Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Etelä-Savo vaati 28.8.1919 leirikirkon purkua Lappeenrannassa


Niin kutsuttu leirikirkko Lappeenrannassa
Lähde: Digicarelica
Kirjoitin viime syksynä blogiini tarinan Lappeenrannassa, nykyisen Leirikadun päässä olevasta leirikirkon muistorististä. Kerroin samassa yhteydessä lyhyesti kyseisen kirkon historian. Kirkkorakennushan myytiin huutokaupalla vuoden 1921 heinäkuussa 5050 markalla kenkätehtailija Pekka Kinnuselle (ei tiettävästi sukua allekirjoittaneelle). Kirkon purkamisesta alkoi keskustelu sanomalehdissä kuitenkin jo kaksi vuotta aikaisemmin. Kirkkohan edusti pitkälle kaikkea sitä, mistä juuri itsenäistynyt Suomi oli vapautunut. Lisäksi kirkon oli puuhannut Lappeenrantaan vihatuista vihatuin venäläistämiskauden edustaja, kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov. Lisäksi kirkko oli joutunut jatkuvan ilkivallan kohteeksi ja oli jo tuolloin huonossa kunnossa. Niinpä siitä haluttiin eroon, sen parempi, kuta pikemmin, kuten alla olevassa poimimassani Etelä-Savon artikkelissa 28.8.1919 todetaan.



Etelä-Savo 28.8.1919

Kuten tunnettua saapui tänne rajan takaa vähän yli 20 vuotta sitten mies, joka oli ottanut tehtäväkseen muokata Suomen kansan oman makunsa mukaiseksi, se on tehdä se aivan toisenlaiseksi kuin mitä se Luojan säätämien lakien ja tuhatvuotisen olemassolonsa aikana kehittyneen oman tahtonsa mukaan halusi olla ja elää. Tunnettua myöskin on, ettei hän aikeissaan vähääkään onnistunut. Jälellä miehen puuhista on vaan ikävä muisto sekä joku silmillä nähtävä jäte.

Paikkakuntalaiset, jotka liikkuvat rautatieaseman lähettyvillä sekä täältä rautateitse lähtevät että tänne saapuvat matkustavaiset ovat joka päivä pakoitetut näkemään aseman vastapäätä, leirikentän laidassa seisovan yhden tämäntapaisen, yllämainitun miehen jälkeenjättämän muistomerkin. Tarkoitamme venäläisten niin kutsuttua leirikirkkoa. Yleinen puhe ja kysymys ihmisten kesken on: ”Milloinkahan tuokin tuosta korjataan!” ”Eiköhän olisi jo aika että tuokin tuosta hävitettäisiin”! Tai muuta sen tapaista. Tämmöisiä kysymyksiä ja huudahduksia saa kuulla jatkuvasti. Niitä tekee aseman lähettyvillä asustava tai liikkuva, juna lähtöä tai tuloa odottava yleisö. Samoin lähtevissä ja saapuvissa junissa olevien matkustavaisten kesken on se seisova kysymys. Niin, sanala sanoen sitä asiaa kysyy koko kaupunki ympäristöineen.

Saadaksemme mainituissa kysymyksissä ja toivomuksissa piilevän mielipiteen niiden kuuluville, joilla tämän tapaisissa asioissa on alote, harkinta- ja ratkaisuvalta, olemme edellä olevan tahtoneet saattaa julkisuuteen. Siihen nähden, että kirkkoa ei enää tarvita eikä tulla tarvitsemaan alkuperäiseen tarkoitukseensa – sehän on jossain määrin saanut näytellä täällä samaa osaa kuin tunnettu Resvoin kappeli Helsingissä. Tämän lisäksi näyttää se ulkonaisestikin selviä raihnautumisen merkkejä; jo sen rakennusaikana totesivat asiantuntijat, että se tapa, jolla kirkkoa rakennettiin viittasi siihen, ettei sitä suinkaan oltu tarkoitettu pitkäaikaiseksi, ainakaan semmoisena se ei voi pysyä ilman uudistuvia perinpohjaisia korjauksia. Tämän on kuka hyvänsä tilaisuudessa toteamaan paikan päällä. Kun ottaa vielä huomioon sen alhaisen hävitystyön, mitä kirkon sisällä on harjoitettu, säretyt ikkunat y.m., tekee todellakin mieli kysymään: Eikö olisi jo aika ottaa harkinnanalaiseksi ja päätettäväksi kirkon vastainen kohtalo?

Minkälainen ratkaisu on oleva harkinnan tuloksena, on itsestään selvä. Ajan kuluttavan hampaan ja ilkeiden ihmisten jättämä käsien y.m. jälki antavat tässä suhteessa jo selvän viittauksen. Rakennus hävitköön näköpiiristä, sen parempi kuta pikemmin. Siinä löytyville rakennusaineille, istutuksille y.m. on löydettävissä monin verroin suurempaa hyötyä tuottava tehtävä kuin mitä nyt on asian laita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti