Sukuhistoriaa 1. Talonpoikaispäällikkö Pentti Lappalainen

Pälkjärven taistelun muistomerkin paljastustilaisuus 12.8.1928. Kuvalähde: Pälkjärven pitäjäseura

Isoisäni isoisä Pauli Paulinpoika Kinnunen eli pitkän elämän (1810-1895). Hän oli avioliitossa kaikkiaan neljä kertaa. Hänen toinen vaimonsa oli Anna Juhontytär Lappalainen (1821- 1851). Anna oli syntyisin Liperin Mattisenlahden talosta no 2. Kyseinen talo sijaitsi Joensuuhun, Liperiin, Taipaleeseen (Viinijärvelle) ja Lehmonahoon (Kontiolahdelle) johtavien teiden risteyksessä ja siinä oli keskikievari.

Annan isoisällä Pentti (Bengt) Lappalaisella (1769 – 1808) oli merkittävä asema kotipitäjässään 1800-luvun alussa. Kun Ruotsin ja Venäjän välille puhkesi ns. Suomen sota, nousivat pohjoiskarjalaiset miehet puolustamaan kotiseutuaan. Varsinkin Liperin ja Tohmajärven miehet lähtivät mukaan. Liperiläisten talopoikaisjoukkojen johtajana toimi yhden kirjalähteen mukaan mattisenlahtelainen Juho Lappalainen. Oletan kuitenkin muiden lähteiden perusteella, että hän olisi kuitenkin ollut edellä mainittu Annan isoisä Pentti Lappalainen. Pielisjärveläisillä oli johtajana legendaarinen Olli Tiainen.  Kun venäläiset joukot etenivät rajan yli Pohjois-Karjalaan tavoitteenaan Kuopio, hävitti Lappalainen miehineen Pielisjoen yli rakennetun lauttasillan katkaisten etenemisen Joensuusta eteenpäin. Venäläiset joukot pysähtyivät Pielisjoen rannalle. Savon jääkärirykmentin komentaja, eversti Johan August Sandels lähetti talonpoikien avuksi majuri  Carl Wilhelm Malmin mukanaan 20 miestä ja kaksi tykkiä. Majuri Malm saapui joukkoineen Mattisenlahteen ja ryhtyi valmistelemaan venäläisten karkottamista. Samaan aikaan Pielisjärveltä Olli Tiaisen johdolla saapuneet talonpoikaisjoukot hyökkäsivät 31.7.1808 Kontiolahden Mönnin kylään asettuneiden joukkojen kimppuun paikallisten kyläläisten avustamana. Venäläiset joukot perääntyivät tämän jälkeen nopeasti Pälkjärvelle.

Vuonna 1994 uudelleen pystytetty Pälkjärven taistelun
muistomerkki nykysasussaan.

Talonpoikaisjoukot yhdessä ruotsalaisjoukkojen kanssa kävivät Pälkjärvelle vetäytyneiden venäläisjoukkojen kimppuun 9.8.1808. Taistelussa majuri Malmin johtamat joukot löivät kenraali Aleksejevin 1300-miehisen venäläisosaston Pälkjärven kaakkoispäässä. Suomalais-ruotsalaisessa taisteluosastossa oli 400 vapaaehtoista talonpoikaa ja 250 sotilasta. Näistä kaatui 11 sotilasta sekä 8 talonpoikaa. Kaatuneet olivat vänrikki Löthman, 10 sotilasta ja kahdeksan vapaaehtoista. Nämä olivat liperiläisten päällikkönä ollut talollinen Pentti Lappalainen sekä talolliset Pekka Karttunen, Paavo Lukkarinen, Antti Turunen, loiset Pekka Kähkönen ja Juhana Lempinen sekä renki Mikko Jonasson ja yksi tuntematon.

Venäläisjoukot pakenivat silmittömästi Sortavalan suuntaan. Voitto Pälkjärvellä poisti eversti Sandelsin Savossa olleisiin joukkoihin kehittymässä olleen sivustauhan idästä. Pälkjärven taistelu tunnetaan myös nimellä Hiekan taistelu. Sodassa kävi lopulta ruotsalaisten kannalta huonosti eli edessä oli noyryyttävä tappio.

Pälkjärven suojeluskunta pystytti taistelupaikalle muistomerkin 12.8.1928. Neuvostoliiton aikakaudella muistomerkkiä runneltiin, mutta sen laatat löydettiin maastosta 1990-luvun alussa. Pälkjärven pitäjäseura kunnosti muistomerkin uudelleen lähelle sen entistä paikkaa vuonna 1994.

Pentti Lappalaisen kuolemasta on Liperin rippikirjassa vuosilta 1806 – 1812 lyhyt merkintä: Stupat in Pelgjärfvi slaget  1808 / Kaatunut Pälkjärven taistelussa 1808.

1900-luku - sivistyksen ja edistyksen riemuvoitto?

Kuvan lähde: Yhdysvaltain kongressin kirjasto

1950-luvulla syntyneenä ehdin elää lähes puolet vuosisadasta, jonka aikana ihmisten elämä mullistui radikaalisti uusien keksintöjen, sivistystason nousun, liikenteen ja tiedonvälityksen mullistumisen, kohonneen elintason ja lääketieteen kehityksen seurauksena. Tämä positiivisen kehityksen musertavat - ainakin minun vaakakupissani - ne lukemattomat kansanmurhat, joita 1900-luvulla tehtiin. Tiennäyttäjinä olivat turkkilaiset, jotka tuhosivat kokonaisen kulttuurin ja sen edustajat ensimmäisen maailmansodan aikana. Tämä tuhansia vuosia nykyisen Turkin itäosissa vaikuttanut kansa ja sen kaupungit, kylät, kirkot, koulut ja luostarit tuhottiin kahdessa vuodessa. Viime kuukausina on tiedotusvälineissä usein ollut esillä kaksi kaupunkia nykyisen Syyrian itäosan kurdialueilta. Kyseiset kaupungit, Ras El Ain ja Deir Eil Zor, muodostuivat satojentuhansien armenialaisten hautapaikoiksi. Silloin lukemattomat hautakummut, luurangot ja petoeläinten maasta kaivamat ruumiinosat täyttivät noiden seutujen tienoot.

Sain illalla päätökseen Grigoris Balakianin kirjan "Armenialainen Golgata. Muistelmat kansanmurhan vuosilta 1914 - 1916". Tämä järkyttävä aikalaiskuvaus kertoo siitä, että kokonaiset kansat on mahdollista manipuloida suorittamaan hirvittäviä veriorgioita, kunhan niiden oikeutus verhotaan isänmaallisuuden ja oikean uskonnon puolustamisen kaapuun. Kirja oli niin järistyttävä kokemus, että se palasi yöstä toisen uniini.

Armenialaisten kansamurha oli ikään esinäytös seuraavien vuosien kansanmurhille. Muiden valtioiden toimettomuus (tai armenialaisten häikäilemätön hyväksikäyttö) ja varsinkin Turkin silloisen liittolaisen Saksan passiivinen hyväksyntä kansanmurhalle ovat pöyristyttävää luettavaa. Lisäksi Turkin päästäminen hirmuteoista ilman sen kunnollista jälkipuintia edesauttoivat vastaavan toimintamallin hiljaista hyväksymistä muualla.

Vastaavaan projektiin ryhtyi "Isä Aurinkoinen" vuosina 1932-1934. Tätä ukrainalaisia kohdannutta kansanmurhaa (Holodomor) on muisteltu näinä päivinä. Stalin oli kuitenkin huomattavasti tehokkaampi murhatöissään. Uhrimäärästä on esitetty toisistaan suurestikin poikkeavia arvioita. Pienin arvio on kolme miljoonaa, suurin 14 miljoonaa. Myöhemmin Stalinin etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuivat monet muut vähemmistöt kuten suomalaiset, tsetseenit ja Krimin tataarit. Stalinin Neuvostoliittoa seurasivat kansanmurhaajina natsien johtajat kuudella miljoonalla juutalaisuhrilla. Itä- ja Keski-Euroopan juutalaisten tuhoamisen seurauksena katosi, samalla tavalla kuin Armeniassa, ikivanha, rikas ja omintakeinen kulttuuri ja kieli (jiddish) lähes kokonaan. Kansanmurhat, etniset puhdistukset ja väestönvaihdot eivät suinkaan loppuneet 2. maailmansotaan. Olemme nähneet niitä senkin jälkeen Kamputseassa, Ruandassa, Myanmarissa ja nyt väestönvaihdot Pohjois-Syyriassa. Valitettavasti/luultavasti todistamme niitä jatkossakin.

Tässä linkki sivustolle, joka kertoo ukrainalaisten kansanmurhasta vuosina 1932 - 1934

Kristittyjen kansanmurhat Turkin Diyarbakırin maakunnassa vuosina 1894 – 1896 (osa 3)

Verilöylyt Tur Abdinissa

Tur Abdinin alue sijaitsee Turkin, Syyrian ja Irakin rajojen yhtymäkohdassa

Mardin, samannimisen piirikunnan (turkkilainen nimitys on sanjak) pääkaupunki ja suurin kaupunki säästyi niiltä verilöylyiltä, jotka aiheutettiin muille Diyarbakırin piirikunnille. Monet sen muslimivaikuttajista olivat innokkaita suojelemaan omia etujaan ja halusivat ylläpitää suvaitsevaista kuvaa kaupungistaan. Kaupungille oli ominaista myös se, että muslimien ja kristittyjen asuinalueet olivat sekaisin, mikä teki vaikeaksi heidän erottamisensa toisistaan. Muslimit ymmärsivät, että ulkopuolisten joukkojen tulo johtaisi kaupungin kaikkien asukkaiden umpimähkäiseen verilöylyyn. Ensimmäiset valtausta yrittäneet kurdi(jouko)t saapuivat kaupunkiin 9. marraskuuta tullen Ain Sinjan kylästä, jonka he olivat tuhonneet. Paikalliset muslimijoukot nousivat vastarintaan ja ajoivat heidät pois. Sitten kuvernööri järjesti kaupungin puolustuksen ja jakoi aseita myös kristityn väestön keskuuteen. Myös kurdien kaksi seuraavaa yritystä murtautua kaupunkiin epäonnistui. Vasta marraskuun lopulla antoi Diyarbakırin kuvernööri vihdoin määräyksen kirkkojen suojelemiseksi, vaikkakin ilmapiiri pysyi kireänä aina kevääseen 1896 saakka.

Tur Abdinin assyarialaiset kylät ja luostarit

Huolimatta Mardinin kristittyjen saamasta suojelusta naapurissa olleet kylät Tur Abdinissa kokivat toisenlaisen kohtalon. Tell Armenin kylä ryöstettiin kokonaan ja poltettiin, ja sen kirkko tuhoutui osittain. Al-Kulye, jonka väestö koostui noin 2000 jakobiittikristitystä, tuhottiin ja poltettiin ja noin 50 sen asukasta tapettiin. Myös Banabiliin hyökättiin ja se tuhottiin. Sen sijaan al-Mansurye selvisi saatuaan tukea läheisistä kylistä. Qalaat Maran kylä, jakobiitti-patriarkan asuinpaikka, hylättiin kurdien hyökkäyksen jälkeen. Sen asukkaat etsivät turvaa Saffronin luostarista, jonne he järjestivät puolustuksensa ja kykenivät vastustamaan kurdien hyökkäyksiä viiden päivän ajan. Aikaisemmin mainitsemani syyrialaiskatolinen pappi Isaac Armalet antaa kaksi erilaista versiota ottomaanien

Kirkko Mardinissa

armeijan roolista [vainoissa]: Ensimmäisessä [versiossa] armeijan kerrotaan auttaneen kurdeja hyökkäämään luostariin tappaen 70 assyrialaista. Kuvernööri lähetti sitten 30 sotilasta, jotka seurasivat piiritettyjä [takaisin] kyliinsä ja tarjosivat heille suojelua. Toisessa versiossa, joka on virallisen selvityksen kanssa yhtenevä, kurdit hyökkäsivät luostariin yksin. Mutasarrif (Ottomaanivaltiossa hallinnollinen elin) lähetti joukkoja, jotka vaativat kurdeja vetäytymään. Kun nämä eivät tehneet niin, ottomaanien joukot hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja tappoivat 80 miestä.

Historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että Jezirehin kaupunki Tur Abdinin itäpuolella pysyi rauhallisena ja turvallisena verilöylyjen aikana, mutta Midyatin ympärillä sijaitsevat kylät eivät säästyneet tuhoilta ja murhilta. Dominikaanmunkki isä Gallant kertoo todistaneensa näkymiä tuhosta kulkiessaan näillä alueilla vuonna 1896.

Myös Mardinin piikunnan assyrialainen väestö väheni voimakkaasti joukkomurhien jälkeen. Kuitenkin ennen ensimmäistä maailmansotaa arvioitiin, että kristityt muodostivat noin kaksi viidesosaa alueen 200 000 asukkaasta. Alueen assyrialaiset joutuivat uudelleen hyökkäysten ja vainojen kohteeksi 1 . maailmansodan aikana, mutta palaan siihen myöhemmin.

Video Mor Hananyon luostarista:

Muistoja DDR:stä

Eilen tuli kuluneeksi 30 vuotta Berliinin muurin murtumisesta. Dramaattiset tapahtumat Keski-Euroopassa inspiroivat silloin allekirjoittaneen suuntaamaan perheeni kanssa kiertämään kuukauden ajan tapahtumapaikoilla.  Yhtenä päämääränäni oli Berliini. Eilen illalla oli Yle:n radio 1:ssä monituntinen ohjelma, jonne sai soittaa DDR-muistoistaan. Kuuntelin koko ohjelman ja mietin samalla, olisiko omissa muistoissani jotakin kertomista. En kuitenkaan soittanut ohjelmaan, mutta muistelin kokemiani paperille.

Ostalgisia näkymiä itäsaksalaisilta
teiltä. Autokanta koostui vielä Ladoista
ja Trabanteista

Berliinin muuri oli ollut murtuneena jo yli puoli vuotta, kun aloitimme matkamme. Virallisesti DDR oli kuitenkin edelleen olemassa. Lopullisesti Länsi- ja Itä-Saksan yhdistyminen tapahtui vasta 3. lokakuuta 1990. Saavuimme DDR:n alueelle kesäkuun toisella viikolla Baijerista Autobahn numero yhdeksää pitkin. Itäsaksalaiset rajavartijat seisoivat vielä rajalla kopeissaan, mutta minkäänlaista rajakontrollia ei enää ollut. Seuraavaksi suuntasimme Eisennachin kaupunkiin, jonne oli tarkoitus pysähtyä ainakin vuorokaudeksi. Siirtyessämme autobahnalta paikallisteille törmäsimme pian "itämaiseen" todellisuuteen. Paikallinen tienparannusporukka oli laskenut uuden bitumi/asfalttipinnan entisen päälle. Mikään ei ilmoittanut etukäteen autoilijoita tästä uudesta bitumimassauksesta, eikä ajoväylää oltu millään tavalla rajattu. Niinpä köröttelimme muiden kanssa kuuman bitumimassan päällä, kunnes pääsimme kukin vuorotellen sitä levittävän koneen ohi. Tulipahan auton pohja kunnolla suojatuksi.

Eisennach sijaitsee pienessä laaksossa. Saavuimme kello neljän jälkeen, jolloin kaupungin kaduilla ja teillä oli liikenteessä tuhansia Trabantteja ja Wartburgeja. Oli tyyni ja lämmin sää ja ilma seisoi kattilamaisessa laaksossa. Pakokaasun katku oli niin tukahduttava, että päätimme saman tien ajaa kaupungista pois. Suomalaiseen ilmanalaan tottuneelle oli ylivoimaista jäädä pahanhajuiseen Lutherin syntymäkaupunkiin.

Itä-Saksan ja Länsi-Saksan raja kesäkuussa 1990 Wannseen leirintäalueen vieressä. Meidän majoituspaikkamme oli parikymmentä metriä kuvassa näkyvästä tytöstä oikealle.

Kaikissa Berliiniin vievän autobahnan eritasoliittymissä oli vartiotornit, mutta näytti siltä, ettei niissä ollut enää vartijoita. Berliinissä suuntasimme Wannseehen, jossa sijaitsi leirintäalue, joka näyttää edelleen olevan vastaavassa tehtävässä. Leirintäalue oli Itä-Saksaan pistävällä kapealla ulokkeella ja se oli kolmelta suunnalta DDR:n ympäröimä. Paikka oli täpötäynnä ja asuntovaunuja, asuntoautoja ja telttoja oli jokaikisessä paikassa, minne niitä vain oli saatu survotuksi. Näytti, että puoli Eurooppaa oli sinne suunnannut. Yhtään suomalaista en tosin paikalla havainnut. Lähes kaikki haastattamani kertoivat olevansa läntisen Saksan alueelta ja saapuneet tutustumaan vasta avautuneeseen Itä-Berliiniin ja Saksan itäiseen alueeseen.

Kolme lappeenrantalaista tutustumassa Berliinin muuriin
kesäkuussa 1990

Leirintäalue rajautui rajaan, jonka merkit olivat vielä hyvin näkyvissä. Olihan se edelleen vielä virallisesti olemassa. Kävimme naapuriin majoittuneen saksalaismiehen kanssa siihen  perusteellisesti tutustumassa. Rajalla oli ollut korkea betonitolppien varassa seisova piikkilanka-aita, jossa oli ollut myös jännite. Nyt virrat oli  poissa ja aita oli yhdestä kohtaa revitty alas. Siitä oli nyt avattu hiekkatie Itä-Saksan puolelle.  Aidan takana oli ehkä noin 30 metrin levyinen hiekkakenttä, jonka jälkeen hiekkamaahan oli kaivettu arviolta pari metriä syvä ja muutaman metrin levyinen hauta pysäyttämään mahdolliset länteen pyrkivät ajoneuvot. Tämän takana hiekkakenttä jatkui 20 - 30 metriä. Hiekkakenttää oli harjattu niin, että siinä näkyivät varmasti jalanjäljet. Tämä hiekkakenttäalue oli ollut aikaisemmin myös miinoitettu. Hiekkakentällä kulki itäsaksalaisten rajavartioiden kontrollitie, jossa aika ajoin kulkivat vartijoiden Gazit. Kontrollitien takana oli vielä ehkä 50 metrin levyinen hiekkainen avoin alue, jonka jälkeen aukeni sitten metsä. Muutaman sadan metrin välein rajalla seisoi vartiotorneja, joissa näyttivät konekiväärit olevan vielä paikoillaan, vaikka kuri oli jo täysin höltynyt.

Polenmarkt Potzdamer Platzin tienoilla. Ylemmässä
kuvassa näkyy Bellevue Tower, joka purettiin 1993.

Vietimme Berliinissä kaikkiaan kolme päivää. Muuri oli vielä pääosin purkamatta. Kaupungin keskusta vilisi puolalaisia turistibusseja. Liikuimme Wannseestä paikallisjunalla kaupungin keskustaan. Kävimme mm. muurilla, Tiergartenissa, Potzdamer Platzilla sekä Itä-Berliinin puolella. Kaupungin keskustaan, muurin kupeeseen, oli muodostunut epämääräinen telttakylä. Potzdamer Platzin seudulla olleella kentällä oli Polenmarkt, tuhansien, pääosin Puolasta tulleiden rihkamanmyyjien markkinat. He olivat levittäneet nyssykkänsä maahan ja me varakkaammat länsieurooppalaiset kiertelimme niitä tutkiskelemassa. Vahinko vain, etten itse ostanut mitään. Tiergartenin läpi kulkevat tiet olivat täynnä puolalaisia busseja. Niiden matkustajat söivät eväitään puiston penkeillä ja kiviaidoilla. Tarpeensa he tekivät puistoon, joka olikin paikoin erittäin siivottomassa kunnossa.

Ikimuistoinen kokemus!

Armenialainen Golgata

Toisen maailmansodan aikana natsien hallitsema Saksa pyrki määrätietoisesti tuhoamaan hallitsemiltaan alueilta yhden etnisen ja uskonnollisen vähemmistön eli juutalaiset.  Saksalaiset eivät tässä hirvittävässä rikoksessa kaikkea ihmisyyttä vastaan olleet kuitenkaan edelläkävijöitä. Myös aikaisempien vuosisatojen aikana oli eri puolilla maailmaa tapahtunut laajoja joukkosurmia ja etnisiä puhdistuksia. Mikä saksalaisten suorittamasta holokaustista teki erilaisen aikaisempiin verrattuna, oli kansanmurhien tehokkuus, suunnitelmallisuus ja järjestelmällisyys. Tässä tehokkuudessa, suunnitelmallisuudessa ja järjestelmällisyydessä saksalaiset eivät olleet sittenkään ensimmäisiä. Samanlaiseen järjestelmälliseen kansanmurhaan ryhdyttiin ottomaanien valtakunnassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Sen kohteena olivat kristityt armenialaiset. Sen uhriluvuksi on arvioitu puolitoista miljoonaa. Tehokkuudessa turkkilaiset olivat saksalaisten veroisia. Vainojen ja murhien seurauksena Turkin alueella asunut runsas, hyvinvoipa ja kulttuuriltaan rikas armenialaisyhteisö oli tuhoutunut. Eloon jääneet olivat paenneet naapurimaihin. Monet heistä jatkoivat pakomatkaansa uudelle mantereelle ja läntiseen Eurooppaan.

Grigoris Balakian

Kansanmurhan aikana ja pian sen jälkeen ilmestyi lukuisia silminnäkijäkuvauksia hirmuteoista. Niiden saama huomio ei kuitenkaan koskaan noussut lähellekään sille tasolle, minkä juutalaisten tuhoaminen sai. Useat aikalaiskuvaukset ovat saaneet huomiota vasta 2000-luvulla. Yksi merkittävimmistä tapahtumat kokeneista kirjoittajista on armenialainen pappismunkki Grigoris Balakian (1876 - 1934). Balakianin kaksiosainen kuvaus armenialaisten kansanmurhasta ilmestyi armeniaksi vuonna 1922. Teos käännettiin englanniksi vasta vuonna 2009. Se on ensimmäinen suomeksi käännetty omiin kokemuksiin perustuva kuvaus yhtä rikasta kulttuuria kohdanneesta tragediasta.
Teoksen suomenkielinen versio, joka sisältää Serafim Seppälä ansiokkaan esipuheen ja englanninkielisen version toimittaja Peter Balakianin johdannon.

Tässä lainausta Peter Balakianin tekstistä:

[Grigoris Balakian] kutsuu lukijan mukaan rukouksiinsa ja painajaisiinsa, kuoleman kyllästämään piinattuun tietoisuuteensa, joka  on täynnä tapettuja lapsia, naisten ja tyttöjen raiskauksia ja sukuelinten silpomisia, niitylle jätettyjä ruumiita, joukkohautojen kumpuja kilometri kilometrien jälkeen, vehnäpeltoja joille sato mätänee (koska viljelijät on murhattu), harhailevia orpoja ja hirmuteoista kertovia katulapsia - ne ahdistavat häntä niin, että hän joutuu miettimään ankarasti löytääkseen niiden kuvaamiseen  oikeat sanat. Ne viitoittavat hänen matkansa painajasimaisen maiseman, ja silti hän kaikkien näiden kauhujen keskellä pysyy huomiokykyisenä tarkkailijana.

Kristittyjen kansanmurhat Turkin Diyarbakırin maakunnassa vuosina 1894 – 1896 (osa 2)

Kristittyjen kansanmurhia Turkissa esittävä taulu 1890-luvulta

Verilöyly Diyarbakırin kaupungissa 1.-3. marraskuuta 1895

Joukkomurhia edeltäneet tapahtumat

[Diyarbakirin] kuvernööriksi nimitettiin 4. lokakuuta 1895 Mehmed Enis Pasha, virkamies, josta kaupungin kristityt eivät pitäneet johtuen hänen väitetystä roolistaan Mardinin (kaupunki Itä-Turkissa) tulipalossa, joka tuhosi kristittyjen omistamat kaupat.  Maaherra yritti pakottaa kristittyjen merkkihenkilöt ja yhteisölliset johtajat allekirjoittamaan kiitossähkeen Konstantinopolille hänen nimityksestään. Tämä aiheutti armenialaisten ja assyrialaisten taholta kiivaan reaktion. Armenialaiset sulkivat kauppansa, ihmiset protestoivat kirkoissaan, jumalanpalvelukset estettiin ja kirkonkelloja soitettiin taukoamatta kolme päivää ja kolme yötä. 1200 ihmistä allekirjoitti vetoomuksen, joka lähetettiin armenialaisten patriarkalle Istanbulissa. Siinä protestoitiin hänen antamaansa tukea kuvernöörille. Kaupungin assyrialainen piispa pakotettiin etsimään turvapaikkaa Ranskan konsulaatista. Mielenosoitukset jatkuivat, kunnes patriarkaatista saatiin vastaus kymmenen päivän kuluttua.

Sisäkuva assyrilaisten kirkosta Diyarbakirissa. Kirkko on kunnostettu vuosina
2004-2005

Armenialaisten protestointi aiheutti merkittävää tyytymättömyyttä muslimien keskuudessa. Tässä vaiheessa armeijan komentaja ilmoitti estäneensä kristittyjen kauppojen tuhoamisen. Ottomaanihallinnon suunnittelemien hallinnollisten uudistusten ilmoittaminen pahensi väkivaltaista tendenssiä ja pahaenteiset huhut muslimien suunnitelmista alkoivat levitä. Kuvernööri varoitti muslimeita kehottaen näitä pidättäytymään kristittyihin kohdistuvista hyökkäyksistä ja muistutti heitä siitä, että islam kielsi murhat. Hänen virkaanasettajaisissaan 31. lokakuuta ei kuitenkaan kukaan kristittyjen yhteisöjohtajista ollut läsnä.

Kansanmurhan käynnistyminen ja tapahtumien kulku

Verilöylyt alkoivat Diyarbakırin kaupungissa 1. marraskuuta 1895 sen jälkeen, kun tuntemattomat henkilöt ampuivat laukauksia keskustan Suuren Moskeijan ("Ulu Cami") ulkopuolella keskipäivän muslimirukouksen aikana. Ranskan konsuli Meyrier saaman raportin mukaan poliisi ampui ensin rukouksen aikana ohi kulkeneen kaldealaisen (assyrialainen), kun taas ottomaanien asiakirjoissa kerrottiin, että assyrialaiset olivat alkaneet ampua, kun muslimit rukoilivat. Muslimit alkoivat heti hyökätä lähistöllä olleita armenialaisia vastaan ja pian väkivalta kääntyi kaikkia kristittyjä vastaan ja levisi ympäri kaupunkia. Sitten muslimit aloittivat ryöstelyn ja heidän joukossaan olivat mukana tavalliset siviilit ja hallituksen virkamiehet. Koko markkina-alue sytytettiin, palo riistäytyi pian käsistä ja se tuhosi satoja kauppoja ja työpajoja. Tulipalojen savu näkyi aina Erganiin, 55 km:n päähän. Ne kristityt, jotka eivät pystyneet ja ehtineet pakenemaan roskajoukkoja, ammuttiin.  Ensimmäisen päivän palojen ja ryöstelyn taloudellisten tappioiden arvioitiin olleen noin kaksi miljoonaa turkin puntaa.

Armenialaisten Pyhän Giregosin kirkko Diarbakirissa kunnostettiin vuosina 2009 -
2011. Kirkko oli pitkään hylättynä ja pahasti raunioitunut. Kirkkorakennus on
kärsinyt pahoin vuonna 2015 alkaneista uusista levottomuuksista.

Muslimien hyökkäykset kristittyjen asuttamissa lähiöissä alkoivat uudelleen seuraavana aamuna järjestelmällisesti: talot ryöstettiin ja poltettiin, miehet, naiset ja lapset tapettiin, tytöt kaapattiin ja käännytettiin islamiin. Ranskan varakonsuli kirjoitti, että viranomaisten oli suljettava kaupungin portit, koska he pelkäsivät kaupungin laitamille saapuneita kurdiheimoja, sillä nämä eivät olisi osanneet tehdä eroa muslimien ja kristittyjen välillä ryöstöretkillään. Jotkut kristityt kykenivät suojelemaan itseään harvoilla omistamillaan aseilla kapeilla, puolustettavissa olevilla kaduilla. Yli 3000 kristittyä kaikista uskontokunnista kokoontui kaupungin kapusiini-isien luostariin ja noin 1 500 oli Ranskan konsulaatin suojeluksessa. Tällöin väkijoukko kohdisti huomion Ranskan konsulaatin, jonka seiniä tulitettiin. Vaikka konsulaatti ei antautunut, sen sisällä pelättiin koko ajan sen valloittamisesta. Ranskan konsuli määräsi hänen vaimonsa ja lapsensa ammuttaviksi, jos niin kävisi. Konstantinopolin suurlähetystöön kyettiin lähettämään vain lyhyt avunpyyntö. Siinä todettiin: Koko kaupunki on tulen ja veren vallassa. Pelastakaa meidät!

Kartta armenialaisten prosentuaalisesta osuudesta Itä-Turkin väestöstä
vuodelta 1912

Diyarbakırin joukkomurhat jatkuivat vielä kolmanteen päivään asti, mutta päättyivät myöhemmin kuvernöörin julistukseen, että jokainen aseiden käytöstä kiinniotettu rangaistaan ankarasti. Ennen julistuksen antamista myös lainvalvontaviranomaiset olivat kuitenkin osallistuneet ryöstelyyn. Kaupungin ulkopuolella olleet kurdit  eivät tähän osallistuneet. Heitä oli 2500 kokoontuneena kaupungin muurien ulkopuolelle, mutta heitä ei päästetty sisään.

Kaupungissa kuolleiden määrästä on erilaisia arvioita. Virallisessa ottomaanien maakuntahallituksen raportissa annettiin määräksi 480 kristittyä ja 130 muslimia. [Ranskan konsuli] Meyrier kuitenkin ilmoitti 1191 kristityn (1000 armenialaista ja 150 assyrialaista) ja 195 muslimin kuolemasta. Meyrier ilmoitti myös 2000 kadonneesta henkilöstä, mutta seuraavana vuonna Diyarbakıriin saapunut Ison-Britannian varakonsuli Hallward määritteli kristittyjen kuolonuhriksi noin 1000, mikä tarkoittaa, että kadonneet olivat pääosin säilyneet hengissä.  Kurdit sieppasivat mukaansa 155 naista. ”

Monet kristityt selvisivät murhista hengissä kääntymällä muslimiksi ”ase ohimolla”. Joidenkin tietojen mukaan noin 25 000 armenialaista kääntyi muslimiksi joukkomurhien aikana. Monet heistä palasivat kristinuskoon vainojakson jälkeen ja palasivat jälleen myös kotikyliinsä.

William Ainger Wigram vieraili alueella muutamaa vuotta myöhemmin ja oli todistamassa tuhoamisen jälkiä. Hänen mukaansa Diyarbakırin kaupungin assyrialaiset kärsivät vähemmän kuin heidän armenialaiset uskonveljensä, joidenka kaupunginosa oli yhä tuhottuna vielä kokonaan. Hän havaitsi myös voimakkaita kristittyjen vastaisia tunnelmia kaupungin muslimien keskuudessa.

Joukkomurhat Diyarbakirin itäpuolella

Saksalainen kartta Itä-Turkin väestön uskonnollisesta ja kansallisuusjakaumasta vuodelta 1896

Maaseudulla verilöylyt jatkuivat 46 päivää Diyarbakırin kaupungissa alkaneiden joukkomurhien jälkeen. 3000 armenialaisen ja assyrialaisen asuttamassa Sa'diyen kylässä turkkilaiset tappoivat ensin miehet, sitten naiset ja lopulta lapset. Ryhmä kyläläisiä yritti suojautua kirkkoon, mutta kurdit polttivat sen ja tappoivat sisällä olevat. Vain kolme henkilö säilyi hengissä piiloutumalla ruumiiden joukkoon.  Mayafaraqinissa (Silvan, Farkin), kaupungissa, jossa asui sekaisin 3000 kristittyä, armenialaisia, jakobiitti- ja protestanttikristittyjä, vain 15 säilyi hengissä joukkosurmasta, loput tapettiin samalla tavalla kuin mitä Sa'diyissa tapahtui. Assyrialainen Qarabashin kylä tuhoutui ja Qatarballissa 300 perheestä vain 4 ihmistä selvisi heistä. Suurin osa kyläläisistä poltettiin elävältä kirkossa, jonne he olivat kerääntyneet. Syyrialaiskatolinen pappi Isaac Armalet laski, että kymmenen muuta kylää poistui kokonaan kartalta ja niissä uhrien kokonaismäärä oli 4000.

Ristiriitaisia arvioita uhrien määrästä

Turkkilaistaustainen hollantilainen professori Uğur Ümit Üngör arvioi Diyarbakırin "syrjäisissä kylissä" tapettujen armenialaisten lukumääräksi 800 - 900. Meyrier arvioi, että maakunnassa oli ravitsemuksen ja suojan tarpeessa olevien kokonaismääräksi 50 000 ihmistä. Brittikonsuli Hallward arvioi luvun myöhemmin olevan 20 000 –30 000 (pois lukien Mardinin ja Palun seudut). Hallward antoi kodittomien lukumääräksi Silvanissa 10 000.