Narvalaisuus, Virossa syntynyt lestadiolainen äärihurmos

Synty ja leviäminen

Lestadiolaisen uusheräyksen sisällä syntyi vuosina 1899 – 1900 äärimmäisen hurmoksellinen liike.  Se syntyi Narvassa Itä-Virossa.  Sieltä tämä hurmoksellinen liike levisi Pietariin, Inkeriin sekä Kaakkois- ja Etelä-Suomeen. Tällä alueella suunnan vaikutus kosketti ainakin lyhytaikaisesti kaikkia lestadiolaisyhteisöjä.[1]

                      Lestadiolaisuus saapui Viroon Pietarin lestadiolaisyhteisön välityksellä. Pietarissa asuneet virolaiset tekemisiin liikkeen kanssa ja jotkut heistä kokivat kääntymyksen. Kaupungissa alkoi myös lestadiolaisten vironkielinen seuratoiminta. Se jatkui 1890-luvulle Villem Vinkelbergin toimiessa saarnaajana. Vironkielinen saarnatoiminta lakkasi vähitellen, koska kaikki vironkieliset lestadiolaiset ymmärsivät suomea.[2] Viron alueelle lestadiolaisuus levisi vuonna 1886. Tällöin Jöhvin seurakunnassa syntynyt Liisa Heinrichson Pietarista vieraili sukulaistensa luona Narvassa. Hän oli liittynyt lestadiolaisuuteen noin vuotta aikaisemmin. Liisa Heinrichson puhui kääntymyksestään sukulaisilleen ja ystävilleen, jolloin seudulla syntyi herätystä.[3] Viron lestadiolaisuuden voimakas laajenemisvaihe ajoittui 1890-lu-vun alkuvuosiin. Tässä vaiheessa lestadiolaistuivat melkein kaikki herätysliikkeen saarnaajina myöhemmin toimineet henkilöt.[4]

                      Lestadiolaisuuden kannatus keskittyi Viron itäosiin, jossa Narvasta muodostui herätysliikkeen keskus. Liikkeeseen kuuluvia oli vuonna 1893 noin 250 henkilöä. Narvasta käsin herätys levisi Narva-Joensuun, Jöhvin ja Viru-Nigulan seurakuntiin. Lestadiolaisuutta oli myös Tallinnassa, jonne vaikutteet tulivat suoraan Suomesta.[5] Herätysliikkeeseen kuuluneiden määrä Virossa lienee suurimmillaan ollut 400 - 500 henkilöä.[6]

                      Viron lestadiolaisten kontaktit suuntautuivat lähinnä Pietariin, josta saar-naajat Karl Teodor Lindström, Juho Mikkola, Heikki Kultala ja Juho Ellonen vierailivat saarnamatkoillaan Narvan seudulla. Virossa papiston asenne liikkeeseen oli alkuvaiheessa erittäin kielteinen. Narvan kirkkoherra Pauckerin painostustoimenpiteiden takia jouduttiin vuokrattu seurahuoneisto sulkemaan joksikin aikaa. Paucker piti lestadiolaisuutta lahkona, ja hän kritisoi useita liikkeen oppikäsityksiä sekä sen harjoittamaa sielunhoitokäytäntöä. Narva-Joensuun ja Jöhvin kirkkoherrojen asenne oli samoin kielteinen. Kritiikissään eivät virolaiset papit juurikaan poikenneet suomalaisista virkaveljistään.[7]

                      Sekä Pekka Raittila että Jouko Talonen toteavat tutkimuksissaan, että narva-laisuus oli lähinnä uusheräyksen lieveilmiö.[8] Käsittelen narvalaisuutta tässä yhteydessä uusheräyksestä eronneena omana suuntanaan, koska sillä oli erillistä seuratoimintaa 1900-luvun kolmella ensimmäisellä vuosikymmenellä. Lisäksi ryhmittymän vaikutus Kaakkois-Suomen, Viron ja Inkerin lestadiolaisyhteisöissä oli merkittävä. Sen vaikutus tuntui joillakin paikkakunnilla talvisotaan saakka. Narvalaisuuden tausta löytyy uusheräyksen murroksesta. Pietarin lestadiolaisyhteisö omaksui uusheräyksen lähes kokonaisuudessaan. Tämän seurauksena tuomittiin siihenastinen "kristillisyys" sekä Pietarissa että koko Etelä-Suomessa. Uusheräyksen "kiivaimman" vaiheen aikana vieraili narvalainen lestadiolainen Juri Jegor Pietarissa. Hän vei mahdollisesti kielellisten väärinymmärrysten seurauksena epätoivon opin Narvaan. Tuloksena oli kaaos Narvan lestadiolaisyhteisössä. Pietarin lestadiolaisyhteisön saarnaajat ja jäsenet olivat olleet Viron lestadiolaisten esikuvina. Nyt nämä mallikelpoiset kristityt kertoivatkin olleensa aikaisemmin kuolleessa sieluntilassa. Virolaiset lestadiolaiskristityt hätääntyivät sekä omasta että seurakuntansa tilasta.[9] Yhteisön kokoontumisissa Raamatun lukeminen alkoi jäädä vähemmälle ja painopiste siirtyi ns. sisäiseen sanaan.[10]

                      Syntyi voimakas ekstaattishurmoksellinen herätys, jonka karismaattiseksi johtajaksi nousi Katariina Olli-niminen (ns. Narvan Katri, o.s. Konga, s. 1870) kansannainen. Ekstaattiset ilmiöt, näyt, hurmoskokemukset ja julkiripin vaatimus kuuluivat sisäisen sanan ohella liikkeen tuntomerkkeihin. Katri saattoi julistaa: Kirjoittakaa ylös, mitä minä puhun, siitä tulee uusi Raamattu. Pyhän Hengen saamisen ja narvalaisten seurakuntaan pääsemisen ehtona oli julkirippi. Esiintyi myös käsitystä, että julkiripin tehnyt ja seurakunnan päästön saanut uskova tuli pyhäksi eikä tehnyt enää "syntiä".[11] Narvan seudun lestadiolaiset kokoontuivat viikkokausia joka ilta. Jokaisen tuli esittää julkinen synnintunnustus polvillaan. Anteeksianto oli epävarma ja siitä piti seurakunta välillä neuvonpitoa. Monesti ”katuvainen” jätettiin paastoamaan ja häntä neuvottiin rukoilemaan oikeata katumuksen armoa. Muutamien kohdalla tämä kesti pitkän ajan, vaikka katuvainen usein vaikeroi tilaansa. Ratkaisu oli viime kädessä Narvan Katrin mielivallassa.[12]

                      Narvalaisuuden taustoja etsittäessä yksi selitys saattaisi olla Narvan lestadiolaisyhteisössä ilmenneet erimielisyydet ja kilpailu siitä, kuka on suurin.[13] Tämä johti sisäisten ilmoitusten voimakkaaseen korostamiseen ja "kilpailuun" julkiripin käytössä. Toinen selitys voisi löytyä Narvan seudun herrnhutilaisesta, Kristus-mystiikkaa painottaneesta uskonnollisesta pohjavireestä. Inkerissä ja Viipurin läänissä vaikuttaneen hyppääjäliikkeen vaikutus olisi myös tutkimisen arvoinen. Hurmoksessa ilmeni monia piirteitä, jotka ovat tuttuja hyppääjäliikkeestä. Narvalaisuus syntyi lestadiolaisen herätysliikkeen esiintymisalueen äärimmäisellä eteläreunalla, josta yhteydet liikkeen epäviralliseen johtoon olivat heikot. Tämä osaltaan mahdollisti sen synnyn ja leviämisen.[14]

                      Narvan lestadiolaisyhteisö ei ollut yksimielisesti hurmosliikkeessä mukana, vaan eräät sen jäsenet pyysivät jo alkuvaiheessa apua Pietarista. Apu ei kuitenkaan tullut ajoissa. Kun Narvaan saapui Pietarista saarnaaja Karl Teodor Lindström, oli hurmosliike täydessä vauhdissa. Lindström pyrki palauttamaan entisen seurajärjestyksen ja nousi Katri Ollia vastaan.[15] Hurmos ei kuitenkaan asettunut, vaan levisi nopeasti Inkerin maaseudulle ja Pietariin. Narvalaisuus tempasi alkuvaiheessa mukaansa suurimman osan Pietarin lestadiolaisyhteisöstä. Kaupungissa tuolloin asuneista saarnaajista sen ulkopuolelle jäi ainoastaan Juho Mikkola. Esimerkiksi Narvaan hurmosta tyynnyttämään lähetetty Karl Teodor Lindström teki vielä saman vuoden joulukuussa (1899) julkisen synnintunnustuksen pyytäen anteeksi aikaisempaa vastustustaan.[16]

                      Lindströmin lisäksi narvalaisuuteen liittyivät Pietarin saarnaajista Heikki Kultala, Axel Helsingius ja Karl Sohlman. Myös Pietarissa hurmosliikkeeseen kuului julkiripin vaatimus, rajut liikutukset ja toisten lestadiolaisten ankara tuomitseminen. Saarnaaja Juho Mikkola kertoi 19.2.1902  päivätyssä kirjeessään tapahtumista seuraavasti:

Moni yksinkertainen ihminen hämmästyi alussa niistä hirveistä tuomioista, varsinkin kun esimiehet yhtyivät samaan työhön. Rukoushuoneessamme alkoi hirveä kiihko, ahdisteltiin jokaista, joka ei ollut yhtä mieltä. Itkeväisille sanottiin: tunnusta syntis. Sinusta on vielä perkele ulos ajamatta![17]

Seuroissa monet narvalaiset saivat hengen ilmoituksia. Narvalaisuuteen liittymättömien saarnaajien oli mahdoton pitää enää seurapuheita. Kun seurakunnan  esimiehiä pyydettiin puuttumaan asiaan, nämä totesivat: Ei siinä ole mitään vikaa.[18] Narvalaisuuteen liittyi jo tässä vaiheessa myöhemmin helluntailiikkeelle tyypillisiä piirteitä: Nyt se ilmestyy semmone kristillisyys kuin apostoliin aikana että tehtään ihmeitä ja tunnustähtiä vielä. Liikkeen piirissä odotettiin Pyhän Hengen vuodatusta.[19] Etelä-Suomesta lähtivät monet uusheränneet ottamaan selkoa liikkeestä. Heidän joukossaan olivat muun muassa Mikko Saarenpää ja Oskari Grönroos. Jälkimmäinen on kirjannut tuntojaan päiväkirjaansa Pietarissa 13.10.1899: Semmoista hengen menoa on täällä ollut, että mieleni on siitä kauhistunut. He leikkivät ihmisten omientuntojen kanssa. Paluumatkallaan Grönroos viipyi Viipurissa, jossa käytiin taistelua narvalaisuutta vastaan.  Siellä oli erään kirjansitojan luona meluiset seurat, joita Grönroos kuvasi näin: Siellä pidettiin niin suurta suukopua, että oli aivan kuin jyminä olisi käynyt, kuin suuren rautatehtaan väkivasara olisi takonut kiehuvaa takkia rautakangeksi.[20]

                      Suomeen narvalaisuus saapui lappeenrantalaisen saarnaaja Aleksanteri Kumpulaisen tuomana jo liikkeen alkamisvuonna. Se sai kannatusta Etelä-Suomen kaupunkien lestadiolaisyhteisöissä ja ennen kaikkea uusheräyksen piirissä. Narvalaisuudella tiedetään olleen laajahkoa kannatusta Helsingissä ja Turussa. Myös Etelä-Pohjanmaalla hurmos sai kannattajia, mutta alkuhumauksen mentyä ohi ohjattiin erehtyneitä keskusteluin selvään raamatulliseen oppiin. Monella paikkakunnalla, kuten Satakunnan Ahlaisissa, ei narvalaisia laskettu lainkaan saarnaamaan. Pohjoisessa hurmos eteni Nivalan ja Ylivieskan korkeudelle saakka.[21]
                      Narvalaisuus jakaantui varsin aikaisessa vaiheessa kahtia. Toisen, maltillisemman suunnan johtoon nousi Karl Teodor Lindström. Toista, kiivashenkistä, hurmoksellista ja tuomiohenkistä suuntausta johti Aleksanteri Kumpulainen. Lindström ei hyväksynyt Kumpulaisen vaatimusta tarkasta muotoseikkoihin pitäytymisestä synninpäästön yhteydessä eikä ehdotonta julkirippiä. Varsinkin Kumpulainen kiersi ahkerasti oppiaan levittämässä Etelä-Suomen lestadiolaisyhteisöihin. Molemmat narvalaissuunnat erosivat uusheräyksestä siinä, että niissä julistettiin "avaraa evankeliumia” vanhoillis- ja esikoislestadiolaisten tavoin.[22]

                      Pohjois-Karjalassa narvalaisuuden vaikutus rajoittui Joensuuhun ja Värtsilään. Joensuussa narvalaiset pyysivät vuonna 1902 omaa seuravuoroa Joensuun rauhanyhdistyksellä. Johtokunta kielsi kokouksessaan 1.2.1902 yksimielisesti narvalaisten kokoontumisen rukoushuoneella. Asia oli uudelleen esillä vuosikokouksessa 14.2.1902 ja johtokunnan kokouksessa 22.12.1902. Päätös oli molemmissa kokouksissa jälleen kielteinen.[23] Joensuulainen Helmi Kosunen on muistellut, ettei narvalaisuus päässyt Joensuussa lyhytaikaista ryöppyä pidemmälle.[24]  Narvalaisuuden vaikutus tuntui vahvana ennen kaikkea niillä seuduilla, joista oli vilkkaat yhteydet Pietariin. Esimerkiksi Värtsilän lestadiolaisyhteisöstä yli puolet liittyi alkuvaiheessa mukaan. Paikkakunnan saarnaajista siihen liittyivät Matti Auvinen ja Matti Riikonen, jotka kävivät levittämässä oppia Joensuusssa.[25]

                      Viipurin läänin alueen lestadiolaisyhteisöissä tuntui narvalaisuuden vaikutus lähes kaikkialla. Liikettä levittivät ennen kaikkea Aleksanteri Kumpulainen ja Heikki Kultala. Kultala  kulki julistamassa oppia Viipurissa, Haminassa ja Kotkassa ja matkalla oli hyvä sato.[26] Viipurissa siihen liittyi mm. kivenhakkaajaliikkeen johtaja Mikko Mäkinen,[27] joka esiintyi jonkin verran saarnaajana. Aikalaiskirjeestä löytyy maininta Kalle Heiskasen liittymisestä narvalaisuuteen. Mahdollisesti myös saarnaaja Kalle Rautiainen oli jonkin aikaa mukana narvalaisuudessa. Hänen poikansa rovasti Väinö Rautiainen (1886 – 1950) on muistellut olleensa Viipurissa useita kertoja narvalaisten seuroissa rukoustenpitäjänä nuorena koulupoikana. Maltillisemman narvalaisuuden keskushenkilö Karl Teodor Lindström muutti Viipuriin vuosien 1903 - 1905 välisenä aikana. Kun hänen ei annettu saarnata Viipurin seurahuoneella, hän puhui kotiseuroissa. Aleksandra Mäkinen on haastattelussaan arvioinut narvalaisten määräksi Viipurissa vain parikymmentä henkeä. Hurmos tempasi kuitenkin aluksi mukaansa huomattavasti suuremman määrän paikkakunnan lestadiolaisia. Esimerkiksi Johannes Paksuniemi kertoi kirjeessään tammikuussa vuonna 1901 narvalaisuuden olevan vallalla Viipurin lestadiolaisyhteisössä.[28]

                      Käkisalmessa liittyi narvalaisuuteen paikkakunnan kolmesta saarnaajasta kaksi, August Pohjolainen (1872-1947) ja Kalle Korhonen. Myös Kittilästä Käkisalmeen muuttanut metsänhoitaja Frans Silén oli liittynyt hurmosliikkeeseen. Sekä Korhonen että Pohjolainen irtaantuivat siitä kuitenkin pian liittyen takaisin uusheräykseen. Sen sijaan Silén oli mukana narvalaisuuden toiminnassa ilmeisesti kuolemaansa saakka.[29] Hurmos sai pysyvämmin jalansijaa lisäksi Impilahdella.[30] Kotkassa narvalaisuutta alkoi esiintyä vuonna 1900. Saarnaaja Antti Räsäsen kirjeistä ilmenee, että lestadiolaisseurakunta oli vielä yksimielinen vuoden 1899 joulukuussa. Huhtikuussa 1902 hän toteaa: Mennä vuodena ihmiset kovasti touhusivat narvalaisuudessa.[31] Myös Lappeenrannassa narvalaisuuden vaikutus oli vahvaa. Olihan toinen liikkeen johtajista kaupungista kotoisin. Lappeenrannassa erimielisyydet narvalaisten ja muiden lestadiolaisten välillä johtivat jopa oikeudenkäynteihin.[32]

                      Myös Karjalan kannaksen rajapitäjissä oli narvalaisuus vahva 1910-luvun alkuvuosiin saakka. Tällöin vanhoillislestadiolaiset saarnaajat Heikki Jussila ja Taavetti Jokinen pyydettiin Pietarin-matkan yhteydessä seurojen pitoon Uudellekirkolle, jolloin suurin osa Kuolemajärven ja Uudenkirkon lestadiolaisista siirtyi vanhoillislestadiolaisuuteen. Tapahtumaa Jussila kuvasi seuraavasti:[33]

Ollessani saarnaaja August Backin kanssa seuramatkalla Pietarissa, tuli sinne seuroihin Uudeltakirkolta eräs kauppias, jolle Jumala sanan kuulossa avasi ymmärryksen silmät. Hän pyysi: "Lähtekää rakkaat veljet, Uudellekirkolle seuroja pitämään. Meitä on siellä suuri joukko, jotka kaikki olemme eksytettyjä." Siellä, Daavid Hussin talossa ensimmäisen puheen aikana, nousi heidän saarnaajansa Markku Saksi kolme kertaa pyytämään anteeksi eksymistään. Ja joukko tuli niinkuin lampaat paimenensa perästä. Kun Uudellekirkolle näin aukesi tie, lähetti lähetystoimikunta sinne minut saarnaaja David Jokisen kanssa. Me kuljimme Uudenkirkon, Kuolemajärven ja Koiviston pitäjissä pari kuukautta. Siellä selvisivät melkein kaikki eksytetyt.

                      Narvalaisuutta esiintyi haastattelutietojen mukaan ainakin pienessä määrin myös Sortavalan – Harlun seudulla,[34] Jaakkimassa,[35] Kuolemajärvellä ja Koivistolla.[36] Narvalaisuuden kannatus näyttää olleen vahvinta kaupungeissa ja taajamissa. Maaseudulla sen kannatus oli vähäistä. Tästä kertoo sekin, ettei yksikään siihen liittyneistä saarnaajista toiminut maanviljelijänä.[37]

---

[1] Ks. Kinnunen 2001a:  Narvalaisuus – lestadiolainen väylä helluntaiherätykselle.

[2] KA. SKHSA. HKE. Erland Rantasen muistelmat; Talonen 1988b, 13.

[3] KA. SKHSA. HKE. Erland Rantasen muistelmat; Talonen 1988b, 13-14.

[4] Virossa toimivat ennen vuosisadan vaihdetta saarnaajina seuraavat henkilöt: Ans Hauki, Klaus Huusman (1870-1920), Juri Jegor, Jaan Kaera, Juri Karja, August Kaswendig, Juri Koch (s. 1859), Kristian Pisu (1820-1903), Peter Saarman (1853-1922), Kristjan Sepp (1864-1918), Juri Vatt (1856- 1926) ja Villem Vinkelberg (s. 1854) (Talonen 1988b, 79-83).

[5] Erviö 1936, 89-92; Talonen 1988b, 16-18.

[6] Erviö 1936, 89-92.

[7] KA. SKHSA. HKE. Erland Rantasen muistelmat; Erviö 1936, 87; Talonen 1988b, 14,                   20.

[8] Raittila 1967, 344; Talonen 1988b, 22.

[9] KA. SKHSA. HKE. Erland Rantasen hst. 18.10.1936; Havas 1927, 161 – 162.

[10] Havas 1927, 162.

[11] Rautiainen 1926, 16, Havas 1927, 162; Virkkala 1945, 113-114; Jussila 1948, 101-102, Talonen 1988b 23, KA. MEMK. Aleksandra Mäkisen hst.; OMA. Laestadiana 9. Aa:1. Pietari Hanhivaara Mikko Saarenpäälle 22.2.1900; Erland Rantanen ja Miina Karja (KA. SKHSA. HKE. Erland Rantasen ja Miina Karjan hst. 7.3.1935) ovat kuvanneet haastattelussaan 7.3.1935 tuota aikaa seuraavasti:
Narvalaisuuden perustana olivat ankara synninhätä, joka pakotti ihmiset tunnustamaan syntinsä ja siitä sekä syntien anteeksitodistamisesta seurannut suuri, sydämen täyttävä ilo ja riemu... Alkoi aivan yleinen ja julkinen syntien tunnustaminen. Ihmiset odottivat vain vuoroaan, milloin saisivat polvistua toisten keskelle syntejään tunnustamaan ja saamaan toisilta, jo syntinsä anteeksi saaneilta, todistuksen syntien anteeksi antamisesta. Sen saatuaan täytti tunnustajan suuri ilo ja hän rupesi kiittämään Jumalaa suurin liikutuksin, käsiään taputtaen ja hyppien. Tällaista menoa jatkui aamuun asti. Kerran jälleen oli joukko Narvan uskovaisia matkalla Riiginkylään kokousta pitämään. Heidän joukossaan oli mm. Mihkel Vospert, joka kulki joukon edellä tanssien ja hyppien ja käsiään yhteen lyöden koko matkan sanoen olevansa Jumala poja pruut (Jumalan Pojan morsian)... Kerran eräs Narvasta kotoisin ollut tuli Ropsun kartanoon (narvalaisten lestadiolaisten omistama kartano Inkerin Narvusissa) ja näki, miten sen neljä isäntää toisiaan kädestä pitäen hyppivät ympäri huonetta. Tiedustellessaan syytä hän sai vastauksen: Täällä vietetään tuhlaajapojan häitä.

[12] KA. HKE. Erland Rantasen kertomus. Erland Rantanen kuvaa yksityiskohtaisesti tilanteita, joissa hätääntyneet seuravieraat kiemuroivat tuntikausia maassa, tai hakkasivat päätä seinää hokien järki pois, järki pois. Havas 1927, 162.

[13] Pietarilainen saarnaaja Juho Mikkola kertoo kirjeessään Hanhipietille toukokuussa 1896 suurista herätyksistä Narvan seudulla, mutta myös  erimielisyyksistä paikallisessa yhteisössä sekä kielellisistä ongelmista: ”Narvassa siellä on ollu suuria heräyksiä viime aikoina, vaan eripuraisuuden henki on tahtonut tunkeutua – ei niin paljon opin suhteen vaan ilmankin, että kuka näkyis suurin olevan ja met kansa emme kykene kielen puolesta heidän kanssaan puhumaan, kun ovat virolaisia.” (HPKK. J. E. Mikkolan kirje 3.5.1896).

[14] Talonen 1988b, 72; Oiva Virkkala pitää narvalaisuutta eräänlaisena uusheräyksen ja vanhoillislestadiolaisuuden välisenä heiluriliikkeenä. Hänen mielestään uusheräys syntyi aikaisemman lestadiolaisuuden ulkokohtaisen seurakuntaopin ja äärimmäisevankelisen suuntauksen vastapainoksi korostaen uskon subjektiivisia puolia. Narvalaisuus merkitsi heilurin palaamista vanhoillislestadiolaista äärtä kohti (Virkkala 1945, 121). Tätä käsitystä tukee Aleksandra Mäkisen muistelu: "Jo vuonna 1899          kesällä Lindström ja Mikko Saarenpää keskustelivat Pietarissa suutari Jalon (Ilmeisesti saarnaaja Kustaa Jalo [Raittila 1967, n:o ) asunnossa. Lindström sanoi, että uusheräys muuttuu körttiläisyydeksi, painuu pimeäksi ja loppuu, ellei ruveta evankeliumia saarnaamaan. (KA. MEMK. Aleksandra Mäkisen hst.). Vanhoillislestadiolainen saarnaaja Heikki Jussila on kuvannut narvalaisuutta moukariksi, joka säälimättä löi uusheräystä ja murskasi sen suuressa määrin (Jussila 1948, 104).

[15] KA. SKHSA. HKE. Erland Rantasen hst. 18.10.1936; Havas 1927, 162.

[16] KA. MEMK. Aleksandra Mäkisen hst; Virkkala 1945, 115-116; Pms näytenumero 4/15.6.1954); David Johan Rautiainen mainitsee muistelmissaan myös Juho Mikkolan olleen levittämässä narvalaisuutta. Tätä väitettä eivät aikalaislähteet tue (Rautiainen 1926, 16).

[17] HPKK. Tunnistamaton fragmentti Pietarista 23.8.1900; Havas 1927. 162 – 163; Raittila 1967, n:ot 94, 214; Talonen 1988b, 72; Pietarilaissyntyinen Alma Parviainen mainitsee äitinsä (Maria Kemppinen, o.s. Blomgren, pietarilaisen vanhoillislestadiolaisen saarnaajan August Backin vaimon sisko) muistelleen, että uusheräyksen ja narvalaisuuden vallattua Pietarin lestadiolaisyhteisön olisi kaupungissa ollut vain kolme vanhoillislestadiolaista perhettä. Seuravieraita painostettiin julkirippiin seurakunnan eteen tokaisemalla: Ala siekii tulla, kyl siulkii on pöttyitä.

[18] Havas 1927, 163.

[19] HPKK. Antti Räsäsen kirje Kotkasta 22.12.1899.

[20] Kares 1952, 172.

[21] Havas 1927, 163 – 164; Narvalaisuuden leviämisestä ja kannatuksesta eri paikkakunnilla: Helsinki: ks. HPKK. Emil Koskisen kirje 7.9.1901 ja MIKK. Emil Koskisen kirje     5.5.1900, G.A.Sundströmin kirje 21.12.1900; Joensuu: ks. HPKK. W.L.Tukiaisen kirje 30.7.1900, KA. MEMK. Aleksandra Mäkisen hst; Kotka: ks. HPKK. Antti Räsäsen kirje 30.4.1902; Kuolemajärvi: ks. OMA. Laestadiana 9. Aa:3. Abraham Pentikäisen kirje; Käkisalmi: ks. OMA. Laestadiana 9. Aa:2. J.E.Mikkolan kirje 29.6.1904; Nivala: ks. HYKHL K/1. Nivala 127, pp. 342-343; 127c, pp. 379-380. Tampere: ks. OMA. Laestadiana 9.  Aa:3. Juho Sahlmanin kirje 19.1.1901; Turku: ks. OMA. Laestadiana 9. Aa:1. Mimmi Ahoniuksen kirje 10.5.1902; Viipuri: ks. PKK. Johannes Paksuniemen kirje 28.1.1901, KA. MEMK. Aleksandra Mäkisen hst; Ylivieska: ks. MIKK. J. A. Lassilan kirje 10.12.1902; HYKHL. K/1. Ylivieska 103N, pp. 45; Lisäksi ks. Virkkala 1945, 113, 119-120; Talonen 1988b, 24.

[22] KA. SKHSA. Aunon kok. Heikki Jussilan kirje Hanhi-veljeksille 28.5.1914; KA. MEMK. Aleksandra Mäkisen hst; Talonen 1988b, 25.

[23] JRYA (uh). Pöytäkirjat 1900-1935.

[24] OMA. Laestadiana 10. Ec:1. Helmi Kosusen muistelu 18.2.1963.

[25] OMA. Laestadiana 10. Ec:2. Juho Nenosen hst. 5.8.1945.

[26] Rautiainen 1926, 16. Rautiainen mainitsee kotkalaisen saarnaajan Erkki Miettisen                      liittyneen aluksi narvalaisuuteen (Raittila 1967, n:o 284).

[27] RS 6/1938, 143 (Elias Kokko); Regina Laitisen hst. 29.2.1992.

[28] PKK, Johannes Paksuniemen kirje noin vuodelta 1900; Johannes Paksuniemen kirje 28.1.1902; KA. MEMK. Aleksandra Mäkisen hst; HÄ 12/1947, 183; OMA. Laestadiana 1. O. H. Jussilan kokoelma. Ba:2/49. Väinö Rautiainen 16.4.1948; Raittila 1967, n:ot 253 ja 420.

[29] MIKK. August Pohjolaisen kirje 27.8.1906; Virkkala 1945, 119; Jussila 1948, 105; Raittila 1967, n:o 470. Narvalaisuuden ulkopuolelle jäi paikkakunnan saarnaajista vanhoillislestadiolaisena sittemmin tunnettu Juho Virolainen. (Raittila 1967, n:o 551).

[30] Saarnaaja Matti Vanninen kertoo artikkelissaan Lindströmin tuoneen narvalaisuuden Impilahdelle. Myös Aleksanteri Kumpulainen sai paljon ystäviä paikkakunnalla. Alkuvaiheessa näytti siltä, että kaikki seudun lestadiolaiset taipuisivat narvalaisuuteen. Suurin osa ilmeisesti luopui kuitenkin ennen pitkää hurmoksesta ja "antoivat Jumalan Hengen nöyryyttää parannukseen". Osa "eksyi kaikenlaisiin opinsuuntiin ja erosi kirkosta tehden puhtaan seurakunnan" (HÄ 10/1940, 132-134).

[31] HPKK. Antti Räsäsen kirjeet 22.12.1899 ja 30.4.1902.

[32] Kinnunen 1993, 35-37. Myös Lappeenrannassa narvalaisuuden tuntomerkkeihin kuului julkiripin vaatimus. Jos rippi ei seurakuntaa miellyttänyt, se aloitti perimätiedon mukaan laulun: Ah suruton, koska synnistä lakkaat. Aikalaiskirjeessä kerrotaan Lappeenrannan lestadiolaisyhteisön olleen tuossa vaiheessa jakaantuneena neljään eri ryhmittymään. Siitä huolimatta kokoonnuttiin edelleen rukoushuoneella yhdessä seuroihin (Einari Koposen hst. 28.3.1992; HPKK. Pekka Kinnusen kirje 8.12.1900).

[33] Jussila 1948, 105-106. Jussilan kertomus saa vahvistusta myös Siionin Lähetyslehdessä olleista muisteluista ja muistokirjoituksista sekä haastatteluista.  (Esim. SL 6/1918, 122; 8/1924, 122; 10/1929, 191).

[34] HYKHL K/1. Harlu 14N, pp. 320.

[35] HYKHL K/1. Jaakkima 10N, pp. 354.

[36] Luukka 1964a, 126.

[37] MKK. Kortisto Karjalan lestadiolaissaarnaajista.