Vakaumuksensa puolesta 1918 kuolleiden muistomerkki Kuusjärven hautausmaalla, osa 1.

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden hautamuistomerkki Kuusjärven hautausmaalla

Kuusjärven hautausmaalta Outokummussa löytyy vuoden 1918 sisällissodan valkoisen osapuolen sankarivainajien joukkohauta ja muistomerkki. Outokumpu, joka silloin oli vielä Kuusjärven kunta, oli alueella, joka jäi heti sodan alussa selkeästä valkoisten hallitsemalle vyöhykkeelle. Kuusjärven kunnan alueella ei käyty minkäänlaisia taisteluja sodan aikana punaisten ja valkoisten välillä.  Niinpä ihmetykseni olikin suuri, kun hautausmaalta löytyi myös punaisten muistomerkki, johon on hakattu 42 vakaumuksensa puolesta kuolleen nimet. Punaisten haudassa lepäävien vainajien määrä on siis kymmenkertainen valkoisten vastaavaan määrään - neljä kuollutta - verrattuna. Mistä löytyisi selitys tälle omituisuudelle?

¨Kuusjärvellä poliittinen herääminen tapahtui varsin myöhään Vuoden 1905 suurlakkokin sivuutettiin pitäjässä vähin äänin. Ensimmäinen työväenyhdistys  kuntaan perustettiin vuonna 1907. Sosialdemokraattien kannatus oli kunnassa kuitenkin vielä vähäistä. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa puolue sai 11 % pitäjäläisten äänistä, kun esimerkiksi vanhasuomalaisten ääniosuus oli 31 % ja nuorsuomalaisten 58 %. Maalaisliiton paikallisosasto perustettiin Kuusjärvelle vuonna 1909.  Kaivostoiminnan käynnistyminen vuonna 1911 Outokummussa mullisti uneliaan maalaispitäjän hereille myös poliittisesti.  Outokumpuun ilmaantui pitkälahtelaisia työmiehiä, jotka toimillaan saivat työväenliikkeen voimistumaan. Syntyi Puhujaseura, josta tuli vuonna 1918 perustetun Outokummun Työväenyhdistyksen edeltäjä. Räätäli Kaasisen kodissa pidettiin lukutupaa, jossa luettiin ahkerasti työväenlehtiä: Työmiestä, Työtä, Rajavahtia ja Kurikkaa, sekä tutkittiin Ingersollin teoksia. Sosialidemokraattien ääniosuus nousi dramaattisesti. Vuoden 1909 eduskuntavaaleissa se oli jo 41 %. Ennen itsenäitsymistä pidetyissä eduskuntavaaleissa se oli korkeimmillään vuonna 1916, jolloin sosialidemokraattinen puoleue sai lähes puolet annetuista äänistä (49 %). Kuusjärvi oli siis muuttunut vajaassa kymmenessä vuodessa vahvaksi työväenliikkeen ja sosialidemokraattisen puoleen tukialueeksi.

Kiihkeä liikehdintä alkoi Kuusjärvellä toden teolla vuoden 1917 syksyllä. Porvarillisella puolella olisi erään kertomuksen mukaan ollut tosin jo keväällä keskusteluja Turvalliskunnan perustamisesta ja perimätieto kertoo, että työväen järjestyskaarti olisi ollut toiminnassa jo kesällä 1917. Näille väitteille ei kuitenkaan löydy kuitenkaan vahvistusta asiakirjoista. Siitä, miten kunnassa toimittiin sosialidemokraattien julistaman lakon aikana mrraskuussa, ei myöskään ole juurikaan asiakirja-aineistoa. Tapahtumien kulun hahmottamiseksi on pitänyt turvautua haastatteluihin ja suojeluskunnan arkistosta löytyvään materiaaliin. Se, mitä Outokummussa tapahtui, näyttää olleen vahvasti sidoksissa siihen, mitä liikehdintä Joensuussa eteni. Keväällä 1917 Joensuuhun oli saapunut Yhdysvalloista juuri palannut työväenliikkeen johtohahmo August Wesley, joka piti pitkin syksyä Joensuussa kursseja maakunnasta saapuneille työväenliikkeen johtomiehille. Kyseessä oli jonkinasteiset päällikkökurssit. Kuusjärveltä kursseille osallistuivat ainakin Noak Huttunen Outokummusta ja Pekka Kinnunen Varislahdesta.  Wesley kierteli lisäksi  piiripäällikön ominaisuudessa perustamassa punakaarteja maakuntaan. Siitä, kävikö hän punakaartin perustamistarkoituksessa myös Kuusjärvellä, ei ole tietoa.

Outokummun työväentalo, kiihkeän toiminnan keskipiste marraskuussa 1917.

Outokummun työväentalolla pidettiin heti yleislakon alettua 13.11.1917 suurlakkokokous. Kokouksesta ajettiin kaikki työväenyhdistykseen kuulumattomat. Kokous päätti, että työt oli kunnan alueella lopetettava ja kaupat, myllyt ja koulut suljettava. Seuraavana päivänä perustettiin järjestyskaarti, johon kuului 30 miestä. Järjestyskaartin jäsenten tehtäviin kuului  toimia lakkovahteina eri puolilla pitäjää. Kaartin vahvuutta lisättiin seuraavina päivinä niin, että siihen kuului 19.11. jo 58 miestä. Kaarti, jonka johtajana toimi Konsta Halme, suoritti vartiopalvelusta  15.11. lähtien Outokummun kaivoksella ja myllyillä. Lisäksi se takavarikoi aseita ja elintarvikkeita. Työväenyhdistyksen sisällä ilmeni tässä vaiheessa erimielisyyksiä. Kuusjärveläiset johtajat Antti Koistinen ja Simson Kokko eivät kannattaneet vallan siirtämistä Järjestyskaartille, mutta ei-paikalliset työväenliikkeen johtohahmot olivat toista mieltä. Perimätieto mainitsee heistä kolme nimeltä: Kallio, Koskenkorva ja Aatu Soininen.

Lakkoa johtamaan valittiin suurlakkokomitea, joka harkitsi "lahtarien" vangitsemista, mutta toimenpidettä pidettiin liian varhaisena Marraskuun 17. pävä lakkokomitean miehet kiersivät ympäri pitäjää takavarikoimassa aseita. Piirikomiteasta tulleiden ohjeiden mukaan lähetettiin 10 miestä ottamaan haltuunsa myös poliisilaitos, mutta tehtävä epäonnistui, sillä Kuusjärveltä ei sellaista löytynyt. Kuten aikaisemmin totesin jäi Kuusjärvi selkeästi valkoisten hallussa olleelle alueelle. Niinpä Kuusjärven  punaisten oli haudattava vallankumoushaavensa.

Valkoisten saatua seudulla yliotteen kutsuttiin kaikki punaiseksi epäillyt kuulusteluihin. Heiltä takavarikoitiin kaikki aseet. Kuulusteluja johti kaivosyhtiön palveluksessa ollut piiripäällikko Armas Pohja. Pohjan kantana oli, ettei punaisia tule vangita, elleivät he ole syyllistyneet rikoksiin. Kaikki epäillyt pääsivät kuulusteluiden jälkeen vapaiksi. Perimätieto selittää Pohjan toiminnan humaaniksi, mutta taustalla saattoi olla myös kaivosyhtiön halu välttää levottomuuksia ja säilyttää kallisarvoinen työvoima työkykyisenä ja - haluisena.

Sodan sytytyä järjestivät valkoiset Kuusjärvellä kutsunnat. Muistitiedon mukaan vain puolisenkymmentä punaista vältteli kutsuntoja ja osa heistä pakeni punaisten hallussa olleille alueille. Jotkut heistä osallistuivat punakaartin riveissä taisteluihin. Kirkkoherra Vilho Laineen sodan jälkeen laatiman kertomuksen mukaan kolme kuusjärveläistä kuoli Tammisaaren vankileirillä, kolme punaista katosi ja kahdeksan päätyi vankilaan. Sotasurmat-sivuston mukaan Kuusjärvellä kirjoilla olleista punaisista menehtyivät Vilhelm Henrik Hyttinen, Antti  Eelis Sivonen ja Matti Soininen Tammisaaren vankileirillä. Lisäksi Riihimäen vankileirillä menehtynyt Kalle Reinhold kuului oletettavasti punaisiin. Kuusjärveläisiin kadonneisiin punaisiin kuuluivat Mikko Jumppainen, Armas Kauppinen, Paavo Heikki Kinnunen. Lisäksi kahden kadonneen kuusjärveläisen, Paavali Räsäsen ja Antti Juho Koistisen kuolinaika ja - paikka on tuntematon, eikä heidän kuulumisesta punaisiin ole täyttä varmuutta. Yksikään heistä ei ole haudattuna Kuusjärven hautausmaahan. Mistä nuo 42  vakaumuksensa puolesta kaatunutta sitten ovat kotoisin? Vastaus siihen löytyy seuraavasta kirjoituksestani ...

Palanen sukuhistoriaa

Isoisän isäni Carl/Kalle Tahvanainen Liperin Tutjunniemestä ja hänen vaimonsa Helena Maria, os. Lempinen sekä perheen lapsia, miniöitä jne.

Tässä tarinaa isosisäni isästä Kalle Tahvanaisesta, "Tutjun Kallesta". Kalle oli syntynyt Kontiolahden Noljakassa Tahvanaisen perheen noin sata vuotta omistamalla tilalla (Noljakka n:o 18). Tuo tila muodostaa nykyisin Joensuun Noljakan kaupunginosan. Kallen isoisä Johan oli saapunut Kontiolahdelle 1770-luvulla Ilomantsin Megrijärveltä. [Ilmankos viihdyin niin hyvin syyskuun alussa Megrijärven maisemissa :)]. Kallella oli kahdeksan sisarusta, joista Heikki-niminen jäi jatkamaan kotitilaa. Se siirtyi pois Tahvanaisen suvun omistuksesta vuonna 1919, kun tilan osti 160 000 markalla konemestari Tolvanen.

Kalle, joka oli sisaruksista ikäjärjestyksessä kuudes,  tuli kotivävyksi Liperin Tutjunniemen Keinälän tilalle vuonna 1882. Tuolloin jo 30 vuotta täyttänyt poikamies oli kierrellyt pitäjällä tekemässä suutarin töitä ja tälläisellä matkalla hän iski silmänsä Keinälän talon tyttäreen Helena Maria Lempiseen. Kalle oli taitava käsistään, teki maanviljelyksen ohella suutarin ja puusepän töitä sekä valmisti ruumisarkkuja. Helena Marialle ja Kallelle syntyi yhteensä 13 lasta, jotka KAIKKI saavuttivat aikuisiän. On suuri ihme, että 1800-luvun oloissa kaikki näin ison perheen lapset säilyivät hengissä. Lieneekö kiitos tästä langennut Helena Marialle, joka omasi kansanparantajan taitoja. Hän käytti luonnontuotteita ja luonnosta kokoamiin yrttejä mm. lastensa sairauksien hoitoon. Suuperheen elättäminen ei ollut 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmenillä helppoa. Lehmien, lampaiden, kanojen  ja sikojen pitämisen ohella kalastettiin ahkerasti Tutjunniemen molemminpuolisilla vesillä.  Perheen elättämiseksi hakattiin vuosien kuluessa tilan metsät niin tarkkaan, että metsät joutuivat myyntikieltoon. Tila oli lisäksi ainaisessa vekselikierteessä. Tarina kertoo, että koko ajan tilan oli päällä kolme vekseliä. Kun vanhin erääntyi maksettavaksi, otettiin sen maksua varten uusi. Vekselikierteen katkaisi perimätiedon mukaan vasta sotavuodet, jolloin kukoistanut mustanpörssin kauppa ja rahan arvon romahtaminen toivat mahdollisuuden vekselien poismaksuun.

Vuosi 1918 sisällissota heijastui vahvasti perheen elämään. Poliittinen jakolinja meni isoisäni perheen keskeltä. Pojista Pekka taisteli punaisten riveissä ja hänen kaksi nuorempaa veljeänsä valkoisten joukoissa. Nämä veljekset Antti (18 vuotta, seisoo kuvassa Kallen takana) ja Heikki (16 vuotta) osallistuivat myös Viron sotaretkeen. Sen sijaan Pekka Kallenpoika Tahvanainen menehtyi Tammisaaren vankileirillä 30.8.1918 keuhkokuumeeseen. Pekka oli lähtenyt kotilaltaan Viipuriin töihin vuonna 1916. Punakaartiin hän oli kuitenkin liittynyt perimätiedon mukaan Joensuussa. Perhe oli saanut tiedon sodan päättymisen jälkeen, että Pekka-poika pitäisi hakea pois vankileiriltä Lapista, Tervolasta. Silloisissa oloissa hänen hakemisensa oli ollut kuitenkin mahdotonta. Miten Pekka oli joutunut vankileirille Lappiin ja sieltä myöhemmin Tammisaareen, ei ole jälkipolvien tiedossa. Pekka haudattiin Tammisaaressa 2.9.1918.

Tsaari Aleksanteri I "maakuntamatkalla" Pohjois-Karjalassa kesällä 1819, osa 2.

Jouhkolan hovin päärakennus nykyasussaan. Kertomuksessa kuvattu Jouhkolan hovi paloi vuonna 1904 ja sen tilalle rakennettiin uusi, kuvassa näkyvä rakennus.

Elokuussa 1819 saapui Venäjän tsaari Aleksanteri I Suomeen suuntautuneella matkallaan Pohjois-Karjalaan. Sanomalehti Karjalaisessa oli 23.8.1919 nimimerkki O. K:n kirjoitus vierailusta otsikolla Eräs satavuotismuisto.  Julkaisen tämän lehtikirjoituksen toisen osan ohessa. Artikkelin ensimmäinen osa löytyy täältä. Kertomuksen sivujuonteena käy hyvin ilmi, miten 1800-luvun alkuvuosikymmenillä silloiset mahtimiehet siirsivät rahakkaita ja arvovaltaa tuovia virkoja isältä pojalle.  Samoin selviää, ettei Joensuun kaupungista ollut edes aavistusta. Pohjoiskarjalainen rahvas näyttää suhtautuneen hallitsijaan uteliaan ihailevasti. Minua hämmästyttää edelleen nimimerkki O.K:n poimimat yksityiskohdat vierailusta. Niillä luodaan mielikuva suurvaltajohtajasta lutuisena, hyväntahtoisena puolukkahillopurkin ihastelijana, joka jakaa vaivaisille rahaa. Tämä artikkeli ilmestyi siis vajaa runsas vuosi ns. vapaussodan jälkeen ja Kokoomus-puolueen äänenkannattajassa...

Eräs satavuotismuisto jatkuu

Jouhkolan hovi (Tohmajärvellä), joka on jonkun matkaa syrjässä Sortavalasta Joensuuhun johtavalta tieltä, on kuulun "Karjalan kuninkaan", asessori Gabriel Valleniuksen maineikas asunto Tohmajärven etelärannalla. Vuonna 1819 asui päähovissa Karjalan kuninkaan poika Gabriel Vallenius nuorempi, joka isänsä jäljestä oli päässyt kruununvoudiksi Ala-Karjalan kihlakuntaan. Samalla tilalla asui myös ”kuninkaan” toinen poika, rovasti Petter Vallenius, jolle hänen isänsä oli hankkinut Tohmajärven laajan kirkkoherrakunnan.

Kun keisarin vaunujen ilmoitettiin lähestyvän, meni kruununvouti seuruetta vastaan ja tarjosi suolaa ja leipää. Korkeat vieraat astuivat sisään Jouhkolan upeihin saleihin. Paljon väkeä oli kokoontunut saadakseen nähdä ihailtua hallitsijaa. Tapahtui sitten siinä, kerrotaan, pieni vahinkokin, josta olisi voinut olla pahatkin seuraukset. Muutamaan syrjähuoneeeseen oli kerätynyt niin paljon katselijoita, että lattia sortui.

Hovissä syötiin uhkeat päivälliset ja pian sen jälkeen otti keisari jäähyväiset kohteliaalta isnännältään ja ajoi pois. Ennen lähtemistä toi kukkea Tohmajärven ruustinna, 36-vuotias Hedvig Helena Vallenius, o.s. Aschan, keisarille puolukkahillopurkin, mistä sopisi matkalla maistella. Sanomattakin on selvää, että keisari tästä oli hyvillään. Sitä maistettiin sitten elokuun 28. päivänä kello 7 aamulla, kun keiasri söi aamiaista hevostallissa Haapalankankaalla Oulujärven etelärannalla ennen Kajaaniin purjehtimista. Siellä keisari otti siitä itselleen, ja myös ruhtinas Volkonskikin hiukan, sitten keisari tarttui omin käsin purkkiin, asetti sen Kajaanin retken järjestäjän kapteeni Sebastian Gripenbergin eteen ja huusi hänelle ominaisella viehättävällä ja iloisella ilmeellä: ”Gripenberg, tästä täytyy teidän maistaa, se on hyvin hyvää – mutta ette saa ottaa siitä paljon sillä tahdon säästeliäästi käyttää sitä, se on Tohmajärven papinrouvan lahja.”

Jouhkolasta lähdettyä tuli tuo pitkä taloton taival ja siellä oleva havumaja.

Luultavasti jo pidettiin kiirettä, sillä Taipaleelle oli pitkä matka. Kun oli ennätetty Joensuuhun, toisin sanoen siihen kylään, missä Joensuun kaupunki nyt sijaistee, päätettiin pysähtyä sinne yöksi. Keisari ajoi kapteeni Ramsayn luokse, joka siellä oli kruununmakasiinin hoitajana. Kun oli tultu hänen talolleen, astui keisari vaunuista jo portilla ja tervehti armollisesti kansajoukkoa, jota runsaasti oli kerääntynyt katselamaan hallitsijaa. Oli siinä joukossa muudan höpelö eukko, joka poikansa Matin kanssa oli tullut tuota komeutta katsomaan. Tottapa eukko arveli sen asiaan kuuluvan, koskapahan komensi poikansa, kun keisari tuli lähelle: ”Matti, anna keisarille kättä!”. Matti Tarsi esiin, ojensi kätensä ja nyökytti päätään. Keisari käsitti asian tärkeyden ja ojensi Matille yhden sormen käteltäväksi.

Vietettyään yönsä kapteeni Ramsayn luona hän lähti seuraavana aamuna ajamaan Liperin Taipaleelle. Ennen lähtöään hän jätti kapteenin rouvalle kalliin jalokivisormuksen muistoksi vierailultaan.

Tämän Taipaleen ortodoksisen kirkon ovet eivät avautuneet tsaarille
vuonna 1819. Voinemme kuvitella, etteivät paikallinen ortodoksipappi ja
kirkonpalvelijat saaneet moisesta huolimattomuudesta kiitosta

Taipaleelle tultua hallitsija päätti käydä sikäläisessä venäläisessä kirkossa, mutta kirkonpalvelijoiden huolimattomuuden takia ei kirkkoon voitu päästä. Keisari palasi vaunuilleen ja aterioitsi niissä. Väkeä oli kokoontunut suuret määrät katselemaan ja ihmettelemään. Siinä joukossa oli myös Liperin rovasti Perander rouvineen. Varsinkin rouva Peranderin kanssa puheli keisari kauan saksan kielellä. Sillä aikaa hääräili väkijoukko vaunujen ympärillä ja ihmetys valtasi mielet. Varsinkin kummastutti kovasti, kun nähtiin muutamassa vaunussa kyntteli, jossa tuli paloi. Rahvasta puhutteli keisari myös tietenkin tulkkinsa Martinaun välityksellä, ja antoi jakaa rahaa vaivaisille, joita oli myös läsnä. Eräs vaimo, jolla oli kahdeksan lasta, sai itselleen ja kullekkin lapselleen 3 ruplaa.

Taipaleelta keisari jatkoi matkaansa Kaaville, Jännevirralle, Toivalaan, Kelloniemeen ja Kuopioon, jonne hän saapui torstaina 25. päivänä elokuuta kello 11 yöllä.

Tuo vuoden 1819 kesä, jolloin keisari matkusti, oli kova poutakesä, niin kuin useissa paikoissa oli myös kesä 1919. Viljat kuitenkin kasvoivat hyvion, niin kuin tänäkin kesänä. Kulopaloja oli 1819 paljo, niin että köyhätkin tulevana keväänä haravilla panivat ohraa kulopelloille. Seuraavana kesänä kasvoivat kaikki viljalajit niin, että oli viljaa vaivaisillekin. Talvi ennen keisarin kulkua oli ollut ”kierätalvi”, se on vähäluminen.
O. K.

Tsaari Aleksanteri I "maakuntamatkalla" Pohjois-Karjalassa kesällä 1819

Aleksanteri I

Elokuussa 1819 saapui Venjän tsaari Aleksanteri I Suomeen suuntautuneella matkallaan Pohjois-Karjalaan. Sanomalehti Karjalaisessa oli 23.8.1919 nimimerkki O. K:n kirjoitus vierailusta otsikolla Eräs satavuotismuisto.  Aleksanteri I oli vierallut aikaisemmin jo neljä kertaa maassamme. Ensimmäinen vierailu tapahtui vuonna 1803 ja suuntautui Punkaharjulle. Historian siivet havisivat menneenä kesänä, kun Venäjän nykyinen "tsaari" Vladimir Putin myös suuntasi Suomen-vierailullaan Punkaharjulle. Lieneekö paikalla olleet kansalaiset ja virkamiehet osoittaneet vastaavanlaista alamaisuutta kuin oheisessa kertomuksessa?  Aleksanteri I kävi Suomessa vuonna 1809 kaksi kertaa osallistuen Porvoon valtiopäivien avajaisiin maaliskuussa ja uudestaan niiden päättäjäisiin heinäkuussa. Vuonna 1812 hän kävi Turussa ja tapasi Ruotsin kruununprinssin Karl Johanin. Mielenkiintoinen on Karjalaisen artikkelin sävy. Runsas vuosi on kulunut verisestä sisällissodasta, jota voittanut valkoinen osapuoli piti ennen kaikkea vapaussotana, ja nimen omaan vapautuksena Venäjän valtion ikeen alta. Silti artikkelista välittyy myönteinen kuva tsaarista ja hänen vierailustaan. Kirjoitin kertomuksen puhtaaksi ja julkaisen sen nyt kahdessa osassa.

Eräs satavuotismuisto

Mutta käykäämme vihdoin keisarin matkaa halki Pohjois-Karjalan paikasta toiseen seuraamaan:  Sortavalaan tultuaan keisari kävi Valamossa. Sieltä palattuaan hän keskiviikkona elokuun 24. päivänä lähti seurueineen ajamaan Sortavalasta pohjoiseen.  Oli määrä sinä päivänä ajaa Liperin Taipaleelle asti, 159 virstaa, mutta niin pitkälle ei ehditty. Matkue kulki kahdessa osassa, mutta aivan lähekkäin. Ensin kulki 12-hevosinen ryhmä, jossa kulki kyökki ja matkalla tarvittava vaatevarasto hoitajineen. Toisessa osassa kulki keisari, hänen adjutanttinsa, ruhtinas Volkonski, henkilääkärinsä salaneuvos Wylie ja pari palvelijaa.

Ruskealan kirkolle pysähdyttiin vähäksi aikaa. Voimme arvata, että siellä olivat korkeaa matkamiestä vastassa pitäjän herrasväet, seurakunnan kirkkoherra Aron Schroeder etunenässä. Kiireesti jatkettiin matkaa pohjoiseen ja saavuttiin Pälkjärvelle Alahovin kartanoon. Tämä, Pohjois-Karjalan muistorikkaimpia hoveja, oli kauniilla paikalla Pälkjärven rannalla pari kilometriä Pälkjärven kirkolta. Kunnianarvoisena rakennuksena, pieninen ikkunoineen ja taitekattoineen, kertoi se niistä ajoista, jolloin mahtava Duncanin suku asusti siinä ja piti hallussaan melkein koko Pälkjärven pitäjää ja omisti tiluksia ympäri Pohjois-Karjalan. Nyt asui hovissa everstin rouva Charlotta Katarina vonFieandt, o.s. Duncan, Kuopion varamaaherran ja Karjalan jääkärien päällikön Erik Johan von Fieandtin leski. Mies oli kuollut kymmenkunta vuotta aikaisemmin, ja nyt eleli leski viiden, kuuden lapsen kanssa Alahovissa hoitaen tarmolla tilaa. Vanhin poika, silloin kadettina oli niin kuin isännän asemassa.

Piirros Pälkjärven hovista. jota kutsuttiin myös Alahoviksi.
Alahovi oli pitäjän arvokkain hovi, joka rälssin aikana kuului
Duncanin rälssiin ja siirtyi myöhemmin avioliiton kautta von
Fieandtien suvulle. Kenraali E. G. v. Fieandt lunasti hovin
1860 –luvulla perintötilaksi ja viimeiset omistajat olivat kenraali
v. Fieandtin tyttären Charlotte (Lotte) Arppen perilliset.
Historiallisesti arvokas aateliskartano on purettu syksyllä 1989.
.

Kun keisari ajoi Alahovin porteista sisälle, kantoi everstinna hänelle niin kuin Venäjällä oli tapana suolaa [ja] leipääalamaisuuden merkiksi. Keisari meni hoviin sisälle ja viipyi siellä hetkisen. Everstinna von Fieandt, joka olio ennenkin nähnyt korkeita herroja hovissaan, tiesi, kuinka heitä oli kohdeltava ja kestittävä. Keisari nautti vieraanvaraisen emännän herkuista ja puheli hänen kanssaan hetkisen. Viime aikoihin asti on Alahovissa näytelty sohvaa, jossa keisari istui. Kaikesta hyvästä tyytyväisenä ja ihastuneena everstinnan hienoon käytökseen – kerrotaan – määräsi keisari everstinnalle, niin kuin ainakin aatelisrouville, arvonimen ”Armo”.. Kolmena sunnuntaina peräkkäin oli muka Pälkjärven kirkossa kuulutettu, että hänen majesteettinsa oli äskenyt jalosukuista leskirouvaa von Fieandtia siitä lähtien kutsua ”Armoksi”.

Kun keisarin saattojoukko sitten rupesi lähestymään Pälkjärven kirkkoa, kertoo rahvas, alettiin soittaa kirkonkelloja keisarin kunniaksi. ”Miksi soitatte kelloja?” käski keisari kysyä muutamalta pitäjäläiseltä, joka oli tunkeutunut lähelle katsomaan. ”Keisarin kunniaksi”, kuului vastaus.  ”Älkää hyvät ihmiset, kelloja soittako, enhän minä vielä kuollut ole.”, naureskeli siihen korkea vieras.

Jo oli päivä ennättänyt kotvan matkaa yli puolesta, kun keisari karautti seurueineen Tohmajärven rantaa kulkevaa tietä myöten kohti Jouhkolan hovia. Tuossa noustaan mäkeä ylös, mutta tällä kertaa eivät ole Malmin eivätkä Tiaisen joukot vallituksen päällä (26.8.1808 käytiin Kemienvaaran itäpuolella Lahdensillan taistelu. Siinä Karjalan jääkärit olivat asettuneet puolustukseen teiden risteykseen. Etelästä paikalle marssi 5000 miehen vahvuinen venäläsosasto ruhtinas Dolgorukin johdolla. Taistelu oli epätasainen ja ylivoimainen vihollinen pakotti  jääkärit vetäytymään).

Tohmajärven kirkko ja kellotapuli. Kirkko on vanhin puinen kirkkorakennus
Pohjois-Karjalassa. Se on rakennettu vuonna 1756 ja vieressä oleva kellotapuli
vuonna 1760.

Kun oltiin pääsemässä ylös Kemien kylälle, nousi maantie harjulle, jota kutsutaan Ikolanmäeksi. Maantie kohosi tässä tavattoman jyrkkää rinnettä ylös, melkein paljaita kallioita myöten. Nykyaikaikaista katselijaa hirvittää nähdessään nuo jyrkät kalliopaikat, joita myöten piti ennen hevosella ja rattailla kulkea. Keisari nousi mäessä pois vaunuistaan, käveli mäen päälle ja ihmetteli, kuinka maantietä oli voitu laittaa tällaisesta paikasta. Sittemmin hän antoi käskyn, että maantie oli muutettava kiertämään vaaran alta. Siitä se kulkeekin nyt kiertäen kauniisti nuo vaaralliset kallion paikat.

Kerrotaan myös, että keisari päästyään mäen päälle jäi hetkeksi aikaa ihailemaan maiseman kauneutta. Siitä onkin mitä valtavin näköala. Oikealla kiitää katse vaaralta vaaralle aina Ilomantsin raukoille rajoille, missä siintävä taivaanranta metsää koskettelee. Vasemmalla pilkottaa koivujen välistä Tohmajärven pieni kirkko ja sen vierustalla tuomen lehvien lomista punertavaksi maalattu pappila. Syvällä vaarojen välissä välkähtelee Tohmajärven kiiltävä pinta ja pienoinen joki kimaltelee valkeana vyönä etempänä. Tuolla etempänä, kaukana, kaukana on Kiteen kirkko ja taas vain metsäisiä, sinertäviä vaaroja…

Näitä katseli keisari hetkisen, nousi vaunuihinsa ja ajoi Jouhkolaan. 

Tarina jatkuu....

Tohmajärveläinen kylänäkymä vuonna 1909. Kuva: Museovirasto