Valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti, sosialistinkin

Luin juuri Lasse Lehtisen artikkelin

Maastopukuiset miljardöörit kommunismin trooppisessa ulkomuseossa

Artikkelissaan Lehtinen nostaa tikunnokkaan kaikkien edistyksellisten eurooppalaisten palvoman Fidel Castron. Castron kohdalla edistyksellisyys on merkinnyt "sikamaista" elämää mm. Sikojen lahdella. Tarinassa kerrotaan kyllä myös Daniel Ortegasta, Josip Broz Titosta ja Leonid Bresnevistä. Lopputoteamuksena on: Valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti. Myös sosialistin.Eikä tämä ilmiö ole tavallinen vain poliitikkojen seurassa. Kuten hyvin tiedämme sekä historiasta että  nykyhetkestä, ehdoton valta turmelee ehdottomasti myös jalkapalloliittojen, uskonnollisten liikkeiden ja kulttuurielämän johtajat.

-----

It's not what you look at that matters, it's what you see

(Henry David Thoreau)

Rautjärven Laikon sotilaskentän muistomerkki

Laikon sotilaskentän muistomerkki

Palatessani 31.5.2015 Rautjärven Haukkavuorelle ja Hiitolanjoen varrelle suuntautuneelta matkaltani, päätin koukata takaisin Lappeenrantaan Rautjärven entisen kuntakeskuksen Miettilän kautta. Runon ja rajan tietä ajaessani hoksasin vasemmalla puolella eräässä tienhaarassa opastuksen lentokentän muistomerkille. Niinpä käännyin Rautjärven Laikon Lentokentäntielle, jonka varrella muistomerkki sijaitsee. Kanta-Rautjärven ja Simpeleen väliin jäävässä Laikossa toimi Kurikkamäenkankaalla talvisodan aikana lentolaivue 14. Kenttä on mainittu joskus myös Ilmeen lentokenttänä. Tämän kentän vaiheita ja laivueen toimintaa on esitelty laajasti Jaakko Vilkon ja työryhmän kokoamassa paikallishistoriassa Rajaristin kylät. (Lappeenranta 1998).

Infotaulu

Laikon lentokenttä valmistui juuri ennen Talvisodan alkua. Lentolaivue 14 siirtyi Suur-Merijoelta Viipurin kupeesta Laikkoon 10.10.1939. Laivueen miehistöön kuului 140 henkilöä ja kymmenen Fokker-konetta. Helmikuussa 1940 Laikkoon saapui Gloster Gladiator hävittäjiä, jotka kykenivät toimimaan hyvin myös päiväsaikaan. Lentolaivue 14 osallistui torjunta- ja suojauslentoihin talvisodan aikana Vuokselan ja Tienhaaran lohkoilla ilman suuria menetyksiä. Vihollinen yritti kiihkeästi löytää kentän. Vaikka propagandaääni Moskovan Tiltu vakuutteli pariinkin otteeseen kentän löytyvän, se ei puna-armeijalta onnistunut. Kentän huoltojoukkojen onnistunut naamiointi ja harhautustoiminta (mm. kenttälakaisut, naamiointi, pimennykset, koneiden valejäljitelmät Hiidenjärven jäällä), alueen maantiede ja laivueen pääsääntöisesti pimeällä tapahtunut lentotoiminta vaikuttivat salaisuuden säilymiseen.

Muistolaatta

Moskovan rauhansopimuksen (13.3.1940) ehdoissa kenttä määrättiin tuhottavaksi. Sodan jälkeen lentokentän aluetta jaettiin laidunmaaksi niille paikallisille, joilta rajanveto oli pirstonut maita. Entisellä kentällä on jäänteitä lentokonekorsuista ja ojista, joilla kenttä tuhottiin kesällä 1940.

Muistomerkkinä olevassa luonnonkivessä on muistolaatta ja potkuripuolikas. Muistomerkin pystyttivät  Rautjärven kunta, Laikon kylätoimikunta, Lappeenrannan lentoasema, Satakunnan lennoston kilta ja Kaakkois-Suomen Ilmailumuseoyhdistys. Paljastustilaisuus oli 16.9.2001.

Kollegani Willimies oli jälleen ehtinyt ennen minua paikalle. Hänen blogimerkintänsä samasta aiheesta on täällä.

Suhmuran Santra, Herran Kansa, lestadiolaisuus ja geeniperimä

Ilkka Mau Kortesniemen versio Suhmuran Santrasta. Kortesniemi oli isoisäni Juhon ystäviä

Pohjanmaata on perinteisesti pidetty alueena, jonne kuuluvat uskonnollinen aktiviteetti, herätys- ja hurmosliikkeet. Sen sijaan Itä-Suomea on pidetty vähemmän uskonnollisena. Tai sen uskontoon liittyvät ortodoksiset luostarit nunnineen ja munkkeineen sekä uskonnollinen monimuotoisuus ja suvaitsevaisuus. Kun tätä pintatietoa hieman raaputtaa, huomaa nopeasti, että edellä mainittu ei ole koko totuus. Evankelinen liike oli Karjalassa varsin vahva, samoin lestadiolaisuus. Karjalassa ja Inkerissä oli myös hyvin erikoisia uskonnollisia liikkeitä. Kaikkein omituisin lienee ollut skoptsien eli kuohittujen lahko, jonka suomalaisista kannattajista löytyy kuvausta täältä. Toinen omituinen uskonnollinen lahko oli hyppääjien liike, joka skoptsien lahkon tavoin oli saapunut Venäjältä

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä syyskuussa 2007 oli mielenkiintoinen Ilkka Malmbergin artikkeli GEENEJÄ SUHMURASTA. Monipolvisen artikkelin pohjana oli Esa Pakarisen aikoinaan esittämä ja Terho Könösen sanoittama ja säveltämä SUHMURAN SANTRA. Artikkelin teemana on populaation vieraiden geenien jano.

Malmberg esittelee siinä laajasti Pyhäselän Suhmurassa pääpaikkaansa pitävän Herran Kansan. Pietarin suomalaisten keskuudessa syntynyt Herran Kansa on sittemmin levittäytynyt muuttoliikkeen myötä Etelä-Suomeen. Tämän uskonnollisen yhteisön toinen seurakuntasali sijaitsee entisessä Rännimäen koulussa Mäntsälässä. Malmberg kertoo juttunsa ohessa hieman myös lestadiolaisuudesta. Ilkka Malmberg on tehnyt lestadiolaisuudesta kaksi laajaa artikkelia, toisen 1990-luvulla ja toisen vuonna 2010 Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen. Tässä näytettä vuoden 2007 artikkelista:

Geenipohjan kannalta populaatiolle on tärkeää, että syntyy siirtokuntia... Yhteiset kokoontumiset ovat tärkeitä aviopuolison löytymisen ja geenien sekoittumisen vuoksi. Se on yksi syy myös lestadiolaisten suviseurojen valtavaan suosioon, hengellisten syiden ohella. Suviseuroihin saapuu joka vuosi halukkaasti nuorta väkeä myös Pohjois-Amerikan lestadiolaisalueilta

Nopeasti vertailtuna löysin Herran Kansan ja lestadiolaisuuden väliltä mm. seuraavia yhtäläisyyksiä:

- Molemmat syntyneet Suomen rajojen ulkopuolella suomalaisen vähemmistön keskuudessa [Heikki Mikkonen perustajana Pietarin suomalaisten keskuudessa / vs. LLL Kaaresuvannossa suomalaisten uudisasukkaiden ja lappalaisten keskuudessa]

- perinne siirtyy usein sukupolvelta toiselle

- perinteen ulkopuolelta tulijoita vähän
- valtava nuorten määrä
- suuret perheet
- endogamia
Eroja on tietysti huomattavasti enemmän.

Miksi kaivoin tämän vanhan artikkelin esille? Minulla oli ilo ja kunnia olla eilen illalla läksiäistilaisuudessa, jossa laulettiin (hyvien soittajien avustuksella / kiitos Mika ja Jarmo!) monien muiden laulujen ohessa tämä Malmbergin artikkelissa mainittu Suhmuran Santra. Kun tämä vanha artikkeli sattumalta osui silmiini tänä iltana, en malttanut olla kirjoittamatta tätä blogimerkintää.

Post scriptum 23.12.2015
Tänään oli iltasanomissa artikkeli, jossa kerrotaan, ettei "Herran kansa" vietä lainkaan joulua. Artikkelissa kerrotaan lisäksi, että noin puolet Suhmuran koulun oppilaista on Herran kansa-yhteisöön kuuluvista perheistä. Kun lukee artikkelin kommenttiketjua, voi jälleen todeta, että suvaitsevaisuudessa riittää meidänkin maassamme vielä tekemistä.

Paavo Rintala: Rikas ja köyhä

Tutkimusaiheeni lestadiolaisuus on ollut aika ajoin kiitettävästi esillä myös kaunokirjallisuudessa. Vaikka liikettä on pääosin käsitelty kirjoissa arvostavasti, monet lestadiolaiset eivät ole teoksista pitäneet. Tässä aikalaisdokumentti otsikolla KIRJALLISUUSARVOSTELUSTA vuodelta 1956. Kyseessä on vanhoillislestadiolaisten äänenkannattajan Päivämiehen pääkirjoitus. Se on kytköksissä kirjailija Paavo Rintalan vuonna 1955 ilmestyneeseen läpimurtoromaaniin RIKAS JA KÖYHÄ. Romaanissa Rintala kuvaa nuoren miehen vaiheita Helsingissä ja Oulussa 1950-luvun alussa. Lisäksi se on kuvaus lestadiolaisuudesta Oulussa. Kuvaukset ovat - nykylukijan silmin - asiallisia.

Kirjailija Paavo Rintalan elämäntyöstä löytyvät mahtavat sivustot täältä

Paavo Rintala joutui kosketuksiin vanhoillislestadiolaisuuden kanssa Oulussa. Hän kävi aktiivisesti seuroissa Oulun Rauhanyhdistyksellä, mutta irtautui liikkeestä ennen ylioppilaaksi kirjoittamistaan. Uudelleen kosketuksiin hän tuli lestadiolaisuuden kanssa 1990-luvulla. Sen seurauksena hän siirtyi ajan rajan tuolle puolelle vuonna 1999 siinä uskonkäsityksessä, johon hän oli luottanut nuoruusvuosinaan. Tässä ote hänen muistokirjoituksestaan Päivämies-lehdessä:

-----------------------------------------------------------------------
Holma Marja ja Toivo, Hyry Maija ja Antti: Paavo Rintalan muistolle Päivämies n:o 50-51/15.12.1999.
Kirjailija Paavo Rintala nukkui vanhurskasten lepoon 8.8.1999 Kirkkonummella. Hän oli syntynyt Viipurissa 20.9.1930…Hänen vanhempansa olivat maatalousteknikko Otto Adiel Rintala ja sairaanhoitaja Aino Amalia Nikula. Paavo Rintalan lapsuudenkoti oli Karjalassa Antreassa . Kun talvisota alkoi, hän joutui lähtemään äitinsä kanssa evakkoon. Isä ja eno kaatuivat rintamalla aivan talvisodan viimeisissä taisteluissa. Näistä tapahtumista hän on kirjoittanut teoksessaan Nahkapeitturien linjalla 1976…
------------------------------------------------------------------------------------

Ja tässä lupaamani pääkirjoitus, jossa Rintalan teos, jota tosin ei mainita nimeltä, ei saa muuta kuin haukut:

Oulu 19.1.1956

Proosakirjallisuutemme on voinut viime vuosina merkitä tililleen eräitä suuren maailmankin taholla tunnustettuja voittoja. On todella tapahtunut jotakin, kun viimeisellä viisivuotiskaudella ainakin kolme suomalaista proosa-tuotetta on noussut best seller-luetteloon maailman kirjallisuusmarkkinoilla.

Mutta tämä kertomakirjallisuuden yksityisten tuotteiden voittama menekki ei sinänsä vielä sana mitään kaunokirjallisuutemme yleistasosta nykyään. Ja aivan ilmeinen erehdys tapahtuu, jos noiden muutamien menekkikirjojen ja yleisen kirjallisuusarvostelun pohjalla yritetään luoda käsitystä kaunokirjallisuutemme yleisestä tasosta. On näet jo aivan julkinen salaisuus se, että sanomalehdistömme kirjallisuusarvostelijat ovat viime aikoina langenneet kehumaan ja suosittelemaan suoranaista roskaa.

Eräät viime joulumarkkinoille ehätetyt kotimaiset romaanit, joista muudan kiinnosti m.m. siksi, että se oli nuoren kirjailijan järjestyksessä toinen proosatuote, saivat kustannusyhtiöitten näkyvissä mainoksissa samoin kuin lehdistön kirjallisuusarvosteluissa niin valtavan suosion rummutuksen, että ostava yleisö suorastaan johdettiin tarttumaan noihin tekeleisiin. Annettiin ymmärtää, että noissakin tuotteissa kaunokirjallisuutemme elää nousukauttaan, sitä samaa, jota eräät sodanjälkeiset kertojamme ovat edustaneet.

Totuus on kuitenkin osoittautunut täysin toiseksi. Lukijakuntaa on aivan selvästi huiputettu, sillä perin useat m.m. edellä viitatun tekeleen lukijat ovat, tuntien siveellistä suuttumusta kirjan edustaman alhaisen eetillisen tason ja sensaatiota tavoittelevan valheellisuuden vuoksi, laskeneet inhoten sen kädestään ihmetellen kustantajaa, joka on moisen roskan julkaisemisella rohjennut liata nimeään. Olemme varta vasten tiedustelleet eräiltä huomatuilta esteetikoilta, näkevätkö he jotain arvokasta tai edes julkaisemisen arvoista tuollaisessa romaanissa. Heidän vastauksensa on ollut masentunut pään pudistus. Eräs totesi tekeleen "paljastuksiin pyrkiväksi rikosromaaniksi kaunokir- jallisissa pukimissa, missä kirjailija paljastaa henkensä köyhyyden innoittavalla tavalla."

Asiasta voitaisiin sanoa paljonkin, mutta se ei ole tässä yhteydessä tarpeen. Toteamme vain sen, että huomattavakin kustannusyhtiö, jonka tulisi ja jolla: olisivat mahdollisuudet estää kirjallisen kulttuurimme yleisen tason aleneminen, voi langeta mammonan saalistukseen halvimman tyypin sensaatiota, valheparjausta hyväkseen käyttäen. Mutta ovatko lehdistön kirjallisuusarvostelijat, joiden tulisi olla lukevan yleisömme palvelevia oppaita nimenomaan halvan seulonnassa erilleen todella arvokkaasta, hoitaneet tehtävänsä oikealla tavalla, elleivät ole rohkeasti paljastaneet tuota puijausta?

Mammonismi voi olla esim. opiskelurahoja kipeästi kaipaavalle nuorelle kirjailijalle väkevä ja langettava houkutus. Sensaatioillahan nykyisin lyödään mynttiä. Mutta kirjallisuusarvostelijan ei sovi ryhtyä tällaisen yrityksen yhtiökumppaniksi, sillä niin menetellenkin on enemmän kuin itse tuo kirjailija syyllinen taidekirjallisuutta tuolla tiellä varmasti kohtaavaan vararikkoon. Vai ovatko kirjallisuutemme apurahat maassamme jo niin riittoisia, ettei, kirjailijan tarvitsekaan enää tuntea vastuuta työnsä sisällöllisestä eikä sanonnallisesta tasosta!

Kirjallisuus luo kulttuuria samalla kun se itsekin siitä elää. Siksi on sen arvosteleminen vaativaa ja vastuunalaista työtä

Järjetön Venäjä

"Venäjän maa on laaja ja rikas, mutta terveen järjen mukaista järjestystä siinä ei ole. Eikä tule olemaankaan niin kauan kuin eräiden harvojen miesten tahto on laki, tai oikeastaan ylempänä kuin mikään ihmisten kirjoittamat laki. Venäjä on despoottien, ulkokullattujen liehittelijöiden, hysteeristen fanaatikkojen, tahdottomien orjien ja viekkaiden varkaiden maa. On ollut – ja tulee aina olemaan."

Nän toteaa inkeriläinen Matti Putkinen vuonna 1953 Mikko Porvalin toimittamassa kirjassa Vanki, vakooja, sissi. Täältä löytyy kirjasta Helsingin Sanomiin tehty arvostelu.

Vaikka Putkisen kuvaamista tapahtumista on jo yli puoli vuosisataa, sama hulluus tuntuu tuota maata vaivaavan. Tässä esimerkki eiliseltä päivältä.

Laulava Lappi. Tunturinkävijän ja tutkijan elämyksiä ja mietteitä. Eliel Lagercrantz (Päivitetty 12.1.2016)

Olen aikaisemmin koonnut otteita taipalsaarelaisen saamenkielentutkijan Eliel Lagercrantzin artikkeleista, joita Etelä-Saimaa julkaisi vuosina 1920 - 1921. Näitä ovat olleet artikkelit Gratangsbotnista ja Tysfjordista, Finmarkin sivistysoloista, Lapin [Skibotnin] markkinoista ja Lapin saarnamiehestä [= August Lundberg].

[Tässä 12.1.2016 lisäämäni linkki norjalaiseen lestadiolaisuutta käsittelevään perusteellisen ohjelamaan vuodelta 1982]

Eliel Lagercrantz palasi teemaan noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Hän julkaisi vuonna 1950 Lapin matkojensa ja saamenkielen tutkimiseen keskittyneiden muistiinpanojensa ja muistikuviensa pohjalta kootun kirjan Laulava Lappi. Tunturinkävijän ja tutkijan elämyksiä ja mietteitä. Myös tässä kirjassa hän kuvaa matkoillaan kohtaamaansa lestadiolaisuutta. Hän kertoo oheisessa otteessa  ”lestadiolaistumisestaan” sekä pohdiskelee varsinkin liikutusten asemaa liikkeessä: Kysyä vain sopii, voitaisiinko tätä arktista hysteriaa, joka myös kuluttaa sielunvoimia, paremmin hillitä ja tyynnyttää, jos vähemmän korostettaisiin yliherkistynyttä syyllisyydentunnetta. Tässä tilassa nämä hysteerikot lähinnä olivat sairaita sieluja.

Poimin kirjan kappaleesta Dynaaminen Luoteis-Lappi seuraavat lestadiolaisuutta kuvaavat kohdat. Kirjan tekstissä on samaa kuin aikoinaan lehtiartikkeleissa, muttta se sisältää lisäksi myös kokonaan uutta tietoa sekä tarkennuksia aikaisempiin teksteihin. Tämä ote sisältää Skibotnia ja Gratangsbotnia kuvaavat kohdat.

[Skibotnissa markkinoiden aikana syksyllä 1920] Lestadiolaisten rukoushuoneessa pauhasi 80-vuotias Erik Johnsen lapiksi kahden tulkin säestyksellä täpötäysille huoneille. Autuus kelpasi kaikille. Muun tavaran suhteen kysyntä oli laimentunut, sillä rauha [ 1. maailmansota] oli varmistunut...

...Gratangsbotn, jonne saavuin joulukuun 10. päivänä 1920 aamulla... Ystävällinen kauppias Ellefsen otti tavarani huostaansa ja tutustutti minut eräisiin lappalaisiin, jotka olivat matkalla kauas tunturien ylärinteeseen. Seurasin heitä jalan ja viivyin parisen päivää heidän perin alkeellisessa majassaan...

Ellefsen, joka tarkoitti parastani, neuvoi minua toisen kerran lähtemään Skuhpiin, joka sijaitsi ainoastaan 6 km kylästä. Sain siellä käytettäväkseni ison salihuoneen, josta minulla oli avara näköala kylään ja vuonolle. Narvikin tehdasalueen läheisyys kenties vaikutti mielialaan – sekin kärjistävästi. Toinen rasittava tekijä ilmeni lestadiolaisuuden muodossa: seuroja pidettiin usein, ja puheitten sävy oli ankarasti tuomitseva. Minäkin istuin siellä toisten mukana ja tunnustin, että suhteeni Jumalaan on ollut huono ja epätyydyttävä.

Saamenkielen tutkija Eliel Lagercrantz työpöytänsä ääressä

 ”Ton heáhttok (sinun täytyy) tehdä parannus”, ilmoitti saarnamies, mutta lisäsi sitten lauhkeammin, että tämä tunnustus samalla oli tuottanut minulle huojennusta. Kun ehdittiin kahviin saakka, minut kutsuttiin ensimmäiseen pöytään ja jää oli murrettu. Lähtiessäni sain samaiselta saarnamieheltä kirjallisen todistuksen siitä, että olin uskovainen lestadiolainen. ”Hänet on otettu seurakuntamme yhteyteen. Hän on älykäs henkilö, eikä kenenkään tarvitse peltätä häntä”, sanottiin tässä tärkeässä asiakirjassa. Seuroja pidettiin joka talossa ja Niilo (Lagercrantzin löytämä ”kielimestari) meni säännöllisesti niihin, koska siellä tarjottiin ilmaiset kahvit, ja minä sain etsiä uusia opettajia – ilman saappaita ( Lagercrantz oli antanut Niilolle saappaat palkkioksi kielioppaana toimimisesta).

... Ellefsen kertoi, että hänen oli täytynyt kertoa oikealle ja vasemmalle, että minä en ollut mikään urkkija, vaan että oli ”yliopiston maisteri”...

... Kun palasi Skuhpiin, huomasin, että mieliala oli muuttunut. Hiljaa kytenyt epäilys urkkijan ominaisuudestani oli hälvennyt. Yliopistoa eivät tosin ymmärtäneet, mutta kuulin kuiskauksia siitä, että olin ”sukua presidentille”, muuta ei maisteri voinut merkitä.

Joulu oli ovella ja minä istuin urhoollisesti kaikissa seuroissa. Kerroin vastaavista seuroista Ruotsissa ja Suomessa.. Entä mitä mieltä minä olin Laestadiuksen opista? kysyivät lappalaiset varovasti. – Niin, vastasin, sehän perustuu Raamattuun, vai mitä? kysyin puolestani. – Kyllä, vastasivat kaikki. – Siis se on oikea, sanoin hiljaa. Niin, niin se on, toistivat kaikki, ja minun suomalainen todistukseni mainittiin seuraavassa saarnassa. Yleensä ”liikutus” valtasi nämä arktiset ja primitiiviset ihmiset rajuilman voimalla. Alitajunnallinen syyllisyydentunto ja kuolemanpelko ilmenivät hillittömällä voimalla. Nämä purkaukset vain vahvistivat niitä olettamuksiani arktisen psyyken alitajunnallisista rasituksista, joihin olin tullut eritellessäni heidän kansantarujaan. Pahuus ja synti oli jyrkästi torjuttava poistunnustuksilla ja anteeksiannoilla. Tässä puuhassa he esiintyivät massana, kollektiivisena sieluna, alistuen yliyksilölliseen johtoon, jota edusti heidän taitavat saarnamiehensä. – Kysyä vain sopii, voitaisiinko tätä arktista hysteriaa, joka myös kuluttaa sielunvoimia, paremmin hillitä ja tyynnyttää, jos vähemmän korostettaisiin yliherkistynyttä syyllisyydentunnetta. Tässä tilassa nämä hysteerikot lähinnä olivat sairaita sieluja. Heidän muutenkin kehittymätön ja primitiivinen sielunrakenteensa tekee kysymyksen arkaluontoisemmaksi, kuin jos he eläisivät luonnollisessa primitivismissään ilman näitä keinotekoisesti nostatettuja järkytyksiä...

Anarkisteja Amerikasta Suomeen. Etelä-Saimaa 28.10.1920

Lueskellessäni paikallisen Etelä-Saimaa-lehden vuoden 1920 numeroita, huomasin oheisen artikkelin karkoitettavista amerikansuomalaisista anarkisteista. Vasemmisto,  ja usein äärivasemmisto, oli saanut vahvan otteen suomalaisten siirtolaisten keskuudessa 1900-luvun alkuvuosina. Tämä näkyi myös vilkkaana lehti- ja julkaisutoimintana. Amerikansuomalaiselle lehdistölle oli tyypillistä lehtien lyhyt elinkaari. Useimmat amerikansuomalaiset lehdet eivät pysyneet taloudellisten haasteiden takia kauaakaan pystyssä. Luokkataistelu-lehden elinkaari oli kuitenkin lyhyydessään ennätysmäinen. Lehti ei kuitenkaan kaatunut rahaongelmiin vaan viranomaisten toimenpiteisiin.  Lehden painos oli nimittäin 5000 kappaletta, joka noissa oloissa oli hyvä painosmäärä.Uutinen herätti sen verran mielenkiintoani, että pengoin asiaa hieman lisää.

Anarkisteja Amerikasta Suomeen

 
New-Yorkin Uutisten kertoman mukaan karkotetaan anarkistisen Luokkataistelu-nimisen lehden toimituskunta, joka joku aika sitten vangittiin ja tuomittiin kuritushuoneeseen, Yhdysvalloista Suomeen. Toimituskuntaan kuuluvat Aku Päiviö, Kusti Alonen ja Ida Mäki. Lähetyspäivää ei ole määrätty, mutta tulee karkotus pantavaksi käytäntöön lokakuun loppupuolella. Mainittu lehti on New Yorkin Uutisten kertoman mukaan julaissut kirjotuksia, jotka ovat sisältäneet mitä verisintä anarkiaa, minkävuoksi sen toimintaa ja kiihotusta on pidetty maankavalluksena

Luokkataistelu oli vuonna 1919 New Yorkissa ilmestynyt suomenkielinen anarkistinen työväenlehti. Sitä julkaisi anarkosyndikalistisen Industrial Workers of the World -ammattiliiton (IWW eli tuplajuulaiset) amerikansuomalainen Bronxin osasto. IWW:n suomalainen Bronxin osasto toimi ammattiliittonsa sisällä omana anarkistisena ryhmittymänään. Se vastusti kaikkea liiton sisäistä keskushallintoa ja kannatti avoimesti suoraa toimintaa, sabotaasia ja mellakointia. Lehti ehti ilmestyä vain kolmen numeron verran. Viranomaiset lakkauttivat sen osana työväenliikkeeseen kohdistettuja voimakeinoja. Vuonna 1917 Yhdysvalloissa oli tullut voimaan niin sanottu Espionage Act –laki. Sen tavoittena oli suojata maan sotaponnistuksia vakoilua ja sabotaasia vastaan. Vuotta myöhemmin sitä laajennettiin. Sen jälkeen kaikenlainen sodanvastainen toiminta ja sotaa kritisoivien mielipiteiden julkinen esittäminen tuli kielletyksi. Laki oli suunnattu lähinnä vasemmistolaisia sodanvastustajia vastaan. Näistä merkittävimpiä olivat Amerikan sosialistinen puolue sekä IWW-ammattiliitto. Vasemmistoa ja työväenliikettä vastaan suunnattuja toimia jatkettiin myös sodan päättymisen jälkeenkin. Aikakautta kutsuttiin "punaiseksi peloksi". Yhdysvalloissa oli Venäjän lokakuun vallankumouksen seurauksena herännyt pelko vasemmiston järjestämästä vallankumouksesta myös uudella mantereella. Lehden päätoimittaja Carl Päiviö (1893 – 1952) ja apulaispäätoimittaja Gust Alonen (1877 – 1953) saivat lokakuussa 1919 neljän – kahdeksan vuoden tuomion. Päiviö oli tullut maahan laittomasti Australiasta vuonna 1915. Alonen oli tullut maahan jo vuonna 1894, asunut kuitenkin välillä pariinkin otteeseen Australiassa Päiviön tavoin.

Kesäkuun 21. päivänä 1919 hallituksen viranomaiset tekivät New Yorkissa ratsian kolmeen vasemmistolaiseen kohteeseen. Nämä olivat Sosialistisen puolueen oppilaitos Rand School of Social Science, puolueen vasemmistosiiven toimisto Manhattanilla sekä samassa kaupunginosassa sijainnut IWW-ammattiliiton New Yorkin toimisto. IWW:n toimiston ratsian yhteydessä viranomaisten haltuun päätyi Luokkataistelu-lehden numeroita. Huomio kiinnittyi erityisesti maaliskuun lehdessä julkaistuun, ilmeisesti Carl Päiviön kirjoittamaan artikkeliin ”Mellakoivien massojen toiminta”. Siinä Päiviö kyseenalaisti rauhanomaisen vallankumouksen tavoittelun ja kehotti työläisiä lakkojen ja rauhallisten mielenosoitusten sijaan mellakointiin ja sabotaasiin. Alla Päiviön tekstistä pätkä, johon viranomaiset ennen kaikkea tarttuivat:

»Mellakoivat väkijoukot ovat ainoa mahdollinen tapa käynnistää lopullinen veriseksi muodostuva taistelu kapitalistien ja työväenluokan välille. Helvettiin opetukset rauhanomaisesta vallankumouksesta! Työväenluokan verinen vallankaappaus on ainoa mahdollisuus, koska niin kauan kuin vihollisemme pystyy kohottamaan yhdenkin miekan, on veretön taistelu pelkkä haave.»

Oikeudenkäynti Päiviötä ja Alosta vastaan alkoi 6.10.1919. Tuomiot annettiin kolme viikkoa myöhemmin. Molemmat saivat 4–8 vuoden vankeusrangaistuksen "rikollisesta anarkiasta". Oikeuden mielestä Päiviö ja Alonen olivat kirjoitustensa ansiosta yhtä syyllisiä maanpetokseen, kuin jos he olisivat itse  organisoineet aseellista vallankaappausta. Tuomarin mukaan oikea tuomio kyseisenlaisesta maanpetoksesta olisi kuolemanrangaistus, mutta laki mahdollisti vain vankilatuomiot. Päiviö ja Alonen määrättiin myös karkotettavaksi Yhdysvalloista vankilasta pääsynsä jälkeen, mutta molemmat saivat kuitenkin jäädä maahan vapauduttuaan vuonna 1923.

Kuvassa New Yorkissa tuomittuja äärivasemmistolaisia.
Keskellä alhaalla Carl Päiviö, hänen yläpuolellaan Gust Alonen.

Carl Päiviö jatkoi toimintaansa työväenliikkeessä. Hänestä tuli 1930–1940-luvuilla yhdysvaltalaisen vasemmiston johtavia organisaattoreita, joka kiersi eri puolilla Yhdysvaltoja pitämässä puheita ja kurssitilaisuuksia. Päiviö siirtyi anarkismista kommunismiin, sillä toisen maailmansodan aikana hän  työskenteli International Workers Order -järjestössä, joka oli Yhdysvaltain kommunistisen puolueen alainen organisaatio. Päiviö toimi myös IWO:n jäsenjärjestöihin lukeutuneen amerikansuomalaisen Finnish America Mutual Aid Societyn sekä Finnish Workers Federationin pääsihteerinä. Kun 1950-luvun alussa alkoivat senaattori Joseph McCarthyn kommunistivainot, pyrkivät viranomaiset jälleen karkottamaan Päiviön. Hänet otettiin kiinni maastakarkotusta varten ja pidettiin useita kuukausia siirtolaisten vastaanottokeskuksessa Ellis Islandilla. Päiviö kuitenkin kuoli ennen karkotuksen toimeenpanoa.

Gust Alonen asettui tuomion suorittamisen jälkeen vuonna 1923 puolisonsa Idan kanssa New Yorkin Westchesteriin perustettuun Mohegan Colony -nimiseen anarkistiseen yhteisöön, jossa asui myös puolenkymmentä muuta suomalaisperhettä ja lisäksi lukuisia muita vasemmistolaisia. Alonen työskenteli kirvesmiehenä ja auttoi rakentamaan yhteisön koulua, joka toimi espanjalaisen anarkistin Francisco Ferrerin luoman ”nykyaikaisen koulun” (Escuela Moderna) mallin mukaisesti. Hänen tiedetään olleen myös kiinnostunut luontaishoidoista ja luonnonmuokaisesta ravinnosta. Lisätienestejä Alonen hankki muun muassa toimimalla joulukuusikauppiaana. Viimeisinä vuosina Alonen asui perheineen Westchesterin piirikunnan Peekskillissä. Joidenkin lähteiden mukaan Alonen olisi kuollut Illinoisin osavaltiossa vuonna 1953.

Lapin markkinoilla. Etelä-Saimaa 25.9.1920. Eliel Lagercrantz

 

Skibotnin lestadiolaiskappeli

Sanomalehti Etelä-Saimaassa oli vuosina 1920 - 1921 useita, laajoja, moniosaisia artikkelisarjoja Pohjois-Norjasta, Pohjois-Ruotsista ja myös Suomen Lapista. Ne kirjoitti muolaalaissyntyinen saamenkielen tutkija ja psykologi  Eliel Lagercrantz (1894 - 1973). Hän teki useita matkoja kyseiselle alueelle 1910-luvun lopulla ja 1920-luvulla. Näissä kirjoituksissaan hän kuvaa myös alueella vahvasti tuolloin vaikuttanutta lestadiolaisuutta. Lagercrantzin artikkelisarjan ilmestyminen Etelä-Saimaassa selittynee hänen asumisellaan Etelä-Karjalassa Taipalsaarella.

Aikaisemmissa blogikirjoituksissani olen koonnut Lagercrantzin kuvauksen saarnaaja August Lundbergista artikkelissa Lapin saarnamies sekä hänen kirjoituksensa Gratangsbotnista ja Tysfjordista sekä Finmarkin sivistysoloista. Alle olen koonnut otteen Lagercrantzin artikkelista Lapin markkinoilla. Siinä hän kuvaa markkinaseuroja Skibotnin rukoushuoneella, Lyngenin vuonon pohjukassa Norjassa. Skibonin markkinoilla ja lestadiolaisuudella näyttää olleen aikoinaan symbioottinen suhde. Yksi Norjan lestadiolaissuunnista on saanut nimensä Lyngen-vuonon mukaan eli sitä kutsutaan lyngeniläisyydeksi. Skibotnin rukoushuone on edelleen lyngeniläisyyden "pääkappeli", joka on liikkeen molempien suuntien vuorottaisessa käytössä.

...Niin kauppoja jatketaan remulla ja hyväntuulisuudella pienen savuavan öljylampun heikosti valaistessa viheliäistä ullakkokamari, jossa ilma yhä sakenee ja puheen sorina kiihtyy sen mukaan, kuin ehtoo joutuu ja ihmiset hakeutuvat katon alle.

Markkinoiden lomassa harrastetaan paljon muutakin kuin kaupantekoa. Suuri osa markkinaväestä onkin koolla täällä pidettäviä hartaushetkiä varten. Lestadiolaisia saarnamiehiä saapi kahdesti päivässä kuunnella pikku rukoushuoneessa Tämä on myötäänsä pakaten täynnä. Siellä milloin kuuluu virren veisuuta, että ilma tärisee; milloin liikutuksen valtaama rukousväki puhkeaa äänekkäisiin voivotuksiin ja ulvontaa muistuttavaan itkuun, kun se synnintunnon valtaamana kuuntelee puheita helvetistä ja autuudesta. – Markkinoitten ja uskonnonharjoituksen välillä on ainakin alemmilla asteilla olemassa pysyväinen läheinen suhde.

Eräs seikka on kuitenkin kovin vastustuksellinen, ainakin miehilleni. Tulee tieto, ettei ole lupa viedä Norjan halpaa kahvia muuhun maahan ja tässä he nyt istuvat päätänsä raapien ja tullimiehiä soimaten. Illalla näen heidän pitävän jonkinmoista neuvottelua ja kun liike puolenyön jälkeen on hiljennyt, katoavat he jättäen minut makaamaan yhdessä lappalaisten ja kalastajaperheiden kanssa. Pianpa lukuisa seurakuntamme on vaipunut uneen ja hartaat kuorsaukset tärisyttävät ilmaa.... Myöhemmin tulevat miehenkin takaisin toimitettuansa kiellon alaiset tavaransa tullin ohi...

Skibotnin lestadiolaispapelin pihamaalle on pystytetty muistomerkki liikkeen Norjaan saapumisen kunniaksi.

Nuijamaan kirkko

Nuijamaan kirkko ja kellotapuli

Kaatuneiden muistopäivänä 17.5.2015 tekemälläni pyöräretkellä pysähdyin myös Nuijamaan kirkolle. Seisahduin toviksi Sormuskiven luona ja kuvasin myös sankarihautausmaata ja sotiin liittyvää muistokiveä. Sen jälkeen siirryin kirkon luokse. Kirkko sijaitsee vain parin sadan metrin päässä Venäjän rajasta. Nuijamaa ja sen lähellä sijaitsevat kylät kuuluivat aikoinaan Viipurin seurakuntaan. Kylät olivat varsin kaukana Viipurista. Näin ollen pappia ei näkynyt seudulla kuin aniharvoin huonojen kulkuyhteyksien takia. Niinpä seudun asukkaat halusivat perustaa oman seurakunnan ja rakentaa sille kirkon.

Nuijamaan kirkko kuvattuna sen eteläpuolelta

Asukkaiden tyytymättömyyttä tilanteeseen kuvaa hyvin rehtori A.G. Coranderin kirje 9.1.1877 Porvoon hiippakunnan piispalle.  Hän kirjoitti:  

Me palkkaamme tosin tätä nykyä neljä pappia, mutta vain kaksikertaa vuodessa me näemme jotain jälkiä heistä, nimittäin kinkereillä talvella ja voinkeruuaikana kesällä. Mutta kun nykyisin suntio yksinään on tämän jälkimmäisen toimen hoitanut, on pappien kohtaaminen supistunut yhteen kertaan vuodessa. Senpä tähden emme tuskin voi tunteä varsinkaan pitäjämme kirkkoherraa, jos hän kadulla vastaan tulisi. Kirkossa käymme tavallisesti vain kerran vuodessa, rippipyhänä. Elämme todella niin kuin lappalaiset ja pakanat ja näin tulisi varmaan jatkumaan vaikka palkattaisiin 7 pappia, jos ne kaikki pannaan asumaan Viipuriin.

Kellotapuli

Nuijamaalaisten toive toteutui lopulta vuonna 1887. Silloin saatiin valmiiksi hirsinen, tornityyppinen kirkko, joka oli rakennettu talkootyönä. Vihkimisen suoritti Porvoon hiippakunnan piispa C.H.Alopaeus neljän papin avustamana. Kirkon omisti edelleen Viipurin seurakunta. Koska seudun asukasluku oli kuitenkin vähäinen, ei omaa seurakuntaa sinne vielä tuossa vaiheessa kuitenkaan perustettu. Perustamislupa saatiin senaatilta lopulta vuonna 1903. Tässä yhteydessä siihen liitettiin myös naapuriseurakunnista rajakyliä. Nuijamaan seurakunnan ensimmäiseksi omaksi papiksi saapui  K. A. Olander.

Kirkko jatkoi elämäänsä tamän jälkeen osana Nuijamaa kirkonkylän maisemaa kesään 1941 saakka. Silloin, jatkosodan alkuvaiheissa, rintamalinjan kulkiessa heti kirkon eteläpuolella, neuvostoliittolaisten joukkojen ampuma kranaatti sytytti kirkon tuleen. Kohtalokas päivämäärä oli 30.6.1941. Myös hautausmaa kärsi tulituksessa vahinkoja. Kirkon alttaritaulu onnistuttiin pelastamaan.  Tämän jälkeen jumalanpalvelukset pidettiin vuosien ajan läheisellä koululla ja myöhemmin pitäjäntuvassa.


Jatkosodan aikana, rintamalinjan siirryttyä kauas Kannaksen itäosaan,  puuhattiin uuden kirkon rakentamista. Suunnitelmat johtivatkin niin pitkälle, että professori Lars Sonckilta tilattiin piirustukset tilavaa tiilikirkkoa varten. Nämä rakennushankkeet haudattiin, kun talvisodassa jo luovutettu osa pitäjästä (n. 2/3) kunnasta) jouduttiin antamaan jälleen Neuvostoliitolle.

Lopulta vanhan kirkon paikalle rakennettavalle uudelle, pienemmälle kirkolle tilattiin piirustukset arkkitehtitoimisto Salmio & Toiviaiselta. Kirkon suunnitteli arkkitehtipariskunta Esko ja Tarja Toiviainen. Kirkon rakentamista avustivat Kirkkoja Karjalaan-yhdistys ja Maailman Luterilaisen liiton amerikkalainen komitea. Rakennuksen harjannostajaisia vietettiin kesäkuussa 1948. Kirkko vihittiin  saman vuoden joulukuussa, toisena adventtina. Kirkon kellotapuli valmistui pari vuotta myöhemmin. Sen on valmistanut nuijamaalainen seppä Mikael Samppa. Kirkko oli rakennettu puusta ja siinä oli 300 istumapaikkaa. Neljän perusäänikerran urut valmisti Kangasalan urkutehdas. Rakennusurakoitsijana toimi Lauritsalan rakennusosuuskunta, sähkötyöt Laatusähkö ja sepäntyöt edellä mainittu seppä Mikko Samppa.

Kirkon takana olevassa puistossa on vuonna 1941 tuhoutuneen kirkon muistomerkki. Elis Ruokosen ideoima muistomerkki on tankkiesteesta valikoitu kivenlohkare, joka kuvaa murtunutta kirkontornia.

Nuijamaan 30.6.1941 tuhoutuneen kirkon muistomerkki

Tuhoutuneen kirkon muistolaatta

Nuijamaan sankarihautausmaa

Nuijamaan kirkko ja sankarihautausmaa

Eilispäiväisen (17.5.2015) pyöräilyretken seuraava pysähdyspaikka Sormuskiven jälkeen oli Nuijamaan kirkon edustalla oleva muistokivi, sankarihautausmaa sekä hautausmaalla seisova vapaussodassa kuolleiden muistopaasi. Saavuin paikalle puolta tuntia ennen kaatuneiden muistopäivän tilaisuuden alkua. Pian parkkipaikalle kurvasikin pieni auto, josta astui ulos vanha mies. Menin hänen luokseen haastelemaan. Hän paljastui nuijamaalaiseksi 93-vuotiaaksi veteraaniksi, joka oli lähtenyt sotaa 19-vuotiaana. Veteraani kertoi olleensa lähes koko jatkosodan ajan Syvärin itäpuolella, Syvärin voimalaitoksen luona. Tilaisuuden alkamisajan lähestyessä kirkonmäelle saapui lisää autoja. Useat saapuivat takseilla.

Sankarihautausmaan muistokiveen on hakattu 158:n nuijamaalaisen sankarivainajan nimet

Sisällissodassa keväällä 1918 kaatuneiden valkoisten muistokivi

Niin paljon kun puhutaankin sekä juhlapuheissa ja mediassa veteraanien työn arvostamisesta ja kaatuneiden antaman uhrin kunnioittamisesta, se ei realisoidu juurikaan käytännöksi. Nimittäin kaatuneiden muistopäivän tilaisuus Nuijamaalla ei houkutellut paikalle muita kuin tuon ajan eläneitä ja kokeneita. Suurimmalla osalla paikalla olleista oli 70-vuoden ikäpaalu ylitetty jo ajat sitten. Kävelykepit olivat lähes kaikille tarpeellisia. Näytti siltä, että ainoastaan paikalle saapuneet armeijan edustajat (2), pappi sekä kaupunginvaltuutettu olivat vielä työelämässä. Meillä muilla on muka paljon tärkeämpää tekemistä, kuin käydä sankarivainajia muistelemassa.

Nuijamaan kirkon edustalla olevan parkkialueen /  aukion laitaan ovat Nuijamaan sotaveteraanit sekä reservialiupseerit pystyttäneet muistomerkin Vapaalle isänmaalle. Se, mikä tämän muistomerkin historia on, ei ole tiedossani. Aukion toisella puolella sijaitsevalle Nuijamaan hautausmaalle on haudattu yhteensä 158 sankarivainajaa. Sankarihaudalla on muistomerkki, johon on hakattu kaikkien talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden nuijamaalaisten sankarivainajien nimet. Heidän nimensä löytyvät myös verkkosivuilta.

 

Valkoisten muistokiven kaatuneiden nimet lähikuvassa

Hautausmaalta löytyy siis myös keväällä 1918 sisällissodassa kuolleiden valkoisten sotilaiden muistopaasi. Se pystytettiin vuonna 1920. Siihen on kirjattu kolmen kaatuneen soturin nimet.

Nuijamaan sotaveteraanien ja reservinaliupseerien pystyttämä muistomerkki Vapaalle isänmaalle

Nuijamaan Sormuskivi

Nuijamaan Sormuskivi

Tämänpäiväiseksi (17.5.2015) pyöräilyreittini ääripisteeksi valitsin Nuijamaan. Pyöräilin sinne vanhaa Viipurintietä Rapattilan kautta. Viimeksimainitussa kylässä kuvasin edesmenneen kyläkoulun. Saavuttuani Nuijamaalle pysähdyin ensiksi Sormuskivelle. Se sijaitsee Kirkolle vievän Tassiantien varressa. Sormuskiven takana sijaistevat vanhan kansakoulun rakennekset ja tien vastakkaisella puolella lähempänä kirkkoa entinen pitäjäntupa, joka on nykyisin yksityisasuntona.

Keskeisellä paikalla kirkonmäellä sijaitsevasta Sormuskivestä on monta tarinaa. Yhden tarinan mukaan olisi ratsastaja aikoinaan kiivennyt vedonlyönnin takia hevosineen kiven päälle Tämä tapahtui kapeita kierreportaita pitkin. Ylösmeno onnistui, mutta paluussa ilmeni ongelmia. Hevonen ei nimittäin päässyt laskeutumaan kierreportaita alas. Ongelma ratkaistiin asettamalla pitkiä riukuja kiven viereen. Alle asetettiin vielä heiniä pehmikkeiksi ja loimiin kääritty hevonen laskettiin kyljellään alas. Tarinan mukaan kiven päälle johtaneet raput poistettiin tämän jälkeen.

Sormuskiven infotaulu

Toisen tarinan mukaan kiven päältä olisi löytynyt ihmiskäsi. Kun nälkävuosien aikana ihmisiä kuoli paljon nälkään, olisi perimätiedon mukaan lintu tarrannut kuolleen käteen, koska siinä kimalsi sormus. Käsi irtosi jo mädänneestä ruumiista, mutta jäi kiven päälle, kun lintu ei saanutkaan sitä irti sormesta. Tämä tarina on antanut nimen Sormuskivelle.

Rakkaalla kivellä on siis monta tarinaa. Yhden mukaan kiven päällä olisi ollut Saimaan kanavan rakentamisen aikaan jonkinlainen paviljonki tai huvimaja. Siellä pidettiin työmaan herroille kahvi- ja punssikestejä. Kivi on yksi Suomen suurimmista siirtolohkareista ja nykyisin se on suojelukohde. Kun Nuijamaan miehet kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin talvisodan kynnyksellä 13.10.1939, kokoontumispaikkana oli Sormuskivi.

Nuijamaan miesten talvisotaanlähdön muistolaatta

Finmarkin sivistysoloja. Etelä-Saimaa 12.4.1921. Eliel Lagercrantz

Kuvassa keskellä näkyvä Skibotnin rukoushuone Lyngen-vuonon pohjukassa oli Norjan lestadiolaisten keskeisiä kokoontumispaikkoja  1800-luvulla. Kuva on vuodelta 1917.

Sanomalehti Etelä-Saimaassa oli vuosina 1920 - 1921 useita, laajoja, moniosaisia artikkelisarjoja Pohjois-Norjasta, Pohjois-Ruotsista ja myös Suomen Lapista. Ne kirjoitti muolaalaissyntyinen saamenkielen tutkija ja psykologi  Eliel Lagercrantz (1894 - 1973). Hän teki useita matkoja kyseiselle alueelle 1910-luvun lopulla ja 1920-luvulla. Näissä kirjoituksissaan hän kuvaa myös alueella vahvasti tuolloin vaikuttanutta lestadiolaisuutta. Lagercrantzin artikkelisarjan ilmestyminen Etelä-Saimaassa selittynee hänen asumisellaan Etelä-Karjalassa Taipalsaarella. 

Aikaisemmissa blogikirjoituksissani olen koonnut Lagercrantzin kuvauksen saarnaaja August Lundbergista artikkelissa Lapin saarnamies sekä hänen kirjoituksensa Gratangsbotnista ja Tysfjordista.
Oheisessa, Finmarkin sivistysoloja käsittelevässä artikkelissa hän kuvaa ehtoollisenviettoa, liikutuksia, lestadiolaisen herätykseen saapumista lappalaiskylään, kahtiajakautuneen herätysliikkeen molempien haarojen, länsi- ja itälestadiolaisuuden eroja ja ominaispiirteitä.

 

Finmarkin sivistysoloja. Etelä-Saimaa 12.4.1921. Eliel Lagercrantz

...Kuten muillakin luonnonkansoilla, on lappalaisillakin ekstaattinen (mieletön) haltioituminen kuvaavana piirteenä sen uskonnolliselle elämälle, kuten jo olemme sen esittäneetkin heidän yksityistä hartaushetkistään. Ne tapahtuvat usein myös kirkossa.

Haltioituminen valtaa etupäässä naisia. Kun ehtoollispöydällä leipä ja viini on jaettu, alkavat heidän kyyneleensä hiljaa vuotamaan ja näkyy hermostuneita värähdyksiä kasvoissa. Asianomaiset yrittävät hillitä itseään. Mutta tultuansa alas kirkonpenkkiin muuttuu heidän sieluntilansa purkautuakseen huokauksiin, ja huutoihin, jotka enenevät voimassa sen mukaan kuin kirkonmenot lähenevät loppuansa. Kirkonportin ulkopuolelle kokoontuvat nämä heränneet ryhmäksi ja heidän mielenylennyksensä alkaa nyt ilmetä hyppäämisessä, rytmillisissä (yhdenlaisinä toistuvissa) ruumiinliikkeissä sekä puheessa, joka selitti, että he tunsivat itsensä mielettömän (ekstaattisen) onnellisiksi.

Joskus haltioituminen saapi isommat muodot ja kestää koko jumalanpalveluksen ajan. Rippipuheen kestäessä muutama nainen eteen kumartuneena istuen päästää eräänlaista u-ääntä, jota voidaan pitää laulun, huudon ja itkun sekotuksena. ääni on kaunis, sävel kantava ja keskeytyvä vain hengittäessä, joka ei tapahdu usein. Kun rippipuhe loppuu, mykistyy ääni, eikä taas kuulu, ennenkuin alkaa ehtoollispöytään käyminen. Mutta nyt se ei ole yksin surumielinen, valittavainen huuto. Koko hänen ruumiinsa vapisee. Hän heittäytyy eteen ja taakse alttarikehyksen ääressä. Pääliinansa hän riuhtaisee päästään ja heiluttaa sitä ilmassa. Niitä kahta, jotka ovat polvistuneet hänen viereensä, lankeaa hän kaulaan. Hän lukee raamatunlauseita ääneensä, joka kuuluu kautta kirkon. Ja kun hänen on otettava leipä ja viini, on papin laskettava kätensä hänen päähänsä saadakseen hänet rauhoittumaan. Miltei koko tämä pöytäkunta saapi liikutuksen. _ Ja kun nyt ehtoollisvieraat palaavat penkkeihinsä, ovat he kuin lauma juopuneita. Muutama hyppii ja tanssii. Toiset saarnailee. Ja melu on semmoinen, että se huonosti sopii Herra pöydän ääressä. Vaan tuntematta itseään häirityksi, tuntevat muut läsnäolijat mielensä ylennetyksi: henki on läsnä. Ei yksikään käänny katsomaan. Jumala on niin likellä. – Toisessa tilaisuudessa, kun oli nuorten ensimmäinen ripilläkäynti, kävi kaikki rauhallisesti, kunnes uskonkysymykset esitettiin. Silloin alkoi liikutus ripilläkävijöiden kesken. Ja kun toimitus oli ohi, saavutti se semmoisen voiman, että koko kirkko kaikui nyyhkytyksistä, itkusta ja huudosta. Tytöt lankesivat toistensa kaulaan, keinuivat eteen ja taaksepäin ja näyttivät aivan toivottomilta. Kaikki lestaatiolaiset kävivät nyt heidän luonansa vakuuttaen, että synnit olivat anteeksi annetut. Silloin valitushuudot muuttuivat ilohuudoiksi. Tätä kesti kaksi tuntia. Ja kun se vihdoin päättyi, näytti ripilläkävijäin ulkomuoto, että he olivat menettäneet voimansa perinpohjin.

Vanha lestadiolaisten rukoushuone Fjelldalissa Ofot-vuonon rannalla

Olemme jo ennen esittäneet, kuinka tämä kuvaamamme mielenliikutus täyttää luonnollista tunteen (emotionaalista) liikutustarvetta. Lappalaisen sielunelämässä on alitajunta paljon tärkeämpänä tekijänä kuin meillä. Siihen kasaantunut kuollut potentiaalinen liikuntavoima tarvitsee tilaisuutta purkautuakseen. Sivistynyt hakee mielenvirkistyksensä taiteesta. Moni ns. raamatunkristitty löytää sen yksinäisissä rukouksissaan tai keskusteluissa. Lestaadiolaisuus hylkää rukouksen ja raamatunviljely on heillä vähäistä. Sen vuoksi mielenpurkautuminen tapahtuukin niin ylivoimaisena kerran lauetessaan.

Epäilemättä tämä kertakaikkisen mielenpuhdistuksen suosiminen lappalaisten oloissa on biologisesti edullisempi kuin hiljainen vähitellen tapahtuva. Se nojaa varmasti vanhaan luonnonvaistoon, joka lestatiolaisuudessa on saanut kristillis-uskonnolliset puitteet. Se siveellinen nousu, joka on mielen puhdistuksen luonnollisena, terveenä seurauksena on varmasti myös pakana-asteella olevissa lappalaisten esi-isissä ilmennyt elämän ja sen toimintojen kiinteämmässä otteessa ja virkistyksessä. Uskon varmaan voitavan tieteellisesti todistaa, että henkilö, joka on saanut läpikäydä hänen henkistä rakennustaan vastaavan mielenpurkauksen  sen jälkeen on kykeneväisempi säännölliseen työhönsä. Paitsi että työteho  kasvaa, varttuu hänen niin ruumiillinen kuin nimenomaan henkisenkin hyvinvointinsa. Henkisen hyvinvoinnin enenmisenä voimme pitää siveellisyyden varttumista. Lestadiolaisuuden historiassa näemme selviä todisteita siitä, kuinka uskonnollinen heräys s.o. määrättyyn elämässä esiintyneeseen epäkohtaan kohdistuva  mielenliikutus ja sen purkautuminen on suorastaan saanut aikaan siveyslakien kehityksen. Tahdomme mainita tästä seuraavan elävän todistuksen, jonka kirkkoherra Ekqvist kertoi Ruotsin lappalaisten keskuudesta.

Lappalaiset, kuten olemme kertoneet, ovat mieleensä juurruttaneet – tiesi Luoja minkä ammoin tapahtuneen heräyksen ja sen kehitysvoiman avulla – lujan vakaumuksen omistusoikeuden paikkansapitäväisyydestä kuolleeseen esineeseen nähden (mikäli toinen lappalainen sen omistaa). Poro on puolivilli eläin. Ennen se on ollut aivan villi ja sitä on vapaasti pyydystetty. Omistuskäsite ei siis ole päässyt juurtumaan poroon, joka vapaasti paimentamatta kulkee kiveliöitä. Tämä on varsin selvä miehille, jotka ovat metsällä kulkeneet; naiselle, joka kodalla olleessaan näkee ympärillään kuolleen omaisuuden, johon omistusoikeuskäsite on ehdoton – hän on itsessään kehittänyt voimakkaamman omistusvaiston. – Kuitenkin porovarkaudet ovat poronhoidon sangen rasittavana epäkohtana: siitä aiheutuvat haitat, tavaran haaskauksen ja epävarmuuden ovat yksin miehetkin oivaltaneet, naiset ovat nähneet siitä etupäässä tämän toisen puolen: riidat ja uhkaukset.

Kirkkoherra Hedqvist kertoo nyt tämmöisessä Lapinkylässä tapahtuneesta heräyksestä. Lapinkylässä joka aikaisemmin oli vajonnut porovarkauteen ja muihin paheisiin puhkesi lestadiolainen heräys. Se alkoi naisita. Seurauksena oli ensin katkera taistelu paheitten keskuudessa ja taistelu koski erikoisesti porovarkauksia, joita miehet tekivät, vaan joita naiset eivät tahtoneet sallia. he tarkastivat miesten harmiksi kaiken kodalle tuodun lihan ja kieltäytyivät koskemasta varastettuun. Naisia tästä kuritettiin, mutta he rukoilivat, itkivät ja kestivät ja kolmen vuoden jälkeen jää suli. Ensimmäinen mies teki käännöksen. Mutta sanoi vanha lestadiolainen, tämä mies oli ensin vain puolikristitty, sillä jos kohta lakkasi varastamasta ja juomasta, niin hän ei puhdistanut omaatuntoaan entisten porovarkauksien suhteen. Ei kuitenkaan kestänyt pitkää aikaa, ennenkuin hän teki julkisen tunnustuksen, ja todellisen mielenmuutoksen. Heti tämän jälkeen seurasivat muutkin miehet esimerkkiä. Kerrotaan Jumalan hengen käyneen voittoisasti sydämestä sydämeen ja suuren sisäisen taistelun jälkeen he tunnustivat syntinsä ja hyvittivät pahat työnsä.

Laxån vanha rukoushuone Evenesissä, Ofot-vuonon rannalla

Tässä näemme siis valaisevan esimerkin lestadiolaisuuden biologisesta (määrättyyn tarkoitukseen kohdistuvasta) hyödystä. Entistä oikeuskäsitettä, joka ei soveltunut muuttuneisiin omistussuhteisiin, on mielenliikutuksen avulla korvattu uudella. Emme voi sanoa että edellinenkään alkuperäisissä olosuhteissa olisi ollut väärä; mutta uusi on ollut muuttuneessa olissa tarpeellinen – on siis tapahtunut kehitystä.

Lestatiolaisen uskonliikkeen vaiheet ovat pian kerrotut. Liikkeen alkuunpanijana oli vuonan syntynyt Lars Levi Laestadius. Hän läpikävi ilottoman nuoruuden. Tuli sitten papiksi Kaaresuvantoon, jossa alkoi saarnata lappalaisten paheita vastaan. Puhe oli karkeata ja karvasta, mutta tuloksia alkoi ennen pitkää näkyä elämäntapojen paranemisessa. Tiedottomasti Laestadius saarnasi pietismin oppeja. Hänen kuoltua 1861 ovat taitavat seuraajat, suureksi osaksi suomalaissyntyiset saarnamiehet jatkaneet hänen työtänsä sillä tuloksella, että lestadiolaisuus nykyisin on levinnyt koko Norjan, Ruotsin ja Suomen lappalaisalueelle, nimenomaan tämän alueen suomalaisen ja lappalaisen väestön keskuuteen. Suomalaiset ovat etenkin toimineet sen opin muovailemiseksi.

Nykyisin liike on hajonnut kahteen lahkokuntaan, nimittäin noihin tavallisiin: ortodoksiseen (ahdasoppiseen) pelkkää lakia saarnaavaan ja evankeelis-oikeaoppiseen, joka lisäksi painostaa (pitäisi olla painottaa) armon merkitystä. Jälkimmäistä sanotaan itälestatiolaisuudeksi. Sen puitteissa saapi persoonallinen henki usein vapaata kehitysmahdollisuutta. Sen tunnustajissa kohtaamme usein henkilöitä, joissa toiselta puolen vakaumus ja omaksutun totuuden kiinnipitäminen, toiselta puolen taas suvaitsevaisuus ja sovinnollisuus ovat luoneet kehityskykyisen persoonallisuuden, joka hyvin saattaa mukautua aikamme sivistyksellisiin rientoihin.

Toinen lahkokunta, ahdas, lakioppinen länsilestatiolaisuus ei pysty luomaan tuollaisia tuloksia. Voimme sitä ymmärtää vain sen nojalla, kun tiedämme, että se vaikuttaa siellä, missä tavat alunpitäen ovat olleet enimmän pilautuneita. Juuri tätä kirjoittaessani olen vuonossa, missä vielä muutama kymmentä vuotta sitten yksinäisiä kauppamatkustajia on surmattu, toisia ryöstetty, juoppous ja salaiset paheet rehottaneet. Nyt on kaikki länsilestatiolaisuuden kautta muuttunut, tapojen puhtaus on ankarampi kuin monella itälestadiolaisuuden kulmalla. Tuntuu siltä, kuin vuonon väki tämän voimanponnistuksen jälkeen olisi henkisesti levähdystilassa. Kun tuo ensimmäisen heräyksen tehnyt ihmispolvi on kadonnut, ovat varmaan vapaammat tuulet täälläkin puhaltaneet – ellei muualta tuleva työläisvirta jälleen sekoita kehitystä.