Makkerin blogi: 2018

perjantai 16. marraskuuta 2018

Uukuniemen laivaonnettomuuden seuraukset

Laivaonnettomuuden uhrien nimitaulu

Kirjoitin aiemmin syksyllä blogiini Uukuniemen Pyhäjärvellä vuoden 1903 elokuussa tapahtuneesta traagisesta höyryvene "Ainon" laivaonnettomuudesta. Lupasin palata myöhemmin asiaan kertoen, mitä tuo onnettomuus merkitsi sen uhreille, heidän omaisilleen ja onnettomuudesta vastuussa olleille. Lehtiuutisista kokoamani teksti ei varmasti pysty kunnolla kuvaamaan sitä surua, tuskaa, epätoivoa, vihaa ja - syyllisyyttä, jota tapahtumassa mukana olleet ja menehtyneiden omaiset tunsivat. Ehkä tämä kuitenkin antanee edes kalpean aavistuksen siitä, mitä he olivat läpikäyneet. Lehtiartikkeleissa selviää myös ne syyt, jotka tutkimuksen mukaan johtivat onnettomuuteen. Oikeuskäsittelyssä tapahtuma oli tammikuussa 1904.

Uhrien nostaminen järvestä

Vajaa kolme tuntia onnettomuuden tapahtumisen jälkeen, noin kello viiden maissa, saapui tapahtumapaikalle nimismies Raassina ja aloitti uhrien naaraustyön. Hänellä oli vaikeuksia saada siihen kuitenkaan apua, sillä monella paikalla olleella oli taikauskoisia pelkoja kuolleita kohtaan. Monet miehet ilmoittivat, etteivät he uskalla koskea kuolleeseen. Vasta uhkauksilla hän sai joitakin miehiä tarttumaan naarausköyteen. Lehtiuutisen mukaan ”osattiin kyllä vaikeroida ja valittaa, mutta ei ryhdytty vetämään kuolleita omaisia ylös vedestä”. Erään artikkelin mukaan, jotkut omaiset osoittivat jopa välinpitämättömyyttä omaisiaan kohtaan. Kun nimismies pyysi erästä talollista, jolta hukkui kaksi lasta, mukaan naaraustyöhön, tämä vastasi: ”Ei jouda, kun on ainoa mies talossa, pitää mennä pellolle.” Sunnuntai-iltana saatiin ylös jo kolme uhria. Sitten naaraustyö oli pakko lopettaa pimenemisen vuoksi. Maanantaina oli loputkin uhrit saatu nostetuksi ylös ”päivälliseen mennessä”. Kaikki olivat hukkuneet samaan paikkaan. Seppä Taneli Loposella oli vielä vedestä nostettaessa veitsi kädessään. Hän oli ollut ilmeisesti onnettomuushetkellä syömässä eväitään.

Hukkuneet

Seppä Taneli Laapotti ja hänen vaimonsa Katri Uukuniemen Mensuvaaran kylästä. Onnettomuus iski pahiten Laapotin perheeseen, sillä heiltä jäi orvoksi seitsemän lasta. Vanhin oli 11-vuotias ja nuori vuoden vanha. Lisäksi seppä Laapotin vanha, sokea ja hoitoapua tarvitse äiti jäi nyt ilman poikansa tuomaa turvaa.
Talollinen Antti Saharinen Uukuniemen Latvasyrjän kylästä.
Talollisen tytär Maijastina Kirmanen Latvasyrjän kylästä.
Talollisen tytär Maria Raassina Latvasyrjän kylästä.
Renki Antti Ryynänen Latvasyrjän kylästä. Häneltä oli kuollut äiti kaksi vuotta aikaisemmin, isä vuotta aikaisemmin, helmikuussa perheen turvaksi jäänyt vanhin veli. Perheeseen jäin Antin kuoleman jälkeen hänen 18-vuotias sisarensa huolehtimaan kolmesta alaikäisestä sisaruksestaan.
Nuorukainen Olli Fabritius Latvasyrjän kylästä.
Nuorukainen Adolf Pakarinen Latvasyrjän kylästä.
Talollisen tytär Maria Hämäläinen Latvasyrjän kylästä.
Leski Maria Toivonen (os. Pölönen) Uukuniemen Ännikänniemen kylästä.
Talollisen poika Antti Pölönen ja hänen sisarensa Hilja Pölönen Ännikänniemen kylästä.
Räätäli Herman Pesonen Ännikänniemen kylästä.
Talollinen Juhana Härkänen Ristlahden kylästä.
Talollisen poika Herman Rautiainen Uukuniemen Markkinasaaren kylästä.
Loismies Antti Koho Sortavalan Kuokkaniemen kylästä (muistomerkissä sukunimi on muodossa Kohonen jaa kotikylä Otsoinen).

Räätäli Juho Tolkki Jaakkiman Reuskulan kylästä (muistomerkissä etunimenä on Antti).
Renki August Hirvonen Kiteen Närsäkkälän kylästä. (Tätä nimeä ei ole muistomerkissä).
Muistomerkissä on lisäksi 20.6.1898 syntynyt Ida Maria Repo Sortavalan Rautalahdesta

Lehtiuutiset nimeävät kaksi pahiten loukkaantunutta. Vaikeimmin loukkaantui 21-vuotias talollisen tytär Augusta Pölönen Uukuniemen Latvasyrjän kylästä. Hän jäi putoavan katon ja laidan väliin. Hänen päänsä ruhjoutui pahasti ohimoiden kohdalta ja toinen silmä pullistui ulos. Uukuniemeläiselle Alina Lemiselle tuli vammoja rintakehään ja kylkiluita meni poikki.

Merenkulun tarkastajan onnettomuusraportti

Onnettomuutta saapui tukimaan merenkulun tarkastaja Th. Hjelt. Hän löysi aluksen lukuisia virheitä aluksen lastaamisessa. Tutkimuksissa kävi ilmi, että sekä itse alus että sen vetämä lotja olivat reilussa ylilastissa. Laivaan sai ottaa vain 56 matkustajaa, mutta heitä oli siinä onnettomuushetkellä 75. Lotjaan, jonka tarkastaja totesi vankkarakenteiseksi ja hyväkuntoiseksi sallittiin 100 matkustajaa. Kohtalokkaalla matkalla siinä oli kuitenkin 208 matkustajaa. Lisäksi aluksen päällikkö oli sallinut 100 matkustajan nousemisen hentojen rautatankojen varaan rakennetun katoksen päälle.

Tarkastajan kritiikkiä sai myös laivamiehistön toiminta heti onnettomuuden tapahduttua. He menettivät Hjeltin käsityksen mukaan mielenmalttinsa. Laivan koneet pysäytettiin, mutta sen annettiin kulkea kymmenisen minuuttia eteenpäin. Laivan päällikkö selitti syyksi sen, ettei hän uskaltanut ottaa alukseen enää lisälastia, koska laiva oli jo valmiiksi ylilastissa. Edes pelastusrenkaita, joita aluksessa oli riittävä määrä, ei heitetty veteen joutuneille. Laivan päällikköä Hjelt arvosteli siitä, että tämä oli antanut lotjan ohjaustehtävän siihen tottumattomalle miehelle. Tarkastajan mukaan onnettomuuden perussyy oli sen päällikön kokemattomuus. Lopuksi hän kielsi maanviljelijä Pöllästä toimimasta enää höyryvene Ainon päällikkönä. Aino olikin ollut vilkkaasti liikenteessä pian onnettomuuden jälkeen mm. hautajaisvieraita Ännikänniemestä kirkolle 23.8.1903 järjestettyihin onnettomuuden uhrien hautajaisiin.

Oikeudenkäynti

Onnettomuutta käsiteltiin Uukuniemen kihlakunnanoikeudessa 18.1.1904 koko päivä. Oikeus tuomitsi laivan päällikön talollinen H. Pölläsen 200 markan sakkoon, koska hän oli ottanut laivaan liikaa matkustajia ja käyttänyt matkustajien kuljettamiseen siihen sopimatonta proomua. Samasta syystä tuomittiin laivan omistajat, sortavalalaiset Nikolai ja Konstantin Siitoin, koska he olivat hyväksyneet Pölläsen toiminnan. Sen sijaan oikeus katsoi, etteivät edellä mainitut olleet aiheuttaneet itse onnettomuutta. Sen mielestä onnettomuuteen syyllisiä olivat ”etupäässä” matkustajat. Lisäksi kyse oli oikeuden mielestä pikemminkin tapaturmasta, kuin että se olisi syntynyt jonkun tuottamana. Oikeutta eivät siis uhrit ja heidän omaisensa ainakaan alimmasta oikeusasteesta saaneet.

maanantai 5. marraskuuta 2018

Lappeenrannan itäinen retkeilyreitti

Lappeenrannan itäinen retkeilyreitti näyttää olevan varsin suosittu

Reitin varralta löytyy tällaisia
pieniä opaskylttejä

Viime viikolla oli useana päivänä oivallinen sää retkeilyyn. Suuntasin kolmena päivänä Lappeenrannan keskustan eteläpuoliseen maastoon. Ensimmäisenä päivänä kuljin Viipurin portille ja suuntasin sieltä peltoja ja metsiä pitkin etelään ilman mitään sen tarkempaa reittisuunnitelmaa. Luonnossa samoillessa hupeni sekin päivä nopeasti. Sattumalta huomasin reittiopasteen kulkiessani Mielontietä länteen. Päätin ottaa selvää, mikä reitti oli kyseessä.

Lopulta minulle selvisi, että tämä merkitty polku oli Lappeenrannan itäinen retkeilyreitti. Siitä ei meinannut millään löytyä informaatiota. Lopulta löysin reitistä tietoa Saimaan Ladun sivuilta. Niinpä seuraavana aamuna suuntasin polun lähtöpisteeseen, joksi suosittelen valitsemaan Veistontien ja Vuoritien risteyksen. Tässä karttalinkki. Risteyksestä tulee jatkaa matkaa Vuoritietä pitkin, kunnes opaste viittaa siirtymään metsätielle. Polku näkyy olevan melko suosittu ja lukuisat maastopyörien renkaiden jäljet viestivät siitä, että reitti on suosittu myös heidän keskuudessaan. Polku on joskus ennen muinoin merkitty maalamaamalla punaiset merkit sen varrella oleviin puihin. Lisäksi polkujen ja kylä- ja metsäteiden risteämiin on sijoitettu pieniä opasviittoja. Osa niistä on kadonnut, samoin merkinnät puissa ovat haalistuneet. Polun loppupäässä retkeilijällä menee lopulta sormi suuhun hänen saapuessaan metsätien reunaan. Tielle on kipattu suuret kasat muualta tuotua maata ja polkumerkinnät loppuvat. Pitkän etsinnän jälkeen löytyi yksi nurin oleva merkkitaulu, joka pilkottaa

Näkymä Kirkkolanvuorelta

kivikasan keskeltä edellä mainitun metsätien ja Jahmantien risteyksessä. Kulkemalla Jahmantietä aina Hölsäntien risteykseen, kääntymällä Hölsäntielle ja jatkamalla sitä hetken, löytää lopulta opasviitan Karhusjärven rantaan Karhusjärven majalle. Siirtyykö polku tuon edellä mainitun Jahmantien ja metsätien risteyksen jälkeen jossakin vaiheessa metsään ja suoraan majalle ei ole tiedossani. En ainakaan sitä löytänyt.

Konkkamäelle kiipeämisen jälkeen on syytä levähtää

Reitti kiertelee Salpauselän eteläpuolisten peltojen väliin jäävissä metsäsaarekkeissa ja kallioisilla mäenrinteillä. Ensimmäisen viimeksi mainituista on Veistonvuori, sen jälkeen Kirkkolanvuori, Sakastinvuori, Konkkamäki, Hyypiänvuori ja lopuksi Rapkallio. Polulla on aivan kiitettävästi korkeuseroa, joten sitä pitkin kulkiessa ei synny tunnetta kevyestä sunnuntaikävelystä. Yhtään kunnon suota ei reitin varrelta sen sijaan löydy. Kuutostieltä kantautuva liikenteen melu ja horisontissa näkyvät Kaukaan

Tässä vaiheessa polku katosi

tehtaiden piippujen savut pitävät toki pitkään huolen siitä, ettei kulkijalla pääse unohtumaan, että olemme aivan taajaman reunalla. Muutaman viimeisen kilometrin aikana reitille leviää tosin jo maaseudun rauha. Karhusjärven majalla on kota, jossa voi paistaa vaikka makkarat ja levähtää mahdolliselta sateelta suojassa. Se lienee sallittua, sillä onhan siinä vaiheessa kertynyt jo yhdeksän kilometriä matkamittariin. Karhusjäven majan välittömässä läheisyydessä on Heimalan mansikkatila. Niinpä kesällä, mansikoiden kypsyttyä, sieltä voinee kysellä vaikka rovollisen tuoreita marjoja matkaevääksi paluumatkalle.

Karhusjärven majan kota

On sääli, että reitin merkinnät ja opasviitat ovat päässeet rapistumaan. Toinen surkuttelun aihe on reitistä kertovan informaation puuttuminen lähes tyystin verkkosivuilta. Toivottavasti nämä asiat saadaan kuntoon ja reitti erittäin laajaan käyttöön. Polku on helposti saavutettavissa, pääosin helppokulkuinen ja sopivan pituinen yhden päivän retkikohteeksi. Rekommenderas!!!

Näkymä Karhusjärven "selälle"

Rapkallio

perjantai 26. lokakuuta 2018

Jääkauden jäljillä 25.10.2018

Patikoin eilen jälleen kerran Savitaipaleen pohjoispuolella Jääkauden jäljillä - Kivikauden ihminen-reitillä. Se kulkee Sisemmän Salpausselän ja Kuolimon maisemissa Savitaipaleen kirkonkylän pohjoispuolella. Eilinen sää oli mitä parhain luonnossa liikkumiseen. Aurinko paistoi, lämpötila oli nollan tienoissa ja ilma oli tyyni. Metsissä ja rannoilla oli jo varsin hiljaista. Muutamat korpit raakkuivat terveisiään, joutsenet ja hanhet toitottivat ajoittan muuttohalukkuudestaan etelään ja tiaiset pyrähtelivät välillä uteliasuudessaan katsomaan, milläinen köntys sieltä polulta oikein ilmestyy. Pääosin oli aivan hiljaista, eikä kuulunut kesäiseen äänimaisemaan usein kuuluva moottorisahojen eikä moottoveneiden pörinä rannoilla. Ainoastaan kevyt liplatus Kuolimon aaltojen hyväillessä sen hiekka- ja sorarantoja.

Olen aikaisemmin kuvannut patikointiani kyseisellä reitillä lumisena marraskuisena päivänä neljä vuotta sitten tässä kirjoituksessani. Tämänkertaisella, noin 13 kilometrin pituiselta reissultani tein seuraavia huomioita: Reitti on pääosin hyvin ja selkeästi merkitty. Merkinnät on uusittu ilmeisesti aika äskettäin. Ainoan poikkeuksen teki erillinen Pomperon reitti, jonka oli luvattoman pitkiä merktsemättömiä taipaleita. Opas- ja informaatiotaulut olivat vielä loistavassa kunnossa. Muutamissa paikoissa oli olettavasti menneen kesän aikana uusittu huonokuntoisia pitkospuita. Reitin polut olivat muutenkin hyvässä kunnossa ja ne eivät ole kovinkaan vaativia, jopa monin paikoin helppoja kulkiessaan metsäautoteitä pitkin. Jääkauden jäljillä-reitti sovletuukin erittäin hyvin koko perhee patikointiretkelle. Sen kruunaa Rovastinojalla oleva kivikautinen kota. Upea on myöskin Viktorinrannassa oleva noin puoli kilometriä pitkä, upea hiekkaranta.