumaiset tukkityöläisten brigaadit hakkaavat jo miestä kohti 12—16 kkm päivässä. Kilpaillessa huipputuloksia saavuttaneet toverit pääsevät 27—29 kiintokuutiometriin.

Neuvosto-Karjalan johtoa

Töiden mekanisoinnin johdosta alenevat tuotantokustannukset. Esimerkiksi Vilgajoen uittokustannukset ovat alentuneet 2 viime vuoden aikana 64 kopeekkaa kkm kohti. Lososinassa, Internationalessa, Tumbassa, Luusalmella ja Uhtualla ovat tulokset jokseenkin samalla tasolla.

Nämä tulokset on saavutettu siten, että töihin on sovellutettu sosialistiset työmetoodit, jollaisia ei ole missään kapitalistimaassa. Työtä tehdään uusiaikaisilla työvälineillä ja koneilla. Samalla kun kapitalistimaista tulleet tukkityöläiset ovat mukanansa tuoneet työtottumuksensa, ovat he ammattitaitoaan opettaneet karjalaiselle kollektivistille, joka nyt hyvällä menestyksellä kilpailee ulkoatulleen työvoiman kanssa.

Rakennustyöalalla ovat kapitalistimaiden entiset työläiset olleet tavallaan pioneereja uusien menetelmien käytäntöönotossa ja työnlaadun parantamisessa. On rakennettu ennentuntemattomia "amerikalaisia" lautataloja, termoliittirakennukset on myöskin huomattu käytännöllisiksi; ne ovat neuvostokeksintöä. Ulkoatulleiden muurarien ja rapparien työtavat ovat nopeuttaneet työtä ja huomattavasti alentaneet kustannuksia. Mainittakoon vielä, että varsinkin Amerikasta tulleet työläiset ovat mukanaan myös tuoneet erilaisia työkoneita, jotka rakennustöitä tehdessä ovat nyt käytännössä.

Vastuunalaisille paikoille rakennustöiden johdossa on Neuvosto-Karjalassa asetettu ulkomailta tulleita työläisiä. Mainitsemme muutaman esimerkin. William Suikkanen on nyt Petroskoin kaupungin rakennustrustin johtajana ja tämän trustin II piirin johtajana on toveri Lauri Wax, joka työläisnostokkaasta on kohonnut tärkeiden töiden johtoon. Petroskoin suuremmat rakennukset kuuluvat näet tälle piirille nykyään. Tunnetuksi ovat tulleet myös sellaiset iskurit kuin rappari toveri Ranta-aho, joka keskimäärin täyttää suunnitelmat yli 200%, toverit Savenius, Paavo Honka, Juho Koski, A. Jokinen, J. Viitala, M. Aalto, y.m. Kontupohjassa ulkoatulleet rakennustyöläiset ovat myöskin kunnostautuneet, paitsi suurten yhteiskunnallisten ja asuinrakennusten alalla, myöskin tehdasrakennuksilla.

Kapitalistimaista tulleet automekaanikot, sorvarit ja mestarit ovat olleet mukana rakentamassa Petroskoin auto- ja traktorikorjaustehdasta. Nyt on Karjalassa jo yli 500 autoa ja noin 200 traktoria. Lisäksi kaikenlaisia, moottoreita ja muita koneita. Näiden kunnossapitäminen kysyy huomattavan määrän ammattimiehiä ja perusremontit sitäpaitsi vaativat erikoista tehdasta, jota varten on mainittu Petroskoin remonttitehdas.

Karjalan eri piireissä toimivat konetraktoriasemat kollektivistien palveluksessa, metsänhakkuujärjestöillä on eri piireissä omat korjaamonsa, samoin muilla talousjärjestöillä. Karellessin huomattavimmat korjausverstaat ovat Matroosassa, Vilgassa, Losovinassa ja Internationalessa, jotka yhdessä Petroskoin verstaan kanssa kantavat vakavan vastuun sekä metsätyösuunnitelmien ajallaan toteuttamisessa että varustelun ja matkustajaliikenteen säännöllisessä toiminnassa.

Keksintätyössä ja ratsionalisoimistehtävissä ovat ulkoatulleet työläiset kilpailemassa toisten kanssa. Lankkutiet tukinajoa varten, autojen käyttäminen tukkikuormain vetäjinä sekä auton peräkärryjen vakiinnuttaminen liikenteessä on suoritettu etupäässä ulkolaisten työläisten esityksen perusteella. Keksintätyötä kaikin tavoin koetetaan edistää. Sitä varten on olemassa koko Neuvosto-Karjalaa käsittävä Keksijäin liitto, jonka puheenjohtajana nyt on toveri Gylling. Kullakin työmaalla on keksijäyhdistyksensä. Hyväksytyistä keksinnöistä ja ratsionaliehdotuksista annetaan palkinnot.

Kulttuuri- ja valistustyöhön osallistuvat ulkolaiset työläiset innolla. He myös erilaisilla kursseilla, kokouksissa ja neuvotteluissa ottavat oppia ja antavat kokemuksiaan toisten tietoon. Heidän lapsensa käyvät neuvostokoulua ja on jo monia näistä korkeammissa oppilaitoksissakin. Näin me näemme sosialistista yhteiskuntaa rakentamassa myöskin kulttuurialalla  eri  maiden  työläiset,  kokoontuneina  Neuvosto-Karjalaan.

"Olemme saavuttaneet menestyksiä siksi, että meillä on ollut oikea puolueen johtava linja ja olemme kyenneet organisoimaan joukot tämän linjan toteuttamiseksi, puhumattakaan siitä, että ilman näitä ehtoja meillä ei olisi niitä menestyksiä, jotka meillä nyt on ja joista me oikeudella ylpeilemme," lausui toveri Stalin puolueen XVII edustajakokouksessa. Tämä lausunto soveltuu myöskin Neuvosto-Karjalan oloihin, missä kapitalistimaista tulleet työläiset raatavat rinnan paikallisten työläisten kanssa ja kohottavat puolueen ja sen johtajan toveri Stalinin johdolla talouttamme sekä kulttuuritasoamme.

Kapitalistimaista tulleista, vielä monessa asiassa pikkuporvarillisia käsityksiä omaavista työläisistä, joilla kuitenkin on rehellinen vallankumouksellinen innostus, kasvaa samalla uusia ihmisiä, kuten toteaa m.m. eräs Amerikasta tullut toveri Hannula: "Opimme sosialististen työmuotojen valtavan salaisuuden. Me olemme siirtymässä sosialistisen yhteiskuntaihmisen kandidaateiksi."

LEO LEINO

Jalkaväkirykmentti 200:n muistomerkki Taavetissa

Virolaisen vapaaehtoisrykmentin, JR 200:n, muistomerkki Luumäen kunnantalon edessä Taavetissa

Luumäen "lenkilläni" 2.8.2015 pysähdyin Taavetissa osoittamaan kunnioitustani niille yli 3000 virolaiselle vapaaehtoiselle, jotka taistelivat Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Heidän uhrauksiaan uskallettiin arvostaa julkisesti vasta Viron saatua itsenäisyytensä takaisin ja Neuvostoliiton romahdettua. Parempi toki myöhään kuin ei milloinkaan.

Virolaisen taiteilija Aavo Ermelin suunnittelema "Suomen-poikien" eli JR 200:n muistomerkki on pystytetty perustamispaikkakuntansa Luumäen keskustaajamaan. Taavetissa. Luumäen kunnantalon edessä oleva muistomerkki on tehty Salpalinjan estekivestä. Muistomerkki paljastettiin 18.8.1991 ja sitä oli juhlimassa nelisensataa "Suomen-poikaa". Tilaisuudessa oli mukana silloinen Viron ulkoministeri ja tuleva presidentti Lennart Meri. Siinä lukee teksti:

Suomen itsenäisyyden ja Viron kunnian puolesta.

Kokosin "Suomen-poikien" vaiheista alle yhteenvetoa:

Soomepoisid - pienen kansakunnan nuoret miehet lastuina historian laineilla 

Kun Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota syttyi 22.6.1941,  saksalaiset joukot etenivät nopeasti Baltiassa ja valtasivat Tallinnan 28.8.1941. Samalla päättyi vuoden päivät kestänyt puna-armeijan miehitys Virossa. Ne Viron kansallismieliset, jotka eivät halunneet liittyä saksalaisten nopeastai muodostamaan ns. Viron Legioonaan, siirtyivät joko Viron metsiin tai tulivat Suomenlahden yli ja ilmoittautuivat vapaaehtoisina Suomen armeijaan.

Muistomerkin vieressa ollut "ajan patinoima", taittunut infolappunen

Kun Saksan tappio alkoi häämöttää talvella 1943, se järjesti Baltiassa kutsuntoja. Virossa palvelukseen palvelukseen viisi peräkkäistä ikäluokkaa. Aikomuksena oli perustaa virolainen yhtymä, joka olisi lähetetty taistelemaan kauas Kaukasukselle. Virolaiset olivat maanpuolustustahtoisia, mutta he pitivät vastemielisenä ajatusta taistella vieraalla maaperällä ja toisen diktatuurimaan joukoissa. Niinpä monet päättivät liittyä ihailemaansa Suomen armeijaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta löytyy virolaisten vapaaehtoisten vaiheista vuosilta 1943 - 1944. Kansanedustaja, tuleva pääministeri ja presidentti Urho Kekkonen oli virolaisten vapaaehtoisten tärkein avunantaja. Kun loppuvuodesta 1943 perustettiin Helsinkiin Eesti büroo, sen rahoitus tuli Urho Kekkosen johtamalta Suomalaisuuden liitolta. Suomen armeijassa palveleville virolaisille vapaaehtoisille tarkoitettu Malevlane-lehti sai samana vuonna Kekkosen hakemuksesta julkaisuluvan. Vapaaehtoisille virolaissotilaille perustettiin Sturenkatu 4:ään myös lomakoti. Suomalais-Virolainen Seura, jonka puheenjohtajana myös oli Urko Kekkonen oli,  vuokrasi Jollaksen kartanon virolaisten pakolaisten huoltotukikohdaksi.

Lähes 3400 nuorta virolaista miestä matkusti Suomeen vuosina 1942-1943 pienillä moottoriveneillä yli Suomenlahden. Virolaiset moottoriveneet toivat heidät lähinnä Porkkalan ja Helsingin edustojen saariin, mm Pirttisaareen.  Kuulustelujen jälkeen miehet vietiin Helsinkiin Jollaksen kartanoon, jossa heille tarjottiin mahdollisuutta mennä metsätöihin tai sotilaskoulutukseen. Heistä alettiin käyttämään nimitystä "Soomepoisid, Suomen-pojat".

Ensimmäiset saksalaisten kutsuntoja pakoilevat virolaiset tulivat Suomenlahden yli kevättalvella 1943.  Ensimmäinen virolaiserä liitettiin Jalkaväkirykmentti 47:een sen III pataljoonaksi. Virolaiset kuljetettiin Helsingin soutustadionilla suoritetun varustamisen jälkeen mm. Nurmekseen ja Luumäen Taavettiin. Virolaisten määrän jatkuvasti kasvaessa perustettiin Taavetissa 9.2.1944 virolaisista miehistä koottu Jalkaväkirykmentti 200.  Rykmentin komentajaksi määrättiin everstiluutnatti Eino Kuusela, joka hallisti kielen sekä oli perhetynyt Viron asioihin sikäläisessä sotakorkeakoulussa. Rykmentin 1. pataljoona sijoituspaikaksi määrättiin Jalkala Karjalan kannaksella. Toinen pataljoona sijoittui Taavettiin ja sen ympäristökyliin. Taavetissa toi rykmentin esikunta, upseeri- ja aliupseerikoulu, kranaatinheitin-  ja panssarintorjuntakomppaniat.  Rykmentin koulutustarkastu pidettiin toukokuun lopulla 1944.

JR 200:n I pataljoona, sai "tulikasteensa" 9.6.44 alkaneessa venäläisten suurhyökkäyksessä. Rajajoelta Viipurinlahdelle perääntyessä kaatui lähes 30 virolaissotilasta. JR 200:n II pataljoona saapui Taavetista Viipurinlahdelle 20.6.1944. Raskaimpien taistelujen jälkeen JR 200 siirrettiin Vuoksen alueelle ja siellä sen taistelutoiminta muodostui lähinnä asemasodaksi.  Suomen-pojat täyttivät taisteluissa urhoollisesti tehtävänsä. Myös Suomen merivoimissa palveli suuri joukko virolaisia vapaaehtoisia. Yhteensä virolaisia vapaaehtoisia oli puolustusvoimissamme 3350 miestä, joista kaatui noin 200. Luumäkeläiset ovat muistelleet virolaisten olleen iloisia velikultia, jotka eivät suinkaan viettäneet vapaa-aikaansa toimettomina. heidän joukossaaan oli tavattoman hyvi taiteilojoita, soittajia, lauljia ja - pontikakeittäjiä

Rintamatilanne Virossa heikkeni heinäkuun lopulla 1944, kun venäläiset joukot valtasivat ensin 23.7. Pihkovan ja seuraavana päivänä Narvan. Viron tapahtumat vaikuttivat heti JR 200:n miesten mielialaan. Taisteluthan riehuivat nyt heidän kotitanhuvillaan. Virolaisten keskuudessa tehtiin kysely halukkaista kotimaahan palaajista. Suuri enemmistö halusi palata kotimaahansa. Lopulta lähtijöiden määrä oli 1752.

Virolaiset siirrettiin Myllypellon asemalta junalla Hankoon ja sieltä edelleen aseettomina 19.8.1944 saksalaisella Wartheland-laivalla Viron Paldiskiin ja Sakuun Männikun koulutuskeskukseen. Osa virolaisista siirrettiin rintamalle ja osa määrättiin uudelleen koulutukseen. Puna-armeija valtasi Tallinnan 22.9.1944 ja virolaiset joukot perääntyivät Keski-Viroon. Saksalaisten käskyn mukaisesti virolaisten joukkojen piti mennä Viljandin kautta Riikaan ja sieltä edelleen Saksaan. Suurin osa virolaisista halusi jäädä Viron maaperälle paeten metsiin ja kotiseuduilleen. Myöhemmin osa heistä pakeni merta pitkin joko suoraan tai Suomen kautta Ruotsiin.  Virosta pääsi länteen vajaat 500 Suomen-poikaa ja puna-armeija vangitsi heistä yli 1000.

Neuvostoliiton tuomioistuimet määräsivät suurelle osalle Suomen-poikia pääsääntöisesti §58-1a:n mukaisesti pakkotyötä 15+5+5 vuotta, jota vankileireillä eloon jääneet sovittivat eri puolilla Siperiaa yli 10 vuotta. Usein myös heidän perheenjäsenensä kyyditettiin Siperiaan.
----

Post scriptum

Eesti auks, tuleviku pandiks! Viron kunniaksi, tulevaisuuden pantiksi!

Näin luki siinä lipussa, jonka poikiaan takaisin kotiin odottaneet Viron äidit antoivat Suomessa 1944 taistelleelle, virolaisista vapaaehtoisista koostuneelle Jalkaväkirykmentti 200:lle, virolaisten juhlapäivänä, Voitonpyhänä 23.6.1944. Lippu vietiin Suomesta rykmentin miesten mukana takaisin kotimaahan 19.8.1944.

Luumäen lenkki 2.8.2015

Luumäen kirkonmäelle rakennettiin seurakuntatalo vuonna 1920 Valkolan pitäjäntuvan hirsistä

Aurinkoisen sunnuntaiaamun pyörävaellukseni kohteeksi valitsin Luumäen - Taavetin-seudun. Reittinä oli Lappeenranta - Jurvala - Suo-Anttila - Luumäen kirkko - Taavetti- Jurvala - Lappeenranta. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana oli Kuutostien molemmin puolin levittäytyvä

"Elo tää juoksuhaudoissa on.." Salpa-aseman entisöityä
juoksuhautaa Luumäen Askolassa

Salpalinja, jonka virallinen nimi onkin kuulemma Salpa-asema. Kolusin Askolan salpa-asemassa puolustulinjan rakenteita aika pitkälle tien eteläpuolelle. Tien lähistöllä olevat miehistösuojat / -bunkkerit ovat lukossa. Merkityn polun varrella olevat infotaulut täydentävät hyvin näkö- ja elämyshavaintoja. Alueelta on raivattu risukko, joten siellä on helppo liikkua. Kun sitten siirtyy merkitystä polulta etelämmäs, Salpa-asemahan jatkuu aina Suomenlahteen saakka, alkaa löytyä myös pahoin pusikoituneita puolustusrakenteita. Niissä on kuitenkin se hyvä puoli, että bunkkerien ovet ovat apposen auki, eli mikäli haluaa testata suljetun paikan kammoaan ja tutustua lepakoihin, ei kun sisään. Kannattaa ottaa kuitenkin taskulamput mukaan. Kuutostien pohjoispuolelle jää järven ja tien väliin vain melko kapea (parisataa metriä) mäenharjanne, joka laskee jyrkästi Kivijärven. Sitä rinnettä olisi ollut vihollisen lähes mahdoton nousta ylös.

Luumäen asema

Wäinö Aaltosen veistämä Oikeustaistelun muistomerkki
vuodelta 1937 seisoo ruohokentän keskellä unohdettuna,
mutta ikihongan vartioimana

Salpalinjan jäätyä taakseni saavuin Jurvalaan, jossa käännyin Suo-Anttilan tielle (tie n:o 3842). Kävin tarkastamassa, missä kunnossa on Luumäen asema. Henkilöliikenne asemalle lakkasi 21.5.1988 ja käyttämättömyys ja huoltamattomuus näkyvät selvästi asemarakennusten kunnossa. Komea asemarakennus ja sen vieressä seisovat kaksi muuta rakennusta ansaitsisivat toisenlaisen kohtelun. Aseman rakennukset ovat siirtyneet Senaatti-kiinteistöjen omistukseen vuonna 2014. Asemarakennuksia ei ole suojeltu millään tavalla, joten niiden kohtalo on täysin auki.

Asemarakennuksen takana, sen itäpuolella, seisoo komea muistomerkki ruohottuneella jalustalla. Kävin kuvaamassa senkin. Kyseeessä on kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen veistämä Oikeustaistelun muistomerkki.  Se pystytettiin Luumäen asemalle vuonna 1937. Muistomerkkiä  siirrettiin 14 metriä kauemmas radasta vuonna 2009 ratatöiden takia. Uuden Kuutostie-linjauksen vuoksi on esitetty sen siirtämistä entisen käräjätalon vieressä olevalle tontille.

Tämän jälkeen kiersin ylimenosiltaa pitkin radan toiselle puolelle, jossa on laaja Nurminen Logisticsin terminaalialue. Avoimelle terminaalikentälle ajoi ukrainalainen rekka, jonka kuljettajan kanssa aloitin keskusteluni tervehdyksellä "Слава Україні! (= kunnia Ukrainalle)" Vastauksena kuului  "Героям слава! (= kunnia sankareille" Auto oli tullut Chernihivin (Чернігів) alueelta, joka on muuten vain muutamien kymmenien kilometrien päässä surullisen kuuluisasta Chornobylin (Чорнобиль) kaupungista.

Seuraavaksi kuvauspaikaksi ilmestyi tienviereen Kangasvarren koulu, joka koostuu useassa yhteydessä rakennetuista koulutiloista. Koulu on perustettu vuonna 1895, joten se juhlii /on juhlinut? tänä vuonna 120-vuotista taivaltaan. Tapasin koulun pihalla lasten kanssa pyöräilemässä olleen koulun entisen oppilaan.

Kangasvarren koulu

Kun juttelin tämän Moskovassa asuvan herran kanssa, huomasimme olevamme melkein sukulaisia. Molempien isoisät olivat palvelleet aikoinaan rautateillä Pietarissa Suomen asemalla. Minun isoisäni tuli salaa rajan yli takaisin Suomeen vallankumouksen jälkeen vuonna 1919, hänen isoisänsä vuonna 1918 virallista tietä ja luvallisesti.

Kangasvarren koulun jälkeen oli edessä pitkä taival Suo-Anttilan tietä Kirkkotien risteykseen asti. Suuntana oli Luumäen kirkko ja hautausmaa. Perehdyin hieman

Luumäen kirkko valmistui vuonna 1845

kirkkorakennuksen historiaankin. Vuonna 1833 valmistuneet kirkon piirustukset on tehty Carl Ludvig Engelin johtamassa Intendentinkonttorissa. Piirustukset laati Intendentinkonttorin konduktööri Anders Fredrik Granstedt, ja ne noudattivat Engelin vuonna 1824 suunnitteleman Alajärven kirkon piirustuksia. Luumäen kirkkoa pystytettiin vuosina 1843–1845 ja se vihittiin käyttöön 1845. Luumäen noin 1000-paikkainen kirkko on empiretyylinen keskeisesti korostettu sisäviisteinen (mitähän sekin tarkoittaa?) ristikirkko. Komeana seisoi 170-vuotias vanhus edelleen kiviaidan ympäröimänä kirkonmäellä. Kirkonmäen alueeseen kuuluu erottamattomasti tietysti myös vanha kellotapuli, joka on valmistunutt vuonna 1876.

Tie kirkonmäelle nousee hautausmaiden välistä. Kirkosta katsoen oikealla olevalla ns. vanhalla hautausmaalla on mm. presidentti

Elli ja Pehr Eivind Svinhufvudin hautamuistomerkki Luumäen
vanhalla hautausmaalla

P.E.Svinhufvudin ja hänen vaimonsa hautamuistomerkki sekä vuoden 1918 sisällissodassa kaatuneiden ja murhattujen valkoisten leijonamuistomerkki. Kirkkotien toisella puolella oleva Saksalan hautausmaa otettiin uudestaan käyttöön vuonna 1921. Paikalla oli ollut mahdollisesti kalmisto jo esikristillisellä ajalla. Hautaamista Saksalaan, jossa sijaitsi todennäköisesti myös Luumäen ensimmäinen kirkko suoritettiin aina 1730-luvulle saakka. Saksalan hautausmaalla sijaitsee viime sodissa kuolleiden sotilaiden sankarihautausmaa.

Luumäen sankarihautausmaan muistomerkk
i Saksalan hautausmaalla

Sankarihautausmaan muistomerkin on suunnitellut Ilmari Wirkkala.

Kirkomäen alueeseen kuuluu olennaisesti myös seurakuntatalo. Se on rakennettu vuonna 1920 puretun Valkolan pitäjäntuvan hirsistä. Kirkonmäki kohoaa eteläkarjalaisesta peltomaisemasta halliten näkymää kilometrien päähän. Hautausmaa näytti olevan erittäin hyvin hoidettu ja sieltä löytyy myös elämän peruskysymysten äärellä pysähtyvälle vierailijalle lukuisa määrä penkkejä. Niiltä voi elämän ja luonnon kauneutta ihasteleva kulkija antaa katseensa levätä alla lainehtivien peltovainioiden ja tummana kutsuvien metsäsaarekkeiden yli.

Taavetin Linnoituksessa on uudet opastaulut

Taavetin rautatieasema

Luumäen kirkonmäen tavoitteena oli Taavetti. Taavetin keskusta läpi pyöräillessäni vastaani kulki kansallispukuisia naisia. Pysäytin heistä kolme ja kyselin syytä juhla-asuun. Iloisesti Luumäen murteella tarinoivat rouvat kertoivat, että kyseessä oli kansallispukujen tuuletuspäivä, joka pidettiin Taavetin Linnoituksessa. Kaksi rouvista oli tehnyt Luumäen kansallispukunsa itse, kolmas oli tilannut muinaiskarjalaisen kansallispuvun Helmi Vuorelma Oy:ltä. Kauniita olivat rouvat hienoissa kansallispuvuissaan. 

Kiertelin haastatteluhetken jälkeen Linnoituksen vallit  pariinkin kertaan ja otin uusia kuvia, sillä aikaisemman käyntini (maaliskuu 2015) jälkeen oli alueen opastaulut uusittu. Lisäksi edellisellä käynnilläni jouduin paikoin kahlaamaan syvässä lumessa.

Seuraavaksi siirryin kuvaamaan Taavetin asemarakennusta. Henkilöliikenne tällä asemalla on lakkautettu lähes yhdeksän vuotta sitten, eli 3.9.2006. Taavetin 1. rautatieasema valmistui jo vuonna 1870. Se korvattiin uudella jugend-tyylisellä rakennuksella vuonna 1905. Komea oli tämäkin asemarakennus, eikä yhtä harmittavan lähellä rautatiekiskoja kuin Luumäen asema. Toivottavasti tämä rakennus saa jossakin vaiheessa siitä pieteetillä huolta pitävän uuden omistajan.

Taavetin aseman jälkeen oli edessä kotiinpaluu. Jätin tosin kertomastani "lenkkitarinasta" väliltä pois useita pysähdyksiä, mutta palaan niihin erillisten kirjoitusten muodossa. Kuutostien sivussa kulkevaa oivallista pyörätietä kulkiessani pysähdyin kuitenkin Kiurulassa sisällissodan viimeisen taistelun muistomerkille, josta tuli siis uusi, päivitetty näkymä. Todella vaatimattomassa huolenpidossa oli muistomerkki ollut jälleen.

Sisällissodan viimeisen taistelun muistomerkki Luumäen Kiurulassa