Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Armilan poreita (1976 – 1987) ja lappeenrantalaisuuden olemus

Armilan poreita 1976, kansilehti

Vuosina 1976 – 1985 syntyi Armilan lukion kouluneuvoston julkaisemana sekä oppilaiden ja opettajien yhteistyönä kevätjulkaisu nimeltä Armilan poreita. Julkaisusta vastasi vuosina 1986 - 1987 lukion oppilaskunta. Ensimmäisen vuosikerran päätoimittajana oli Ulla-Marja Pitkola, joka kuului toimitusneuvostoon yhdessä Hannu Kasevan, Risto Romppasen ja Pekka Äärysen kanssa. Toimittajina häärivät Armilan lukion I ja II vuosiluokan oppilaat. Vuosijulkaisun sisältö koostui tavanomaisten koulun tapahtumien uutisoinnista, haastatteluista ja tulevien julkisuuden henkilöiden esittelyistä (he erottuivat jo silloin!). Tärkeää osaa näytteli alkuvuosina myös musiikki. Siirtyiväthän Alakylän koulun musiikkiluokan oppilaat jatkamaan opintojaan Armilan yläasteelle ja sieltä huomattava osa myös Armilan lukioon.

Armilan poreissa oli usein rehtori Heikki Vainikan sekä kouluneuvoston puheenjohtajan kirjoitus ajankohtaisista aiheista. Joinakin vuosina lehtiseen oli valittu teema, jonka ympärille pääosa teksteistä kietoutui. Vuonna 1978 keskityttiin perhekasvatukseen, jolloin kirjoitusten aiheet vaihtelivat vapaasta rakkaudesta miesten osuuteen kotitöissä. Vuonna 1981 kyseltiin oppilaiden mielipidettä kaavailtuun Kesämäen ja Armilan lukioiden yhdistämiseen. Se sai kaikilta haastatelluilta yksimielisen tuomion. Kun vuonna 1984 järjestettiin oppilaille gallup, 60% heistä piti ruotsin opiskelua tarpeellisena ja 30%:n mielestä Suomi kuului Neuvostoliittoon. Seuraavana vuonna merkittävä osa kirjoituksista nivoutui Kalevalaan. Vuosikerta 1982 sai aikaan poreilua laajemminkin kuin pelkästään koulun seinien sisällä. Sitä ei synnyttänyt suinkaan Katri Savolaisen pääkirjoitus, rehtori Heikki Vainikan artikkeli siirtymisestä kurssimuotoiseen jaksotettuun opiskeluun, eikä myöskään Heidi Kuivalaisen ”Pusuilua” tai Petteri Lehden ”Tämä on Amerikka”. 

Alpo Rönnyn kirjoituksen alkua

Poreilun aiheutti sen sijaan kevätjulkaisun toimittamisessa alusta lähtien mukana olleen lehtori Alpo Rönnyn pureutuminen lappeenrantalaisuuden olemukseen. Sotkamolaissyntyinen Rönty oli asunut Lappeenrannassa vuodesta 1968 lähtien. Etelä-Saimaa-lehden mukaan lappeenrantalaisen koulumaailman läpi kulki sävähdys ja Armilan poreita syrjäytti keskusteluissa jopa kouluruuan tason. Rönty etsi vastausta kysymykseen, millainen on tyypillinen lappeenrantalainen, Homo lappeenrantiensis? Hän pyrki purkamaan lappeenrantalaisuuteen liittyviä steretypioita muistuttaen samalla: Jos olemme valmiit uskomaan itseemme kohdistuva imartelun, tuskinpa muiden havaitsemat puutteemmekaan ovat kokonaan vailla perää. Kokosin pitkästä, kolmesivuisesta, viiltävän inhorealistisesta kirjoituksesta joitakin kohokohtia:

”Kaikki Lappeenrannan asukkaat eivät voi olla tyypillisiä lappeenrantalaisia jo siitäkin syystä, että suurin osa heistä on muualta tulleita. Toisaalta lappeenrantalaisia ihmistyyppinä on kaikkialla; Lappeenrannassa heitä on vain harmillisen paljon”
”Olisi karjalaisten herjausta samastaa heidät lappeenrantalaisiin, sillä lappeenrantalainen on karjalaisista sivilisaation turmelemassa pikkukaupunkimiljöössä rappeutunut muunnos.”
”Lappeenrantalaisen silmiinpistävä piirre, ja samalla avain koko hänen käyttäytymisensä ymmärtämiseen, on lapsenomainen lepsuus, keskittymiskyvyn, tahdonvoiman ja henkisen ryhdin puute, jonka hän kuitenkin yrittää naamioida milloin miksikin hyveeksi.”
”Mitään pitkäjänteistä, määrätietoista ponnistelua vaativaa tehtävää lappeenrantalainen ei uskalla ajatellakaan. 'Ehä mie' on hänen vaistomainen reaktionsa.”
”Lappeenrantalaisen energian ja viitseliäisyyden puute heijastuu hänen elinympäristöstään, jolle on ominaista itämainen rähjäisyys”
”Mikään varsinainen luonnonystävä lappeenrantalainen ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, ympäristön roskaaminen, ilkivalta ja eläinrääkkäys ovat hänen vahvimpia lajejaan.”
”Pohjimmiltaan lappeenrantalainen on laumaolio. Sisäisesti epävarmana hän ei viihdy omassa seurassaan, vaan tarvitsee koko ajan lauman muiden jäsenten tukea ja rohkaisua. Hän on myös pohjattoman utelias, mutta hänen tiedonhalunsa rajoittuu hän omaan lähiympäristöönsä ja siinäkin etupäässä sen varmistamiseen, ettei muilla mene sen paremmin kuin hänellä itselläänkään.”
”Lappeenrantalaisuus on kroonista, eikä se, joka kerran on saanut tartunnan, pysty siitä helposti vapautumaan. Tauti ei ole kuitenkaan pantumaton, ja paranemisen mahdollisuudet ovat sitä suuremmat, mitä nuorempana potilas saadaan katkaisuhoitoon”:

Lieneekö sattumaa, ettei Alpo Rönnyn nimeä löydy tämän jälkeen Armilan poreiden toimituskunnasta ja kirjoittajien joukosta?