Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Kirjailija Aarno Karimo muistelee kouluvuosiaan

Aarno Karimon tunnetuin kirja oli neliosainen Kumpujen yöstä.

Ote kirjailija / taiteilija Aarno Karimon (1886 – 1952) artikkelista Lappeenrantaa, vanhaa ja uutta, joka ilmestyi Suomen Kuvalehdessä 6.8.1949.  Karimo oli parikkalalaisen valtiopäivämiehen Sanfrid Hasselqvistin vanhin lapsi. Hän suoritti keskikoulun Lappeenrannan yhteiskoulussa. Alkuperäisiin opintosuunnitelmiin kuului meno Haminan kadettikouluun, mutta se ehdittiin laukkauttaa kenraalikuvernööri Bobrikoffin toimesta. Niinpä Karimosta tuli sekä kirjailija että taiteilija.

Karimo kulkee artikkelissaan Lappeenrannan keskusta-alueella ja linnoituksessa ja muistelee kouluvuosiensa opettajia, kaupunkia ja sen värikkäitä persoonia ja episodia Keisaritalossa. Tässä otteita Karimon artikkelista
...
Kävellään komean puiston ohi västinkiin, ent. linnoitukseen, tutkitaan rinteen pielessä seisova, pikku vihan ja Lappeenrannan onnettoman taistelun ajoilta periytyvä, pahoin kuulien pirstoma peninkulmatolppa, ainutlaatuinen muistomerkki, tarkastellaan korkeilta valleilta ”pormestarin peltoa”, vanhaa, nyt rehevää ruohikkoa kasvavaa satamaa, kesyjen sorsien mainiota majapaikkaa, nähdään Rapasaaren väellä ja voimalla uusittu satama, todetaan työvankilan muuttuneen kouluksi, venäläiskasarmien asunnoiksi ja laskeudutaan taas alas.

Aarno Karimon vaatimaton hauta Parikkalan
hautausmaalla.

- Muistaks, miten hyvänahkainen maisteri Moisio usein meidät yllätti tässä tupakalla, sieppasi paperoskat suustamme ja murahti: ”Painukaa, hiton vokkulat, edes tuonne puistoon käryämään!”

Mutta annahan,  jos maisteri Schmaltz tapasi meidät synnin tai toisen teosta, niin toinen oli laki: ”Tahdoks korvilles tai kaks tuntia arrestia?” Korville tietysti, selvä.”

- Niin, ja entäs”ukko” Sahlgren, rehtori ja valtuuston pamppu. Muistaks, miten hän tunnillaan hieman ivallisesti silmäili meitä pitkiä ja laiskoja, kaikkinaiseen pahatekoon taipuvaisia ja tuhahti: ”Parta kasvaa, nutun helmat laajenevat, mutta mies ei tiijä mittää”.

Noustaan jyrkähköä Kauppakatua, pitkin muinaista ”rakkauden panelia” keskikaupungille. Panelilla yrittävimmät koululaiset riijastelivat, kunnes kaupunki hankki sähkövalon, jolloin tietenkin oli siirryttävä pimeämmille kujille. Kitupiikkivalaistuksen määrittelikin viskaali Karppinen kirjaimellisesti näin: ”Piti kiivetä tolppaan ja tulitikulla valaisemalla katsoa, paloiko lyhdyssä tuli”

Käännytään pääväylälle, ent. Kuninkaan, nyk. Koulukadulle. Siinä K.O.P:n uuden ja komean kivipalatsin vieressä, oli aikoinaan toinenkin palatsi, keisarillinen, dvortsaksi sanottu...

Dvortsan ylikaitsija toimi vanhan ruotuväen majurin leski, rouva Häyrén. Tämän kirjoittaja sai, koulusta jo karattuaan, luvan kopioida keisarin työhuoneessa riippuva, hiihtäviä Suomen kaartilaisia esittävän Berndtsonin maalauksen. Oli kuuma kesäpäivä, raukaisi, viereisessä huoneessa näkyi kaksi laveata vuodetta. Heräsin rouva majurskan hätäiseen kirkaisuun:
”Oi voi voi, nyt se onneton nukkuu Hänen majesteettinsa Keisarinnan sängyssä – Herra Jumala – voi voi”. Muori säästyi sentään halvaukselta, mutta tarjosi, perhetuttu kun oli, sopijaisiksi kahvit.

...