Kyyrölän adressi

Kyyrölän kylää 1910-luvulla

Mielenkiintoinen ja kiehtova Kyyrölä Karjalan kannaksella ei jätä allekirjoittanutta rauhaan. Tämä lähes täysin venäläinen saareke Muolaan kunnan keskellä koki joutuvansa puun ja kuoren väliin, kun Venäjä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin johdolla ryhtyi kaventamaan Suomen suuriruhtinaskunnan autonomista asemaa. Keväällä ja kesällä 1899 tunteita nostattivat helmikuun manifesti ja sen vastatoimena kerätty Suuri adressi. Sen vanavedessä seurasi pian ns. Kyyrölän adressi, joka oli seurausta edellisestä. Tämä puolestaan johti kesällä ja syksyllä samana vuonna ns. Kyyrölän rettelöihin, jotka saivat myös runsaasti lehdissä palstatilaa. Olettamukseni on lisäksi se, että vuoden 1899 kiistat heijastuivat huhtikuussa 1918 Kyyrölässä summittaisina teloituksina. Tässä tapahtumien taustaa:

Suuri adressi

Näkymä Kyyrölästä 1920-luvulta

Venäjän keisari Nikolai II antoi 15.2.1899 ”Keisarillisen Majesteetin Armollisen Julistuskirjan”, jolla maamme autonomiaa olennaisesti kavennettiin.  Tämä helmikuun manifesti sai nopeasti aikaan vastareaktioita. Helsinkiläisten tietoon uutinen pian julkaistavasta manifestista levisi seuraavana päivänä. Senaatti äänesti sen julkaisemisesta 18. 2.1899. Äänet menivät tasan, mutta senaatin varapuheenjohtaja Sten Carl Tudeer antoi ratkaisevan äänensä julkaisemisen puolesta.

Senaatin päätös herätti suuttumusta ja sitä vastaan protestoitiin mielenosoituksilla. Niiden ei katsottu kuitenkaan riittävän ja niinpä heräsi ajatus suuresta kansalaisadressista. Sen kokoamisen ja keräämisen järjestämiseksi perustettiin adressikomitea. Adressi laadittiin huolellisesti, jotta
1. kansa vakuuttuisi asian oikeellisuudesta ja
2. tsaari ymmärtäisi toimineensa väärin.
Adressin tekstin laati Leo Mechelin Wilhelm Chydeniuksen luonnoksen pohjalta. Suomeksi tekstin käänsi E. N. Setälä.  Tämän jälkeen suuri joukko vapaaehtoisia lähti keräämään nimiä adressiin. Nimet adressiin kerättiin vain 11 päivän aikana. Suuren adressin allekirjoitti yhteensä 522 931 henkilöä, joka lyhyessä ajassa suoritettuna oli merkittävä saavutus. Maassamme oli tuolloin vain 2,5 miljoonaa asukasta. Adressia viemään keisarille koottiin erityinen suuri lähetystö. Tavoitteena oli helmikuun manifestin kumoaminen. Viisisataahenkinen suuri lähetystö lähti Pietariin 16.3. Tsaari ei kuitenkaan suostunut ottamaan lähetystöä vastaan, ja niin se joutui pettyneenä palaamaan takaisin Helsinkiin. Muolaan pitäjän alueen allekirjoittajat (2066 henkilöä) löytyvät täältä. Pitäjässä nimensä kirjoittaneista löysin nopealla vilkaisulla seitsemän venäläisen sukunimen omaavaa. Heistäkin viidellä on sukunimi, joka viittaisi sukujuurien olevan Pohjois-Karjalassa tai Laatokan Karjalassa.

Suuren adressin vasta-adressi

Kyyröläläiset kieltäytyivät allekirjoittamasta Suurta adressia lähes yksimielisesti. Adressin keruu herätti levottomuutta ja pelkoa suomalaisten keskellä asuvassa Kyyrölän venäläisväestössä, sillä asukkaat tunsivat olevansa puun ja kuoren välissä. Kyyrölän kunnanhallituksen puheenjohtaja Semjon Lukjanoff päätti kuitenkin allekirjoittaa Suuren adressin. Hänen toimintaansa ei merkittävä osa kyyröläläisistä hyväksynyt. Tällöin ortodoksisen seurakunnan pappi Zaharij Zemljanitsin ja venäläisen kansakoulun opettaja Vasili Muhin organisoivat kokouksen, jossa Suuri adressi ja Lukjanoffin menettely tuomittiin sekä vannottiin uskollisuutta ja alamaisuutta tsaarille. Sanomalehdet julkaisivat kokouksessa laaditun pöytäkirjan suomennoksen, joka oli kokonaisuudessaan seuraava:

--------------------------------------------------------------------------
Pöytäkirja, pidetty Wiipurin läänin Kyyrölän kyläkunnan kreikkalaiskatolisten asukkaitten ylimääräisessä kokouksessa kunnanhuoneella 7/19 p. maaliskuuta 1899.

Tämä kokous on kutsuttu kokoon yleisellä käskyllä kylänvanhimpain kautta, ja sen ohella tänään julistetulla kuulutuksella seurakunnan kirkossa. Läsnäolevat Kyyrölän kyläkunnan kreikkalaiskatoliset asukkaat tunnustivat tämän kokouksen lailliseksi. Kokouksen toimia johtamaan valittiin puheenjohtajaksi Vasili Jakovlevitsh Muhin, pöytäkirjan pitäminen annettiin pappi Zaharij Zemljanitsinin toimeksi.

1. Puheenjohtajan kysymykseen kokouksen tarkoituksesta läsnäolijat lausuivat, että siihen on antanut aihetta kansaa kuohuttavat huhut allekirjoitusten keräämisestä väestön keskuudessa Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen tehtävään esitykseen 3/15 päivänä tätä helmikuuta annetun armollisen julistuskirjan muuttamisesta.

2. Tämän johdosta pappi Zemljanitsin ilmoitti seuraavaa: Käydessäni viime aikoina seurakuntalaisten luona minä huomasin heidän keskuudessaan levottomuutta huhujen johdosta allekirjoituksista, johon viime ajan Armollisen Julistuskirjan sisällykseen tyytymättömiä kutsuttiin; allekirjoituksia keräsi muka täkäläinen kunnanlääkäri, joka oli kääntynyt minunkin seurakuntalaisteni puoleen esittäen heitä allekirjoittamaan. Seurakuntalaisten mielipahaksi antoi allekirjoituksensa, suomalaisten rinnalla, myöskin piirikunnan kauppias Parkinan kylästä Semjon F. Lukjanoff, meidän kunnanhallituksemme puheenjohtaja. Tästä erittäinkin aiheutui seurakuntalaisten levottomuus ja heidän harminsa Lukjanoffia vastaan, joka oli heidän kunnallisasiainsa esimies.

3. Kuultuaan tämän kokouksen jäsenet eivät hyväksyneet Lukjanoffin allekirjoitusta, vaikka hän ilmoittikin, että hän antoi allekirjoituksensa persoonallisesti omasta puolestaan eikä kunnallishallituksen esimiehenä, ja että hän oli vapaa antamaan allekirjoituksensa.

4. Tämän jälkeen, kokouksen suostumuksella, pappi Zemljanitsin lausui seuraavaa: Luottamus ja kuuliaisuus esivallalle on välttämätön yhteisen hyvän vuoksia. Esivaltamme pääksi me tunnustamme Itsevaltiaan Tsaarin, jonka tahdon jokainen todellinen kansalainen täyttää itse ja toimii sen täyttämisessä yhteisesti muiden kanssa alamaisen uskollisuusvalan voimasta omantuntonsa vaatimuksen ja ymmärryksensä osotuksen mukaan. Tämänvuoksi on outoa kuulla yllämainitusta allekirjoituksesta semmoisen esittämiseksi, mikä ei ole Hallitsijan kaikkeinkorkeimman tahdon mukaista, jonka toimet muka tuottavat jotakin semmoista, joka ei ole kansan parasta vastaavaa. Toiselta puolen seurakuntalaisten (venäläisten ihmisten) harmintunne kuultuaan kunnallishallituksensa esimiehen S. Lukjanoffin allekirjoittaneen, yhtyen Tsaariin tahtoon tyytymättömiin suomalaisiin, toiselta puolen levottomuuksien vaara, joita voi syntyä tyytymättömyyteen nousseen väestön keskuudessa.  – kaikki tämä osottaa välttämättömäksi kutsua kokous kunnan väestöä rauhoittamaan. Tämän kokouksen kutsuminen on, minun mielestäni kuntakokouksemme esimiehen, Ilja L. Galkinin velvollisuus. Uskollisuusvala Tsaarille ja Galkinin yhteinen velvollisuus pakottivat häntä, minun luullakseni, tutkimaan allekirjoitusasian todellisuutta, johon Galkinilla oli mahdollisuuskin, ja toimimaan kansan rauhoittamiseksi, mutta Galkin joistakin syistä, jyrkästi kieltäytyi kokousta kutsumasta kokoon, huolimatta kylänvanhimman ilmoituksesta, että kansa halusi pitää kokouksen.

5. Vastaukseksi tähän lausui Ilja Galkin, että kokouksen kutsumiseen tässä tapauksessa hänellä ei ollut lainvoimaista oikeutta, laki kun tarkasti osoittaa tapaukset sekä muodon, milloin ja miten kokous kutsutaan – kehoituksen kokouksen kutsumiseksi täksi päiväksi 7/19 p. maalisk. Hän oli saanut Kyyrölän kylänvanhimmalta 4/16 p. maalisk., ja sen vuoksi hän katsoi oikeudekseen kieltäytyä puheenjohtajan velvollisuuksista nytkin, huolimtta läsnäolijain siitä tekemästä esityksestä. Kokous lausui yhtyvänsä pappi Zemljanitsinin ilmoitukseen ja hylkäsi Galkinin toimenpiteet, päättäen ottaa tämän pöytäkirjaan.

6. Tämä pöytäkirja päätettiin esittää pappi Zemljatsinin kautta Suomen Herra Kenraalikuvernöörille ja pyytää Hänen Ylhäisyyttään laskemaan Hänen Keisarillisen Majesteettinsa jalkain juureen Kyyrölän kyläkunnan venäläisen väestön uskollisen alamaisuuden tunteet; seurakuntalaiset toivovat Hänen Ylhäisyytensä suojelevan heitä kaikista vaaroista.

7. Tämän pöytäkirjan tarkastaminen ja allekirjoittaminen annettiin toimeksi kylänvanhimmille: Kyyrölässä Ivan B. Lukjanoff ja Vasili S. Glumoff, Rasvojan kylässä Fedor Ivanovitsh Gratsheff, Uudestakylästä Ivan T. Sibakoff ja Parkinan kylästä talonpoika Fedor Ivanovitsh Fokin, vanhimman poissa ollessa. Tarkastus ja allekirjoitus tapahtuvat tänään kello 6 illalla kunnanhuoneessa.

Allekirjoitukset.

Kyyrölän kyläkunnan kreikkalais-katolisten asukasten ylimääräisen kokouksen puheenjohtaja V. J. Muhin.

Tämän pöytäkirjan ovat tarkastaneet ja oikeaksi havainneet

Ivan V. Lukjanoff
Vasili S. Glumoff
Fedor I. Gratsheff
Ivan S. Sibakoff
Fedor I. Fokin

Kyyrölässä, Viipurin lääni 7/19 p. maalisk. V. 1899

Tämän pöytäkirjan kirjoitti kokouksen antaman toimen mukaan, Kyyrölän Sretenin kirkon pappi Z. Zemljanitsin.
---------------------------------------------------------------

Kyyröläläisten vasta-adressi aiheuttaa kohun

Pilalehti Matti Meikäläisen (15.9.1899) näkemys
Kyyrölän papista Zemljanitsinista.

Kyyröläläisten kokouksesta uutisoi ensimmäisenä Wiipurin Sanomat 5.4. 1899 ja kokouksen suomennettu pöytäkirja julkaistiin samassa lehdessä kolme päivää myöhemmin. Edellä mainituista lehtiuutisista käy ilmi, että kuntakokouksen esimies vastusti ylimääräisen kokouksen pitämistä vedoten mm. siihen, että kokouksesta tulisi lain mukaan ilmoittaa julkisesti kahdeksan päivää aikaisemmin eikä samana päivänä. Ylimääräistä kuntakokousta vaativat nimenomaan pappi Zemljanitsin, joka vastoin Lukjanoffin mielipidettä, kuulutti kokouksen koolle samalle päivälle. Toinen aktiivinen toimija asiassa oli kuntakokouksen varaesimies, opettaja Vasili Muhin. Nämä väittivät virheellisesti, että Lukjanoff olisi antanut allekirjoituksensa Kyyrölän kunnan nimissä, minkä kuntakokouksen esimies kielsi. Tämän jälkeen vaativat sekä kokouksen puheenjohtaja että pöytäkirjanpitäjä kokoukselta päätöstä, jonka mukaan ”kaikkien oikeauskoisten täytyy tässä asiassa esiintyä yksimielisesti ja laatia vastalause Suuresta adressista, joka on sitten saatettava kenraalikuvernöörin ja Keisarillisen Majesteetin tietoon.” Tällöin kuntakokouksen esimies Lukjanoff vaati vastalauseen merkitsemistä pöytäkirjaan, sillä hänen mielestään tällöin olisi kysymys yksityisen henkilön vapauden rajoittamisesta. Kokouksesta laaditun pöytäkirjan tarkasti seitsemän kyyröläläistä ja se lähetettiin kenraalikuvernöörille.  Vähän ajan kuluttua pöytäkirja saapui runsaiden kiitosten kera takaisin. Samalla kehotettiin pyyhkimään pöytäkirjasta pois vastalauseet ja sitten lähettämään se takaisin ”laillista tietä” eli Viipurin läänin kuvernöörin kautta. Samalla kenraalikuvernööri Bobrikov lupasi, että se tulee menemään perille. Kenraalikuvernöörin kiitokset luettiin julkisesti palmusununtaina Kyyrölän kirkossa. Samana päivänä kokoontuivat muutamat Kyyrölän miehet kunnantuvalle pappi Zemljanitsinin kutsusta ja teki pyydetyt muutokset pöytäkirjaan. Tämän jälkeen se lähetettiin kenraalikuvernöörin osoittamaa reitti lääninkansliaan. Lehtiuutisten mukaan sekä Zemljanitsin että Muhin eivät olleet Suomen kansalaisia kuten ei myöskään kolmas aktiivisesti asiassa toiminut entinen Venäjän armeijan upseeri Jatzekovsky.

Tsaarilta kiitokset

Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikoffin saatekirje
mininsterivaltiosihteerille Kyyrölän adressin
mukaan liitettäväksi. Bobrikoff tuomitsee samalla
Suuren adressin aj sen kokoamisen rikolliseksi
toiminnaksi. Kotkan Sanomat 9.5.1899.

Kyyrölän ”vasta-adressista” kirjoittivat tämän jälkeen kaikki kotimaiset lehdet. Tilanteen kehittymistä seurattiin tiiviisti. Kokouksen puheenjohtaja Vasili Muhin toimitti pöytäkirjan lääninhallituksen kansliaan kenraalikuvernöörille lähetettäväksi. Lääninhallitus toimitti sen eteenpäin saatekirjeellä, jossa todettiin sen olevan puutteellinen. Pöytäkirjassa (ilmeisesti puhdistettu versio) ollut kuin kokouksen puheenjohtajan allekirjoitus ja lisäksi pöytäkirjasta oli jätetty pois osa kokouksessa käydyistä keskusteluista. Kenraalikuvernööri lähetti hovineuvos Ganzgaun selvittämään asiaa. Kokous, jossa oli kenraalikuvernöörin edustaja ohella Kyyrölän kunnanhallituksen esimies Semjon Lukjanoff, pappi Zaharij Zemljanitsin sekä muutamia muita Kyyrölän kunnan edustajia, pidettiin 17.4.1899 Kyyrölän kestikievarissa. Siellä todettiin kokouksen olleen laittomasti kokoon kutsuttu, muuta se oli johtunut väärinkäsityksistä. Kenraalikuvernöörin edustajan tulkinnan mukaan kokouksessa osoitetut alamaisuuden tunteet olivat kuitenkin pöytäkirjan sisällön pääkohta. Nämä olivat kunnan asukkaitten todelliset tunteet, eikä niitä hänen mielestään voinut epäillä. Tähän vedoten kenraalikuvernööri oli ”katsonut mahdolliseksi antaa tiedon yllä mainitun Kyyrölän kunnan asukkaitten anomuksesta Suomen Suuriruhtinaanmaan v.t. ministerivaltiosihteerille ilmoitusta varten Hänen Majesteetillensa”. Kesäkuussa 1899 sanomalehdet kirjoittivat, että kenraalikuvernöörin kirje, jossa pyydettiin esittämään adressi tsaarille, saapui ministerivaltiosihteerin virastoon 21.4.1899.  Ministerivaltiosihteeri aikoi esittää molemmat adressit, siis sekä Suuren adressin ja Kyyrölän adressin samanaikaisesti suuriruhtinaalle.  Kenraalikuvernööri lähetti kuitenkin 13.5.1899 ministerivaltiosihteerille kirjeen, jossa ilmoitti, että ”Hänen Majesteettinsa oli lausunut ilmi toivonsa saada luokseen lähetetyksi kirjelmän asiasta”. Tällöin ministerivaltiosihteerin oli toimittava välittömästi. Ministerivaltiosihteeri Procopè liitti kirjelmään mukaan huomautuksen, että koska Kyyrölän asukkaiden lausunto oli yhteydessä suureen joukkoadressiin, hän oli aikonut esittää molemmat adressit yhdessä. Saatuaan Kyyrölän adressin tsaari oli siihen omakätisesti merkinnyt: huomiolla ja kiitollisuudella lukenut. Sen sijaan Suurta adressia suuriruhtinas ei suostunut vastaanottamaan.

Se, että keisari ei suostunut vastaanottamaan 523 000 alamaisensa adressia, mutta kehui vain seitsemän kyyröläläisen allekirjoittamaa vasta-adressia, vihastutti monia suomalaisia. Kyyrölässä maaliskuussa alkanut ”riihen puinti” jatkui koko kesän ”Kyyrölän rettelöinä”, joista tarinaa jatkossa.

Kyyrölä, tiivis, ainutlaatuinen venäläisyhteisö Karjalan kannaksella

Kyyrölän kylänraittia 1930-luvulla
Kuva: Museovirasto

Runsas kuukausi sitten kirjoitin artikkelin venäjänkielisistä kouluista vasta itsenäistyneessä Suomessa. Silloin ihmetytti Kyyrölän koulujen puuttuminen asiasta kertovista lehtiuutisista. Niinpä oli pakko selvittää asiaa. Alla oleva artikkeli mielenkiintoisesta, ainutlaatuisesta yhteisöstä syntyi asian penkomisen ohessa.

Kyyrölän ortodoksinen kirkko. Kuva: Museovirasto.

Kyyrölän kylänraittia 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.

Karjalan kannaksella, Muolaan pitäjän suomalaiskylien keskellä kukoisti aina talvisotaan saakka tiivis, venäjänkielinen ja -kulttuurinen  yhteisö nimeltään Kyyrölä.  Sen alkuvaiheet ovat sidoksissa Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välillä vuosina 1700 - 1721 käytyyn sotaan . Sodan seurauksena liitettiin Uudenkapungin rauhassa pääosa kaakkoista Suomea Venäjän yhteyteen. Viipurin valtaukseen prikaatinkomentajana osallistunut ja Viipurin linnan komentajaksi nimitetty kreivi Grigori Petrovitsh Tsernyshev sai Pietari Suurelta lahjoitusmaana haltuunsa alueen Siestarjoelta Viipuriin saakka. Tsernyshev oli leiriytynyt joukkoineen Kyyrölän kylän seudulle vuonna 1709 ja ihastunut tienooseen. Hän siirsi sodan vuoksi alueen autioituneisiin taloihin Kostroman ja Jaroslavlin lääneistä omistamiltaan tiluksilta 20 maaorjaperhettä . Näistä kymmenen jäi Kyyrölän kylään, kuusi siirtyi Kangaspellon kylään ja neljä Parkkilaan. Tämän venäläiskolonian perustamisvuodeksi kerrotaan Aleksander Uschanoffin vuonna 1960 kokoamassa (Kyyrölän historiaa ja elämää)  käsikirjoituksessa vuosi 1726. Natalia Nikiforov-Lukjanovin käsikirjoituksen (Katoava Muolaan Kyyrölän kansa) mukaan he tulivat jo vuonna 1711, siis heti Viipurin valloituksen (1710) jälkeen. Heistä 19 tuli Kyyrölän kylään, yhdeksän Kangaspellon kylään ja sama määrä perheitä myös Parkkilan kylään.  Nikiforov-Lukjanovin mukaan he saapuivat Moskovan kuvernementin alueelta. Perimätiedon mukaan tulokkaat asettuivat asumaan entisiltä asukkailta tyhjiksi jääneisiin rakennuksiin.

Kyyrölän seudun kartta 1930-luvulta

Nämä pakkosiirretyt muodostivat seudulle omalaatuisen, suppealla alueella olevan, uskonnoltaan ortodoksisen asutuksen, joka oli joka puolelta suomalaisen asutuksen ympäröimä. Vuonna 1740 suoritetun väestönlaskun mukaan Kyyrölän venäläisyhteisössä asui jo 311 henkeä. Vuonna 1862 asukasmäärä venäläiskylissä oli jo noin 1000. Kun tsaari Aleksanteri II lakkautti maaorjuuden, lahjoitusmaat silloin omistanut ruhtinas Uhtomski ajautui konkurssiin. Suomen valtio osti lahjoitusmaat 27.3.1878. Tämän jälkeen talonpojat pystyivät joko vuokraamaan tai lunastamaan viljelemänsä maat. Maanjako suoritettiin vuonna 1890, jolloin talonpojat saivat kukin 35 hehtaaria maata. Tässä vaiheessa kylissä oli jo 1882 asukasta. Väkiluku säily vajaassa kahdessa tuhannessa aina talvisotaan saakka. Ensimmäinen ortodoksinen kirkko rakennettiin seudulle Kyyrölään vuonna 1725, toinen 1803 ja kolmas 1898. Tämä kivikirkko, johon mahtui 2000 henkeä, tuhoutui pahoin talvisodassa. Myös Kangaspellon kylässä oli pieni ortodoksinen kirkko, joka oli rakennettu puretun Kanneljärven ortodoksisen kirkon materiaaleista vuonna 1921.

Kyyröläläisen Juho Uschanoffin mainoksia oli
vuosina 1918 - 1919 lähes kaikissa maakuntalehdissä.
Keskisuomalainen 30.8.1918

Kyyrölän väestö säillytti tarkkaan sekä kielensä että kansalliset tapansa. Kyyrölässä puhuttiin Moskovan seudun murteellista kansankieltä. Venäjä oli Kyyrölässä kotikielenä ja virallisena kielenä pitkään myös seurakunnallisissa ja kunnallisissa asioissa. Venäjää puhuttiin kaduilla, kaupoissa sekä virastoissa.  Kylissä asuneet harvat suomalaisperheet "venäläistyivät". He puhuivat myös hyvin venäjää ja käyttivät paikallisessa murteessaan lisäksi runsaasti venäläisiä lainasanoja.

Jumalanpalvelukset pidettiin ainoastaan kirkkoslaavilla ja kouluopetus myös aina vuoteen 1925 saakka. Kyyrölän väestö oli juurtunut kotimaahansa ja harrasti samoja asioita kuin muutkin suomalaiset. Kylän miehet puhuivat sujuvasti suomea, joskin hieman murtaen. He kulkivat ahkerasti ansiotyössä ja/tai valmistivat saviteollisuustuotteitaan eli ruukkuja, astioita ja kermiikkaa. Syy saviteollisuuden ja siihen liittyvän kauppatoiminnan syntyyn olivat osaltaan maanomistusolot. Kylän tilallisilla oli keskimäärin vain neljä hehtaaria peltoa. Se ei elättänyt päätoimisena, jonka vuoksi oli hankittava tuloja muualta. Joka kolmas Kyyrölän miehistä oli 1930-luvulla "savipotin valaja" ja näiden

Savenvalaja Pekka Uschanoff työn ääressä vuonna 1930.
Kuva: Museovirasto/Tyyni Vahter

"pottitehtaiden" määrän laskettiin nousseen yli 70:n talvisotaan mennessä. Saviastioita tehtiin verstaissa, joita kutsuttiin kornuiksi. Niissä thetiin töitä oman perheen voimin, kaksi, kolme henkeä kussakin. Myös perheen naisväki osallistui valmistamiseen ja valmiiden tuotteiden paketoimiseen.Kukkopillien valmistaminen oli erityisesti lasten ja naisten vastuulla. Myös naapurikylien suomalainen väestö sallistui aktiivisesti tähän "pottiteollisuuteen". He toimittivat saven ja tarvittavat polttopuut ja ostivat tukussa valmiit tuotteet. Ne mukanaan he kulkivat kauppamatkoillaan ympäri Suomea ja vaihtoivat potit hevosen jouhiin, tyhjiin säkkeihin ja luihin. Nämä vietiin tehtaisiin ja vaihdettiin rahaksi. Yleensä saviastioita tehtiin syksyllä, säiden kylmennyttyä. Kesällä kyyröläläiset kävivät usein ansiotyössä muualla. Ympäröivissa suolaiskylissä kierreltiin maalarin, kirvesmiehen, puusepän ja muurarin töitä tekemässä. Töitä riitti kaikille ja laiskureita oli vähän, sillä kylien väki oli työteliästä.

Kyyrölän talot oli rakennettu tiiviiisti tienviereen. Kuva: Museovirasto.

Kyyrölän kunta, joka sai nimensä vasta kuntaa perustettaessa, aloitti toimintansa vuoden 1890 alussa. Alueen venäjänkielinen väestö oli 12.6.1889 anonut Viipurin läänin kuvernööriltä, että Kyyrölän ortodoksisen seurakunnan alueesta muodostettaisiin erillinen kunta. Kunnan pinta-ala oli vain 52 neliökilometriä ja se muodostui itse Kyyrölän kylästä (Krasnoje Selo) sekä Kangaspellon (Novaja derevnja), Parkkilan (Parkino) ja Sudenojan (Razvoz) kylistä. Kuvernöörin myönteinen päätös saatiin 26.9.1889. Koska kunta oli asukasluvultaan pieni, ei sillä ollut aluksi muita toimihenkilöitä kuin kunnan esimies. Kuntalaisten verotaakka oli matala, vain 40 penniä veroäyriltä. Uuden kunnallislain astuttua voimaan Kyyrölään valittiin 12-jäseninen kunnanvaltuusto. Se oli venäjänkielisten hallussa lähes täysin. Esimerkiksi vuosina 1922 - 1924 valtuustossa oli vain yksi suomenkielinen jäsen. Suomi tuli kunnan viralliseksi kieleksi vasta vuonna 1923.  Puoluepolitiikkaa ei näytellyt merkittävää roolia Kyyrölän kunnanvaltuustossa. Muolaan pitäjähistorian mukaan kieliryhmien välille ei syntynyt kunnallishallinnossa, eikä juuri muussakaan, riitaisuuksia. Kunnan veroaste oli matala ja kunnan asioita hoidettiin  hyvin, mikä lienee ollut syynä siihen, ettei suomenkielinen vähemmistö pyrkinyt haastamaan venäjänkielistä valtaväestöä. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä sanomalehtiuutiset tuolta ajalta kertovat voimakkaistakin jännitteistä. Palaan siihen myöhemmin toisessa kirjoituksessani.

Kyyröläläisiä taloja. Kuva: Museovirasto

Kyyrölä liitettin takaisin Muolaan kuntaan vuoden 1934 alussa vastoin kyyröläläisten toiveita. Se oli tiettävästi ensimmäinen pakollinen kuntaliitos maassamme. Vuoden 1933 kunnallisvaaleissa kyyröläläiset muodostivat oman ehdokaslistan, joka sai läpi neljä paikkaa 29-jäseniseen valtuustoon. Kyyrölän kylä oli Muolaan kunnan keskus ja merkittävin taajama. Se levittäytyi kahden puolen Viipurista itään johtavan Kannaksen valtatien varrelle. Siellä sijaitsivat ortodoksinen kirkko ja pappila, käräjätalo, apteekki, viljavarasto, työväentalo, kansakoulu ja kasarmeja. Kangaspellon kylässä oli 384 asukasta vuonna 1939. Kylässä oli koulu, VPK:n taloa ja kolme kauppaa. Kylät oli rakennettu perinteseen venäläiseen tyyliin. Talojen takana olivat navetat, tallit, vajat, riihet, saunat ja kornut. Talot olivat tiiviisti rintarinnan kylätien varrella.  Kyyrölän kylien yksi tunnusmerkki olivat pitkien keppien päissä olevat kottaraispöntöt. Pihapiireissä ei ollut isoja puita, ainostaan sireenipensaita, pihlajia, poppeleita, kirsikka- ja omenapuita. Joka pihapiirin nurkassa oli kukkia, joista pidettiin hyvää huolta. Pöntöt piti

Näkymä Kyyrölän kirkon portille. Kuva: Museovirasto.

ripustaa keppien päihin, etteivät kissat, joita kylissä oli myös paljon päässeet tekemään tuhojaan pöntöissä. Kyyröläläisten pihapiirit oli yleensä aidattu korkella aidalla. Talojen välissä olivat kotiportit, jotka tehtiin niin korkeiksi, että niiden alta mahtui ajamaan heinäkuormalla. Talot oli rakennettu hirsistä ja niiden pienet ruutuikkunat olivat kylätielle pain. Ikkunanpielet oli koristeltu erilaisin leikkauksin ja värein. Kadonnut on tämä idyllinen kyläyhteisö suurvaltajohtajien armottoman vallanhimon seurauksena.

Vaikka historioitsija ei tulisi koskaan jossitella, niin silti... Mikäli kansakuntamme olisi onnistunut välttämään sodat ja Kannas olisi säästynyt hävitykseltä,  Kyyrölä olisi kuuluisa ainutlaatuisesta venäläisestä kulttuuristaan, erikoisista kylänraiteistaan, ortodoksisesta kirkostaan ja "pottitehtaistaan". Yksi merkittävistä Kannaksen ja Kaakkois-Suomen vetonauloista Viipurin linnan, Laatokan, Valamon, Konevitsan ja Terijoen hiekkarantojen ohella.

Vasta itsenäistynyt Suomi ja venäjän opetus

Lappeenrannan venäläinen kansakoulu toimi oikealla näkyvässä puurakennuksessa,
joka sijaitsi nykyisen Valtakadun ja Kauppakadun kulmassa.

Kun Suomi irtautui Venäjästä 1917, vastenmieliseksi koettu “pakkovenäjän” opiskelu pysähtyi kuin seinään. Sortovuosina suuriruhtinaskunnan autonomisten oikeuksien kaventamiseen oli liittynyt  venäjänkielen pakollisen tuntimäärien kasvattaminen oppikouluissa. Tavoitteena oli siirtyminen vähitellen laajaan venäjän käyttöön hallinnossa. Tätä päämäärää tietysti palveli venäjän opetuksen määrän kasvattaminen. Sisällissodassa Neuvosto-Venäjä tuki sekä asein että vapaaehtoisjoukoin punaisia, mikä lisäsi edelleen sisällissodan voittaneen osapuolen halua katkaista siteet entisen vallanpitäjän kulttuuriin ja kieleen. Vastenmielisyys venäjän opiskeluun mm. edellä mainituista syistä oli laajaa.

Kouluhallituksen ylijohtaja Oskari Mantere

Etelä-Saimaa julkaisi elokuun 9. päivä 1921 opetusneuvos Oskari Mantereen haastattelun, jossa hän selvitti venäjän opetuksen alasajoa maassamme. Filosofian tohtori Oskari Mantere (1874 – 1942) oli Kansallisen Edistyspuolueen pitkäaikainen kansanedustaja (1919 – 1939), jonka poliittinen ura oli mittava. Hän toimi eduskunnan ensimmäisenä varapuhemiehenä vuonna 1921, toisena varapuhemiehenä vuonna 1922, sosiaaliministerin vuosina 1922 – 1924, apulaisopetusministerinä 1924–1925, pääministerinä 1928 – 1929 ja opetusministerinä vuodet 1932–1936.  Poliittisen toiminnan ohella hänellä oli merkittävä rooli suomalaisen koulumaailman kehittämisessä. Valmistuttuaan vuonna 1899 Mantere työskenteli historian ja suomen kielen opettajana Helsingin Uudessa Yhteiskoulussa. Hänet valittiin koulun rehtoriksi vuonna 1901. Tässä tehtävässä hän toimi vuoteen 1915. Mantere oli vuodet 1915–1918 Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun rehtorina ja vuosina 1912–1916 Helsingin kansakoulujen tarkastajana. Vuonna Mantere siirtyi Kouluhallituksen kouluneuvokseksi, kunnes hänet valittiin vuonna 1924 Kouluhallituksen ylijohtajaksi. Tässä tehtävässä hän oli vuoteen 1942 saakka. Manteretta pidettiin koulutusasioissa uudistushaluisena. Mantere kannatti edeltäjänsä Mikael Soinisen tavoin suomalaisen koulujärjestelmän uudistamista yhtenäiskouluperiaatteen pohjalta. Mantere johti vuosina 1927–1932 istunutta oppikoulukomiteaa. Se esitti loppumietinnössään siirtymistä yhtenäiskoulujärjestelmään. ”Mantereen mallia” vastusti sekä poliittinen oikeisto että opettajakunta, eikä sillä ollut toteuttamismahdollisuuksia. Monet Mantereen ajatuksista toteutuivat neljä vuosikymmentä myöhemmin peruskoulujärjestelmää luotaessa. Lehdelle antoi haastattelun siis mitä arvovaltaisin suomalainen koulutusasiantuntija. Kokosin haastattelusta yhteenvedon alla olevaan tekstiin.

 
Melko pian sisällissodan päättymisen jälkeen, 27 kesäkuuta 1918 poistettiin venäjänkielen opetus kaikista muista kouluista, paitsi ”laajajaksoista” lyseoista. Niissä oppilaille jäi mahdollisuus opiskella sitä kolmella ylimmällä luokalla vaihtoehtona ranskalle. Kaikilla kolmella luokkatasolla oli mahdollisuus valita yhteensä 12 viikkotuntia. Tämä johti siihen, ettei varsinaisia venäjän opettajia enää tarvittu. Valtioneuvosto määräsikin 30.7.1918 antamallaan asetuksella vakinaiset venäjänkielen opettajavirat lakkautettavaksi. Muutamat virat lakkautettiin heti syyskuun alussa 1918 ja osa syksyllä 1920. Loput viroista lakkautettiin myöhemmin, kun asianomaiset opettajat poistuivat viroistaan eläkkeelle, muihin tehtäviin tai heidän oikeutensa ns. armovuosiin lakkasi.

Suurin osa entisistä venäjän opettajista joutui lakkautuspalkalle. Niissä kouluissa, missä venäjänkielen opetusta jatkettiin, koetettiin järjestää venäjänkielen opettajille myöskin muuta opetustyötä. Yksityisissä oppilaitoksissa ovat entiset venäjän opettajat alkaneet opettaa muita aineita. Monet toimivat saksan, suomen tai ruotsin opettajina. Useat ovat venäjänkielen opetuksen lakattua alkaneet täydentää opintojaan voidakseen hakea muita opettajanpaikkoja. Osa venäjän opettajista oli siirtynyt tyystin toisenlaiselle toimialalle.

Haastateltava O. Mantereen mukaan venäjän opetuksen lakkauttaminen oli käynyt ”hyvin helposti”. Hänen mukaansa eivät entisen venäjän opettajat olleet valittaneet, ”että he olisivat joutuneet sanottavammin tukalaan asemaan, vaan tuntuivat he saaneen kaikki toimeentulonsa turvatuksi.” Haasteltava totesi lisäksi, että venäjänkielen opetus suomalaisissa kouluissa oli siirtymässä uuteen vaiheeseen. Hän kertoi, että  eräässä linjajakoisessa lyseossa yksikään oppilas ei valinnut enää vapaaehtoista venäjää. Tämän vuoksi ”valtioneuvosto oli pakoitettu” edellisessä kuussa muuttamaan asetusta niin, että venäjänkielen opettajan virka voidaan lakkauttaa myös linjajakoisessa koulussa. Tämä oli tapahtunut Porvoossa, jossa venäjänkielen lehtori oli siirretty lakkautuspalkalle. Lopuksi haastateltava totesi:
Rakkaus venäjänkieleen ei siis tunnu olevan suuri

Venäläisten koulujen kohtalo

Helsinki

Kuvassa keskellä venäläinen Aleksanterin poikakymnaasi, siitä oikealla
venäläinen kansakoulu, ns. Tabunovin koulu. Kuva 1890-luvulta.
Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo.

Helsingin ortodoksisen seurakunnan alkeiskoulu aloitti toimintansa vuonna 1864. Kyyrölästä lähtöisin ollut kauppias Nikifor Tabunov möi seurakunnalle kolmikerroksisen kivitalon nykyisen Mannerheimin ja Lönnrotinkadun kulmasta. Vuonna 1870 tässä Tabunovin koulutaloksi nimetyssä rakennuksessa aloittivat toimintansa kolme koulua: 1. Helsingin ortodoksisen seurakunnan koulu, 2. Aleksanterin kymnaasi (poikalyseo) ja 3. Marian kymnaasi (tyttölyseo). Koulu ja sen rakennukset luovutettiin Suomen venäläisten koulujen hoitokunnan hallintaan. Rakennukset säilyivät kuitenkin seurakunnan omistuksessa. Aleksanterin kymnaasi oli maamme parhaiten varustettuja koulu ja sillä oli mm. laaja kirjasto. Myös opetus oli erittäin tasokasta. Opettajista suurin osa oli valmistunut ulkomaisista yliopistoista. Kymnaasista valmistuneet ylioppilaat jatkoivat opintojaan paitsi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa usein joko Tarton tai Pietarin yliopistoissa.

Aleksanterin kymnaasin kasvatit Valentin Vaala ja Teuvo Tulio.

Suomen itsenäistymisen jälkeen maassamme toimineet Venäjän valtion ylläpitämät koulut lakkautettiin. Koulurakennukset siirtyivät valtion haltuun. Helsingissä vanhaan Tabunovin koulutaloon asettui Suomen armeija, mutta ortodoksisen seurakunnan vaatimuksesta koulutaloa koskeva takavarikointipäätös purettiin vuonna 1920 ja rakennus palautui seurakunnan omistukseen. Tabunovin alkeiskoulun toiminta käynnistyi uudelleen seurakunnan hallinnassa. Opetusministeriö hyväksyin sen kansakoulua vastaavana koulun. Vuonna 1920 vahvistetun ohjesäännön mukaan seurakunta piti yllä koulua Tabunovin kiinteistöstä saamillaan tuloilla. Vuonna 1918 koulussa oli noin 400 oppilasta. Helsingissä toimineen Aleksanterin kymnaasin toiminta käynnistyi uudelleen yksityisenä venäläisenä yhteiskouluna. Se palasi välivaiheen jälkeen perinteiseen Tabunovin koulutaloon.  Tabunovin koulutalossa oli vilkasta harrastustoimintaa 1930-luvulla Koulussa toimi näytelmäkerho, jonka kasvatteja olivat mm. pietarilaissyntyinen Feodor Drozhiskij-Tugai ja Helsingissä syntynyt Valentin Ivanoff. Heidät tunnetaan paremmin nimillä Teuvo Tulio ja Valentin Vaala. Aleksanterin kymnaasin kasvatteihin kuului myös säveltäjä/kapellimestari George de Godzinsky.

Kaakkois-Suomi

Samaan aikaan.  kun venäjän suomalaisissa kouluissa käytännössä lakkasi, oppilasmäärät venäjänkielisissä kouluissa kasvoivat. Karjalan kannaksella venäläislasten lukumäärä nousi pakolaisvirran seurauksena. Tällöin heräsi jopa tarve perustaa uusia venäläisiä kouluja. Karjalan kannaksella ja muualla Viipurin läänissä toimi vuonna 1921 ainakin 15 venäläistä koulua. Tässä luettelo niistä oppilasmäärineen (suluissa):

Etelä-Saimaa kertoi 4.8.1921 venäläisten koulujen edustajien kokouksesta
Viipurissa.

Viipurin lyseo (231), Terijoen reaalikoulu (168), Perkjärven kymnaasi (Likolassa, 115), Kellomäki (81), Raivolan reaalikoulu (62), Raivolan alkeiskoulu (61), Kuokkala (60), Terijoen alkeiskoulu (44), Ollila (30), Lappeenrannan koulu (24), Halila Uudellakirkolla (22), Uusikirkko (16), Hamina (13), Vihola (8) ja Mustamäki (8). Edellä mainituista kouluista kymmenen sai rahallista tukea Pariisissa toimivalta Zemgorilta (Zemsko-gorodoi komitet). Kaikkein suurimmat avustukset saivat Perkjärven kymnaasi (15 007 mk) ja Viipurin lyseo (10 272 mk ). Luettelosta puutuvat Kyyrölän venäläisen kunnan alueella toimineet venäjänkieliset koulut.

Edellä mainitun avustustahon lisäksi Punainen Risti ja Mathilda Wreden perustama Pakolaisavun rahasto auttoivat venäläispakolaisten kouluopetuksen tukemista. Vuonna 1924 maassamme oli seitsemän pakolaiskoulua, kuusi koulua paikallisten venäläisten perheiden lapsia varten sekä yhdeksän koulua, joissa oli sekä suomalaisten että venäläisten perheiden lapsia. Yhteensä näissä kouluissa oli 1260 oppilasta.  Venäläisten oppikoulujen oppilailla ei ollut mahdollisuutta jatkaa opistojaan Suomessa. Niinpä monet siirtyivät jatkamaan niitä ulkomaille. Osa siirtyi myös suomenkielisiin kouluihin.

Lähteet:
Etelä-Saimaa 4.8.1921, 9.8.1921.
Veronica Shenshin. Venäläiset ja venäläinen kulttuuri Suomessa. Aleksanteri-instituutti 2008.