Myynnissä olevaa työväenhistoriaa - Miehikkälän työväentalo

Miehikkälän työväentalo 17.6.2017

Talon myyntiesitteessä kerrotaan rakennuksen
valmistuneen noin vuonna 1910. Selasin läpi
Saivikkalan työväenyhdistystä koskevat uutiset
vuosilta 1906 - 1910. Niiden perusteella talon
valmistumisajankohdaksi hahmottuu syksy 1908.
Oheinen ilmoitus talon vahtimestarin toimeista oli
Eteeenpäin-lehdessä 24.9.1908.

Miehikkälän kirkonkylällä, noin kilometri keskustasta etelään, Virojoelle vievän tien varressa, seisoo noin vuonna 1908 rakennettu punainen työväentalo odottaen varakasta, korjaustaitoista ja suojeluintoista ostajaa. Pysähdyin kuvaaman rakennusta pyöräillessäni Miehikkälän kyläteillä viime viikolla. Samalla keskustelin naapurissa asuvan isännän kanssa, joka päivitteli minulle rakennuksesta pyydettyä hintaa.  Kyseinen pysähdys innosti allekirjoittaneen selvittämään Miehikkälän työväenliikkeen historiaa.  Huomasin samalla, että kunnan työväenliikkeen historia jää Yrjö Varpion kirjoittamassa  kirjassa Vanhaa Miehikkälää erittäin ohuesti käsitellyksi. Yksi syy saatta olla se, että työväenliike ei Miehikkälän pitäjässä saanut missään vaiheessa hallitsevaa asemaa. Tosin ensimmäisissä eduskuntavaaleissa sosialidemokraattinen puolue sai melko vahvan äänisaaliin, nimittäin toiseksi suurimman. Eniten äänestettiin nuorsuomalaisia (619 ääntä), sosialidemokraattien äänisaalis oli lähes yhtä suuri (602), kolmanneksi eniten ääniä sai suomalainen puolue (245). Myöhemmin kunnan valtapuolueeksi noussut maalaisliitto alkoi saada kannatusta pitäjässä vasta 1910-luvun lopulla.

Miehikkälän (Saivikkalan) työväenyhdistys on perustettu vuonna 1906.

Tämä historiallinen rakennus on myynnissä, hintapyyntö 45 000 euroa.

Varoja Miehikkälän Saivikkalan työväenyhdistykselle kerättiin
lukuisilla arpajaisilla, iltamilla ja kansanjuhlilla.
Eteenpäin 25.7.1907.

Miehikkälän enimmäinen työväenyhdistys perustettiin Pitkäkoskelle tammikuussa 1906. Samana vuonna oma yhdistys perustettiin myös Saivikkalaan (Kirkonkylä), seuraavana vuonna Suurmiehikkälään ja vuonna 1908 Muurolaan ja Salomiehikkälään. Kun vuonna 1909 perustettiin yhdistys vielä Hurttalaan, oli kunnan alueella toiminassa kuusi sosialidemokraattien hallussa ollut työväenyhdistystä. Suurin näistä oli Saivikkalan yhdistys, jonka jäsenmäärä lähenteli sataa henkeä. Vuoden 1917 eduskuntavaaleissa sosialidemokraattien äänisaalis oli 577 ääntä eli yli kolmannes anneruista äänistä. Levottomat olot vuonna 1917 heijastuivat marraskuussa 1917 siten, että kuntaan perustettiin työväen järjestyskaarti. Saivikkalan työväentalolla pidettiin lisäksi marraskuussa kansalaiskokous, jonka edustajat kävivät seuraavana päivänä vaatimassa kansakoulun ja kauppaliikkeiden sulkemista, tosin turhaan. Punakaarti perustettiin Miehikkälän Saivikkalassa jo 14.2.1918, mutta ilmeisesti mihinkään käytännön toimenpiteisiin ei ryhdytty. Vasta 10.3.1918 saatiin tuumasta toimeksi, mutta tässä aloitteentekijänä olivat Haminan punaiset. Punakaartiin liittyi tällöin 20 miehikkäläläistä. Vuosien 1917 - 1918 tapahtumat heijastuivat paikallisten työväenyhdistysten toimintaan niin, että Pitkäkosken yhdistyksen jäsenmäärä kaksinkertaistui, ja Saivikkalan sekä Salomiehikkälän jäsenmäärät pysyivät kutakuinkin samana. Sen sijaan Suurmiehikkälän, Muurolan ja Hurttalan yhdistysten toiminta tukahtui kokonaan. 

Sisällissodan jälkeisestä poliittisista voimasuhteista saa kuvan tarkastelemalla vuoden 1919 eduskuntavaalien äänimääriä. Vaaleissa ylivoimaisesti suurimmaksi puolueeksi osoittautui  maalaisliitto, joka onnistui keräämään 1032 ääntä. Sosialidemokraattinen puolue säilyi kakkosena , mutta äänisaalis oli nyt enää 292 ääntä. Kokoomus joutui tyytymään 108 ääneen ja edistyspuoluetta tuki vain 41 miehikkäläläistä. Kunnallisvaaleissa porvarilliset puolueet muodostivat vaaliliiton 1920- ja 1930-luvuilla. Tämä sai valtuustoon yleensä 13 - 14 edustajaa. Sosialidemokraattisella puolueella oli ensin neljä, myöhemmin kolme valtuutettua. Sotavuosien jälkeen sosialidemokraattisen puolueen edustajien määrä nousi vuoden 1950 vaaleissa viiteen, mutta vuonna 1968 valtuutetuja oli enää kaksi. Kommunistien ja SKDL:n kannatus ei koskaan noussut niin suureksi, että se olisisaanut edustajansa läpi valtuustoon.

Talvisodan kaatuneiden evakuointikeskus Lappeenrannassa

Osa talvisodan aikaisen I Armeijakunnan Kaatuneiden evakuointikeskuksesta toimi kuvassa näkyvässä rakennuksessa keväällä 1940 silloisen Lappeen, nykyisen Lappeenrannan Myllymäellä.

Lappeenrannan Myllymäen kaupunginosassa seisoo kauppakeskusten ja omakotitaloasutuksen välissä pienellä mäenkumpareella vanha hirsilato, jolla on ollut merkittävä rooli satojen suomalaisten viimeisissä elämänvaiheissa. Nimittäin talvisodan loppuvaiheessa ja sen päätyttyä rakennus toimi suomalaisten kaatuneiden evakuointikeskuksena. Aika näyttää, kuinka kauan kyseinen lato saa olla paikallaan ennen kuin tuhopolttajat päähänpistosta, tai grynderit ja Lappeenrannan kaupunki vakaasti harkiten, päättävät tuhota kyseisen rakennuksen. Lato kuului Helkalan tilaan, jonka rakennukset jyrättiin syksyllä 2014.

Rakennuksen seinään kiinnitettiin muistolaatta 17.5.2015.

Rakennus sai kylkeensä muistolaatan sunnuntaina 17.5.2015 kaatuneiden muistopäivän yhteydessä. Lappeenrannassa haudattiin silloin sankarihautausmaahan 76 tunnistamatonta sankarivainajaa. Tilaisuutta edelsi muistolaatan kiinnitystilaisuus klo 8.45, jolloin se kiinnitettiin Heikki Turusen ja Ilkka Huttusen toimesta kalustovajana toimineen rakennuksen seinään. Tilaisuudessa puheen pitivät Lappeenrannan sotaveteraanien puheenjohtaja Erkki Pulli sekä kenttäpiispa Pekka Särkiö. Talvisodan loppuvaiheessa ja sodan päättymisen jälkeen läheisissä Karjalaisen ja Helkalan taloissa sekä niiden muissa rakennuksissa sijaitsi kenraali Taavetti Laatikaisen johtaman ensimmäisen armeijakunnan Kaatuneiden evakuointikeskus (KEK). Sitä johti sotilaspastori Lauri Palva. Muistolaatan pystyttämisessä aktiivisina olivat Lappeenrannan sotaveteraanit.

Tässä rakennuksessa on moni sankarivainaja valmisteltu
matkalle kotipitäjänsä multiin.

Sotilaspastori Lauri Palvalla oli keskeinen rooli kaatuneiden evakuointikeskusten muodostamisessa. Nimittäin talvisodan syttyessä oli alunperin annettu yleisohje kaatuneiden hautaamisesta joko läheisten seurakuntien maahan tai perustettaviin sotilashautausmaihin. Sotilaspastori Palva oli joutunut sodan alkuvaiheessa hautamaan muutaman sankarivainajan sotilassairaalaan lähellä olleeseen hautausmaahan. Hänestä tuntui pahalta, ettei tilaisuudessa ollut lainkaan vainajan omaisia. Rintamalle tullessaan junat ja autot olivat täynnä sotilaita ja tarvikkeita, mutta sieltä palatessaan ne olivat lähes tyhjiä. Niinpä Palva alkoi selvittää, voisiko kaatuneita kuljettaa kotisedulleen näissä paluukyydeissä. Hän saikin siihen luvan. Joulukuun puolivälissä 1939 päämajalta saatiin lupa, mutta vasta tammikuun lopulla annettiin tästä käsky. Tällöin Puolustusvoimien Päämaja antoi 25.1.1940 käskyn kaatuneiden evakuointikeskuksen perustamisesta jokaiseen armeijakuntaan. Tämän jälkeen sankarivainajat lähetettiin aina kotiseudulle, mikäli se vain oli mahdollista.

Rakennuksen vieritse kulkee katuleikkaus, joten sitä on
jouduttu tukemaan.

Sotilaspappien johtamissa keskuksissa vainajat huollettiin ja lähetettiin edelleen kotiseuduilleen. Ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim suhtautui kaatuneiden evakuoimiseen ja toimittamiseen kotiseudulleen haudattaviksi suopeasti. Hänen mielestään se vaikutti myönteisesti sotilaisiin ja koko kansan mielialaan. Se, ettei veljeä jätetty - ei edes kaatuneena -  taistelutantereelle, kohotti taistelutahtoa.

Kaatuneiden evakuointikeskukset (KEK) kulkivat kiinteästi seuraten taistelevaa etulinjaa. Näin kaatuneiden huolto ja kuljetus voitiin suorittaa nopeasti ja sillä kunnioituksella, joka perinteisesti kuuluu vainajien käsittelyyn. Vainajat tuotiin kaatuneiden evakuointikeskuksiin enimmäkseen kuorma-autoilla, jotka olivat kuljettaneet rintamalle mm.  tykistön ja kranaatinheittimien ammuksia. Kaatuneita ei kuormattu päällekkäin, vaan asetettiin lavalle niin, että päät olivat laidoille ja jalat keskelle päin. Pahasti rikkoutuneiden jäänteet suljettiin suuriin tummanharmaisiin paperisäkkeihin.

Muistolaattaa kertoo, että keväällä 1940 evakuointikeskuksessa
valmisteltiin 19.5.1941 Lappeenrannassa pidettyjä suuria
sankarihautajaisia, joissa haudattiin 487 sankarivainajaa.

Kenttäpapit kulkivat taistelulinjojen tuntumassa ja etsivät haavoittuneita ja kaatuneita. Usein pappi oli viimeinen henkilö vaikeasti haavoittuneen luona lähdön tapahtuessa. Pappien tehtävänä oli kirjoittaa omaisille, lähettää heille vainajan kello, lompakko ja mahdollinen sormus ja tietysti tarkistaa kunkin kaatuneen henkilöllisyys kaulassa riippuneen kaksiosaisen numeroidun tuntolevyn (ns. kuolemanprikka) perusteella. Sotilaan kaaduttua levy murrettiin kahteen osaan, joista toinen puolisko jäi vainajan kaulaan ja toinen naulattiin ruumisarkun päätyyn. Näin varmistettiin, että kaatunut sankarivainaja päätyi kotiseutunsa kirkkomaahan.

KEK:n henkilökuntaan kuuluivat kirjurilotat ja ruumiinpesijälotat, ruumiinkuljettajat ja hautaajat. Vainajia ei voitu aina lähettää suoraan Koti-Suomeen, vaan heidät piti laskea tilapäishautoihin maastossa. Tilapäishautauksessa vainaja käärittiin huopaan, johon oli merkitty hänen henkilötietonsa, ja haudattiin syvälle maahan. Pakkasten tultua vainajat kaivettiin ylös ja vietiin lämpiämään jäsenten oikomista varten. KEK:ssä kaatuneet huollettiin kotiseudun kirkkomaahan lähettämistä varten. Jos ruumis oli pahoin silpoutunut, arkun kanteen kiinnitettiin ohje: "Ei saa avata." Kirjurilotat poistivat kaatuneiden nimet yksiköiden luetteloista. Vainajien vähäinen omaisuus pakattiin ja lähetettiin kotiin. Työ oli erittäin kuluttavaa talvella ruumiita sulatellen ja kesäkuumalla hajun ja kärpästen keskellä. Aina ei henkilökunta kestänyt henkisesti raskaan työn asettamia paineita ja henkilökuntaa jouduttiin lähettämään sairaslomalle.

Palvan johtamassa evakuointikeskuksessa työskennellyt viipurilainen lotta Marjatta Usva (os. Karvinen) muisteli ensimmäistä päiväänsä juuri perustetussa evakuointikeskuksessa Sotainvalidi-lehdessä (1/2013) seuraavasti:

Se oli järkyttävä. Ensimmäisenä päivänä pastori Palva vei minut riihelle katsomaan, kuinka kaikki toimii. Kovissa pakkasissa kaatuneet miehet olivat jäätyneet erilaisiin asentoihin. Riihessä oli laveri, johon mahtui kerralla noin 30 kaatunutta, ja riihtä lämmitettiin koko ajan. Sulana heidät riisuttiin ja puhdistettiin ja pantiin lauta-arkkuihin, jotka usein olivat omatekoisia.

Silloin, 22-vuotiaana, hän näki ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen. Järkytyksestä huolimatta oli ryhdyttävä työhön, jota riitti.

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros. Mätön kansakoulu Ylämaalla

Mätön entinen kansakoulu pilkottaa kyläaukean reunassa Kälviäisentien varressa.

Entisen Ylämaan kunnan luoteiskulmassa sijaitsevassa Mätön kylässä on toiminut kahdessa eri vaiheessa kansakoulu. Tämä pääteiltä syrjässä oleva pienehkön kyläkoulun alkuvaiheet nivoutuvat Ihakselan koulupiiriin, jonka alakoulu sijaitsi vuosina 1925 - 1932 Mätön kylällä. Ensimmäisenä lukuvuonna 1925 - 1926 koulussa oli 14 oppilasta. Koulu toimi vuokratiloissa opettajanaan Roosa Mömmö (myöh. Metsäkallio). Koulun johtokuntaan kuuluivat puheenjohtajana maanviljelijä Heikki Toivari, taloudenhoitajana maanviljelijä Antti Toivari, Oskar Hostikka, Matti Mättö ja sihteerinä Anni Toivari sekä Hilma Mättö.  Oman koulupiirinsä Mättö sai vuonna 1929 eli samana vuonna kuin Ylämaan kunta erkaantui Säkkijärvestä. Kun Ihakselaan valmistui uusi koulurakennus vuonna 1933, siirtyi piirin alakoulu Mätölta opettajansa mukana Ihakselaan. Kun Ylämaan kunnan koulupiirijakoa tarkastettiin vuonna 1937, Mätön koulupiiri lakkautettiin ja liitettiin Sirkjärven piiriin, jossa he olivat pääosin käyneet koulunsa 1930-luvun alkuvuosilta lähtien.

Mätön alakansakoulun oppilasmäärät vuosina 1925 – 1931

1925-26	1926-27	1927-28	1928-29	1929-30	1930-31
14	11	9	10	10	13

Mätön koulupiiri koki uuden tulemisen vuonna 1947, jolloin se erotettiin Sirkjärven koulupiiristä. Koulu aloitti toimintansa jälleen vuokratiloissa 45 neliömetrin kokoisessa tuvassa. Oma koulutalo Mätön koulupiirille valmistui vuonna 1956. Mätön koulu oli ns. supistettu kansakoulu, jossa alakoulu käynnistyi syyslukukaudella 19.8.1947 ja päättyi 25.9.1947. Keväällä alakoulua käytiin vielä 3.5.1948 - 15.6.1948. Yläkoulu aloitti 26.9.1947 ja lopetti keväällä jo 30.4.1947. Koulun johtokuntaan valittiin vuonna 1947 Eevert Tielinen puheenjohtajaksi, Viljo Härkö varapuheenjohtajaksi sekä Pentti Toivari taloudenhoitajaksi ja lisäksi Liisa Toivari.

Ensimmäisenä lukuvuonna koulussa opiskeli 21 lasta, ja heidän opettajanaan oli nuori ylioppilastyttö Toini Bergqvist, jota seurasi lukuvuonna 1948 - 1949 Rauni Speeti. Myös tämän jälkeen opettajakunta vaihtui lähes vuosittain. Mätön koulun opettajina jakoivat kylän lapsille yleissivistystä lisäksi seuraavat henkilöt: Irja Soininen (1949 - 1950), Terttu Inkeri Särkkä (1950 - 1951), Aili Aleksandra Helén (1951 - 1952), Helli Korpela (1952 - 1953), Aini Kasari (1953 - 1954), Marja Jaatinen (1954 - 1955), Annikki Kujala (1955 - 1956), Annikki Kemppi (1956 - 1957), Annikki Eklund (1957 - 1959), Marja Sivonen (1959 - 1960), Tuula Salminen (1960 - 1961 ja Juha Kontio (1961 - 1963). Viimeiset kouluvuodet luotsasi Mätön kansakoulua Eira Marjatta Keränen. Suurimmillaan koulun oppilasmäärä oli lukuvuonna 1960 - 1961, jolloin siellä opiskeli 40 lasta.  Tämän jälkeen koulupiirin lasten määrä alkoi nopeasti laskea. Viimeisenä toimintavuonna 1963 - 1964 Mätön kansakoulua kävi enää 20 lasta.

Mätön kansakoulun oppilasmäärät vuosina 1947 - 1964

1947-48	1948-49	1949-50	1950-51	1951-52	1952-53
21	18	18	15	17	13
1953-54	1954-55	1955-56	1956-57	1957-58	1958-59
18	24	29	31	37	38
1959-60	1960-61	1961-62	1962-63	1963-64
34	40	27	21	20

Maaseudun rakennemuutoksen, maaltamuuton ja syntyvyyden laskun seuraukset vaikuttivat ensimmäisenä Ylämaalla Mätön koulupiirin lakkauttamisena. Vain kahdeksan vuotta aikaisemmin valmistunut kansakoulu osoittautui kunnan virheinvestoinniksi. Kunta möi hyväkuntoisen koulurakennuksen yksityishenkilöille.

Lähteet:
Esko Gåsman: Talojen tarinoita (2008).
Anu Talka: Ylämaan historia (1999).
Matön kansakoulun arkisto. Vuosikertomukset, tilastot.