Taikinamäen vanha koulurakennus, entinen pappila keväällä 2015 |
Viime päivinä on paikallisessa sanomalehdessä ollut useita artikkeleita
Taikinamäen ”vanhasta pappilasta”. Rakennus on toiminut pappilan lisäksi
ainakin kansakouluna sekä tyttölyseon ja musiikkiopiston opetustilana. Vuonna
1928 Lappeen Taikinamäen kansakoulu juhli 50-vuotista taivaltaan. Tässä
yhteydessä julkaistiin Etelä-Savo-lehdessä 22.9.1928 koulun ensimmäisten
oppilaiden joukkoon kuuluneen taloustirehtööri J(ooseppi) Kaarnan muistelu
kouluvuosistaan. Alla kyseinen artikkeli keskeisiltä osiltaan, väliotsikot allekirjoittaneen.
Oppilaan muistelmia Taikinamäen koulusta 50 vuotta sitten
Taikinamäen kansakoulun vanha rakennus oli seisonut nykyisellä paikallaan jo 50 vuotta vuonna 1928 |
Artikkelinsa alkuosassa Kaarna kertoo mm. , miten hän ”joutui” olemaan koulun ensimmäisiä oppilaita, ja hän jatkaa:
Sanoin, että jouduin olemaan. Kyllä se niin on, ettei, kuten nykyään, pojalta
itseltään juuri kysytty, haluatko mennä kouluun vai etkö. Minun on vaikeata
muistaa niitä päiviä ja hetkiä, jolloin kotonani asiaa pohdittiin enempää kuin
tarkalleen kouluaikaisia tapahtumiakaan
- onhan siitä kulunut jo niin monta ajast’aikaa. Sen kuitenkin muistan,
että isäni eräänä kauniina päivänä tuli kotiin Lappeenrannasta kertoen Lappeen
kirkossa pidetyn kokouksen, missä itse läänin kuvernööri Oker-Blom oli
korkeassa persoonassaan saapuvilla. Tässä kokouksessa oli käsitelty kysymystä
kansakoulun perustamisesta paikkakunnalle ja olivatkin pitäjän valistuneimmat
miehet olleet asiaan niin innostuneet, että se sai onnellisen ratkaisun.
Taloustirehtööri J. Kaarna |
Isäni Pekka Kaarna oli myös nähtävästi peräti innostunut koulujuttuun, koska hän ilman muuta eräänä päivänä ilmoitti pojallensa, että nyt olisi lähdettävä Lappeenrantaan ja ruvettava koulumieheksi. Koska nuoria miehiä aina uutuus viehättää – ja tämä olikin vasta uutta – niin enemmittä mietiskelyittä seurasin määräystä. Tähän vaikutti ka osaltaan neljäs käskykin. Kun matka kotoa kouluun oli pitkä, täytyi minun kuten monen muunkin, ottaa asunto kaupungista ja vain loma-ajat vietimme kotonamme.
Koulutyöhön heti ensimmäisenä päivänä
Koulun alkajaispäivä oli maanantai, sen muistan, samoin kuin senkin, että
opettajamme teki meihin heti alkajaisiksi hyvin voimakkaan vaikutuksen.
Alkajaisjuhlallisuuksia ei silloin ollut, ne pidettiin muistaakseni parisen
viikkoa myöhemmin. Päivä alkoikin siten täyden työn merkeissä. Aamurukouksen,
joka oli meistä kaikista varsin juhlallinen, päätyttyä siirrettiin
tyttöoppilaat omaan luokkaansa. Me poikaoppilaat taas jäimme omaamme, joka oli
suurempi ja jota käytettiin myös juhla- sekä rukoussalina. Aapiskirjat otettiin
esille ja niin alkoi toimintansa Taikinamäen koulu.
Itse koulunkäynti on, kuten kaikki tietävät, sellaista säännöllisiä raiteita kulkevaa ja rauhallista työtä, että siitä harvoin jää yksityiskohtia mieleen. Minäkään en muista, että mitään erikoisempaa olisi tapahtunut, kuin että jokunen poikaviikari sai silloin tällöin pienen nipistyksen kolttosistaan. Rangaistukset eivät muuten olleet ensinkään ankarampia kuin nykyisin, mutta varmaa myös on, ettei silloin kurinpitoa tarvittukaan läheskään niin paljon kuin nyt. Oppilaat olivat yleensä erittäin tottelevaisia ja opettajan sanaan luotettiin kuin muuri.
Koulutarkastajan vierailu merkkitapahtuma
Merkkitapahtumia olivat koulun tarkastukset. Aluksi toimittivat niitä pitäjän
papit, mutta muutaman vuoden perästä tuli jo oikea tarkastaja, jonka nimeä en
enää muista. Pappien tarkastuksesta pysyy mielessäni Lappeen rovastin Mateus
Hackzellin käynnit. Hänellä oli tavallisesti vain yksi knoppikymys, jonka hän
pojille asetti ja se kuului: ”Pojat, sanokaapas mistä suoloja saalaan?” Koska
vanhemmat pojat olivat tästä kysymyksestä jo ennakolta kertoneet nuoremmille,
niin oli luonnollista, että kaikki tiesivät, mistä ”suoloja saalaan”.
Tappelut eivät olleet harvinaisia
Koulutyö alkoi tavallisesti klo 9 aamulla ja päättyi muistaakseni klo 5
illalla, ollen välillä kuitenkin parin tunnin ruokailuloma. Uskonnolla oli
tärkeä sija lukujärjestyksessä ja sitä olikin muodossa tai toisessa kaksikin
tuntia päivässä. Vapaa-ajat käytettiin sekä lukemiseen että kaikenlaiseen
poikain voimainkoitteluun. Tappelut eivät silloinkaan harvinaisia. Kaupungin
kansakoululaiset, jotka pitivät itseään herraskaisina, löylytettiin silloin
tällöin ja sehän ei ollut ihme, koska me olimme vanhempia. Muistaakseni oli
minimi-ikärajana kouluun päästessä silloin 10 vuotta. Väestön yleinen mielipide
ei ollut alunperinkään koulua vastaan, päinvastoin pikemmin. Lapsia alettiin yhä
runsaammin käyttämään kansakoulussa ja nopeasti Taikinamäen koulun oppilasmäärä
kasvoi. Huvittavalta tuntuu nyt jälkeenpäin, että silloin kansakoulu oli
hyvinkin usean silmissä ainakin yhtä suuri oppilaitos kuin nykyisin yliopisto.
Vähintäinkin otaksuttiin pojista tulevan pappeja.
Kuten jo mainitsin, ei koulusta ja koulunkäynnistä ole jäänyt paljonkaan muistiin, mutta sitä enemmän muistelevat kaikki Taikinamäen koulun ensimmäiset oppilaat opettajiansa. Siihen aikaan oli meillä kaksi opettajaa, poikien opettajana Kalle Oittinen, kansanvalistaja ja valtiopäivämies, ja tyttöjen opettajana nti Aleksandra Grönroos. Kummastakin on sanottava, että he olivat harvinaisen kyvykkäitä opettajia.
Kuten jo mainitsin, ei koulusta ja koulunkäynnistä ole jäänyt paljonkaan muistiin, mutta sitä enemmän muistelevat kaikki Taikinamäen koulun ensimmäiset oppilaat opettajiansa. Siihen aikaan oli meillä kaksi opettajaa, poikien opettajana Kalle Oittinen, kansanvalistaja ja valtiopäivämies, ja tyttöjen opettajana nti Aleksandra Grönroos. Kummastakin on sanottava, että he olivat harvinaisen kyvykkäitä opettajia.
Kalle Oittinen – opettaja Jumalan armosta
Kalle Oittisesta, joka oli tietysti meitä poikia lähellä, tahtoisin mainita
pari sanaa. Hän oli opettaja Jumalan armosta. En ole eläessäni tavannut
sellaista persoonallisuutta kuin hän oli. Jokainen sana, joka tuli hänen huuliltaan,
jokainen kasvojen ilme ja koko hänen majesteetillinen olemuksensa sai aikaan
sen, että oppilaat suorastaan pakosta joutuivat hänen opetuksensa lumoihin.
Hänen puhetapansa oli vakuuttavaa ja varmaa ja esityksensä elävää, joten se vei
mukaansa kaikkein välinpitämättömimmätkin. Ollen vielä syvästi uskonnollinen ja
elämäntavoiltaan puhdas, teki hän oppilaisiinsa läpi heidän elämänsä kestävän
syvän vaikutuksen. Sitä antaumusta, millä hän oli kutsumukseensa ryhtynyt,
kuvastaa selvästi myös hänen harras huolenpitonsa oppilaistaan heidän jo
päätettyään koulunsa. Hän nimittäin piti omalla ajallaan ja ilman mitään maksua
paremmille oppilailleen jatkokoulua ja vuosikausia jälkeenkinpäin avusti heitä
itseopiskelun tiellä. Niinikään hän seurasi tarkoin entisten oppilaiden
elämäntapoja ja koetti isällisesti hairahtuneita ohjata oikealle tielle.
Erinomainen kasvattaja ja erinomainen kansalainen oli Kalle Oittinen. Siksipä
entiset oppilaansa häntä suurella kunnioituksella ja kiitollisuudella
muistelevatkin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti