Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa syyskuinen näkymä Saimaan kanavan varrelta.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Vasta itsenäistynyt Suomi ja venäjän opetus

Lappeenrannan venäläinen kansakoulu toimi oikealla näkyvässä puurakennuksessa,
joka sijaitsi nykyisen Valtakadun ja Kauppakadun kulmassa.
Kun Suomi irtautui Venäjästä 1917, vastenmieliseksi koettu “pakkovenäjän” opiskelu pysähtyi kuin seinään. Sortovuosina suuriruhtinaskunnan autonomisten oikeuksien kaventamiseen oli liittynyt  venäjänkielen pakollisen tuntimäärien kasvattaminen oppikouluissa. Tavoitteena oli siirtyminen vähitellen laajaan venäjän käyttöön hallinnossa. Tätä päämäärää tietysti palveli venäjän opetuksen määrän kasvattaminen. Sisällissodassa Neuvosto-Venäjä tuki sekä asein että vapaaehtoisjoukoin punaisia, mikä lisäsi edelleen sisällissodan voittaneen osapuolen halua katkaista siteet entisen vallanpitäjän kulttuuriin ja kieleen. Vastenmielisyys venäjän opiskeluun mm. edellä mainituista syistä oli laajaa.

Kouluhallituksen ylijohtaja Oskari Mantere
Etelä-Saimaa julkaisi elokuun 9. päivä 1921 opetusneuvos Oskari Mantereen haastattelun, jossa hän selvitti venäjän opetuksen alasajoa maassamme. Filosofian tohtori Oskari Mantere (1874 – 1942) oli Kansallisen Edistyspuolueen pitkäaikainen kansanedustaja (1919 – 1939), jonka poliittinen ura oli mittava. Hän toimi eduskunnan ensimmäisenä varapuhemiehenä vuonna 1921, toisena varapuhemiehenä vuonna 1922, sosiaaliministerin vuosina 1922 – 1924, apulaisopetusministerinä 1924–1925, pääministerinä 1928 – 1929 ja opetusministerinä vuodet 1932–1936.  Poliittisen toiminnan ohella hänellä oli merkittävä rooli suomalaisen koulumaailman kehittämisessä. Valmistuttuaan vuonna 1899 Mantere työskenteli historian ja suomen kielen opettajana Helsingin Uudessa Yhteiskoulussa. Hänet valittiin koulun rehtoriksi vuonna 1901. Tässä tehtävässä hän toimi vuoteen 1915. Mantere oli vuodet 1915–1918 Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun rehtorina ja vuosina 1912–1916 Helsingin kansakoulujen tarkastajana. Vuonna Mantere siirtyi Kouluhallituksen kouluneuvokseksi, kunnes hänet valittiin vuonna 1924 Kouluhallituksen ylijohtajaksi. Tässä tehtävässä hän oli vuoteen 1942 saakka. Manteretta pidettiin koulutusasioissa uudistushaluisena. Mantere kannatti edeltäjänsä Mikael Soinisen tavoin suomalaisen koulujärjestelmän uudistamista yhtenäiskouluperiaatteen pohjalta. Mantere johti vuosina 1927–1932 istunutta oppikoulukomiteaa. Se esitti loppumietinnössään siirtymistä yhtenäiskoulujärjestelmään. ”Mantereen mallia” vastusti sekä poliittinen oikeisto että opettajakunta, eikä sillä ollut toteuttamismahdollisuuksia. Monet Mantereen ajatuksista toteutuivat neljä vuosikymmentä myöhemmin peruskoulujärjestelmää luotaessa. Lehdelle antoi haastattelun siis mitä arvovaltaisin suomalainen koulutusasiantuntija. Kokosin haastattelusta yhteenvedon alla olevaan tekstiin.

 
Melko pian sisällissodan päättymisen jälkeen, 27 kesäkuuta 1918 poistettiin venäjänkielen opetus kaikista muista kouluista, paitsi ”laajajaksoista” lyseoista. Niissä oppilaille jäi mahdollisuus opiskella sitä kolmella ylimmällä luokalla vaihtoehtona ranskalle. Kaikilla kolmella luokkatasolla oli mahdollisuus valita yhteensä 12 viikkotuntia. Tämä johti siihen, ettei varsinaisia venäjän opettajia enää tarvittu. Valtioneuvosto määräsikin 30.7.1918 antamallaan asetuksella vakinaiset venäjänkielen opettajavirat lakkautettavaksi. Muutamat virat lakkautettiin heti syyskuun alussa 1918 ja osa syksyllä 1920. Loput viroista lakkautettiin myöhemmin, kun asianomaiset opettajat poistuivat viroistaan eläkkeelle, muihin tehtäviin tai heidän oikeutensa ns. armovuosiin lakkasi.

Suurin osa entisistä venäjän opettajista joutui lakkautuspalkalle. Niissä kouluissa, missä venäjänkielen opetusta jatkettiin, koetettiin järjestää venäjänkielen opettajille myöskin muuta opetustyötä. Yksityisissä oppilaitoksissa ovat entiset venäjän opettajat alkaneet opettaa muita aineita. Monet toimivat saksan, suomen tai ruotsin opettajina. Useat ovat venäjänkielen opetuksen lakattua alkaneet täydentää opintojaan voidakseen hakea muita opettajanpaikkoja. Osa venäjän opettajista oli siirtynyt tyystin toisenlaiselle toimialalle.

Haastateltava O. Mantereen mukaan venäjän opetuksen lakkauttaminen oli käynyt ”hyvin helposti”. Hänen mukaansa eivät entisen venäjän opettajat olleet valittaneet, ”että he olisivat joutuneet sanottavammin tukalaan asemaan, vaan tuntuivat he saaneen kaikki toimeentulonsa turvatuksi.” Haasteltava totesi lisäksi, että venäjänkielen opetus suomalaisissa kouluissa oli siirtymässä uuteen vaiheeseen. Hän kertoi, että  eräässä linjajakoisessa lyseossa yksikään oppilas ei valinnut enää vapaaehtoista venäjää. Tämän vuoksi ”valtioneuvosto oli pakoitettu” edellisessä kuussa muuttamaan asetusta niin, että venäjänkielen opettajan virka voidaan lakkauttaa myös linjajakoisessa koulussa. Tämä oli tapahtunut Porvoossa, jossa venäjänkielen lehtori oli siirretty lakkautuspalkalle. Lopuksi haastateltava totesi:

Rakkaus venäjänkieleen ei siis tunnu olevan suuri

Venäläisten koulujen kohtalo

Helsinki


Kuvassa keskellä venäläinen Aleksanterin poikakymnaasi, siitä oikealla
venäläinen kansakoulu, ns. Tabunovin koulu. Kuva 1890-luvulta.
Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan alkeiskoulu aloitti toimintansa vuonna 1864. Kyyrölästä lähtöisin ollut kauppias Nikifor Tabunov möi seurakunnalle kolmikerroksisen kivitalon nykyisen Mannerheimin ja Lönnrotinkadun kulmasta. Vuonna 1870 tässä Tabunovin koulutaloksi nimetyssä rakennuksessa aloittivat toimintansa kolme koulua: 1. Helsingin ortodoksisen seurakunnan koulu, 2. Aleksanterin kymnaasi (poikalyseo) ja 3. Marian kymnaasi (tyttölyseo). Koulu ja sen rakennukset luovutettiin Suomen venäläisten koulujen hoitokunnan hallintaan. Rakennukset säilyivät kuitenkin seurakunnan omistuksessa. Aleksanterin kymnaasi oli maamme parhaiten varustettuja koulu ja sillä oli mm. laaja kirjasto. Myös opetus oli erittäin tasokasta. Opettajista suurin osa oli valmistunut ulkomaisista yliopistoista. Kymnaasista valmistuneet ylioppilaat jatkoivat opintojaan paitsi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa usein joko Tarton tai Pietarin yliopistoissa.

Aleksanterin kymnaasin kasvatit Valentin Vaala ja Teuvo Tulio.
Suomen itsenäistymisen jälkeen maassamme toimineet Venäjän valtion ylläpitämät koulut lakkautettiin. Koulurakennukset siirtyivät valtion haltuun. Helsingissä vanhaan Tabunovin koulutaloon asettui Suomen armeija, mutta ortodoksisen seurakunnan vaatimuksesta koulutaloa koskeva takavarikointipäätös purettiin vuonna 1920 ja rakennus palautui seurakunnan omistukseen. Tabunovin alkeiskoulun toiminta käynnistyi uudelleen seurakunnan hallinnassa. Opetusministeriö hyväksyin sen kansakoulua vastaavana koulun. Vuonna 1920 vahvistetun ohjesäännön mukaan seurakunta piti yllä koulua Tabunovin kiinteistöstä saamillaan tuloilla. Vuonna 1918 koulussa oli noin 400 oppilasta. Helsingissä toimineen Aleksanterin kymnaasin toiminta käynnistyi uudelleen yksityisenä venäläisenä yhteiskouluna. Se palasi välivaiheen jälkeen perinteiseen Tabunovin koulutaloon.  Tabunovin koulutalossa oli vilkasta harrastustoimintaa 1930-luvulla Koulussa toimi näytelmäkerho, jonka kasvatteja olivat mm. pietarilaissyntyinen Feodor Drozhiskij-Tugai ja Helsingissä syntynyt Valentin Ivanoff. Heidät tunnetaan paremmin nimillä Teuvo Tulio ja Valentin Vaala. Aleksanterin kymnaasin kasvatteihin kuului myös säveltäjä/kapellimestari George de Godzinsky.

Kaakkois-Suomi

Samaan aikaan.  kun venäjän suomalaisissa kouluissa käytännössä lakkasi, oppilasmäärät venäjänkielisissä kouluissa kasvoivat. Karjalan kannaksella venäläislasten lukumäärä nousi pakolaisvirran seurauksena. Tällöin heräsi jopa tarve perustaa uusia venäläisiä kouluja. Karjalan kannaksella ja muualla Viipurin läänissä toimi vuonna 1921 ainakin 15 venäläistä koulua. Tässä luettelo niistä oppilasmäärineen (suluissa):


Etelä-Saimaa kertoi 4.8.1921 venäläisten koulujen edustajien kokouksesta
Viipurissa.
Viipurin lyseo (231), Terijoen reaalikoulu (168), Perkjärven kymnaasi (Likolassa, 115), Kellomäki (81), Raivolan reaalikoulu (62), Raivolan alkeiskoulu (61), Kuokkala (60), Terijoen alkeiskoulu (44), Ollila (30), Lappeenrannan koulu (24), Halila Uudellakirkolla (22), Uusikirkko (16), Hamina (13), Vihola (8) ja Mustamäki (8). Edellä mainituista kouluista kymmenen sai rahallista tukea Pariisissa toimivalta Zemgorilta (Zemsko-gorodoi komitet). Kaikkein suurimmat avustukset saivat Perkjärven kymnaasi (15 007 mk) ja Viipurin lyseo (10 272 mk ). Luettelosta puutuvat Kyyrölän venäläisen kunnan alueella toimineet venäjänkieliset koulut.

Edellä mainitun avustustahon lisäksi Punainen Risti ja Mathilda Wreden perustama Pakolaisavun rahasto auttoivat venäläispakolaisten kouluopetuksen tukemista. Vuonna 1924 maassamme oli seitsemän pakolaiskoulua, kuusi koulua paikallisten venäläisten perheiden lapsia varten sekä yhdeksän koulua, joissa oli sekä suomalaisten että venäläisten perheiden lapsia. Yhteensä näissä kouluissa oli 1260 oppilasta.  Venäläisten oppikoulujen oppilailla ei ollut mahdollisuutta jatkaa opistojaan Suomessa. Niinpä monet siirtyivät jatkamaan niitä ulkomaille. Osa siirtyi myös suomenkielisiin kouluihin.

Lähteet:
Etelä-Saimaa 4.8.1921, 9.8.1921.
Veronica Shenshin. Venäläiset ja venäläinen kulttuuri Suomessa. Aleksanteri-instituutti 2008.

2 kommenttia:

  1. Kootessani artikkelia huomasin, että edellä olevasta venäläisten koulujen luettelosta puuttuivat kokonaan ainakin Kyyrölän kunnan venäläiset koulut. Kunnassa (jonka asukkaat olivat lähes kaikki venäläisiä)toimi vuonna 1919 kolme venäläistä kansakoulua. Palaan Kyyrölän venäläsiin kouluihin myöhemmin.

    VastaaPoista