Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Vanhan polven maalaiskansakoulun opettaja oli tuhattaituri

Imatralainen kirjailija ja opettaja Hilja Valtonen on osuvasti kuvannut vanhan polven kansakouluopettajia seuraavasti: ”Hänelle ei mikään inhimillinen saanut olla vierasta”.  Kun kunnan ukot olivat pitkän riitelyn jälkeen suostuneet perustamaan kyläkunnalle kansakoulun, he löivät sen jälkeen yleensä kukkaron nyörit tiukasti kiinni. Opettajan tehtäväksi jäi hankkia omin konstein harmonit, kaapit, kirjastot, köyhien lasten vaatteet ja kengät.  Varojen hankkimiseksi hän järjesti arpajaisia ja iltamia, joissa esitettiin opettajan ohjaamia kuvaelmia, näytelmiä ja kansantanhuja sekä lauloi opettajan harjoittama kuoro. Hänen tehtäviinsä kuului koulun siivoamisen ja lämmityksen organisointi, sillä siivoojia ja vahtimestareita ei koululaitoksen alkuvuosikymmeninä useinkaan kouluilla ollut. Työvoimana olivat oppilaat, jotka kantoivat puut ja vedet, lakaisivat lattiat ja jopa lämmittivät lauantaina opettajalle saunan. Tehtäviin kuului myös koulupuutarhan hoito.

Opettaja oli mukana perustamassa raittius-, urheilu- ja nuorisoseuroja, osuuskauppoja ja -kassoja, jopa sonni- ja puimakoneosuuskuntia. Hoitipa hän välillä niin papin, lukkarin ja lääkärin ja hammaslääkärinkin tehtäviä. Opettajat osallistuivat ahkerasti myös sekä kunnallisiin että seurakunnallisiin luottamustehtäviin. Usein opettajan perheeseen ilmestyivät kyläkunnan ensimmäiset tekniset uutuudet, kuten separaattori, ompelukone, polkupyörä, puhelin tai radio. Opettaja oli todellakin usein kauas loistava ”kansankynttilä”. Tätä häneltä myös odotettiin. Opettaja joka koulutyön päätyttyä sulkeutui omaan kammioonsa ja eristäytyi kyläläisten riennoista, sai nopeasti laiskan ja nahjuksen maineen.