Kyyrölä, tiivis, ainutlaatuinen venäläisyhteisö Karjalan kannaksella

Kyyrölän kylänraittia 1930-luvulla
Kuva: Museovirasto

Runsas kuukausi sitten kirjoitin artikkelin venäjänkielisistä kouluista vasta itsenäistyneessä Suomessa. Silloin ihmetytti Kyyrölän koulujen puuttuminen asiasta kertovista lehtiuutisista. Niinpä oli pakko selvittää asiaa. Alla oleva artikkeli mielenkiintoisesta, ainutlaatuisesta yhteisöstä syntyi asian penkomisen ohessa.

Kyyrölän ortodoksinen kirkko. Kuva: Museovirasto.

Kyyrölän kylänraittia 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.

Karjalan kannaksella, Muolaan pitäjän suomalaiskylien keskellä kukoisti aina talvisotaan saakka tiivis, venäjänkielinen ja -kulttuurinen  yhteisö nimeltään Kyyrölä.  Sen alkuvaiheet ovat sidoksissa Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välillä vuosina 1700 - 1721 käytyyn sotaan . Sodan seurauksena liitettiin Uudenkapungin rauhassa pääosa kaakkoista Suomea Venäjän yhteyteen. Viipurin valtaukseen prikaatinkomentajana osallistunut ja Viipurin linnan komentajaksi nimitetty kreivi Grigori Petrovitsh Tsernyshev sai Pietari Suurelta lahjoitusmaana haltuunsa alueen Siestarjoelta Viipuriin saakka. Tsernyshev oli leiriytynyt joukkoineen Kyyrölän kylän seudulle vuonna 1709 ja ihastunut tienooseen. Hän siirsi sodan vuoksi alueen autioituneisiin taloihin Kostroman ja Jaroslavlin lääneistä omistamiltaan tiluksilta 20 maaorjaperhettä . Näistä kymmenen jäi Kyyrölän kylään, kuusi siirtyi Kangaspellon kylään ja neljä Parkkilaan. Tämän venäläiskolonian perustamisvuodeksi kerrotaan Aleksander Uschanoffin vuonna 1960 kokoamassa (Kyyrölän historiaa ja elämää)  käsikirjoituksessa vuosi 1726. Natalia Nikiforov-Lukjanovin käsikirjoituksen (Katoava Muolaan Kyyrölän kansa) mukaan he tulivat jo vuonna 1711, siis heti Viipurin valloituksen (1710) jälkeen. Heistä 19 tuli Kyyrölän kylään, yhdeksän Kangaspellon kylään ja sama määrä perheitä myös Parkkilan kylään.  Nikiforov-Lukjanovin mukaan he saapuivat Moskovan kuvernementin alueelta. Perimätiedon mukaan tulokkaat asettuivat asumaan entisiltä asukkailta tyhjiksi jääneisiin rakennuksiin.

Kyyrölän seudun kartta 1930-luvulta

Nämä pakkosiirretyt muodostivat seudulle omalaatuisen, suppealla alueella olevan, uskonnoltaan ortodoksisen asutuksen, joka oli joka puolelta suomalaisen asutuksen ympäröimä. Vuonna 1740 suoritetun väestönlaskun mukaan Kyyrölän venäläisyhteisössä asui jo 311 henkeä. Vuonna 1862 asukasmäärä venäläiskylissä oli jo noin 1000. Kun tsaari Aleksanteri II lakkautti maaorjuuden, lahjoitusmaat silloin omistanut ruhtinas Uhtomski ajautui konkurssiin. Suomen valtio osti lahjoitusmaat 27.3.1878. Tämän jälkeen talonpojat pystyivät joko vuokraamaan tai lunastamaan viljelemänsä maat. Maanjako suoritettiin vuonna 1890, jolloin talonpojat saivat kukin 35 hehtaaria maata. Tässä vaiheessa kylissä oli jo 1882 asukasta. Väkiluku säily vajaassa kahdessa tuhannessa aina talvisotaan saakka. Ensimmäinen ortodoksinen kirkko rakennettiin seudulle Kyyrölään vuonna 1725, toinen 1803 ja kolmas 1898. Tämä kivikirkko, johon mahtui 2000 henkeä, tuhoutui pahoin talvisodassa. Myös Kangaspellon kylässä oli pieni ortodoksinen kirkko, joka oli rakennettu puretun Kanneljärven ortodoksisen kirkon materiaaleista vuonna 1921.

Kyyröläläisen Juho Uschanoffin mainoksia oli
vuosina 1918 - 1919 lähes kaikissa maakuntalehdissä.
Keskisuomalainen 30.8.1918

Kyyrölän väestö säillytti tarkkaan sekä kielensä että kansalliset tapansa. Kyyrölässä puhuttiin Moskovan seudun murteellista kansankieltä. Venäjä oli Kyyrölässä kotikielenä ja virallisena kielenä pitkään myös seurakunnallisissa ja kunnallisissa asioissa. Venäjää puhuttiin kaduilla, kaupoissa sekä virastoissa.  Kylissä asuneet harvat suomalaisperheet "venäläistyivät". He puhuivat myös hyvin venäjää ja käyttivät paikallisessa murteessaan lisäksi runsaasti venäläisiä lainasanoja.

Jumalanpalvelukset pidettiin ainoastaan kirkkoslaavilla ja kouluopetus myös aina vuoteen 1925 saakka. Kyyrölän väestö oli juurtunut kotimaahansa ja harrasti samoja asioita kuin muutkin suomalaiset. Kylän miehet puhuivat sujuvasti suomea, joskin hieman murtaen. He kulkivat ahkerasti ansiotyössä ja/tai valmistivat saviteollisuustuotteitaan eli ruukkuja, astioita ja kermiikkaa. Syy saviteollisuuden ja siihen liittyvän kauppatoiminnan syntyyn olivat osaltaan maanomistusolot. Kylän tilallisilla oli keskimäärin vain neljä hehtaaria peltoa. Se ei elättänyt päätoimisena, jonka vuoksi oli hankittava tuloja muualta. Joka kolmas Kyyrölän miehistä oli 1930-luvulla "savipotin valaja" ja näiden

Savenvalaja Pekka Uschanoff työn ääressä vuonna 1930.
Kuva: Museovirasto/Tyyni Vahter

"pottitehtaiden" määrän laskettiin nousseen yli 70:n talvisotaan mennessä. Saviastioita tehtiin verstaissa, joita kutsuttiin kornuiksi. Niissä thetiin töitä oman perheen voimin, kaksi, kolme henkeä kussakin. Myös perheen naisväki osallistui valmistamiseen ja valmiiden tuotteiden paketoimiseen.Kukkopillien valmistaminen oli erityisesti lasten ja naisten vastuulla. Myös naapurikylien suomalainen väestö sallistui aktiivisesti tähän "pottiteollisuuteen". He toimittivat saven ja tarvittavat polttopuut ja ostivat tukussa valmiit tuotteet. Ne mukanaan he kulkivat kauppamatkoillaan ympäri Suomea ja vaihtoivat potit hevosen jouhiin, tyhjiin säkkeihin ja luihin. Nämä vietiin tehtaisiin ja vaihdettiin rahaksi. Yleensä saviastioita tehtiin syksyllä, säiden kylmennyttyä. Kesällä kyyröläläiset kävivät usein ansiotyössä muualla. Ympäröivissa suolaiskylissä kierreltiin maalarin, kirvesmiehen, puusepän ja muurarin töitä tekemässä. Töitä riitti kaikille ja laiskureita oli vähän, sillä kylien väki oli työteliästä.

Kyyrölän talot oli rakennettu tiiviiisti tienviereen. Kuva: Museovirasto.

Kyyrölän kunta, joka sai nimensä vasta kuntaa perustettaessa, aloitti toimintansa vuoden 1890 alussa. Alueen venäjänkielinen väestö oli 12.6.1889 anonut Viipurin läänin kuvernööriltä, että Kyyrölän ortodoksisen seurakunnan alueesta muodostettaisiin erillinen kunta. Kunnan pinta-ala oli vain 52 neliökilometriä ja se muodostui itse Kyyrölän kylästä (Krasnoje Selo) sekä Kangaspellon (Novaja derevnja), Parkkilan (Parkino) ja Sudenojan (Razvoz) kylistä. Kuvernöörin myönteinen päätös saatiin 26.9.1889. Koska kunta oli asukasluvultaan pieni, ei sillä ollut aluksi muita toimihenkilöitä kuin kunnan esimies. Kuntalaisten verotaakka oli matala, vain 40 penniä veroäyriltä. Uuden kunnallislain astuttua voimaan Kyyrölään valittiin 12-jäseninen kunnanvaltuusto. Se oli venäjänkielisten hallussa lähes täysin. Esimerkiksi vuosina 1922 - 1924 valtuustossa oli vain yksi suomenkielinen jäsen. Suomi tuli kunnan viralliseksi kieleksi vasta vuonna 1923.  Puoluepolitiikkaa ei näytellyt merkittävää roolia Kyyrölän kunnanvaltuustossa. Muolaan pitäjähistorian mukaan kieliryhmien välille ei syntynyt kunnallishallinnossa, eikä juuri muussakaan, riitaisuuksia. Kunnan veroaste oli matala ja kunnan asioita hoidettiin  hyvin, mikä lienee ollut syynä siihen, ettei suomenkielinen vähemmistö pyrkinyt haastamaan venäjänkielistä valtaväestöä. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä sanomalehtiuutiset tuolta ajalta kertovat voimakkaistakin jännitteistä. Palaan siihen myöhemmin toisessa kirjoituksessani.

Kyyröläläisiä taloja. Kuva: Museovirasto

Kyyrölä liitettin takaisin Muolaan kuntaan vuoden 1934 alussa vastoin kyyröläläisten toiveita. Se oli tiettävästi ensimmäinen pakollinen kuntaliitos maassamme. Vuoden 1933 kunnallisvaaleissa kyyröläläiset muodostivat oman ehdokaslistan, joka sai läpi neljä paikkaa 29-jäseniseen valtuustoon. Kyyrölän kylä oli Muolaan kunnan keskus ja merkittävin taajama. Se levittäytyi kahden puolen Viipurista itään johtavan Kannaksen valtatien varrelle. Siellä sijaitsivat ortodoksinen kirkko ja pappila, käräjätalo, apteekki, viljavarasto, työväentalo, kansakoulu ja kasarmeja. Kangaspellon kylässä oli 384 asukasta vuonna 1939. Kylässä oli koulu, VPK:n taloa ja kolme kauppaa. Kylät oli rakennettu perinteseen venäläiseen tyyliin. Talojen takana olivat navetat, tallit, vajat, riihet, saunat ja kornut. Talot olivat tiiviisti rintarinnan kylätien varrella.  Kyyrölän kylien yksi tunnusmerkki olivat pitkien keppien päissä olevat kottaraispöntöt. Pihapiireissä ei ollut isoja puita, ainostaan sireenipensaita, pihlajia, poppeleita, kirsikka- ja omenapuita. Joka pihapiirin nurkassa oli kukkia, joista pidettiin hyvää huolta. Pöntöt piti

Näkymä Kyyrölän kirkon portille. Kuva: Museovirasto.

ripustaa keppien päihin, etteivät kissat, joita kylissä oli myös paljon päässeet tekemään tuhojaan pöntöissä. Kyyröläläisten pihapiirit oli yleensä aidattu korkella aidalla. Talojen välissä olivat kotiportit, jotka tehtiin niin korkeiksi, että niiden alta mahtui ajamaan heinäkuormalla. Talot oli rakennettu hirsistä ja niiden pienet ruutuikkunat olivat kylätielle pain. Ikkunanpielet oli koristeltu erilaisin leikkauksin ja värein. Kadonnut on tämä idyllinen kyläyhteisö suurvaltajohtajien armottoman vallanhimon seurauksena.

Vaikka historioitsija ei tulisi koskaan jossitella, niin silti... Mikäli kansakuntamme olisi onnistunut välttämään sodat ja Kannas olisi säästynyt hävitykseltä,  Kyyrölä olisi kuuluisa ainutlaatuisesta venäläisestä kulttuuristaan, erikoisista kylänraiteistaan, ortodoksisesta kirkostaan ja "pottitehtaistaan". Yksi merkittävistä Kannaksen ja Kaakkois-Suomen vetonauloista Viipurin linnan, Laatokan, Valamon, Konevitsan ja Terijoen hiekkarantojen ohella.

Vasta itsenäistynyt Suomi ja venäjän opetus

Lappeenrannan venäläinen kansakoulu toimi oikealla näkyvässä puurakennuksessa,
joka sijaitsi nykyisen Valtakadun ja Kauppakadun kulmassa.

Kun Suomi irtautui Venäjästä 1917, vastenmieliseksi koettu “pakkovenäjän” opiskelu pysähtyi kuin seinään. Sortovuosina suuriruhtinaskunnan autonomisten oikeuksien kaventamiseen oli liittynyt  venäjänkielen pakollisen tuntimäärien kasvattaminen oppikouluissa. Tavoitteena oli siirtyminen vähitellen laajaan venäjän käyttöön hallinnossa. Tätä päämäärää tietysti palveli venäjän opetuksen määrän kasvattaminen. Sisällissodassa Neuvosto-Venäjä tuki sekä asein että vapaaehtoisjoukoin punaisia, mikä lisäsi edelleen sisällissodan voittaneen osapuolen halua katkaista siteet entisen vallanpitäjän kulttuuriin ja kieleen. Vastenmielisyys venäjän opiskeluun mm. edellä mainituista syistä oli laajaa.

Kouluhallituksen ylijohtaja Oskari Mantere

Etelä-Saimaa julkaisi elokuun 9. päivä 1921 opetusneuvos Oskari Mantereen haastattelun, jossa hän selvitti venäjän opetuksen alasajoa maassamme. Filosofian tohtori Oskari Mantere (1874 – 1942) oli Kansallisen Edistyspuolueen pitkäaikainen kansanedustaja (1919 – 1939), jonka poliittinen ura oli mittava. Hän toimi eduskunnan ensimmäisenä varapuhemiehenä vuonna 1921, toisena varapuhemiehenä vuonna 1922, sosiaaliministerin vuosina 1922 – 1924, apulaisopetusministerinä 1924–1925, pääministerinä 1928 – 1929 ja opetusministerinä vuodet 1932–1936.  Poliittisen toiminnan ohella hänellä oli merkittävä rooli suomalaisen koulumaailman kehittämisessä. Valmistuttuaan vuonna 1899 Mantere työskenteli historian ja suomen kielen opettajana Helsingin Uudessa Yhteiskoulussa. Hänet valittiin koulun rehtoriksi vuonna 1901. Tässä tehtävässä hän toimi vuoteen 1915. Mantere oli vuodet 1915–1918 Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun rehtorina ja vuosina 1912–1916 Helsingin kansakoulujen tarkastajana. Vuonna Mantere siirtyi Kouluhallituksen kouluneuvokseksi, kunnes hänet valittiin vuonna 1924 Kouluhallituksen ylijohtajaksi. Tässä tehtävässä hän oli vuoteen 1942 saakka. Manteretta pidettiin koulutusasioissa uudistushaluisena. Mantere kannatti edeltäjänsä Mikael Soinisen tavoin suomalaisen koulujärjestelmän uudistamista yhtenäiskouluperiaatteen pohjalta. Mantere johti vuosina 1927–1932 istunutta oppikoulukomiteaa. Se esitti loppumietinnössään siirtymistä yhtenäiskoulujärjestelmään. ”Mantereen mallia” vastusti sekä poliittinen oikeisto että opettajakunta, eikä sillä ollut toteuttamismahdollisuuksia. Monet Mantereen ajatuksista toteutuivat neljä vuosikymmentä myöhemmin peruskoulujärjestelmää luotaessa. Lehdelle antoi haastattelun siis mitä arvovaltaisin suomalainen koulutusasiantuntija. Kokosin haastattelusta yhteenvedon alla olevaan tekstiin.

 
Melko pian sisällissodan päättymisen jälkeen, 27 kesäkuuta 1918 poistettiin venäjänkielen opetus kaikista muista kouluista, paitsi ”laajajaksoista” lyseoista. Niissä oppilaille jäi mahdollisuus opiskella sitä kolmella ylimmällä luokalla vaihtoehtona ranskalle. Kaikilla kolmella luokkatasolla oli mahdollisuus valita yhteensä 12 viikkotuntia. Tämä johti siihen, ettei varsinaisia venäjän opettajia enää tarvittu. Valtioneuvosto määräsikin 30.7.1918 antamallaan asetuksella vakinaiset venäjänkielen opettajavirat lakkautettavaksi. Muutamat virat lakkautettiin heti syyskuun alussa 1918 ja osa syksyllä 1920. Loput viroista lakkautettiin myöhemmin, kun asianomaiset opettajat poistuivat viroistaan eläkkeelle, muihin tehtäviin tai heidän oikeutensa ns. armovuosiin lakkasi.

Suurin osa entisistä venäjän opettajista joutui lakkautuspalkalle. Niissä kouluissa, missä venäjänkielen opetusta jatkettiin, koetettiin järjestää venäjänkielen opettajille myöskin muuta opetustyötä. Yksityisissä oppilaitoksissa ovat entiset venäjän opettajat alkaneet opettaa muita aineita. Monet toimivat saksan, suomen tai ruotsin opettajina. Useat ovat venäjänkielen opetuksen lakattua alkaneet täydentää opintojaan voidakseen hakea muita opettajanpaikkoja. Osa venäjän opettajista oli siirtynyt tyystin toisenlaiselle toimialalle.

Haastateltava O. Mantereen mukaan venäjän opetuksen lakkauttaminen oli käynyt ”hyvin helposti”. Hänen mukaansa eivät entisen venäjän opettajat olleet valittaneet, ”että he olisivat joutuneet sanottavammin tukalaan asemaan, vaan tuntuivat he saaneen kaikki toimeentulonsa turvatuksi.” Haasteltava totesi lisäksi, että venäjänkielen opetus suomalaisissa kouluissa oli siirtymässä uuteen vaiheeseen. Hän kertoi, että  eräässä linjajakoisessa lyseossa yksikään oppilas ei valinnut enää vapaaehtoista venäjää. Tämän vuoksi ”valtioneuvosto oli pakoitettu” edellisessä kuussa muuttamaan asetusta niin, että venäjänkielen opettajan virka voidaan lakkauttaa myös linjajakoisessa koulussa. Tämä oli tapahtunut Porvoossa, jossa venäjänkielen lehtori oli siirretty lakkautuspalkalle. Lopuksi haastateltava totesi:
Rakkaus venäjänkieleen ei siis tunnu olevan suuri

Venäläisten koulujen kohtalo

Helsinki

Kuvassa keskellä venäläinen Aleksanterin poikakymnaasi, siitä oikealla
venäläinen kansakoulu, ns. Tabunovin koulu. Kuva 1890-luvulta.
Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo.

Helsingin ortodoksisen seurakunnan alkeiskoulu aloitti toimintansa vuonna 1864. Kyyrölästä lähtöisin ollut kauppias Nikifor Tabunov möi seurakunnalle kolmikerroksisen kivitalon nykyisen Mannerheimin ja Lönnrotinkadun kulmasta. Vuonna 1870 tässä Tabunovin koulutaloksi nimetyssä rakennuksessa aloittivat toimintansa kolme koulua: 1. Helsingin ortodoksisen seurakunnan koulu, 2. Aleksanterin kymnaasi (poikalyseo) ja 3. Marian kymnaasi (tyttölyseo). Koulu ja sen rakennukset luovutettiin Suomen venäläisten koulujen hoitokunnan hallintaan. Rakennukset säilyivät kuitenkin seurakunnan omistuksessa. Aleksanterin kymnaasi oli maamme parhaiten varustettuja koulu ja sillä oli mm. laaja kirjasto. Myös opetus oli erittäin tasokasta. Opettajista suurin osa oli valmistunut ulkomaisista yliopistoista. Kymnaasista valmistuneet ylioppilaat jatkoivat opintojaan paitsi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa usein joko Tarton tai Pietarin yliopistoissa.

Aleksanterin kymnaasin kasvatit Valentin Vaala ja Teuvo Tulio.

Suomen itsenäistymisen jälkeen maassamme toimineet Venäjän valtion ylläpitämät koulut lakkautettiin. Koulurakennukset siirtyivät valtion haltuun. Helsingissä vanhaan Tabunovin koulutaloon asettui Suomen armeija, mutta ortodoksisen seurakunnan vaatimuksesta koulutaloa koskeva takavarikointipäätös purettiin vuonna 1920 ja rakennus palautui seurakunnan omistukseen. Tabunovin alkeiskoulun toiminta käynnistyi uudelleen seurakunnan hallinnassa. Opetusministeriö hyväksyin sen kansakoulua vastaavana koulun. Vuonna 1920 vahvistetun ohjesäännön mukaan seurakunta piti yllä koulua Tabunovin kiinteistöstä saamillaan tuloilla. Vuonna 1918 koulussa oli noin 400 oppilasta. Helsingissä toimineen Aleksanterin kymnaasin toiminta käynnistyi uudelleen yksityisenä venäläisenä yhteiskouluna. Se palasi välivaiheen jälkeen perinteiseen Tabunovin koulutaloon.  Tabunovin koulutalossa oli vilkasta harrastustoimintaa 1930-luvulla Koulussa toimi näytelmäkerho, jonka kasvatteja olivat mm. pietarilaissyntyinen Feodor Drozhiskij-Tugai ja Helsingissä syntynyt Valentin Ivanoff. Heidät tunnetaan paremmin nimillä Teuvo Tulio ja Valentin Vaala. Aleksanterin kymnaasin kasvatteihin kuului myös säveltäjä/kapellimestari George de Godzinsky.

Kaakkois-Suomi

Samaan aikaan.  kun venäjän suomalaisissa kouluissa käytännössä lakkasi, oppilasmäärät venäjänkielisissä kouluissa kasvoivat. Karjalan kannaksella venäläislasten lukumäärä nousi pakolaisvirran seurauksena. Tällöin heräsi jopa tarve perustaa uusia venäläisiä kouluja. Karjalan kannaksella ja muualla Viipurin läänissä toimi vuonna 1921 ainakin 15 venäläistä koulua. Tässä luettelo niistä oppilasmäärineen (suluissa):

Etelä-Saimaa kertoi 4.8.1921 venäläisten koulujen edustajien kokouksesta
Viipurissa.

Viipurin lyseo (231), Terijoen reaalikoulu (168), Perkjärven kymnaasi (Likolassa, 115), Kellomäki (81), Raivolan reaalikoulu (62), Raivolan alkeiskoulu (61), Kuokkala (60), Terijoen alkeiskoulu (44), Ollila (30), Lappeenrannan koulu (24), Halila Uudellakirkolla (22), Uusikirkko (16), Hamina (13), Vihola (8) ja Mustamäki (8). Edellä mainituista kouluista kymmenen sai rahallista tukea Pariisissa toimivalta Zemgorilta (Zemsko-gorodoi komitet). Kaikkein suurimmat avustukset saivat Perkjärven kymnaasi (15 007 mk) ja Viipurin lyseo (10 272 mk ). Luettelosta puutuvat Kyyrölän venäläisen kunnan alueella toimineet venäjänkieliset koulut.

Edellä mainitun avustustahon lisäksi Punainen Risti ja Mathilda Wreden perustama Pakolaisavun rahasto auttoivat venäläispakolaisten kouluopetuksen tukemista. Vuonna 1924 maassamme oli seitsemän pakolaiskoulua, kuusi koulua paikallisten venäläisten perheiden lapsia varten sekä yhdeksän koulua, joissa oli sekä suomalaisten että venäläisten perheiden lapsia. Yhteensä näissä kouluissa oli 1260 oppilasta.  Venäläisten oppikoulujen oppilailla ei ollut mahdollisuutta jatkaa opistojaan Suomessa. Niinpä monet siirtyivät jatkamaan niitä ulkomaille. Osa siirtyi myös suomenkielisiin kouluihin.

Lähteet:
Etelä-Saimaa 4.8.1921, 9.8.1921.
Veronica Shenshin. Venäläiset ja venäläinen kulttuuri Suomessa. Aleksanteri-instituutti 2008.

Punakaartilaisen murha Imatrankoskella 5.2.1918

Punaisten sisällissodan uhrien muistomerkki Tainionkosken hautausmaalla Imatralla

Levottomat ajat ja sodat nostavat yhteiskunnassa usein pintaan sen kuona-aineista. Niin kävi vuosina 1917 - 1918 kotimaassammekin. Psykopaatit,  juoppohullut ja väkivallasta nauttivat raakalaiset  tekivät hirmutöitä sisällissodan molemmilla puolilla. Tässä esimerkki Imatralta 5.2.1918. Toteuttajina olivat valkoisten puolella kunniattomasti huseeranneet Imatran "omat pojat" eli ratsumestari Aito Husso ja ravintoloitsija Uno Serenius. Molemmat jatkoivat raakalaismaisia toimiaan tämän jälkeenkin. Serenius tuli kuuluisaksi murhistaan Lappeenrannassa, Husso niitti kunniatonta mainetta Pohjois-Inkerissä. Molemmat selvisivät tästä sekä myöhemmistä raakuuksistaan vähällä, liian vähällä.  Imatran tapahtumista käytiin oikeutta kesäkuussa 1921. Sekä Husso että Serenius jätettiin tuomitsematta ilmiselvästä murhasta. Sen sijaan heille langetettiin tuomio valheellisesta raportoinnista ja palvelusrikkomuksista. Kirjoitin puhtaaksi Etelä-Saimaasta löytyneen artikkelin oikeudenkäynnistä ja tuomiosta.

Kapinan jälkiselvittelyt
Syyte Toivo Loikalan murhasta ratsumestari Hussoa ja entistä ravintoloitsija Sereniusta vastaan rauennut. Molemmat tuomittu sitä vastoin valheellisen raportin antamisesta ja Husso lisäksi juopumuksesta vankeuteen.

Sotaviskaali Arvi Pohjanpää oli viime helmikuun 10. sotaylioikeuteen jättämässään syytekirjelmässä asettanut ratsumestari Aito Kustaa Husson ja entisen ravintoloitsija Uno Wiktor Theodor Sereniuksen syytteenalaiseksi alempna kerrotussa asiassa, jossa oli toimitettu kuulusteluja jo kapinan aikaan kenraali Mannerheimin määräyksestä. Sotaylioikeus on nyt julistanut asiassa päätöksensä, katsoen käyneen selville, että molemmat syytetyt olivat helmikuun 5. päivän vastaisena yönä, haettuaan Imatran poliisivankilasta Helsingistä kotoisin olleen viilaajaoppilaan Toivo Sylvesterinpoika Loikalan, sen jälkeen maantiellä yhdessä surmaamisen aikomuksessa ampumalla kumpikin Loikalaa takaapäin, ottaneet hengen häneltä. Ratsumestari Husson käskystä oli sitten ruumis heitetty Imatraan (= Imatrankoskeen).

Ratsumestari Husso ja Serenius olivat sanottuna helmikuun 5. niin ikään yhdessä laadituttaneet, allekirjoittaneet ja lähettäneet Antrean esikunnalle raportin, jossa he olivat tahallansa valheellisesti ilmoittaneet Toivo Loikalan koettaneen paeta saattajiltaan ja tullen sen takia ammutuksi sekä tulistuneitten sotilaiden vastoin annettua määräystä heittäneen ruumiin koskeen, vaikka näin oli tapahtunut ratsumestari Husson käskystä.

Niin ikään oli ratsumestari Husso maaliskuun 14. 1918 Kuurmanpohjassa tehtävän hyökkäyksen aikana suorittaessaan palvelustoimitusta saattanut itsensä niin juovuksiin, että oli ollut kykenemätön täyttämään tehtäviään ja sen vuoksi paneutunut nukkumaan, vaikka hyökkäyksen oli määrä pian alkaa.

Koska T. Loikalan surmaaminen oli katsottava tapahtuneen maan laillista  järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamistarkoituksessa, joskin Husso ja Serenius mainitussa teossa olivat menneet yli sen, mikä tarkoituksen saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätettiin Husso ja Serenius korkeimman vallan haltijan valtiorikoksiin syyllisten henkilöiden armahtamisesta toukokuun 7. 1918 antaman päätöksen nojalla rankaisematta.

Sotaylioikeus, ottaen huomioon erittäin raskauttavana seikkana, että ratsumestari Husson ja Sereniuksen syyksi katsotut teot olivat tapahtuneet vihollisen läheisyydessä’ ja että Husso oli antanut edellä kerrotun valheellisen raportin yhdessä käskynalaisensa kanssa, tuomitsi ratsumestari Husson ja Sereniuksen pidettäväksi vankeudessa valheellisen raportin antamisesta, edellisen 6 ja jälkimmäisen 5 kuukautta, sekä Husson ensikertaisesta juopumuksesta palvelustoimituksessa 4 kuukautta ja palvelusvelvollisuuksien laiminlyömisestä 6 kuukautta. Sen ohessa velvoitettiin Husso ja Serenius yhteisesti suorittamaan T. Loikalan äidille, työmiehenleski Maria Loikalalle, oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi 1 000 markkaa, sekä korvaamaan valtiolle ne yhteensä 1 881,90 markkaa, jotka jutussa oli yleisistä varoista maksettu todistajapalkkoina.

Koska asiassa oli käynyt ilmi, että ratsumestari Husso oli Raudun pitäjän käräjäkunnan kihlakunnanoikeudessa syytteen alaisena mm. murhasta, niin lähetettiin kappale sotaylioikeuden päätöstä Viipurin hovioikeuteen lainmukaista menettelyä varten